SYYSVAELLUS: KOLME VIIKKOA KOILLISKAIRASSA 2.-23.9.2013 – OSA 3

REITTI: Raja-Jooseppi - Luttojoki - Jyrkkävaara - Muorravaarakka (2 yötä) - Anterinmukka - Kuusikuru - Peuraselkä - Vieriharju - Korvatunturi - Saiho - Karhuoja - Naltiojoki - PEURASELKÄ - TAHVONTUPA - HAMMASKURU - RAJANKÄMPPÄ - PÄLKKIMÄOJA - LUPUKKALAMPI - PORTTIKOSKI - RAUTULAMPI - RUMAKURU - SAARISELKÄ.  22 pv / 277.9 + 91.0 km.

VAELLUSKAVERI: Joulupukki.

HUIPUT: Aurinko, aurinko ja aurinko. Luttojoki. Jaksaa, jaksaa. Paratiisi- ja Lumikurun mustikat. Anterin sauna. Siliäselät. Prinsessa. Suklaata laavulla. Korvatunturin jäkäliköt. Nuortin laakso. Kemihaaran suot. Naltiotunturi. Sokostin huiputus. Lupukan lammet. Kutturapään nummet. Rumakurun vanha kämppä.

ERIKOISTA: Pisin vaellukseni täysin omavaraisena. Vedet matalalla. Lähes sateettomat kolme viikkoa. Yllättäviä kohtaamisia. Korvatunturi.

ALUKSI

Edessä oli vielä viimeinen viikko. Reittisuunnitelmat olivat vielä osin auki, mutta näin jälkikäteen on sanottava ettei huonoja valintoja tullut viimeiselläkään viikolla tehtyä. Matkanteko jatkui nyt Peuraselältä mutkien kautta Saariselälle.

Kuljettu reitti kokonaisuudessaan (suurenna klikkaamalla).

PÄIVÄ 14: PEURASELKÄ – TAHVONTUPA (7.3 + 6.4 km)

Vaihdantataloutta. Lepoa Tahvontuvalla. Saunassa - taas. Karhumetsällä iltahämärissä. Seikkailu paloaukealla.

Peuraselällä herättyäni ei ollut kiirettä. Edessä oli ”lepopäivä” ja lyhyt taival Tahvontuvalle. Inventoin ruokavarastojani ja ”Lappeenrannan Aarren” kanssa päädyimme vaihtamaan eväitämme – oma kuivaleipä alkoi olla kortilla ja Aarren valmismuonavarasto puolestaan loppumassa. Niinpä elimme hetkisen erämaan vaihdantataloudessa: Maksoin näkkileipäni avaruusmuonalla.

Jaurujoki.

Tahvontuvalla minua odotti sovittu tapaaminen. Jo muutamia päiviä aiemmin olin ollut yhteydessä vanhaan, edellisvuonna Pallaksella tapaamaani tuttuun, joka kulki nyt samoilla seuduilla. Polkumme ristesivät sopivasti Tahvolla – näin olimme jo matkan varrella laskeskelleet. Lupasin lämmittää saunan valmiiksi, sillä olisin tuvalla jo hyvissä ajoin. Kulkua vauhdittaakseni lompsin loppumatkasta lähinnä uuden poroaidan reunaa – helppokulkuista leveää uraa. Matkalla ehdin kuitenkin ihastelemaan runsasta luppoa, korkealla puiden rungoilla ja oksilla riippuvaa jäkälää. Luppo voi muodostaa kevättalvisin huomattavan osan poron tarvitsemasta ravinnosta.

Saapuessani tuvalle oli siellä hiljaista. Tuvan ulkoseinustalle ripustetut varusteet kuitenkin kertoivat, että paikalla oltiin asusteltu ja sinne oltiin palaamassa. Aloin pilkkomaan puita saunan lämmitykseen.  Takana oli parisen viikkoa vaellusta ja olin menossa erämaasaunaan jo neljättä kertaa. Iltapäivä oli aurinkoinen ja kaverini Merja saapui paikalle illansuussa. Tuvalle saapui myös kolme sukupolvea käsittänyt kolmikko: isä, poika ja tytär. Tätä myötä törmäsimme reissun ensimmäiseen (ja ainoaan) vaelluksella olleeseen lapseen. Sinällään tämä ei ollut ihme, olihan syyslomiinkin vielä aikaa. Joukko oli lähtenyt liikkeelle Marivaarasta ja vietti tuvalla nyt toista yötään. Itse pystytimme telttamme tuvan yläpuoliselle kuivalle kankaalle.

Pittikurun pohjalla.

Illan ohjelmaksi olin suunnitellut patikointia yhdelle alueen lukuisista kuruista – Pittikurulle (kartta). Sen pohjalla oleva pitkulainen  lampi vaikutti mielenkiintoiselta. Läksimme Merjan kanssa matkaan  melko myöhään ja alkuun seurailimme Tyyrojaa. Sieltä suuntasimme suoraan lammelle. Lampi oli kuivunut, niin kun moni muukin pieni vesistö kuivan syksyn jälkeen. Kolusimme lammen kosteita rantoja jälkien toivossa. Tuoreet täysikasvuisen karhun jäljet lopulta löytyivätkin, mutta pieniä pentujen tassujen painalluksia ei joukossa näkynyt. Lammelta jatkoimme vielä kurun pohjoisjyrkännettä pitkin sen korkeimmalle kohdalle, mistä avautui hienot näkymät kurua ympäröiviin sankkoihin ja vanhoihin metsiin.

Ilta Pittikurulla.

Paluumatkan olimme suunnitelleet tekevämme metsäpaloalueen läpi, joka hämärtyvässä illassa näytti hienolta – aavemaiselta. Naureskelin sitä, että pensas- ja kenttäkerroksen puuttuessa ainakin isommat vastaan tulevat eläimet näkisimme avaralla paloaukealla jo kaukaa. Yhä sankemmaksi käyvä hämärä alkoi tehdä tehtävänsä ja paloalueen reunaan saapuessamme en ollut aivan varma, olimmeko oikealla, tuvalle vievällä polulla. Otsalamput olivat tulleet kyllä mukaan, mutta pimeällä suunnistamiseen tottumattomana oli tämä ainakin itselle hyvä muistutus siitä, että maasto muuttuu illan hämärässä nopeasti tunnistamattomaksi. Mitään todellista ongelmaa ei tilanteessa kuitenkaan ollut, vaan muutaman minuutin polulla lompsittuamme olimme jo tuvalla.

Leiriin palattuamme istuimme iltaa vielä pitkään nuotion äärellä ja kertasimme jo koettuja reissujamme ja jatkosuunnitelmiamme. Merja jäisi Tahvolle viettämään lepopäivää, minä jatkaisin kohti Luirojärveä. Mitään varmaa emme jatkosta sopineet, mutta mikäli reittimme osuisivat vielä samoille nurkille, ajattelimme voivamme tavata vielä uudelleen matkalla kohti Kiilopäätä ja Saariselkää. Päätimme siis pitää vielä yhteyksiä yllä tekstiviestien avulla.

PÄIVÄ 15: TAHVONTUPA – HAMMASKURU (14.9 + 6.9 km)

Siulanruoktun portaissa ja ovenkarmeissa. Jokilaaksojen rotkot. Haikeaa onnea ja ilta-aurinkoa Vuomapäällä.

Alkumatka kirkkaassa auringonpaisteisessa aamussa alkoi helppokulkuisella pätkällä Siulanruoktun tuvalle, joka sijaitsee korkealla jokiterassilla (kartta). Vongoivanjokea ylittäessä oli kengät tosin matkalla riisuttava. Evästelin tuvalla hetken, iskin pääni tuvan matalan oven karmeihin ja nousin jyrkät portaat takaisin pääpolulle. Matka jatkui. Alhaalla jyrkässä rotkossa virtasi Jaurujoki.

Pian aloin seurata Siulaojan haaraa, joka työntyi korkeiden vaarojen väliin. Siulaojan rotkossa on tulva-aikaan epäilemättä komeita pieniä koskia ja putouksia. Iltasuunnitelmat saivat minut kuitenkin hiukan kiirehtimään, enkä jäänyt komeaa jokilaaksoa pitkäksi aikaa ihastelemaan. Polun kulusta hiukan epätietoisena ylitin Siulaojan ja nousin helppokulkuisille Karhuvaaran rinteille. Sieltä laskeuduin uudestaan joelle, Siulaojan nuotiopaikalle (kartta). Täällä oli hyvä lounastaa.

Sää oli muuttunut hiukan epävakaaksi, mutta sadetta ei taaskaan tullut. Matka jatkui Jaurun latvoille – nyt Hopiaojaa seuraillen. Välillä kävelin pienissä laaksoissa, välillä epämääräisillä jäätikön sulavesiuomien väliin jäävillä harjanteilla. Heikosti maastossa erottuvia polunpätkiä en matkallani juurikaan seuraillut. Lopulta päädyin Vuomapään ja sen pienen sivuhuipun väliseen satulaan ja siellä olevalle pikkuruiselle lammelle (kartta).

Kuivuneelta lammelta minun piti jatkaa alas tuvalle karttaan merkittyä polkua pitkin. Löysinkin polun helposti ja lähdin sitä seuraamaan. Jouduin kuitenkin pian huomaamaan, että polku oli väärä! Polku suuntasikin kohti pohjoista. Niinpä rymistelin lopulta tunturikovikon läpi alas laaksoon vanhalle tukkitielle. Tukkitien linjaus näkyy ilmakuvilta selvästi. Tie pysyy nykyisin avoinna lähinnä poromiesten ja kansallispuiston huoltomiesten käyttäessä sitä mönkijäurana. Nykyisiin metsäautoteihin verrattuna on vanha tukkitie kuitenkin pelkkä kinttupolku. Kansallispuiston pohjois-etelä -suunnassa halkaisevaa tietä ei onneksi koskaan tarvittu ja suuret suunnitellut hakkuut alueella peruuntuivat sotien vuoksi.

Hammaskurun tuvalla (kartta) ei ollut ketään. Tuvalla syötyäni aloin tekemään lähtöä Vuomapäälle. Sääkin oli selkenemässä ja taas kerran sain tehdä nousun tunturiin huippukeleissä. Päivän tuhruisen ja epämääräisen sään vuoksi olin jo harkinnut vaihtoehdoksi käyntiä uuden Hammaskodan keskeneräisellä työmaalla (kartta).

Näkymät Anteri- ja Kuikkapään paljakkaan.

Jyrkkää rinnettä ilta-auringossa noustessani oli vaatetta vähennettävä. Tässä hässäkässa hukkasin piippuni. Tapanani on kadottaa jokaisella reissulla jotakin – nyt katosi näinkin elintärkeä varuste. Onneksi sätkätarpeet olivat tallella ja suojattu kastumiselta niin hyvin, ettei tästä suurempaa ongelmaa tullut – koko vaellusta ei tarvinnut keskeyttää. Pitkä nousu palkitsi hienoilla näkymillä jo matkalla. Ensin alkoivat paljastua näkymät pohjoiseen, Anteri- ja Kuikkapään suuntaan. Vuomapään huipulla odottivat komeat toorit, jotka näkyivät jo kauas.

Vuomapään huipun toorit. Ennestään tuttuja maisemia: Vongoivanräystäs ja Povivaara.

Ylhäällä nautiskelin auringosta ja toorien tarjoamasta tuulensuojasta. Lisäsin tuuliselle paikalle sopivampaa vaatetusta ja haravoin katseellani laajoja näkymiä – Vuomapään huipulta avautui paljakkanäkymät lähes joka suuntaan. Nyt saatoin jo ”kokeneena” kulkijana katsella maisemia, joita olin kolunnut aiemmin lähietäisyydeltä. Olo oli jossain määrin haikea ja ajattelinkin, että jokohan tämä oli sitten nähty. Ennen paluutani laaksoon laitoin huipun kivikasaan vielä oman kiveni, olihan huipun kasa mielestäni vielä turhankin vaatimaton. Alas laskeuduin auringon jo värjätessä tunturit punertaviksi.

Huipulla.

Vuomapäällä ollessa tuli myös kännykkä avattua totuttuun tapaan. Kansallispuistossa on kenttää paikka paikoin hyvinkin kitsaasti, onhan puisto kokonaisuudessaan lähes kahden maston varassa. Toinen masto on Sokostilla (kartta) ja toinen Kemihaaran Niekassa (kartta). Lähempänä valtatietä ollaan Kaunispään (kartta) maston kuuluvuusalueella. Kuuluvuutta yleensä löytyy, siis silloin kun nousee korkealle tunturiin tai masto on muuten näkyvillä. Tähän tarvitsee ainakin toistaiseksi Soneran mastoja käyttävän liittymän. Laaksojen pohjilla saa kännykän pirinältä yleensä olla rauhassa (Lue: hyvin usein leiripaikoilla ja tuvilla) ja sekin kannattaa muistaa, että rankkasade voi heikentää kuuluvuutta rajusti. Itse käytin kännykkää reittisuunnitelmieni ilmoittamiseen ja paluuviestissä sain lähinnä säätietoja, joita hyödynsin tulevien päivien suunnittelussa. Nyt sain ensimmäistä kertaa koko reissulla (!) tiedon lähes varmasta sateesta seuraavana päivänä. Alunperin olin ajatellut hakeutua leiriin jonnekin Kärppäpäiden taakse (kartta), mutta ennusteet kuultuani oli tehtävä vaihtoehtoinen suunnitelma.

PÄIVÄ 16: HAMMASKURU – RAJANKÄMPPÄ (13.1 km)

Tihkua, sadetta ja sumua. Kuivia lampia ja ahman jäljet. Routailmiöitä. Lepoa ja sauna. Taas "oma" kämppä.

Aamu valkeni hiukan utuisena ja sadetta lupailevana. Hammaskurulla sain olla yön yli yksikseni. Tuvan pihamaalla oli rakennustavaraa, epäilemättä uuden ja läheisen kodan rakkennusurakan vuoksi. Rakennusmiehiä ei kuitenkaan näkynyt. Myöhemmin kuulin, että kota olisi ollut jo yöpymiskunnossa.

Komeaa kynttiläkuusikkoa lähellä Hammaskurua.Kuusen kantokääpä.

Tuvan viereisen Hammasjoen yli saattoi loikkia kuivin jaloin ja polku kohti Luiroa oli selkeä koko matkan ajan.  Suunnitelmat päämääräni suhteen olivat vielä auki. Aikaa reittini miettimiseen käytin Kärppäpäiden edustalla olevalla lammella ja tulipaikalla (kartta), jolle levittäytyessäni alkoikin sadella hiukan kovempaa. Päätin, etten märkää iltaa teltalla kyyhötä, vaan suuntaan suoraan Luirojärvelle ja saunaan. Sadetta pidin aikani tulipaikan halkovajan suojissa. Sateen lakattua jatkoin matkaani kuivaksi kutistuneille lampareille, joiden reunoja kiertelin aikani. Pääsin taas mielipuuhaani. Bongasin reissulleni viimeisenkin suurpedon, ahman jäljet. Kuivuneen lammen reunamilta löytyi myös hienoja roudan lajittelemia kuviomaita.

Hietapää ja ”Kärppälammet” matkalla kohti Luiroa.Kärppäpää.

Matka siis jatkui kohti Luirolle johtavaa Hietapään ja sen sivuhuipun väliin jäävää satulaa (kartta). Metsänraja tuli jo vastaan. Sain pian Luirojärven näkyviini ja tihkusateen tahdittama loppu oli helppoa loivaa laskua. Sokostin ja nyt jo Hietapäänkin rinteet peittyivät sumupilveen, joka aina välillä hälveni peittääkseen korkeat huiput ja tunturien rinteet uudelleen näkymättömiin. Tunnelma oli hyvä – melkeinpä hilpeä – ja omalta osaltani olin helpottunut reittivalinnastani. Juuri nyt minua odottavat Luirojärven saunan höyryt tuntuivat Muorravaarakan latvojen kylmänkosteaa murkua paremmalta vaihtoehdolta. Utuisessa säässä ja kosteassa varvikossa ohitin vielä Sokostinojan hienon suoalueen, ennen kun tavoitin leveät Luirojärvelle johtavat huoltomiesten mönkijäurat.

Murkua Sokostin rinteillä.

Luiron ”leirikeskuksesta” olin kuullut ”monenlaista”. Parin, kolmen päivämatkan päässä Kiilopäältä tai Saariselältä on Luirojärvi monelle vaeltajalle tavallinen kääntöpaikka. Siellä ollaan usein pari yötä ja Sokosti, alueen korkein tunturi, käydään huiputtamassa Luirolta käsin. Perinteisin ja kiihkein ruskaviikko oli kuitenkin jo ohi, minkä vuoksi Luirolla oli hiljaista. Viihtyisän Rajankämpän sain lopulta miehittää yksin. Kenttää Luirojären ympäristössä on huonosti ja itse sain yhteyden ulkomaailmaan kiipeämällä kämpän katolle. Siellä pari pakollista palkkia ilmaantui kännykän näytölle. Tavaroita kämppään levitellessäni löysin mukanani kulkeneen pikkupeilin, jolle löysin vihdoin käyttöä – olin ottanut sen sitten mukaan omakuvan ottamista varten. Muuhun sitä ei reissulla tarvinnutkaan. (Tosiasiassa peili oli mukana mahdollisten piilariongelmien vuoksi).

Luirojärvellä. Taustalla Lupukkapää.

Jätin tavarani Rajankämpälle (kartta) ja kävelin parin sadan metrin päässä olevalle Luirojärven isolle tuvalle, jossa oli vain pari yöpyjää. Tavarat olivat paikallaan ja kulkijat olivat selvästikin lähteneet Sokostille huonosta säästä ja näkyvyydestä huolimatta. Päätinkin odotella ennen saunan lämmitystä. Kuuselan kämppä, hiukan syrjemmällä oleva varaustupakin oli tyhjillään. Luirojärvellä siis ei riittänyt odotettua säpinää.

Illan mittaan porukkaa oli kuitenkin sen verran, että saunaa oli jo syytä alkaa lämmittämään.  Saunanlämmitykseen porukalla ryhtyessämme törmäsimme tyypilliseen ongelmaan suosituilla leiripaikoilla – välinpitämättömyyteen: Puut oli käytetty viimeistä kalikkaa myöten ja tupaetiketin mukaisesti niitä ei ollut jätetty valmiiksi seuraaville tulijoille. Kaikkiaan Luiron tuvissa taisi tuolloin olla yöpyjiä ainoastaan seitsemän, joista viimeinenkin saapui paikalle huoltomiesten mönkijäkyydillä pimeän jo koittaessa. Polviongelmat olivat tätäkin kulkijaa vaivanneet ja katkaisseet matkanteon.

PÄIVÄ 17: RAJANKÄMPPÄ – PÄLKKIMÄOJA (9.0 + 12.3 km)

Sateisen päivän jälkeen aurinkoa. Tosi kammi. Pälkkimäojan latvat. Sokostin huipulla. Poroja siellä ja täällä.

Järvi.

Aikainen aamu oli edellisen päivän sateesta johtuen utuinen, mutta taivas selkeni nopeasti. Näytti hyvältä – etenkin kun olin suunnitellut nousevani nyt Sokostille. Ensin suuntasin kuitenkin kohti Pälkkimäojaa, jota olin jo ehtinyt ihastella ylempää aivan reissun ensimmäisinä päivinä.

Kammin mallia.

Alkuun tein matkaa Luirojärven rantaa etäältä seuraillen. Polku oli helppokulkuinen ja Sokostinojan yli pääsin puusiltaa pitkin. Raappanan kammia (kartta) oli syytä pysähtyä ihmettelemään. Kammi on omanlaisensa erikoisuus – niitä kaivetaan harvoin yhtä syvälle maan sisään. Sisällä on lisäksi kivistä muurattu pikkuruinen takka. Ahdas ja melko huonokuntoinen kammi ei houkuttele yöpymään, vaikka siinä oma viehätyksensä onkin. Kunnostamalla saisi kammista varmasti mukavan, tunnelmallisen ja erikoisen yöpaikan yhdelle tai kahdelle kulkijalle.

Kammin jälkeen seurailin aikani Luiron ja Pikku-Luiron välistä jokea. Ohitin yhden porokylän (kartta), joka hiljaisessa syksyssä näytti aavemaiselta paikalta. Uusituista rakenteista päätellen porokylä on kuitenkin vielä aktiivisessa käytössä. Porokylän jälkeen pieniä soita ylittäessä joutui reittiä hiukan hakemaan. Olin lähtenyt liikkeelle todella aikaisin pelkän kahvin voimin ja aamupalalle Pälkkimäojan laavulle (kartta) saapuessani onnistuin lähes herättelemään paikalla yöpyneen nuoren naiskaksikon ja heidän koiransa. Aamiaista laitellessamme juttelimme Pälkkimäojasta, jonka latvoille olin suuntaamassa sopivaa leiripaikkaa etsimään.

Pälkkimäojan laavu.

Pälkkimäojan varressa oli yllättävän kulunutta maastoa. Porojen ja osin myös ihmisten liikkeistä johtuen polku oli paikoin syvään uurtunut ja kasvillisuus tuhoutunut isoilta, hiekkaisiksi muuttuneilta kankailta. Aikani joenvartta kuljettuani aloin katselemaan sopivaa leiripaikkaa. Kansallispuiston erämaaosan sääntöjen mukaan leirin voi pystyttää kaikkialle yli kilometrin päähän valmiista, rakennetuista yöpymispaikoista (laavuista, tuvista ja nuotiopaikoista). Avotunturiin ei leiriä kuitenkaan saa pystyttää. Oman paikkani etsin mahdollisimman ylhäältä, paikasta jossa vettä oli vielä tarjolla. Leiripaikkani (kartta) kohdalta vesi työntyi uoman pohjavesivirtauksesta maan pinnalle – ylemmäs oli vedenpuutteen vuoksi turha nousta. Muutenkin aloin jo olla metsänrajassa (ilmakuva).

Kivikkoinen matka Sokostille. Taustalla Luirojärvi.

Sää oli tunturiin nousua ajatellen taas erinomainen, joten reitin pohtiminen Sokostille onnistui hyvin myös alhaalta käsin – rinteitä tähyilemällä. Pakkasin mukaani päiväretkivarustuksen ja lähdin nousemaan tunturiin. Ilman painoja oli nousu helppoa, myös ylemmissä laajoissa rakkakivikoissakin. Ainoa matkaa hidastava tekijä olikin halu pysähdellä ihailemaan eri suuntiin avautuvia upeita maisemia.

Hiukan ennen huippua törmäsin myös yhteyttäni ulkomaailmaan ylläpitäneeseen Sokostin mastoon ja tukiasemaan, joka näytti saavan virtansa aurinkokennoista. Jonkin verran vastustusta ja porua aikanaan herättänyt masto toki näkyy kauas, mutta ainoana linkkinä maailmaan sen jälkeen kun erämaapuhelimet poistuivat käytöstä, on mastolla puutteistaan huolimatta paikkansa kulkijoiden turvallisuuden takaajana.

Ansaittu kahvihetki.Sokostin huippu.Huipun sitkeä pohjanketunlieko (tunturiketunlieko) kallionkolossa.

Huipulla (kartta) oli hiljaista mutta tuulista. Tapani mukaan etsin itselleni paikan huipulla kahvitteluun. Tuuli oli kovaa, mutta hyvä taukopaikka löytyi heti huipun alla olevan suojaisan jyrkänteen alapuolelta. Kahvitellessani alkoi yläpuoleltani kuulua ääniä ja ponkaisinkin pystyyn tervehtimään tulijoita. Kulkijat hiukan hämmentyivät pompattuani ilmoille ”piilostani”, aivan heidän jalkojensa juuresta. Hetken juteltuamme jatkoi naiskaksikko matkaa.

Kulkijat Sokostin rinteillä.Katse kivikkoiselle Sokostille.Apujoukot Apujoukkojenvaaralla.

Sokostilta laskeutuminen oli antoisaa. Sain lasketella iltapäivän auringonpaisteessa alaspäin harjanteella, jota jatkoin aina Apujoukkojenvaaralle (kartta) saakka. Välihuipuilla oli jonkin verran näyttäviä tooreja ja kivisillä harjanteilla sai välillä kävellä myös kuivilla ja helppokulkuisilla tunturinummilla. Hiukan huolissani (turhaan) katselin alas leirini ympärillä pyörivää isoa porotokkaa ja mietin, oliko teltassani jotain niitä kiinnostavaa. Pieni tokka tuli vastaan myös ylhäällä Apujoukkojenvaaralla.

Aikaa oli ja sää oli upea, joten rynnistin vielä laakson toisella puolella oleville pienille putouksille (kartta). Putoukset olin huomannut jo aiemmin aamulla Pälkkimäojaa seuraillessani. Kuivuuden lannistamat vähävetiset putoukset eivät onnistuneet tekemään suurtakaan vaikutusta, mutta illan ohenevassa valossa alkoi maaruska taas päästä oikeuksiinsa. Ihastelin oranssin, keltaisen ja punaisen sävyissä loistavaa laaksoa. Hiljaisessa maisemassa taivaan sinessä minut yllättivät Aasiaan suuntaavat lennot ja niiden jättämät valkoiset nauhat. Korkealla lentävistä koneista ei ääntä kuulunut, mutta näky oli parin viikon erämaareissun jälkeen jo jossain määrin epätodellinen.

AY073 matkalla Tokioon?Pälkkimäojan laakso.

Leirissä olin hienosti onnistuneen päivän jälkeen melko myöhään. Nälkä oli jo kova ja tuulen tuivertaessa, alkoi ilta viilenemään nopeasti. Telttaa lainatessani olin uhannut testailla sitä kaikin mahdollisin keinoin. Nyt, tuulisessa ja kylmässä säässä olikin hyvä syy koettaa keittopuuhia suojassa, teltan liepeen alla. Olin jo silloin naureskellut testailuintoni johtavan siihen, että takaisin palautan pelkät mustuneet kaaret. Teltasta ei kuitenkaan tullut iloista iltanuotiota, vaan homma toimi: Teltan ulkopuolelle sijoittamalla yltää keittimellä puuhastelemaan teltan suojista, eikä varsinaisia riskejä teltan syttymisestä todellisuudessa edes ole.

PÄIVÄ 18: PÄLKKIMÄOJA – LUPUKKALAMPI (6.7 + 4.9 km)

Ruska on ohi. Lyhyt päivä. Lupukkapään lampien pauloissa. Sade kiertää. Naisia siellä ja täällä.

Edessä oli lyhyt päivä – matka Lupukkalammelle. Olin ilmoittanut määränpääni myös Merjalle, joka saattaisi ilmaantua lammelle myöhemmin samana päivänä. Leirin purettuani aloin laskeutua jo tuttua Pälkkimäojan polkua. Ero entiseen oli selvä: Kova tuuli oli edellisenä iltana riipinyt viimeisetkin lehdet puista. Ruska alkoi olla ohi.

Lupukat – lampi ja pää.

Pälkkimäojan laavulta suuntasin jälleen kohti tuntematonta, Maantiekurun laaksoa. Laakson pohjalla en viihtynyt kauankaan, vaan suuntasin pian lännessä avautuvaan paljakkaan. Sieltä sain myös ennakkoon arvelemaani huomattavasti karumman Lupukkalammen näkyviini. Mukavan leiripaikan (kartta) löysin lammen pohjoispäästä. Avoimessa maastossa näkisi Merjakin saapuessaan pystyttämäni teltan jo kaukaa.

Söin, lepäilin ja tutustuin leirin ympäristöön. Lupukkalammen pohjoiseen laskevassa komeassa purossa oli reilusti vettä. Suunnittelin samalla myös kiipeämistä Lupukkapäälle, jolle nousua pidetään jostain syystä hankalana. Tälle ei nähdäkseni ole mitään perustetta: Lupukkapäällä kalllioperä on lähellä maanpintaa ja harjanne on täynnä jättimäisiä ja komeita lohkareita. Nämä kuitenkin pystyy kiertämään helposti. Kiipeäminen on helppo tehdä pitkin sileitä kalliopintoja kallioperän loivien kaateitten mukaan – taso tasolta ylös nousten. Korkeutta tunturilla on kuitenkin reilusti.

Tavalliset menovehkeet mukaan pakattuani oli pienen retken aika. Sää oli muuttunut hiukan pilvisemmäksi. Nousu sujui sutjakkaasti. Matkalla huipulle löysin viehättävän kallioperän painanteeseen syntyneen lammen (kartta). Päätin ennen taukoa kuitenkin käydä muutaman sadan metrin päässä olevalla huipulla. Alkuperäisenä tarkoituksenani oli käydä samalla reissulla myös Joukhaispäällä (kartta), mutta ylhäällä alkoi laiskottaa. Sää näytti hiukan epävakaiselta ja kauempana maisemaa pyyhkikin useita sadekuuroja. Näistä ei kuitenkaan yksikään sattunut kohdalle, vaan sää alkoi taas iltaa kohden selkiintyä.

Lupukkapään huipulla. Taustalla Luirojärvi ja Sokosti.

Maisemia ihaillessani ilmaantui Lupukkapään huipulle jostain suunnasta parivaljakko, jota oli lähdettävä jututtamaan. Sain kaksikosta kahviseuraa ja laskeuduimme jo aiemmin löytämälleni lammikolle. Siellä meitä odotti mukava, suojaisa taukopaikka. Aurinko näyttäytyi ja lämmitti. Pitkään kahviteltuamme ja retkikokemuksia vaihdettuamme selvisi, että saattaisimme kohdata vielä myöhemminkin Suomujoella. Nyt kaksikko oli kuitenkin jatkamassa leiripaikan etsintään jonnekin Lupukkapään länsipuolisiin laaksoihin. Reissulla tapaamistani kulkijoista noin puolet oli naisia – ainakin polun päällä tuntuu tasa-arvo toimivan ilahduttavalla tavalla.

Lupukkapään huipun kaunis – nimetön lampi. Lupukkalampi ja leiripaikka.Ilta-auringossa.

Lupukkalammen suuntaan laskeutuessani katselin myös pohjoiseen paljakkaan, tulevan reittini suuntaan. Se näytti hienolta ja avaralta harjannereitiltä – ainakin hyvässä säässä. Auringon pikku hiljaa laskiessa alkoi maisema taas punertaa. Illasta tulisi kaunis. Toista telttaa ei Lupukkalammen rannalla vielä näkynyt, mutta pian alas palattuani saapui paikalle myös Merja. Iltaa istuimme vielä pitkään – pimeän tuloon saakka ja teimme sotasuunnitelmia seuraavalle päivälle. Pohdimme pitkään myös mahdollisuutta kuutamoretkeilyyn Lupukkapään laelle, mutta sen jätimme tällä kertaa väliin, kun kuu peittyi pilveen.

PÄIVÄ 19: LUPUKKALAMPI – PORTTIKOSKI (10.7 + 7.8 km)

Tunturipaljakassa, taas huippusäässä. Ihan oikeaa suunnistusta. Pois erämaasta. Suomujoki. Porttikosken sillat. Metsänrajan terhakkaat männyt.

Aamulla herätyksestäni huolehtivat lammen rannoille yötään viettämään tulleet riekot. Aamutuimaan riekkuvat linnut pitivät melkoista mekkalaa. Edessä oli lyhyt päivämatka, patikointi Porttikoskelle. Merjan suunta oli muuten sama, mutta hän halusi käydä vielä Lupukkapäällä, jota olin vuolaasti edellisenä iltana kehunut. Sanoimmekin aamulla hyvästit ja jatkoimme matkaa omia reittejämme pitkin.

Aamun aurinkoa.Paljakan pioneeri.

Heti alkuun nousin Lupukkapäästä pohjoiseen kulkevalle harjanteelle. Nousu otti aamutuimaan jonkin verran voimille, mutta tämän jälkeen oli edessä helppoa harjanteella kulkua. Näkymät palkitsivat molempiin suuntiin, sekä itään että länteen. Ensimmäistä kertaa reissullani aloin kiinnittää enemmän huomiota metsänrajaan, joka täällä aika usein muodostui männystä. Poroille koivuntaimet maistuvat, joten sinällään tämä ei ollut yllätys. Metsänrajaan työntyvä männikkö ei kuitenkaan óllut kaikkialla kitukasvuista, vaan monin paikoin nuorta ja terhakkaa. Metsänrajan siirtymistä on alettu seuraamaan tutkimuksissa tiiviimmin viime vuosina. Merkkejä metsänrajan siirtymisestä yhä ylemmäs tunturipaljakkaan ilmastonmuutoksen seurauksena on jo havaittu sekä Suomen että Ruotsin Lapissa.

Metsää – paljon metsää Peurapäältä pohjoiseen.

Ensimmäistä kertaa koko reissulla pääsin ihailemaan laajoja erämaisia metsiä ylhäältä käsin. Oltiin kuusimetsärajan pohjoispuolella, joten laaksoja hallitsivat kaikkialla männiköt. Näky oli kuusimetsiin tottuneelle hiukan epätodellinen – jotain uupui! Koivutkin olivat jo lehtensä pääosin pudottaneena lähes näkymättömiä. Poikkeuksellista oli sekin, ettei missään näkynyt avohakkuiden arpia.

Suunta  jatkui Suomujolle. Alas männiköihin laskeuduin Peurapään paljakasta (kartta). Metsäisellä taipaleella seurasin vielä aikani Peurapään läntisintä harjannetta. Kulku ja suunnistaminen tiheässä koivikossa oli paikoin hankalaa. Lopulta, päästyäni Suomujoelle laskeville kallioisille rinteille (kartta) matkanteko helpottui selvästi. Samalla maisema muuttui karummaksi ja sitä luonnehtivat pienet kalliolampareet, suuret siirtolohkareet, tulisena hehkuva heinikko ja harva männikkö. Matkaa Porttikosken tuvalle ei ollut enää paljon. Samalla heitin hyvästi UK-puiston erämaaosalle. Astelin nyt kansallispuiston perusosassa, jossa leiriytyminen tupien, tulipaikkojen ja laavujen ulkopuolella ei ollut enää sallittua.

Porttikosken tuvalle (kartta) saavuttuani ei muita kulkijoita näkynyt. Pian ruuanlaittoon ryhdyttyäni tuli paikalle väsyneenoloinen parivaljakko – isä ja poika, jotka kuitenkin päätyivät jatkaamaan vielä matkaansa hetken huilattuaan. Päivää oli vielä paljon jäljellä. Seuraavaksi tuvalle tuli tuttu kaksikko Lupukkapäältä ja lopulta myös Merja, joka oli joutunut harhailemaan aikansa Kalavankanojalla, ennen kun reitti tuvalle oli löytynyt. Aikaa minulla meni jutustellessa sen verran, että mikäli aioin tehdä iltalenkin vielä turvallisesti päivän valossa, oli parempi lähteä liikkeelle. Niinpä pakkasin nopeasti retkirepun kuntoon ja lähdin kohti Puilakkapäätä – alkuun lähes raivokkaasti harppoen. Porttikosken vinolla, mutta jämerällä sillalla (kartta) ymmärsin, ettei hirvittävää kiirettä kuitenkaan ennen hämärää tulisi. Kiire on tunturissa aina turvallisuusriski – hienosti sanottuna. Jonkinlainen turvallisuusriski lienee ollut myös Porttikosken aikanaan ylittänyt muinainen silta  …

Porttikoskella.

Puilakkapään laella huomioni kiinnittyi taas kerran metsänrajaan. Puilakkapään huippu oli jo valmiiksi lähellä metsänrajaa ja täällä näytti selvästi siltä, että nuori ja hyväkuntoinen männikkö pyrki levittäytymään aggressiivisesti kohti huippua. Näkymät huipulta etelään olivat komeat, etenkin Karunaslaavun äkkijyrkälle (kartta) ja Suomujoen laaksoon. Paremmalla ajalla olisi Karunaslaavun huippu varmasti vaivan arvoinen käyntikohde.

Näkymät Suomujoen laaksoon ja Karunaslaavulle.”Laavavirtoja” Puilakkakurussa.

Puilakkapäältä laskeuduin tunturin eteläpuoliseen kuruun (kartta), josta löytyi myös polku. Kurussa huomio kiinnittyi illan jo hämärtyessä upeasti loistaviin, laavavirroilta näyttäviin laakson pohjan heinikoihin. Rinteiden männiköt olivat paikoitellen kärsineet pahoista myrskytuhoista ja puunraatoja joutuikin kiertelemään ja ylittämään alituiseen. Osa tuhoista oli tuoreita – muutaman vuoden takaa.

Joelle palattuani kahlasin vähävetisen Suomun yli koskenniskalta (kartta) – suoraan tuvalle. Samaa paikkaa käytin myös aamulla. Suomujoen  ylittäminen on aiheuttanut vuosien mittaan ongelmia monelle kulkijalle, mutta nykyisin siltoja on useita, joten joen yli pääsee halutessaan aina turvallisesti. Nyt ylittäminen oli helppoa, mutta selvää on, että joen tulviessa voi sen yli kahlaaminen olla hankalaa ja vaarallista – jopa mahdotonta.  Kaksi ulkomaalaista vaeltajaa hukkui Porttikoskelta jonkin verran ylävirtaan parikymmentä vuotta sitten.

Perille saavuttuani oli pystytettävä vielä leiri. Tuvalle saapui hämärän koittaessa vielä pari vanhempaa uupunutta herraa, joille tupa suotiin. Tuvan edustan nuotipaikan ympärille olikin pian noussut ”iso” leiri – neljä telttaa ja kaikki tuttuja kulkijoita. Hyvin syötyämme ja nuotiolla istuessamme riitti juttua taas pitkälle iltaan. Kaikkien matka, myös omani, alkoi olla lopuillaan.

PÄIVÄ 20: PORTTIKOSKI – RAUTULAMPI (13.2 km)

Tunturiin koko päiväksi - vielä kerran. Porojen rykimää ja rytinää. Aurinkoa ja komeita tunturinummia. Mustikka-apajilla.

Matka Rautulammelle oli mahdollista taittaa joko ”perusreittiä” pitkin – Suomujokea ja Rautuojaa seuraillen tai tunturipaljakan kautta. Merja valitsi alareitin, minä tunturit. Kun sää näytti taas kerran olevan lähinnä täydellinen, oli selvää, että tunturiin oli vielä päästävä. Ylitin Suomujoen aamulla hyvissä ajoin ja seurasin jokea aikani ennen kun käännyin Taimenlammelle vievälle polulle.

Taimenlampi ja Lankopää.

Taimenlammella (kartta) oli hyvä huokaista ennen Lankopäälle nousua. Lammen vastarannalla oli suuri ja levoton porotokka, rykimäaika oli alkamassa. Tokka poukkoili vastarannalla sinne ja tänne, juoksipa joku poroista suoraan lampeen – hormonit hyrräsivät. Lammelta jatkoin matkaani Lankopään ja Kivinokan väliseen satulaan (kartta), mistä tunturiin olikin jo hyvä nousta.

Lankopäällä.”Beam me up, Scotty!”

Kuivien tuntureiden vesiongelmilta olin arvellut välttyväni kalliolampareiden avulla – taas kerran tämä oletus osoittautui oikeaksi. Siellä, missä kallioperä tunturissa ylettyi maanpintaan, oli tällä reissulla aina vettä pienissä sateiden ruokkimissa altaissa. Veden laatu pienissä seisovan veden altaissa tuskin oli paras mahdollinen, mutta keittovedeksi kirkas vesi kyllä kelpaisi kenelle tahansa. Kahvit keittelinkin heti Lankopään harjanteelle noustuani. Päivämatka ei ollut pitkä, joten minulla oli aikaa keskittyä nautiskelemaan maisemista, upeasta säästä ja viimeisestä päivästäni ”kunnon” tunturissa.

Koivikkoon.

Lankopäältä laskeuduin hiukan alemmas metsänrajaan, missä sain lounastaa tuulelta suojassa. Syötyäni hyödynsin vielä varvikoita – mustikoita riitti vieläkin poimittavaksi. Hamusin niitä myös reilusti kattilaan iltapalaksi. Aurinkoisessa varvikossa oli hyvä olla, eikä mennyt kauankaan, kun olin jo vaipunut uneen.

Kuru.

Satulasta matka jatkui jonkin aikaa tunturikoivikossa. Suuntasin kartalla näkyvälle pitkälle kurulle (kartta). Matala, yli kilometrin mittainen viivasuora kuru Kutturapäiden rinteellä alkoi kiinnostaa ja se olikin erikoinen näky.  Sen sijaan, että jäätikön sulavedet olisivat hakeutuneet aikanaan maaston alimpaan kohtaan, oli kuru syntynyt laakean sivuharjanteen päälle.

Kutturan nummet.Sokosti näkyy vielä. Kelit.

Kutturapäillä (kartta) tein matkaa kuivilla ja komeilla tunturinummilla. Kova laidunnuspaine oli kuluttanut kasvillisuuden paikoin puhki ja mieleen tuli väistämättä Korvatunturi: Miltä nummet näyttäisivätkään täynnä jäkälää! Kutturapään nummet olivat jäkälän vähäisyydestäkin huolimatta todella vaikuttavia. Nummilla aikani käveltyäni aloin laskeutumaan hiljalleen kohti Rautulampea. Saadessani sen näkyviin, oli pidettävä taukoa – aikaa oli ja näkymät olivat hienot, aurinkokin paistoi täydeltä terältä. Olo oli onnellinen, mutta samalla aloin jo haikeana miettiä pitkän reissun väistämätöntä loppua. Aloinkin kehitellä ajatusta käväistä ennen viimeistä yötä Kiilopäällä – ihan vaan vilkaisemassa Suomen Ladun ”tukikohtaa” ja retkeilyhotellia. Ehkä pullaakin teki jo vähän mieli. Ja munkkeja. Ja suklaata. Ja kunnon kahvia. Rautulampi.

Rautulammelle laskeuduttuani (kartta) tien läheisyys kävi selvästi ilmi: Tuvan ja leiripaikan ympäristö oli pahoin kulunut, mikä oli toisaalta odotettuakin. Samalla se myös hiukan hätkähdytti. Oli kuitenkin helpotus, ettei tätä ollut tullut aikaisemmin puiston erämaaosissa vastaan. Aiemmat leiripaikat todella kertoivat vähistä kulkijoista.

Auringosta huolimatta sää oli ilta-auringossa jo melko viileä. Tuvalle tuli pian jälkeeni joukko opiskelijoita ohjaajansa kanssa, hiukan myöhemmin myös Merja ja nuori saksalainen pariskunta. Tungosta ei ollut ja kelvollinen telttapaikka löytyi nuotiopaikan läheiseltä rinteeltä. Ennen hämärää käväisin vielä Raututunturien rinteillä etsimässä kenttää puhelimelleni. Noustessani ylös minua ilahdutti jaloissani juoksenteleva riekkoparvi. Rautulammen rannoilla liikkui myös kiivailevia rykimäporoja. Kylmäksi muuttunut ilta kului jälleen nuotion lämmössä. Päivällä keräämäni mustikat laitoin jakoon, mistä etenkin nuoret saksalaiset tuntuivat olevan hyvillään.

PÄIVÄ 21: RAUTULAMPI – RUMAKURU (20.2 km)

Pakkasyö. Muinaisia jääjärviä. Kiilopään keskus. Pullaa! Routailmiöitä. Levotonta leirin etsintää. Rumakurun vanha kämppä.

Edessä oli viimeinen kokonainen vaelluspäivä ja -yö. Pullanhimo oli kasvanut sellaisiin mittoihin, ettei Kiilopäällä käynnin sijaan vaihtoehtoista reittiä voinut edes harkita. Kirpeän pakkasyön jälkeen sää oli jälleen mitä oli – aurinkoista. Aamupalalle tein nuotiopaikalle  vielä pienet tulet. Heitimme Merjan kanssa hyvästit ja kiittelimme toisiamme viimeisten päivien hyvästä retkiseurasta.

Ennen tunturiin nousua kiersin vielä Rautulammen länsipäässä olevan lähteen kautta. Erilaisten onnettomien sattumien myötä tavaksi oli muodostunut viedä reissuiltani tyttärelleni tunturipuron vettä, niin tälläkin kertaa. ”Kiehuvan” tunturilähteen vesi varmaankin olisi sopivaa ihonhoitoon tai taikoihin, tai mihin vaan se nyt sitten loppujen lopuksi kelpaisikaan.

Lukuisten ja monien tuntureiden jälkeen eivät Raututunturit enää onnistuneet tekemään suurta vaikutusta. Tähän varmasti osaltaan vaikutti silmien edessä killuvat pullankuvat. Useampia päiviä poluttomilla taipaleilla ja erämaaosan kinttupolkuja kuljettuani, oli Raututunturin kivinen baana melkoinen. Menemisen meininkiä ja hyvää mieltä kuitenkin riitti.

Tunturinummet olivat komeita, riekot juoksentelivat siellä ja täällä, harvat, kitukasvuiset pajut ja katajat kamppailivat kylmissä painanteissa elämästään entiseen malliin. Suurimman vaikutuksen matkalla Kiilopäälle kuitenkin tekivät Niilanpään eteläharjanteella oleva muinaisen jääjärven suisto ja suistolle johtava purku-uoma (kartta). Teräväkivenpään pohjoisrinteelle oli puolestaan sulavan jäätikön reunaan syntynyt suuri parvi lieveuomia (kartta). Niilanpään ja Rautupään epäilemättä komean kurun (kartta) ja Suomujoen lähteiden tutkimiseen en kuitenkaan malttanut jäädä. Loppumatka oli leveää polkua, jota pitkin oli huristeltu poroerotuspaikalle mönkijöillä. Koko reissun ensimmäiset päiväretkeilijät pikkureppuineen tulivat vastaan.

Jääjärven suisto ja sandur Niilanpäällä.Lieveuomia Teräväkivenpään rinteellä.

Olin nyt vihdoin ensimmäistä kertaa tien varressa kolmeen viikkoon. Ihastelin Kiilopäällä komeaa mutta kuihtunutta varttani isosta peilistä, join kahvia ja luin Hesaria. Ja söin pullaa, monta pullaa. Ruokavarantoja ja keittimen kaasua olin kantanut mukanani jo sen verran pitkään, että varsinaiselle lounaalle en Kiilopään retkeilyhotellilla kuitenkaan revennyt. Ravintolaruuat saivat vielä odottaa.

Edessä oli vielä viimeinen yö maastossa, enkä ollut vielä aivan varma siitä, missä sen tulisin viettämään. Retkeilyhotellilta kuitenkin lähdin kohti Rumakurua. Tätä varten ylitin Kiilo-ojan siltaa pitkin. Huomasin, ettei merkityillä reiteillä pullahuuruissa kulkeminen oikein luonnistunut. Jouduin pian kömpimään suon poikki ja pomppimaan sen keskellä olevan puron yli (kartta) päästäkseni takaisin oikealle luontopolulle. Nyt matka taas taittui ja vastaan suolla tuli komeita roudan lajittelemia lohkarekuoppia (kartta).  Vielä viimeistä kertaa reissullani nousin avotunturiin Ahopäällä. Sieltä laskeuduin kohti Rumakurun vanhaa päivätupaa helppokulkuisia polkuja pitkin.

Paistetta kankailla jossain Kiilopään ja Rumakurun välillä.

Rumakurun rinteeseen rakennettu vanha tupa oli vaikuttava näky punertavine hirsineen. Lounastin tuvan tulipaikalla ja tapasin lisää päiväretkeilijöitä. Tuvan edessä oleva puro oli kuiva ja mietin, miten saisin vesiongelman ratkaistua. Lopulta päätin kävellä yöksi Pessinlammelle (kartta), josta vettä ainakin löytyisi. Näin teinkin ja pystytin telttani lammen rannalle. Hienoon, harjujen välissä olevaan leiripaikkaan tutustuessani pälkähti päähäni kuitenkin palata vesilastin kanssa takaisin tuvalle. Purin leirin. Selvästikin pitkän reissun loppuminen teki mieleni levottomaksi.

Rumakurun vanha ja tunnelmallinen tupa.

Rumakurun vanha tupa (kartta) on ns. päivätupa, missä yöpyminen on tarkkaan ottaen kielletty. Tätä sääntöä voi kiertää, mikäli muistaa, että päiväkävijät ovat näissä tuvissa etusijalla ja heitä pitää aina väistää. Tilaa vieviä tavaroitaan ei tupiin voi levitellä ennen kun on varmaa, ettei päiväretkeilijöitä ole enää tulossa. Sama koskee aamua – tavarat on syytä pakata ennen ensimmäisiä kulkijoita. Koin pitkän reissuni päätteeksi, että olin tupani ansainnut. Odotin ennen tupaan levittäytymistä kuitenkin pimeän tuloon saakka. Kiitokseksi mukavasta yösijasta siivoilin melkolailla sotkuisia paikkoja. Sotkun selitti se, että oltiin lähellä tietä. Roskien pois kantaminen on täältä huomattavasti raskaampaa kuin kauempaa erämaasta. Vaikka kämpässä ei ole varsinaisia makuulavereita, mahtuu reissussa kaventunut mies helposti leveille penkeille nukkumaan.

PÄIVÄ 22: RUMAKURU – SAARISELKÄ (5.6 km)

Pilvinen aamu. Ihmisten ilmoille: Valaistuja polkuja ja asfalttia!

Viimeisen aamun puurot ja sopat keiteltyäni oli aika polttaa myös viimeisen säiliöni loput kaasut. Arvio kulutuksesta oli osunut lähelle oikeaa ja käytin reissulla ruuanlaittoon aina tilaisuuden tullen tupien kaasuliesiä. Tämän olin myös alunperin ottanut laskuissani huomioon. Aamu oli edellisistä päivistä poiketen pilvinen.

Matkaa kohti Saariselkää tein alkuun isoja polkuja pitkin. Kävin vilkaisemassa myös Rumakurun uutta ja tilavaa päivätupaa. Mahdollisen sateen vuoksi jäi itse Rumakuru loppujen lopuksi näkemättä. Viimeisillä metreillä en halunnut enää kastua, kun en siinä vielä kolmeen viikkoonkaan ollut onnistunut! Matkalla tulin ohittaneeksi myös vedenjakajan (kartta), kannaksen joka erottaa Venäjän puolelle ja Inarijärveen laskevat vedet toisistaan. Ennen kansallispuiston portille saapumistani kävelin viimeiset sadat metrit jo valaistua lenkkipolkua pitkin. Sivistys! Yöpaikakseni valitsin käytännössä ensimmäisen vastaantulleen hotellin. Sesonki oli ohi ja hinnat olivat kaikkialla edullisia. Olin selvinnyt pitkältä reissultani ilman suurempia kommelluksia ja hengissä.

LOPUKSI

Reissun kohokohtia on turha kerrata – niitä on siihen yksinkertaisesti liikaa. Odotuksiini nähden tapasin matkalla paljon kulkijoita. Olin ajatellut, että ainakin Kemihaaran ja Nuortin suunnalla liikkuessani olisin nähnyt kulkijoita harvemmin. Tähän on epäilemättä syynä Kemihaaran suosion lisääntyminen lähtöpaikkana UK-puistoon sekä Marivaaran metsäautotien kunnostus. Pettynyt en tähän loppujen lopuksi ollut, vaan reissatessa tapaamani ihmiset jäivät poikkeuksetta erittäin positiivisesti mieleen. Monia tärkeitä kokemuksia tuli jaettua, jotain ehkä opittuakin. Hyvä oli myös huomata, että normaalisti vilkkaiksi mainituilla seuduilla, kuten Luirojärvellä, sain loppujen lopuksi yöpyä kämpässäni yksin! Sesonki oli loppumatkasta ohi ja se näkyi kulkijoiden määrässä välittömästi.

Mitä jäi näkemättä? Paljonkin. Alkumatkasta ilman painoja olisin varmaankin lähtenyt likkeelle Kiertämäjärven, Peuranampuma-, Hirvas- ja Kuikkapään (kartta) kautta. Nyt kovien alkupainojen kanssa tunturiin nousu heti alkuun olisi kuitenkin ollut murhaa. Rajatunturi Talkkunapääkin (kartta) kiehtoo. Eteläosissa kansallispuiston länsipuolella olevassa Kemihaaran erämaassa (kartta) riittäisi paljonkin metsiä, tuntureita ja soita koluttavaksi. Tukikohtina voisi käyttää esimerkiksi Härkävaaran ja Peskihaaran tupia. Täällä jo paikannimistö kertoo, että haasteitakin olisi soiden hallitsemalla ja vaativalla seudulla odotettavissa. Kokonaan näkemättä jäivät myös Sompion luonnonpuisto ja Nattaset (kartta). Reissulla sivuamani Saariselän keskusmassiivin korkeat huiput, Kärppäpäät, Vesipää, Pirttikallionvaarat, Anteripää ja niiden läheiset tunturit tarjoaisivat epäilemättä paljon nähtävää ja upeita maisemia. Näin ne uudet suunnitelmat alkavat hahmottua …

Reittivalintani olivat toimivia. Tahdin jakaminen sekä päivämatkojen pituudet olivat kaikin puolin onnistuneita, siitäkin huolimatta, etten pitkällä reissullani viettänyt yhtään varsinaista lepopäivää. Painavan rinkankin  kanssa tulin toimeen ja tähän alkumatkasta tottuneena oli loppumatkasta käveleminen kevyellä rinkalla suorastaan nautinnollista. Ivalon matkahuollossa 34.5 kiloa painanut rinkka painoi Saariselän hotellilla enää 15 kiloa. Eväitä oli matkalla tarpeeksi – tosin hiukan enemmän herkkuja olisi voinut pakata mukaan, samoin kuivaleipää. Omaa tahtia olisi kaikesta huolimatta vieläkin vara hiljentää. Hyväksi ohjenuoraksi voisi ottaa Itäkairan Prinsessan sanat: ”Mitä vähemmän kuljen, sitä enemmän näen”. Tähän ei maltti kuitenkaan taida näillä kilometreillä vielä riittää.

Kaiken tämän jälkeen on varmaa, että Koilliskairan vaihteleviin maisemiin ja monipuoliseen luontoon pitää päästä vielä uudestaan.

---

Jutun kuvat kirjoittajan ottamia lukuunottamatta Pittikurussa otettuja kuvia karhun jäljestä ja kuvaa kirjoittajasta. Niistä kiitos Merjalle.

Blogin kirjoittajalta:

NUUKSION RETKEILYOPAS (2018) ja KARTTA (1:15 000) SEKÄ UUSI REPOVEDEN RETKEILYOPAS (2020)

MUKANA KULKENEET PAPERIKARTAT: 

Ahola, Joel (2011): Saariselkä, Retkeilyopas ja kartta  1:50 000.

Koilliskaira (1992), Ulkoilukartta 1:100 000.

ALUEEN DIGIKARTTA NETISSÄ:

Retkikartta (Paikannimihaku:  Urho Kekkosen kansallispuisto)

Kansallispuiston yleiskartta ja palvelut.

MUUTA LUETTAVAA:

Kartta: Koilliskaira – Geologinen retkeilykartta. Maisema ja maankamara, 1:100 000. (Alueen geologiasta ja jääkauden jäljistä kiinnostuneille).

Teeriaho, Yrjö (2013): Itä-Kairan Prinsessa – Koilliskairan kuuluja kulkijoita. 318 s.

Kuvien ja sisällön kopiointi luvatta kielletty.

Advertisement