KESÄVAELLUS: HOSSA 23.-25.7.2012

REITTI: Hossalaislampi - Lipposensalmi - Muikkupuro - Hossalaislampi + Värikallio. 3 pv / 13.0 + 8.3 km 

VAELLUSKAVERIT: Sisko ja kaksi lasta (7 ja 8 v.).

HUIPUT: Kirkkaat järvet, kirkkaat purot. Hiekkarannat. Saukonvilaukset. Hienot leiripaikat. Hiljaisuus. Värikallio.

ERIKOISTA: Koko vaellus rantoja pitkin. Toinen lapsista ensivaelluksella.

ALUKSI

Suomussalmen Hossa on kuuluisa ennen kaikkea puhtaista ja kirkkaista vesistään sekä Värikallion kivikautisista maalauksistaan. Nämä olivat mielessämme, kun aloimme suunnittelemaan muutaman päivän vaellusreittiä kahden kouluikäisen lapsen kanssa talsittavaksi. Hossan retkeilyalue on varsin laaja alue ja erilaisia reittivaihtoehtoja muutaman päivän vaellukselle on lukuisia.  Kun liikuttavat päivämatkat oli lasten vuoksi rajattuja ja halusimme kuitenkin nähdä sekä kirkkaat vedet että maalaukset, päätimme jakaa reissumme kahteen osaan: pieneen vaellukseen kirkasvetisille järville sekä päiväretkeen Värikalliolle.

PÄIVÄ 1: HOSSALAISLAMPI – LIPPOSENSALMI (4.8 + 1.0 KM)

Lähtöpaikaksemme olimme valinneet Hossalaislammen (kartta) keskeltä retkeilyaluetta. Sinne saimme ajella komeaa ja kapeaa harjutietä pitkin, mitä reunustivat Hossan lukuisat järvet ja syvät suppalammet – tunnelma oli nopeasti kohdallaan.

Reissun ensimäisiä askelia.

Ensimmäisen päivämatkan pituus oli melko lyhyt, usean tunnin ajomatkan päätteeksi. Vajaan kilometrin matkan kävelimme kuivilla kankailla, isoja polkuja pitkin. Pian olimme jo Pitkä-Hoiluan järven rannalla. Polut alkoivat kaventua ja tämän jälkeen kävelimmekin koko vaelluksen rantapolkuja pitkin – ainoastaan järven nimi matkalla vaihtui – useampaan otteeseen. Heti alkuun näimme reissun ensimmäiset porot, joita kävelikin vastaan aivan yhtenään. Mikäli lasten laskuissa pysyimme mukana, näimme reissullamme poroja kaikkiaan 39 kertaa. Kuinka monta poroa yhteensä – sitä ei kukaan laskenut.

Iso-Hoiluan rantoja.

Matkallamme ohitimme ison tuulenkaatoalueen ja ylitimme mukavan pikkupuron. Syömään pysähdyimme Pitkä-Hoiluan rannalla olevalle nuotiopaikalle (kartta). Vastarannalla näkyi vain muutaman sadan metrin päässä paluureittimme, Hoiluan ja Ala-valkeisen väliin jäävä korkea harju. Sää oli poutainen, muttei helteinen. Lapset tuntuivat viihtyvän ja heidän ruokataukonsa meni osin perhosia jahdatessa. Hyttysiä ei koko reissulla sen sijaan jahdata tarvinnut. Itse puolestaan opetin siskoani pyynnöstä kartanluvun saloihin – ihan hyvällä menestyksellä. Lapsilla oli tällä reissulla mukanaan ainoastaan yksi pieni rinkka ja pieni päiväreppu, joten rinkkaa piti lasten saada kantaa tasapuolisesti – kummankin vuorollaan. Olisihan  se tietysti mukavaa, jos itsekin saisi matkaan joskus sellaisen vaelluskaverin, joka haluaisi ottaa välillä minun rinkkani omaan selkäänsä. Pian taukopaikalta lähdettyämme vilahti silmiemme ohi tikka, latteista värisävyistä päätellen harmaapäätikka, joskaan tarkkaa määritystä emme nopeasti kyenneet tekemään.

Opastusta kartanluvun saloihin.

Leiripaikallamme Lipposensalmen laavulla (kartta) olimme hyvissä ajoin. Perille päästyämme olivat lapset rannalla pian kontallaan, latkimassa vettä suoraan järvestä kuin pienet koiranpennut. Nauratti. Vesi oli todellakin kirkasta ja puhdasta. Aikaa jäi myös iltakävelylle. Jätimme lapset hetkeksi touhuamaan omiaan ja kävimme siskoni kanssa vilkaisemassa naapurin leiripaikkaa (kartta) puolen kilometrin päässä. Oman leirimme laitoimme kuitenkin pystyyn Lounajan rannalle, laavun viereen.

Toisella iltakävelyllä päätimme käydä koko porukalla katsomassa lähistöllä olevaa ”porotallia”, paikkaa mihin porot räkkäaikaan mielellään kerääntyvät suojaan auringonpaahteelta, itikoilta ja mäkäräisiltä. Paikkaa lähestyessämme tallista poukkasikin pieni tokka. Porojen tahaton ”hätistäminen” lepopaikaltaan hiukan harmitti. Tallin ovelle päästyämme huomasimme, että porot olivat ainakin tänne onnistuneet keräämään melkoisen määrän mäkäräisiä – niinpä emme tallia pitkäksi aikaa jääneetkään ihmettelemään. Paluumatkalla pysähdyimme vielä Lipposensalmen sillalle (kartta), jonka alta kirkkaat vedet virtasivat hiljalleen kohti Lounajaa. Samalla ihmettelimme rantaveteen asti hakattuja raiskioita Lounajan kaakkoisella rannalla.

Kääpien ihmettelyä. Soiden reunustamalla hienolla lammella.

Illaksi ei ollut erityistä ohjelmaa. Lapset löysivät touhottamista nopeasti, vaikka sää ei uimaan houkutellutkaan. Lounajan erämaajärven hiekkarannoilla oli muutakin tekemistä. Oli hiljaista. Jossain vaiheessa lipui järvellä kalastajien vene, muita kulkijoita ei näkynyt. Tyynessä illassa ja kevyen päivän jälkeen hakeuduimme yöpuulle melko myöhään.

Kiipeilypuu Lounajan rannalla.Iltapalaa laavulla. Savun seassa – ei haittaa.

PÄIVÄ 2: LIPPOSENSALMI – MUIKKUPURO (6.9 KM)

Aamuun saimme herätä hyvässä, aurinkoisessa säässä. Muiden vielä nukkuessa keittelin kahvia ja laitoin myöhemmin aamupalaa. Laavun nuotiopaikka oli omassa käytössämme, eikä muita kulkijoita illalla paikalle tullut. Aamupalan jälkeen saivat lapset jälleen puuhata omiaan samalla kun aloimme purkaa hiljalleen leiriä.

Majanrakennuspuuhissa.

Edessä oli nyt hiukan pidempi päivätaival, mutta kiirettä lähtöön ei ollut – pohjoisessa valoa riitti. Heti alkuun päätimme hiukan oikaista Hoiluaan pistävän metsäisen niemen poikki. Taisipa siitä jotain polun tapaistakin löytyä. Pienen pysähdyksen ja juomatauon pidimme Korealahdessa, joka oli nimensä mukainen erinomainen leiripaikka (kartta) hienoilla näkymillä Kokalmuksen järvelle ja järveen pistävälle harjulle. Laavulta nousimme viereiselle korkealle harjulle, josta avautuivat vielä leiripaikkaakin komeammat näköalat.

Tämän jälkeen teimme matkaa Kokalmuksen länsirannalla, melko pitkään kuivan suon ylittävillä pitkoksilla. Jossain vaiheessa polun poikki suoraan rantaan vilahti jotain pitkää ja ruskeaa: Tälle ei paljon saukkoa parempaa selitystä oikein keksitty. Joukolla liikkuessa oli ääntä välillä sen verran, ettei eläinmaailman erikoisuuksien havainnoinnista ollut kovinkaan suuria toiveita …

Lounaalla Kokalmuksella.

Lounaspaikaksi olimme jo etukäteen ajatelleet Kokalmuksen hiekkaista pohjoisrantaa ja siellä olevaa nuotiopaikkaa (kartta). Paikka olikin erinomainen ja siellä huomiomme kiinnittyi paikalle laskevaan kirkkaaseen ja upeaan puroon, joka puhkaisi hiekkaiset kankaat. Melko viileästä ja tuulisesta säästä johtuen eivät edes lapset innostuneet uimisesta, siitäkään huolimatta, että paikka olisi siihen ollut mitä mainioin.

Puro.

Lapsille ei meno ollut oikein maittanut ja mietimmekin jatkamista hiukan lyhyempää ja suorempaa reittiä Valkeaisen länsirantaa (kartta) pitkin. Syötyämme oli menohalut kuitenkin taas kohentuneet, joten valitsimme komeamman harjureitin (kartta) Ala-Valkeaisen ja Pitkä-Hoiluan välistä.

Harjulla.Soutelijat Pitkä-Hoilualla.

Harjureitti olikin kävelemisen arvoinen. Matkalla näimme yhdet niistä harvoista kohtaamistamme kulkijoista – nämäkin etäältä. Pitkä-Hoiluan kapeaa selkää pitkin lipui soutajia pienen veneensä kanssa – muuten oli hiljaista. Hossa pienine järvineen ja komeine rantoineen on varmasti erinomainen paikka myös vesillä liikkumiseen. Harjun kapealla ja matalalla kohdalla tästä muistuttikin lyhyt, harjun poikki menevä veneen vetotaival (kartta). Pari kilometriä käveltyämme kiersimme Valkeaisen pohjoisen lahden ja saavuimme reissumme ainoalle tuvalle,  Ala-Valkeisen autiotuvalle.

Hitaasti maatuvaa puuta harjupolulla.

Tuvalla (kartta) oli syytä taas hiukan pysähtyä evästauolle. Lapset löysivät nopeasti paikan hienon puron ja sen pohjassa kimmeltävät kivet. Kirkkaan puron pohjasta kiviä etsimään innostui yksi jos toinenkin ja pian koko joukko kahlasi ja pyllisteli pitkin rehevää puronvartta. Itse toimin lähinnä nopeasti syntyneen kaivoksen prospektorina kelpuuttaen mukaan kannettavaksi vain komeimmat (ja keveimmät) kivet.

”Kultaa ja timantteja”.

Päivän viimeisen, puolentoista kilometrin etapin kohti Muikkupuron laavua taitoimme Keski-Valkeaisen länsirannalla. Keski-Valkeaisen lahdenpohjukkaan lahoamaan jätetty kuvauksellinen vene maastoutui maisemaan ja sai meidät satuilemaan. Illan lettukestejä ajatellessa taittui lastenkin matka loppuun saakka vaivattomasti.

Muikkupuron laavu.

Muikkupuron laavu (kartta) oli juuri niin komealla paikalla kun olimme ajatelleetkin. Hossassa laavuja on niin tiheässä, että vaeltaminen ilman telttaa tai muita majoitteitakin onnistuu helposti – tämä tietysti sillä edellytyksellä, että illan tullen ilmaantuvista itikoista ja mäkäräisistä on valmis hiukan kärsimään. Muikkupuron leiri virtaavan puron varrella oli ainoa paikka reissullamme, missä mäkäräisistä oli hiukan haittaa. Kapean kannaksen läpi virtaava kirkas mutkitteleva puro yhdisti Iso- ja Keski-Valkeaisen järvet ja Keski-valkeaisen rantoja reunusti hiekkainen ranta.

Siskoni kanssa kävimme vielä pienellä kävelyllä läheisellä suppalammella. Palattuamme oli leirissä epäilyttävän hiljaista ja epäilimme lasten lähteneen jo jonnekin omalle retkelleen. Lapset istuivat kuitenkin hiljaa nuotiolla, niin hiljaa, että purolla touhusi utelias saukko, joka palattuamme katosi nopeasti töyräisiin. Tätä eivät lapset nuotiolla nakottaessaan olleet edes huomanneet. Kävimme tietenkin heti katsomaan rannan töyräitä tarkemmin, mistä löytyikin useita vanhoja onkaloita ja saukon ”liukuja”. Niitä tutkiskelimme purossa kahlaillen ahkerasti vielä illemmalla. Samalla lasten kivikokoelmat laajenivat entisestään. Mukaan kotiinviemisiksi lähti tyhjään pulloon myös ihmeellistä, kirkasta Muikkupuron vettä.

Illan ohjelmassa ollutta letunpaistoa tuli alkuun kokeiltua trangialla ja polttonesteellä – melko pian huomasimme, ettei tässä ollut mitään järkeä. Niinpä kohensimme tulet ja hoidimme homman loppuun kunnialla. Letut kruunasi itse paikalla kuivatuista mansikoista tehty hillo. Kyllä maistui. Lapsille riitti touhuamista niin purolla, rannalla kun nuotiollakin. Ilta ehti edetä jo pitkälle, ennen kun maltoimme mennä nukkumaan.

Keski-Valkeainen ilta-auringossa.

PÄIVÄ 3: MUIKKUPURO – HOSSALAISLAMPI (1.3  KM)

Viimeisen päivän ohjelmassa oli rinkkojen kanssa käveltävä vain lähtöpaikkaamme – Hossalaislammelle. Matkaa oli reilu kilometri. Heräilin taas hyvissä ajoin ennen muuta porukkaa. Seuraa minulle aamiaisen laitossa piti yksinäinen leirin läpi tallustellut poro. Lopulta myös muut retkeilijät alkoivat kömpiä teltoistaan ja hidas leirin purku alkoi. Kiirettä ei nytkään ollut ja lapsille jäi aikaa nautiskella paikan hienouksista. Käytimme vielä jonkin verran aikaamme Muikkupuron varren tutkimiseen, mutta saukkoa ei näkynyt. Vielä viimeiset kuvat otettuamme matka lopulta jatkui. Nippa nappa mahduimme rinkkoinemme siskoni kanssa samaan kuvaan. Lähtiessämme tapasimme vielä reippaan, kanoottiaan kantavan melojan.

LIHAPYÖRRE – VÄRIKALLIO – LIHAPYÖRRE (7.3 KM)

Autolle päästyämme olimme luonnolisesti jo helpottuneita – reissu oli tähän mennessä onnistunut erinomaisesti ja poutainen sääkin oli suosinut. Autoon hypättyämme suuntasimme muutaman kilometrin päähän huvittavan kuuloiseen paikkaan – Lihapyörteeseen (kartta). Mistä paikka on nimensä saanut, emme kovasti asiaa pohdittuammekaan keksineet. Pyörre kyllä tulee koskesta ja sen aiheuttamasta suvannon pyörteestä, mutta liha!

Rinkat jäivät nyt autolle ja edessä oli melko pitkä matka Värikalliolle. Mukaan pakkasimme päivän eväät ja retkikeittimen. Maisema muuttui nyt selvästi – matkaa teimme kuusikossa ja aika ajoin rehevissä Somerjoen laakson lehdoissa. Aikamme kuljettuamme saavuimme Ölkyn rotkolaaksolle, josta saimme nyt pienen aavistuksen. Rotkolaakson komeimmat osat Kuusamon puolella jäivät tällä kertaa kuitenkin näkemättä. Mikäli olisimme varanneet matkallemme vielä yhden yön lisää, olisi hyviä leiripaikkoja ollut tälläkin suunnalla useita. Maiseman ja kasvillisuuden muuttuessa saimme nyt ensimmäistä kertaa tuntea myös itikoiden läsnäolon. Vieläkään ne eivät malttiamme onnistuneet hetkauttamaan, joskaan Ala-Ölkyn laavulle (kartta) emme kovin pitkäksi aikaa jääneet ihmettelemään.

Somerjärven itäpäässä.

Somerjärvelle saavuttuamme oli lounaan aika. Somerjärven päässä olevalla kodalla (kartta) oli muutakin porukkaa – Värikallio on syrjäisyydestään huolimatta ja ehkä juuri sen vuoksi suuri nähtävyys. Oman arvioini mukaan on tämä paikka lukuisista kalliomaalauksista kaikkein vaikuttavin juuri ympäristön erämaisuudesta johtuen. Suomen pohjoisimmilla Hossan maalauksilla on arveltu olevan ikää noin 4000 vuotta. Moniin muihin kalliomaalauksiin verrattuna on Värikallion graniittiin maalatuista kuvista merkittävä osa varsin selkeitä ja yksiselitteisiä. Silti nämäkin kuvat saavat mielikuvituksen mukavalla tavalla lentämään. Millaista lieneekään silloin paikalla asuneiden ihmisten elämä ollut? Läheisellä kodalla vietetty yö olisi epäilemättä entisestään lisännyt kivikautista tunnelmaa. Hiukan huterat maalauksille johtavat siltarakennelmat vaativat jo kunnostusta. Tumman ja syvän veden yllä ne herättivätkin siskossani lähinnä kauhua – lapset eivät asiasta olleet moksiskaan.

Värikallion hirvi.Yhteyksiä yliseen ja aliseen? Värikallion kolmiopäät ja sarvipää.

Paluumatkalle suuntasimme eteläistä reittiä pitkin (kartta). Jyrkkää rinnettä portaita noustuamme katselimme vielä kerran taaksemme, minne Värikallio jäi. Mieskallionvaaran rinteitä peitti komea kuusikko. Kaikkien retkeilijöiden olo oli loppumatkalla hilpeä. Lapset saivat luvan kulkea ja juosta kaukana edellä samalla, kun kartanlukuharjoituksiin keskittynyt siskoni hiukan hidasti tahtiamme. Loppumatkalla törmäsimme vielä erikoisen näköiseen pahkaan, joka oli päättänyt kasvaa kapeaan ja nuoreen mäntyyn. Eteläinen polku takaisin Lihapyörteelle oli paikoin leveä ja helppokulkuinen. Olipa koko loppumatka kaiken lisäksi loivaa laskua. Hymyt olivat herkässä. Autolle palattuamme pysähdyimme matkalla vielä Hossan luontokeskuksessa, jossa saimme tutustua Värikallion shamanistisiin maalauksiin ja niistä tehtyihin tulkintoihin vielä tarkemmin.

Viimeiset kilometrit.

Ensimmäinen tällä kokoonpanolla tehty vaelluksemme onnistui hienosti ja luonnonkauniilla Värikalliolla vietetty hetki upeassa auringonpaisteessa kruunasi retkemme. Päivämatkat olivat tällä kertaa melko lyhyitä, mutta sopivia. Kaikenlaista tekemistä hienossa säässä ja mukavien leiripaikkojen ympäristössä olisi lapsille riittänyt vaikka myöhään yöhön. Nyt molempien lasten taas kasvettua, on tarkoitus tehdä uusi retki hiukan vaativammissa maastoissa, ehkäpä Lapissa, kunhan aina niin hankalat aikuisten aikataulut saadaan vaan sovitettua yhteen. Lapset yhteistä retkeä jo odottavat.

Blogin kirjoittajalta:

UUSI NUUKSION RETKEILYOPAS (2018) ja KARTTA (1:15 000) SEKÄ UUSI REPOVEDEN RETKEILYOPAS (2020)

MUKANA KULKENEET PAPERIKARTAT: 

Hossa-Martinselkonen 1:50 000. Ulkoilukartta.

ALUEEN DIGIKARTTA NETISSÄ:

Retkikartta (Paikannimihaku:  Hossan retkeilyalue)

Kuvien ja sisällön kopiointi luvatta kielletty.

Advertisement