KESÄVAELLUS: KOLME VALTAKUNTAA 29.6.-4.7.2014

REITTI: Kilpisjärvi - Goldahytta - Gappohytta 
(2 yötä) - Pältsastugan - Kuohkimajärvi - Kilpisjärvi.  6 pv / 55.4 + 16.6 km.

VAELLUSKAVERI: Tytär (10 v.).

HUIPUT: Tulvivat purot. Kukkivat tunturit. Pesivät linnut. Tunturimaisemat (Goldabakti & Barras).

ERIKOISTA: Vaellus Norjassa ja Ruotsissa ilman kaatosadetta. Luksustuvat. Tappajakihut.

ALUKSI

Kolmen valtakunnan alueelle ulottuva vaellusreitti alkoi kiinnostaa, kun mietin sopivaa aluetta tyttäreni kanssa kuljettavaksi. Ajatuksena oli tehdä ensimmäinen yhteinen retki avoimeen tunturimaisemaan sekä Norjan ja Ruotsin suurtuntureille. Lisäksi reitti oli sopiva tuvalta tuvalle tehtävään vaellukseen. Tämän oli tarkoitus taata tietty mukavuus ja turvallisuus, mikäli olosuhteet menisivät hankaliksi. Suunnitelmasta huolimatta olimme  varautuneet täyteen omavaraisuuteen ja mukana kulki myös teltta. Kaiken lisäksi kolmen valtakunnan rajapyykin seutu oli vielä itseltänikin kokematta, joten kävellen tehty ulkomaanmatka vei tällä kertaa Kilpisjärvelle. Ensikosketusta avotuntureihin ja rakkakivikoihin oli haettu yhdessä tyttären kanssa edellisenä kesänä Pyhä-Luostolle tehdyllä, hiukan lyhyemmällä vaelluksella. Kokemuksen myötä ja lapsen kasvaessa yhä vaativammat reitit ovat tulleet mahdollisiksi.

Tyyni aamu Kilpisjärvellä.

HELSINKI-KILPISJÄRVI ALL NIGHT LONG

Jännittynyttä odotusta ja reittihuolia. Kamera hajalla! 

Matkaan lähdettiin Helsingistä illalla kello 22 ja Kilpisjärvelle saavuttiin seuraavana iltana hiukan ennen kuutta. 20 tuntia bussissa on kohtalaisen pitkä matka. Majapaikaksi oli varattu huone Kilpisjärven retkeilykeskuksesta. Perille päästyämme nakkasimme tavaramme huoneeseen ja hyppäsimme takaisin bussiin, jolla jatkoimme parin kilometrin päähän Norjan tulliin hakemaan Norjan tunturitupien yleisavaimen. Retkeilykeskukselle takaisin kävellessämme ihastelimme maisemia ja huomasin, että kamerani näyttö oli hajonnut matkalla. Melkoinen takaisku heti alkuun. Kameraongelmaan oli kuitenkin olemassa hätäratkaisu – tyttären kännykkäkamera ja sillä oli pärjättävä.

Kävellessämme takaisin retkeilykeskukselle päin katselimme Kilpisjärven selän yli seuraavan päivän menosuuntaan. Tunturiylänköjä peitti vankka lumi. Retkeilykeskuksessa kyselimme suunnittelemani reitin kuntoa. Poikkeuksellisen lumisen talven jälkeen lunta oli vielä paljon, tunturiylängöt olivat vetisessä kunnossa ja purot jatkoivat tulvimistaan. Vähän pienemmän vaeltajan kanssa matalien, nopeasti virtaavien pikku jokien ja purojen ylitykset voivat olla hankalia, jopa vaarallisia. Tein jo vaelluksellemme varasuunnitelman, mutta kokemuksesta tiesin, että parhaat tiedot reitin kunnosta saisimme matkalla vastaantulijoilta. Niin kävi tälläkin kertaa.

PÄIVÄ 1 : KILPISJÄRVI – GOLDAHYTTA (6 km + 2.7 km)

Veneellä yli Kilpisjärven. Huikea sää. Hiljaisia tupia, kauniita maisemia. Usko reitin kelvolliseen kuntoon kasvaa.

Vaellukselle lähdettiin retkeilykeskuksessa hyvin nukutun yön jälkeen. Malla-laivan ensimmäinen vuoro kohti Koltalahtea lähti Kilpisjärven rannasta kymmeneltä. Ulkokannella sai matkustaa vain rajattu määrä ihmisiä, joten oli hyvä, että olimme paikalla hyvissä ajoin ja saimme lautalta mukavat näköalapaikat.

Sään puolesta aloituspäivä tuskin olisi voinut olla parempi. Vaikka lautalla oli melko paljon matkaajia, muita vaeltajia rinkkoineen ei näkynyt. Ruotsin puolelle Koltalahteen saavuttuamme pakkailimme rojujamme kantokuntoon kiireettä ja annoimme päiväretkeläisten mennä menojaan. Kolmen valtakunnan rajapyykille meni Koltalahdesta leveä ja helppokulkuinen polku. Polku seuraili poroaitaa puistomaisen tunturikoivikon läpi ja matkaa Koltalahdesta rajapyykille kertyi melko tarkalleen kolme kilometriä. Puolimatkan jälkeen reitti kulki lähellä Kuohkimajärveä, mistä löysimmekin mukavan paikan pienelle pysähdykselle.

Kolmen valtakunnan rajapyykillä teimme monta ulkomaanmatkaa ja lounaalle suuntasimme parin sadan metrin päässä olevalle Kuohkimajärven autiotuvalle. Saimme lounastaa tuvan pihamaalla täysin omassa rauhassa, mutta nuotiopaikalta noussut ohut savukiehkura paljasti, ettemme olleet sille päivälle ensimmäisiä kävijöitä. Uusittu Kuohkimajärven autiotupa on erittäin siisti ja viihtyisä. Autiotuvan lisäksi pihapiirissä on nuotiopaikka ja autiotuvan takana uudempi, lukittu varaustupa.

Lounaan jälkeen matka jatkui Norjan puolella. Edellisen taipaleen jälkeen melko vaatimaton polku kertoi vähistä kulkijoista. Polkua oli kuitenkin helppo seurailla. Kosteimmilla paikoilla oli pitkoksia ja puroilla lankkusiltoja. Matkaa rajalta Goldahyttalle on alle kolme kilometriä ja perillä tuvalla olimme hyvissä ajoin. Oli kovin hiljaista, eikä muita vaeltajia näkynyt. Goldahyttalla on kaksi erillistä norjalaista standarditupaa, joissa molemmissa on sängyt kymmenelle vaeltajalle. Lisäksi varaston yhteydessä on nopeasti lämpenevä pikkutupa.

Vilvoittelua tunturipurolla matkalla Goldahyttalle.

Syötyämme ja tuvalle kotiuduttuamme päätimme lähteä iltakävelylle lähiympäristöön. Viereinen Goldabaktin jyrkänne näytti jo kartalla hyvältä näköalapaikalta, joten suuntasimme sinne. Alkuun seurailimme kohti pohjoista, tienvarteen johtavaa polkua komean tunturikoivikon läpi, missä kuuntelimme järripeipon jatkuvaa värinää. Avotunturiin selvittyämme jatkoimme harjannetta pitkin ylemmäs. Tuvalta nousimme ylös kaikkiaan vajaat kolmesataa metriä. Ylös kavutessamme löysimme poronraadon, jonka kohtaloa tyttäreni kanssa aprikoimme. Kuolemansyytutkimusta emme kuitenkaan jääneet tekemään.

Poron kuolema.

Olotila ylös päästyämme oli vähintäänkin autuas. Tätä tunnetta ja näitä näkymiä varten oli istuttu bussissa lähes vuorokausi. Idässä näkyi Kilpisjärven Koltalahti, lännessä seuraavien päivien reitti – Ruotsin ja Norjan lumiset suurtunturit. Alhaalla oleva tupamme näytti lähinnä leikkimökiltä. Kiikaroimme seuraavaa majapaikkaamme Gappohyttaa ja saimme sen kirkkaassa vastavalossa juuri ja juuri näkyviin. Tunturiylänköjen lumitilanne näytti siedettävältä ja alkuperäisen suunnitelman toteutuminen alkoi näyttää entistä todennäköisemmältä.

Ilta-auringossa Goldabaktilla.

Paluumatkalla ihastelimme vielä tulvivia puroja pikkuisine putouksineen. Tunturikoivikon vänkyräkoivut olivat kiipeilyä rakastavalle lapselle mieleen. Vanhimpien koivujen paksuudesta päätellen metsikkö oli saanut kasvaa rauhassa jo pitkään. Myös yksittäinen haukka tuli meitä tervehtimään. Jälkikäteen arvelimme sen olleen ampuhaukka. Majapaikka oli edelleen hiljainen ja saimmekin miehittää Goldahyttan tiluksia kahdestaan. Iltalenkin päätteeksi ja ensimmäisen illan kunniaksi luvassa oli vielä lettuja ja ihan oikeaa, tuoretta hilloa.

PÄIVÄ 2 : GOLDAHYTTA – GAPPOHYTTA (12.5 km)

Ensimmäinen kunnon vaelluspäivä. Kahlausta vedessä ja lumessa.  Reitin kelvollinen kunto varmistuu. Tupa rotkon takana. Mökötyskohtaus.

Aamu valkeni kirkkaana. Kohtuullisen kevyen aloituspäivän jälkeen edessä oli reissun ensimmäinen varsinainen koitos. 10-vuotiaan vaeltajan kanssa varsin vaativan reitin toteutuminen ei ollut mitenkään itsestäänselvyys. Matkaa oli kuitenkin pohjustettu jo pitkään ja reissun vaativuudesta oli puhuttu etukäteen. Puhuttu oli myös siitä, että olojen muuttuessa liian vaikeiksi voimme aina muuttaa suunnitelmia. Edellisen vaelluksen onnistuminen ongelmitta antoi kuitenkin itseluottamusta tälle reissulle.

Goldahyttalta lähtiessä matka jatkui avotunturissa.

Puuroaamiaisen jälkeen matka eteni mukavasti. Ensimmäistä kertaa saimme ylittää puron kahlaten ja kävimme kahlaamisen käytännöt yhdessä läpi. Rinkkaa oli turha yrittää saada voimakastahtoiselta pienemmältä vaeltajalta itselle kannettavaksi. Peräkkäin mentiin ja puron yli päästiin. Goldajávren läntinen laskujoki hiukan myöhemmin ylitettiin siltaa pitkin. Sillan luona pidimme pienen lepotauon raskaampaa nousutaivalta ennakoiden. Tytär keikkui sillalla kuvaten maisemia. Minä puolestaan pelkäsin rannalla sitä, että joko tyttö tai kännykkäkamera tai molemmat tippuvat jorpakkoon…

Vávrratoaivin ja pienen sivutunturin, Valjihatin (Goldahaugen) väliin jäävään satulaan noustiin alkuun koivikossa. Pian matkaa tehtiin jo avotunturissa. Jyrkkä nousu meinasi saada tyttären hiukan protestoimaan, varsinkin kun loppumatkasta nousua tehtiin raskaalla lumella. Mieliala pysyi kaikesta huolimatta korkealla. Satulan jälkeen laskeuduimme laajalta tunturiylängöltä vetensä keräävälle purolle, jonka olin etukäteen katsonut päivän hankalimmaksi ylitettäväksi. Yllättäen purolla olikin silta, jota karttoihin ei ollut merkitty. Tulvivalta purolta olisi joka tapauksessa löytynyt turvallinen kahlauspaikka ilman siltaakin. Jatkoimme vielä eteenpäin, kun sää oli mitä parhain ja tuuli heikkoa. Pysähdys tehtiin parilla tunturiylängön lammella, jotka olivat vielä osittain jäässä. Tytär touhusi purolla, avusti vedenhaussa ja minä kokkasin lounaan.

Lounastaukoa lopetellessamme tapasimme ensimmäiset matkaajat yli vuorokauteen. Suomalainen, usean hengen seurue pyyhälsi kiireellä ohi niin, että tuskin ehdimme päivää sanomaan. Sen verran sain kuitenkin kysytyksi reitin kuntoa, että saimme tietää jatkon olevan raskas ja luminen. Nuorenpuoleinen matkakumppanini ilmeisesti arvelutti vastaantulijoita, sellaiseen sävyyn reitin hankaluudesta meitä varoiteltiin. Kiireen syykin selvisi, sillä retkueen oli tarkoitus ehtiä vielä Kilpisjärvelle menevälle viimeiselle lautalle, joka oli lähdössä Koltalahdesta kahdeksan aikaan illalla. Kulkijoista oli meille sen verran hyötyä, että pystyimme seurailemaan lumisilla taipaleilla heidän jälkiään, eikä polun ja siellä täällä polkua merkanneiden kivikasojen etsimiseen tarvinnut käyttää suuremmin aikaa.

Seuraava puro, Indre Skjærdalen, yllätti meidät iloisesti. Tuulensuojainen notkelma oli suorastaan kuuma paikka. Kallioiden välissä, välillä sileiden kallioiden pinnoilla, ajoittain syvissä kirnuissa ja lampareissa viipyilevä kirkasvetinen puro sai tyttäreni villiintymään. Vaatteet oli hetkessä viskattu pusikkoon ja tytär pulikoi jääkylmässä vedessä. Itse tyydyin vilvoittelemaan pelkästään jalkojani. Paikka muistutti minua hyvin siitä, miten eri tavoin maailma aikuisen ja lapsen mielessä näyttäytyy. Samalla kun itse keskityin lepäilemään ja ihailemaan paikan kauneutta ja geologiaa, ehti tyttäreni koluta puroa ja notkelman lippaluolia hengästyttävällä vauhdilla. Väsymyksestä ei ollut tietoakaan.

Notkelmasta noustessamme tapasimme päivän toiset vaeltajat – suomalaisen pariskunnan varhaisteini-ikäisen tyttärensä kanssa. Tälläkään kertaa emme pysähtyneet pitkäksi aikaa juttelemaan, mutta selväksi tuli, ettei suunnitellulla reitillä ollut odotettavissa mitään suurempia ongelmia. Perhe oli kulkenut sitä reittiä, mitä meidän oli tulevina päivinä tarkoitus tallata, toiseen suuntaan tosin. Tämä oli meille tietenkin erittäin hyvä uutinen.

Vielä toisen puronotkelman ylitettyämme teimme loppumatkaa ylös ja alas kavuten kumpumoreenien ja lumilaikkujen seassa. Matka alkoi jo hiukan painaa, kunnes Gappohytta tuli näkyviin. Välissä oli vielä Gappojoen rotko (Gáhppojohka). Tiesin etukäteen, ettei tulvivasta joesta välttämättä pääse turvallisesti yli. Näin asia olikin. Vaikka kosken yli pomppiminen olisikin ollut mahdollista ilman painavia kantamuksia, olisi se ollut liian vaarallista väsyneenä ja päivän päätteeksi. Niinpä lähdimme kiertämään Ruotsin puolella, yläjuoksulla olevan sillan kautta. ”Ylimääräinen” lenkki sai tyttäreni kimpaantumaan, eikä siinä auttanut selittää, miten vaarallista liukkailla kivillä putouksen yllä pomppiminen voisi olla. Joen rantoja seuraillen tyttäreni etsi kuumeisesti ylityspaikkaa ja loppujen lopuksi yli mentiin kahlaten (silta olisi ollut vain parinsadan metrin päässä). Perille kuitenkin päästiin, vieläpä erikseen, omia polkuja tallaten, mutta tuvalle tultua kiukunpuuska oli jo unohtunut.

Gappojoen hiidenkirnuilla. Mites tosta pääsee yli?Gappojoen putousten niskan ”ylityspaikka”.

Goldahyttan tavoin myös Gappohyttan tuvilla oli hiljaista: kaksi standarditupaa, uusi pikkuruinen neljän hengen tupa koirien kanssa liikkuville ja neljäs, vielä rakenteilla oleva uusi tupa – melkoinen tunturikylä kahdelle vaeltajalle asuttavaksi. Raskaan päivän päätteeksi keskityimme lepäilyyn, syömiseen ja kortin pelaamiseen.

Gappohytta (vanhin tupa).

Alkuperäisen suunnitelman mukaan tarkoituksemme oli olla kaksi yötä joko Gappolla tai Pältsanilla. Koska hyvän sään oli lupailtu jatkuvan, päätimme käyttää sen hyväksemme ja nousta ylös tunturiin seuraavana päivänä ja olla tämän jälkeen Gappohyttalla vielä toisen yön. Illalla tiirailin kiikareilla vielä Barraksen (Paras) rinteitä ja sopivaa vähälumista reittiä sen sivuharjanteille. Komea yöttömän yön aurinko ei laskenut edes Barraksen huipun taakse, vaan paistoi illalla sen yllä kuin kruununa. Oman ison mökkimme saimme jälleen miehittää yön yli kahdestaan. Illalla tuville tuli tosin iäkäs ruotsalaispariskunta koiran kanssa, eikä heillä ollut mukana omaa yleisavainta. Avasin heille lukot ja ohjasin heidät uuteen, koiranomistajille tarkoitettuun pieneen, mutta viihtyisään tupaan.

PÄIVÄ 3 : PÄIVÄRETKI BARRAKSELLE (12.3 km)

Huippumaisemia. Mäenlaskun mahalasku. Loukkantunut tylli. Tuvat täyteen.

Heräsimme aamuun jälleen kerran kirkkaassa auringonpaisteessa. Päiväreppuun pakkasimme keittimen ja hyvät eväät. Rinkkojen sadesuojat otettiin mukaan mahdollista mäenlaskua varten. Matka taittui hyväntuulisena ja seurailimme aluksi laakson pohjalla olevaa mönkijäuraa. Yhden puron yli kahlattuamme jatkoimme helppokulkuista tasamaata vielä jonkin matkaa, kunnes loiva nousu alkoi.

Näkymät tuvalta kohti Barrasta.Aurinko, lumi – hyvä mieli. Näkymiä Vassdalin tuntureille. Tunturien tulva.

Tarkoituksemme oli nousta Barraksen itäiselle sivuharjanteelle, jolta avautuisi näkymät Signaldalenin, Stordalenin ja Kilpisjärven laaksoihin. Jo lähtiessä tiesimme, ettei huipulle olisi asiaa, vaan nousu olisi meille liian raskas ja luminen. Moni Gappohyttan vieraskirjaan kirjoittanut vaeltaja oli Barraksen huipulla edellisinä vuosina käynyt. Loppunousu kaakkoisharjanteelta huipulle on todella jyrkkä, mutta nousun voi kuitenkin tehdä ilman köysiä. Vieraskirjan mukaan vanhin huipulla käynyt oli vasta 84-vuotias. Kiertelimme ylöspäin noustessa lumisia paikkoja parhaamme mukaan. Tauoilla nautiskelimme täydellisestä säästä. Välillä tyttäreni keskittyi lumiukon ja lumienkeleiden tekoon. Noustessamme ylitimme muutamia tulvivia puroja, mutta niiden kaikkien yli pääsimme kuitenkin kuivin jaloin. Seuraa meille pitivät alati surumielisesti vislaavat kapustarinnat. Tunturikihu ei jäänyt huomaamatta, kun se syöksyili päämme yli ja puolusti tarmokkaasti reviiriään. Juuri ennen selänteelle pääsyä kaksi poroa tuli kannustamaan outoja kulkijoita.

Signaldalen. Nousu harjanteelle oli kova ponnistus.

Harjanteelta avautui komeat näkymät sekä Signaldaleniin että Stordaleniin, jossa erityisen vaikutuksen tekivät lukuisat ruuhilaaksoon syöksyvät kuohuvat putoukset. Selkämme taakse emme tässä vaiheessa juurikaan vilkuilleet, vaikka siinä suunnassa avautui näkymät Pältsan koko vuoristomassiiville. Maisemia ihailtuamme etsiydyimme suojaisan kiven taakse lounaalle. Kovan nousun aiheuttama väsymys vaihtui hymyksi kuumalla kaakaolla ja parin viikon takaisen Nuuksion retken muistelulla. Olimme nyt koko reissun korkeimmalla kohdalla, noin 1070 metrissä ja kaiken kaikkiaan nousua laakson pohjalta oli yli 400 metriä. Aivan kahdestaan emme ylhäällä kuitenkaan olleet, vaan lähistöllä juoksenteli kiirunoita.

Lepäiltyämme ja kuvattuamme näkymiä lähdimme laskeutumaan alas. Pettymys oli tietenkin suuri, kun lumi oli pehmennyt jo niin, etteivät rinkansuojat riittäneet mäenlaskuun. Hanki upotti juuri sen verran, että perskannikat toimivat jarruina. Hanki oli kuitenkin kantavaa ja kävellen laskeutuminen oli helppoa ja nopeaa. Hymy oli herkässä. Ylitimme Barrakselta laskevia puroja nyt hiukan ylempää, mistä löytyi vielä kantavia jää- ja lumisiltoja. Laskeutuessamme yllätimme myös hautomapuuhissa olleen tyllin, joka viime hetkillä pyrähti pesältä. Se kuitenkin jäi esittämään meille loukkaantunutta, hienosti vaappuen ja tanssien. Näin se pyrki kiinnittämään huomiomme pois sen arvokkaimmasta omaisuudesta – pesästä, jossa oli neljä munaa.

Pellekävelyä alamäessä. Taustalla Pältsan huiput.

Laakson pohjalla meitä odotti vielä muutama puro ja laaja kumpumoreenikenttä. Viimeiselle tauolle pysähdyimme puronvarteen, jossa työnjako meni jo totuttuun tapaan: Minä keittelin kaakaot ja tytär lähti etsimään meille sopivaa ylityspaikkaa leveän puron yli. Pian tytär jo vilkuttelikin puron toiselta puolelta ja pääsimme jatkamaan matkaa tauon jälkeen kuivin jaloin. Loppumatkasta etsiydyimme Signaldalenin ja Gappohyttan väliselle polulle, jota pitkin kävelimme tuvalle saakka. Samalla menetimme taas yhteyden ulkomaailmaan, kun Saanan masto jäi näkymättömiin.

Tunturipurot Barraksen rinteillä.

Tuvilla ei näkynyt ketään, vaikka lumijäljistä päätellen pari kulkijaa oli sinne päin päivän mittaan mennytkin. Pian meidän jälkeemme tuvalle saapui kolmikko norjalaisia nuoria, jotka jo polulla kulkiessamme olimme nähneet kauempaa. Jututettuani tulijoita (ruotsin ja norjan tapaisella mongerruksella) saimme kuulla, että väkeä Signaldalenin suunnalta oli tulossa illaksi vielä reilusti lisää. Omassa tuvassamme saimme toistaiseksi olla ihan rauhassa. Hetken päästä alkoi toisen tuvan piipusta nousta sellainen savu, että lämpöä sisällä varmasti riitti. Kohta tuvan ovi olikin selkosen selällään, mutta tuvan piipusta tuprusi savua vielä pitkälle iltaan. Meitä vähän nauratti. Ilmeisesti joku joukosta oli käynyt uimassa vaatteet päällä ja käynnissä oli mittava kuivatusoperaatio. Omatkin kenkämme olivat melko märät lumisen päivän jälkeen, mutta lämpimässä tuvassa pieni pesällinen puita kamiinassa riitti niiden kuivatteluun. Nukkumaan jo asetuttua myös meidän tupaamme tuli vielä väkeä – joukko iäkkäämpiä ruotsalaisia, mutta kello oli jo sen verran paljon, ettei siirtymistä omaan telttaan tarvinnut enää harkita. Norjalaisten tupasääntöjen mukaan tilaa uusille tulijoille annetaan tarvittaessa iltakymmeneen saakka, mikäli tuvassa on tullut nukuttua jo edellinen yö. Paikat tuvissa riittivät kuitenkin ihan hyvin.

PÄIVÄ 4 : GAPPOHYTTA – PÄLTSAN (11.1 km + 1.6 km)

Huippusäät jatkuvat. Hyttysiä. helppokulkuinen harjupolku. Tunturikasvikurssi. Pältsanjoen putous. Sauna!

Neljäs aamu ei ollut yhtään edellisiä huonompi. Liikkeelle päästiin tällä kertaa hyvissä ajoin – lähtöä tehtiin jo silloin, kun myöhään illalla tullut ruotsalaisseurue vasta heräili. Heti alkuun ylitimme valtakunnan rajan Ruotsin puolelle. Pakollisten poseeraamisten jälkeen matka jatkui pienelle sillalle, jota emme sattuneista syistä olleet vielä ylittäneet. Harjupolku alkoi ja kävelimme sitä pitkin alkuun kahden pienen järven välissä -komea paikka. Ensimmäistä kertaa koko reissun aikana käytimme kemiallisia aseita Ruotsin ilmavoimien torjunnassa. Joka askeleella varvikosta pöllähti melkoinen pilvi pieniä verenimijöitä. Aivan nenämme edestä hilpaissut porotokka vielä sopivasti lisäsi kuhinaa ilmassa. Vedenjakajalle päästyämme alkoi kuitenkin tuulla jo sen verran, ettei itikoista ollut sen koommin haittaa.

Gappon ja Pältsastuganin välinen pitkä harju.

Gappohyttan ja Pältsastuganin välinen polku oli helppokulkuinen. Polku seuraili lähes perille saakka 20-30 metriä korkeaa harjua, jonka molemmin puolin virtasi joki. Ajoittain harjun kupeessa oli kirkasvetisiä suppalampia. Reittiä oli ajettu mönkijällä sen verran ahkerasti, että pystyimme kävelemään vaihteeksi pitkiä matkoja myös rinnakkain. Maisemat olivat avarat ja leppoisat ja sää … (kts. alla ja yllä). Oikealla puolella kohosivat Pältsan kaksi koillista huippua. Siellä täällä pienet koivumetsiköt työnsivät pioneerikasvustoa läheisille rinteille.

Ketterästi puron yli ja syömään.

Lounaspaikaksi olin katsonut jo valmiiksi kohdan, jossa joki puhkaisee harjun. Itse harjulla ei ole vettä ja sen hakeminen alhaalta on aika työlästä. Kerran sen kuitenkin tein, sillä päivä oli todella lämmin ja juotavaa kului runsaasti. Ylitettyämme puron nautiskelimme auringonpaisteessa perinteisen nuudelilounaan. Minä nousin harjulle ihailemaan pientä lampea. Se olikin päättänyt jossain vaiheessa lakata olemasta ja paikalla oli vain tyhjä allas. Pältsan huiput olivat sentään pysyneet jämäkästi paikallaan. Tytär puolestaan pulikoi purolla.

Tundraa. Taustalla Pältsan eteläiset Juoksavátnjunnin huiput.

Loppumatka sujui rattoisasti ja Pältsan tuvalla meidät otettiin vastaan kiljuen (pikkukuovi). Itse isäntä lienee katsellut tuloamme tuvan ikkunasta jo kauempaa, sillä päästyämme perille toivotti tupavahti meidät tervetulleiksi jo ovelta, ihan suomeksi (tai sitten meän kielellä). Olimme taas vaihteeksi ainoat matkaajat tuvalla. Mukavan tupavahdin kanssa jutusteltuamme valitsimme huoneen (kuulostaa luksukselta keskellä erämaata) ja sovimme saunan lämmityksestä (lisää luksusta). Huoneemme ikkunasta avautui näkymä suoraan Pältsan teräville huipuille. Saunottuamme alkoi pilviä pikkuhiljaa kerääntyä taivaanrantaan ja illan mittaan taivaalta tipahtelikin muutama satunnainen pisara. Yhteyttä ulkomaailmaan ei Pältsastuganiltakaan ollut.

Saunan jälkeen söimme ja tutustuimme retkeilymajan ”kirjastoon”. Tytär tyytyi lukemaan tuvalle jätettyjä matkalehtiä ja yhdesssä katselimme alueen linnustosta ja kasvistosta kertovia vihkosia. Joku asiantunteva matkaaja (tai ehkä tupavahti) oli ystävällisesti kirjoittanut ruotsinkieliseen vihkoseen myös suomen- ja latinankieliset nimet, joten matkalla tehdyt bongaukset saatiin tarkisteltua ja niille saatiin myös suomenkielinen nimi. Illaksi oli suunniteltu pieni retki Pältsanjoen (Bealcánjohka) isolle putoukselle. Yllätykseksemme putoukselle johtavan polun varteen oli sama mystinen kasvi- ja eläintieteilijä tehnyt kotikutoisen luontopolun pienine kyltteineen, minkä avulla saimme ensiluokkaista tietoa tavallisimmista tunturikasveista. Omat kylttinsä oli niin lapinkuusiolle, kissankäpälälle, kurjenkanervalle, sammalvarpiolle, sielikölle, uuvanalle, riekonmarjalle… Polku putoukselle johti ensin komealle rentukoiden reunustamalle lähteelle, jonka varassa Pältsan tuvan vesihuolto on. Itse putouksen kohina alkoi kuulua jo kaukaa.

Dramaattisissa maisemissa Pältsanjoen putouksella.

Iltaa kohti sää muuttui yhä pilvisemmäksi ja lopulta Pältsan huiput peittyivät pilveen. Niitä emme sen koommin reissullamme enää nähneet. Pari päivää vanhan ennusteen mukaan seuraavalle päivälle ei ollut luvattu kovaa sadetta, joten emme olleet huolissamme. Kaiken lisäksi olimme saaneet nauttia jo niin paljon huippukeleistä, ettei säätyypin vaihtuminen tuntunut yhtään hullummalta.

PÄIVÄ 5 : PÄLTSAN – KUOHKIMAJÄRVI (13.9 km)

Karun tunturiylängön ylitys. Takaisin Suomeen. Viimeisen illan herkuttelua. Yllätysten yö.

Viidennen päivän aamu oli pilvinen. Ikkunan alle oli yön aikana ilmestynyt teltta ja naapurihuoneeseen kolme ruotsalaista. Yön kulkijoita. Sadetta ei pientä ajoittaista tihkua lukuunottamatta tullut, joten sää oli hyvä kävelemiseen. Edessä oli reissun pisin ja etukäteen ajateltuna vaativin taival Vávrratoiaivin tunturiylängön läpi. Hyvin levätty yö ja hiukan kevyempi edellinen päivä takasivat sen, että päivä meni kuitenkin taas kivuttomasti. Tytär oli jo tottunut kävelemiseen ja päivä kului hiukan tuhruisesta säästä huolimatta hyväntuulisesti. Tämä reittimme osuus kuului yhteispohjoismaiseen kalottireittiin ja se oli merkattu korkeuksiin ulottuvilla talvimerkeillä. Kun sumukaan ei ollut kummoista, pysyi kompassi taskussa lopulta koko reissun ajan.

Aamu. Pältsan huiput piilossa, Pältsastugan näkyvillä.

Lounaspaikaksi olimme ajatelleet valita jonkin tunturiylängön lukuisista järvistä. Ensimmäisen ja kaikkein isoimman järven vastarannalla oli telttailijoita, jotka sumuisessa ja karussa ympäristössä näyttivät aivan väärään paikkaan eksyneiltä. Emme kuitenkaan jääneet telttailijoille kauemmaksi aikaa huiskuttelemaan, kun taas kerran tunturikihu (tappajakihu) teki olomme hiukan tukalaksi yhä lähemmäksi käyvillä syöksyillään. Seuraavalla polun varteen sattuvalla järvellä ja puron yli menevällä sillalla oli rauhallista, joten olimme löytäneet mielestämme tarpeeksi hyvän paikan lounastamiseen. Kun vielä myöhemmin näimme muutaman kalastajan ja loppumatkasta vastaan tuli nuorten miesten parivaljakko, oli reitillä tuona päivänä varsinainen tungos.

Välillä mentiin lumella … … välillä karuilla kallioilla. Järviä tunturiylängöllä: Láhkunjoaskejávrrit.”Naparetkeilijä”.

Loppumatkasta alkoi pitkä, kolmen kilometrin alamäki kohti Kuohkimajärveä. Polku jakautui alas Kuohkimajärvelle ja Kilpisjärven Koltalahteen meneviin haaroihin. Alunperin yhtenä vaihtoehtona oli palata Malla-laivalla takaisin Kilpisjärvelle, mutta virtaa Mallan luonnonpuiston läpi kävelemiseen seuraavana päivänä tuntui vielä riittävän. Ennen Kuohkimajärveä saimme kahlata vielä viimeisen kerran. Toisen, isomman puron yli oli rakennettu silta. Jääsillat täällä näyttivät olevan jo sen verran huteria, että niitä emme enää halunneet käyttää. Vaikka aurinkoisten päivien kimmellys kuohuvista puroista puuttuikin, tekivät ne edelleen vaikutuksen.

Ylängöltä Goldajávriin laskeva nimetön puro.

Saimme viimein myös yhteyden Saanan mastoon niin, että saatoimme ilmoittaa kotijoukoille selvinneemme naparetkestä hengissä. Laskeutuminen tunturikoivikkoon karun ylängön jälkeen tuntui suunnilleen siltä kun olisimme astuneet suoraan sademetsään. Lintujen sirkutus alkoi heti ja kostea kuumuus iski iholle. Sopivasti vaatetettuna ylängön viileys oli ollut miellyttävää, mutta tyveneen metsään tullessa hiki alkoi virrata niin, että vielä aivan viime metreillä täytyi alkaa keventäämään vaatetusta. Kolmen valtakunnan pyykille ja Kuohkimajärvelle tultaessa ympyrälenkki oli sulkeutunut. Olimme jälleen Suomen puolella.

Viimeinen ilta Kuohkimajärven autiotuvalla sujui rauhallisesti. Olimme tuvalla kahdestaan, söimme ja herkuttelimme viimeisen illan kunniaksi. Pakollisten vaahtokarkkien paahtamisen lisäksi teimme mukana kulkenutta suklaamoussea, jonka houkutteleva ulkonäkö päihittää mämmin mennen tullen. Pirun hyvää se joka tapauksessa oli. Tytär halusi vielä kerran käydä Ruotsin ja Norjan puolella, kun taas itse tutustuin samaan aikaan tuvan ympäristöön. Kävin kurkkimassa tyhjän varaustuvan ikkunoista ja se muistutti hyvin paljon viihtyisiä ja tilavia norjalaistupia. Oman tupamme takaseinällä kurkihirren päällä pesi kaupunkilaisserkkujaan huomattavasti arempi räkättirastas. Pidimme kamiinassa pientä tulta (kengät olivat lumisen reitin jälkeen melko märät) ja menimme nukkumaan hyvissä ajoin.

Yöllä alkoi sitten tapahtua. Ensimmäiset sateisesta yöstä saapuneet kulkijat tulivat tupaan puolen yön aikaan. Heräsin tähän ja nousin jopa tervehtimään tupaan saapunutta suomalais-espanjalaista (?) pariskuntaa. Tunti tai pari myöhemmin heräsin uudelleen, kun sisään rymisteli isompi seurue ruotsalaisia, ex tempore pienelle vaellukselle lähteneitä motoristeja. Edellisten tulijoiden tapaan he survoivat kamiinaan lisää puita. Tupa oli pian saunomiskunnossa ja minun oli pakko käydä ulkona jäähyllä. Lisääkin yön kulkijoita olisi tupaan ollut tulossa, mutta tupa alkoi olla jo täynnä, lattiapaikkoja myöten. Levottomasta yöstä huolimatta sain kuitenkin nukuttuakin. Aamulla valittelin tyttärelleni yön tapahtumia – kuumuutta, rahinaa, kolinaa ja kopinaa – ja kyselin, oliko hän saanut nukuttua. Tyttären jäätävä kommentti valitukseeni oli, että saikohan muut nukuttua, kun kuorsasin niin kovaa. Että sellaista.

PÄIVÄ 6 : KUOHKIMAJÄRVI – KILPISJÄRVI (11.9 km)

Sadepäivä ja liukkaat kivikot. Veden voimaa Mallassa: Kitsiputous ja Siliskoski. Asfalttia.

Reissun viimeiselle taipaleelle Mallan luonnonpuiston läpi Kilpisjärvelle lähdimme pilvisessä säässä. Nousimme tunturikoivikosta avotunturiin varsin rivakasti ja pidimme ylhäällä ensimmäisen tauon. Sade alkoi. Mallan etelärinteellä oleva polku oli varmasti koko reissun hankalin, kun matkaa taitettiin sadekelin liukastamassa kivikossa.

Näkymät Kitsiputoukselta utuiselle Kilpisjärvelle.Mallan rinteet peittyy pilveen.

Matka eteni kuitenkin hitaasti mutta varmasti. Syömään pysähdyimme komealle Kitsiputoukselle. Lähellä pilvien alarajaa kulkeminen loi matkaamiseen oman tunnelmansa. Välillä Kilpisjärvi pilkotti alhaalla, välillä reitti ja näkymät peittyivät harmaaseen utuun. Paras vaeltamisen puhti ja into alkoivat kuitenkin olla jo poissa. Mieliala pysyi sadekelistä huolimatta hyvänä, mutta komeimmatkaan nähtävyydet eivät enää reissun tässä vaiheessa tehneet ansaitsemaansa vaikutusta.

Kitsiputous.

Mallan polulla, sateisessa säässä ei näkynyt muita kulkijoita. Päiväretkeilijät olivat varmaankin jääneet odottamaan säiden paranemista. Kitsiputouksen jälkeen nousimme Mallan ja sen pienen sivuhuipun satulaan, josta avautui hienot näkymät Siilasjärvelle sekä Pikku- ja Iso-Mallan välissä oleville pienille lampareille. Pian näimme myös ensimmäiset rekat Kilpisjärven tiellä. Sama, kummallinen tunne valtaa aina mielen, kun vaellus on päättymässä ja merkit ihmisen läsnäolosta alkavat näkyä maisemassa yhä vahvemmin.

Siilaskoski.Viimeiset metrit.

Mallan pienten lampien jälkeen polku haarautui Pikku-Mallan näköalapaikalle, mutta näkymien ollessa kehnot päätimme kävellä suoraan tien varteen. Loppumatka taittui taas tunturikoivikossa. Paikoitellen jyrkkä ja liukas lasku alkoi jo tuntua jaloissa ja tasamaalle oli mukava päästä. Siilasjärveltä Kilpisjärveen laskeva Siilaskoski tulvi kiivaasti. Mallan luonnonpuiston porttina toimiva komea silta ylitettiin kosken kuohuja katsellen ja kuunnellen. Tielle saavuttuamme kävin vielä palauttamassa norjalaistupien yleisavaimen tulliin. Samalla hoituivat myös tupaöiden maksut.

Sateisessa säässä lompsimme retkeilykeskukseen, viimeiset kilometrit asfalttitietä pitkin. Minä ajattelin jo jalkapallon MM-turnauksen puolivälieriä.

Me. Retkiselfie tunturissa.

---

Blogin kirjoittajalta:

NUUKSION RETKEILYOPAS (2018), REPOVEDEN RETKEILYOPAS (2020), HOSSA JA KYLMÄLUOMA (2021) sekä POHJOIS-LAPIN RETKEILYOPAS (2023 – UUTUUS!)

Alueen digikartat netissä:

Suomalaiset, Norjalaiset ja Ruotsalaiset digikartat

Mukana kulkeneet paperikartat:

Fjällkartan BD1/Treriksröset-Rostojávri 1 : 100 000, Turkart/Indre Troms 1 : 100 000 ja Ulkoilukartta/Halti-Kilpisjärvi 1 : 50 000

Kuvien ja sisällön luvaton kopiointi kielletty.