KESÄVAELLUS: LUOSTO-PYHÄ 9.6.-13.6.2013

REITTI:  Luosto - Pyhälampi - Huttuloma - Karhunjuomalampi - Isokuru - Pyhän lomakeskus. 
5 pv / 28.4 + 12.7 km.

VAELLUSKAVERIT: Tytär(9 v.).

HUIPUT: Ukko-Luoston lumet. Ametistikaivos. Noitatunturin nummet. Isokuru. Naavan luontokeskus. Tunturiaapa.

ERIKOISTA: Ensimmäinen yhteinen vaellus Lapissa.

ALUKSI

Tytär oli taas kasvanut ja alkoi jo olla aika suunnata ensimmäistä kertaa yhdessä Lappiin vaeltamaan. Kohteeksi valikoitui Pyhä-Luoston kansallispuisto. Alunperin nykyistä pienempi Pyhätunturin kansallispuisto perustettiin jo vuonna 1938. Reittimme Luostolta Pyhälle oli meille sopivan mittainen ja siltä löytyisi runsaasti suojaisia tupia, mikäli sää muuttuisi sietämättömäksi. Reitillä oli myös pieniä mukavuuksia, enkä ollut itsekään Pyhä-Luostolla vielä koskaan vieraillut. Matkalle osui monta mielenkiintoista paikkaa ja luonto oli pienellä alueella erityisen monipuolinen.

PÄIVÄ 1 : LUOSTO – PYHÄLAMPI (9.5 km)

Reissun ainoat porot. Lunta! Ukko-Luoston jyrkänteet. Ametistikaivos. Oma tupa.

Luostolle saavuttuamme söimme pitkän juna- ja bussimatkan päätteeksi hotellilla. Vaeltamaan ei tarvinnut lähteä tyhjin vatsoin, vaikkei tyttäreni millään poroa suostunutkaan syömään. Ruokailtuamme kehtasimme myös jättää ylimääräisen matkalaukkumme hotellin varastoon, sillä lomamme jatkui vielä vaelluksen jälkeenkin.

Metsänrajassa Ukko-Luoston rinteillä.

Heti alkuun oli edessä tiukka nousu Ukko-Luostolle. Ensimmäiset sadat metrit kuitenkin kävelimme hotelli- ja rinnealueen läpi teitä pitkin. Matkalla näimme koko reissun ainoat porot, jotka jolkottelivat koparat kopisten pitkin asfalttia. Pian kuitenkin pääsimme kiinni polkuihin, ylös tunturiin nousevalle luontopolulle (kartta). Reissu oli mukava aloittaa poutaisessa säässä. Jyrkkiä rinteitä ja portaita pitkin noustessamme sai vaatetta alkaa pian vähentämään.

Lumi ja ilo.

Alun rankasta noususta hiukan vakavailmeisen tyttäreni naama alkoi vääntyä hymyyn ylös päästyämme. Lunta! Polulta sivulla olevalle lumenviipymälle olikin sitten juostava viipymättä ja siitä oli saatava irti kaikki ilo. Avotunturi ja kesäinen lumi – alkoi todella tuntua Lapilta. Lumenviipymältä matkaa huipulle ei ollut enää montakaan sataa metriä. Luoston 514-metriselle laelle päästyämme jätimme kantamuksemme kivikkoon ja poikkesimme tunturin lounaisella jyrkänteellä olevalla näköalapaikalla (kartta). Täällä tapasimme muutamia hyväntuulisia päiväretkeilijöitä, jotka samaan aikaan sekä hiukan ihmettelivät että kannustivat nuorta retkeilijää. Haukkasimme evästä ja jatkoimme pian matkaa kohti Ukko-Luoston laella olevaa erikoisen näköistä säätutkaa, jonka ohitimme jatkaessamme kohti päivän määränpäätä.

Ukko-Luoston jyrkänteellä.Luoston kivikoissa. Edessä Lampivaaran kaivos ja Pyhälampi.

Ukko-Luoston laelta näimme jo päivän määränpään, Lampivaaran ametistikaivoksen ja sen taakse jäävän Pyhälammen. Alueen runsas kivikkoisuus pääsi hiukan yllättämään, mutta notkeilla nilkoilla ja pienillä painoilla ei lapsilla ole niinkään paljon varottavaa hankalassa rakassa kuin aikuisilla. Ensimmäistä kertaa yhteisellä vaelluksellamme sai tyttäreni tosin kantaa koko reissun ajan ihan kunnon rinkkaa omine tavaroineen.

Luoston komeat metsät.

Kulkumme oli melkolailla leppoisaa. Sen verran saimme kuitenkin pitää tahtia yllä, että ehtisimme vierailla Lampivaaran ametistikaivoksella ja sen vieressä olevassa kahvilassa ennen sulkemisaikaa. Tyttärelleni pieni ametistikaivos (kartta), oikeammin louhos, osoittautui yhdeksi reissun kohokohdaksi. Itse suhtauduin kaivokseen keskellä kansallispuistoa nihkeästi, joskin varsin kevyin menetelmin paikalla louhittavat korukivet eivät loppujen lopuksi niin merkittävää haittaa ympäristölle aiheutakaan. Pienen maksullisen esittelykierroksen päätteeksi saimme etsiä ametisteja itsekin, mikä oli tyttärestäni erityisen hauskaa.

Matkaa ametistikaivokselta päivän maaliin oli vielä kolmisen kilometriä, mutta koko loppumatkan saimme lasketella hiljalleen alas Lampi- ja Latvavaaran väliin jäävän laakson pohjalle. Kivikoissa ja kuusikoissa kulkiessamme saimme myös tutustua ilahduttavalla tavalla alueen kallioperään ja suuriin puhtaisiin maitomaisiin kvartsilohkareisiin. Pyhälammen leiripaikalle (kartta) päästyämme olimme jo melko väsyneitä, mutta ennen kaikkea nälkäisiä. Laitoimmekin nopeasti laavulle savuttavat tulet ja samalla pääsimme eroon hyttysistä, joita ilmaantui paikalle illan tullen. Pohdimme samalla yöpymistämme kolmen vaihtoehdon välillä – laavulle, telttaan vai tupaan? Alkanut pieni vesisade ratkaisi asian. Syötyämme ja tupaan tutustuttuamme totesimme, ettei tuvan itikkatilannekaan vaikuttanut vielä toivottomalta. Odottelimme iltaa vielä aikamme, ennen kun levittäydyimme yöksi tuvan lavereille.

Pyhälammen tu pa on päivätupa, jota ei ole varsinaisesti tarkoitettu yöpymiseen, mutta tavakseni on tullut hyödyntää aika ajoin yöpymispaikkoina myös päivätupia silloin, kun paikalla on hiljaista ja tuvassa on kunnon laverit. Päivätuvilla yöpyessä on erityisen tärkeää ottaa huomioon muut kulkijat ja huolehtia siitä, ettei yöpymisestä ole haittaa päiväretkeilijöille.

Melko pitkään valvottuamme aloimme etsiytyä makuupussien suojiin. Hiukan ”kauhulla” odottelin yötä ja itikoita, joita ei loppujen lopuksi katonrajaan parkkeeranneina ollut kuitenkaan liiaksi. Kesäaikaan ei tupia tule juurikaan hyödynnettyä – teltassa yöpyessä saa yölliseltä elämöinniltä olla aina rauhassa. Nyt saimme kuitenkin nukkua melko mukavasti pientä ininää lukuunottamatta. Tuvan saimme miehittää kahdestaan, eikä kovin hiljaiseksi osoittautuneilla seuduilla näkynyt muita kulkijoita.

PÄIVÄ 2: PYHÄLAMPI – HUTTULOMA (9.4 km)

Viehättävä Kapusta. Aaltokiviä. Hiljaisuutta ja omaa rauhaa. Huttuloma. Yölliset kurkkijat.

Latvavaaran isoja aihkeja.

Aamulla pääsimme liikkeelle hyvissä ajoin. Edessä oli jälleen kunnon vaelluspäivä. Edellisen päivän tapaan käveltävänä oli kymmenisen kilometriä – riittävästi pienelle vaeltajalle ja kiireettömälle kulkemiselle. Päivän taipaleella oli odotettavissa metsäisiä vaaroja niin, että muutaman kerran pääsisimme nousemaan lähelle metsänrajaa.

Tällä kertaa kapusimme aluksi Latvavaaran päälle. Vaaran päälle noustuamme laskeuduimme taas hiukan alemmas, Porontahtoman laavulle (kartta), jossa pysähdyimme hetkeksi evästämään. Poroja ei kuusikossa näkynyt, mutta itikoita oli sitäkin enemmän. Myös kuukkeli kävi meitä pikaisesti tervehtimässä. Tyttärelleni olin varannut matkaan hyttyshatun, jota käytimmekin reissullamme nyt ensimmäistä, mutta samalla viimeistä kertaa. Selvästikään pahin hyttysaika, räkkä, ei ollut vielä alkanut ja tulevat kylmät yöt pitivät hyttyset loppumatkasta vähissä.

Latvavaaran kuusikot ja kärrypolku.

Laavulta jatkoimme vielä jonkin verran eteenpäin, Kapustan päivätuvalle. Olin ajatellut sitä etukäteen myös vaihtoehtoiseksi yöpaikaksemme, mikäli tyttäreni menohalut olisivat hyytyneet. Menemisen meininkiä tuntui kuitenkin riittävän. Lounastimme tuvalla ja aikamme levättyämme olikin matkaa hyvä jatkaa. Taivas tosin alkoi pikku hiljaa lupailla sadetta.

Lounaalle viehättävälle Kapustan päivätuvalle (kartta).Suojainen Kapusta.

Loppupäivän matka taittui tihkusateessa. Tyttäreni oli kuitenkin nyt osoittanut sekä minulle että itselleen, että ”kunnon” vaellusten aika oli alkamassa. Hiukan olin jännittänyt sitä, miten tyttäreni pärjäisi raskaamman maaston, rinkan ja pidempien päivämatkojen, ehkäpä vielä hankalan sään kanssa. Huoli oli turha, sillä selvästikin matkaa tehdessämme oli nautinto yhteinen ja pienestä sateesta huolimatta saimme tallustaa eteenpäin hyväntuulisesti jutustellen.

Aallonmerkkejä miljardeja vuosia vanhassa kvartsiitissa.

Huttutunturin laelta laskeutuessamme törmäsimme reissun ensimmäisiin ”aaltokiviin”, merkkeihin siitä, että Pyhä-Luoston seutu on pari miljardia vuotta sitten ollut matalaa ja hiekkaista merenpohjaa. Samanlaisia kvartsiittikalliossa olevia aallonmerkkejä löytyy myös Kolilta ja Vuokatista, mutta missään muualla en ole niihin näin runsaina törmännyt.

Huttuloman autiotuvalle saavuimme tihkuisessa säässä. Tuvalla sadetta pitämässä ollut nuori pariskunta alkoi tehdä lähtöä heti paikalle saavuttuamme. He tuntuivat selvästikin kaipaavan omaa rauhaa. Otimmekin sitten mökin (kartta) lavereilta omat paikkamme. Ruokaa laittelimme myöhemmin tuvan pihassa olevalla kodalla.

Ilta sujui leppoisasti lueskellen ja tulevia päiviä suunnitellen. Ilma oli viilentynyt sen verran, että laitoimme tuvan kamiinaankin pienet tulet ja kuivattelimme hiukan kostuneita varusteitamme. Pyhä-Luoston seutujen hiljaisuudesta olin yllättynyt, suorastaan tyrmistynyt. Nytkään emme olleet nähneet ennen tuvalle saapumista kulkijan kulkijaa yli vuorokauteen siitäkään huolimatta, että pysyttelimme koko ajan pääreitillä.

Nukkumaan menimme tällä kertaa melko varhain. Aivan unen rajamailla jo ollessamme, kävi ovella pari vaeltajaa. Sen verran ujoja olivat nämä kurkkivat kulkijat, että laittoivat oven nopeasti kiinni nähtyään, ettei tupa ollutkaan miehittämätön. Sanaakaan emme ehtineet vaihtamaan.

PÄIVÄ 3: HUTTULOMA – KARHUNJUOMALAMPI + NOITATUNTURI & PYHÄNKASTEENLAMPI (5.7 + 4.5 km)

Peurakeron paljakassa. Mökötysjoogaa. Arkeologit työssään. Tunturiin! Iltakävelyllä Pyhänkasteenlammmella ja -putouksella.

Heräsimme viileään, pilviseen ja tihkusateiseen aamuun. Yö oli tullut nukuttua hyvin, eikä itikoitakaan ollut näkynyt eikä kuulunut. Edessä oli nyt rinkkojen kanssa lyhkäisempi päivämatka Peurakeron paljakan kautta Karhunjuomalammelle. Itapäivällä tarkoituksenamme oli nousta ilman rinkkoja ylös Noitatunturiin, mikäli sää muuttuisi suopeammaksi.

Kohti Peurakeroa ensin kuusikossa ……. sitten tunturikoivikossa …… ja lopulta paljakassa.

Pitkä nousu sekä tyttäreni sateiseen, tuuliseen ja koleaan tunturiin puettu liian kevyt vaatetus meinasi tehdä aamupäivästä vaikean. Vielä alkumatkasta oli meno reipasta, mutta ylös paljakkaan päästyämme alkoi se hankalampi taival. Paljakassa alkaneeseen tyttären pitkään mökötykseen oli oma osuutensa myös sillä, että soittelimme tunturista isovanhemmille: Tyttäreni kuuli, ettei loman mökillä jatkuessa ollutkaan odotettavissa seuraa serkuista heti alkuun. Reitille osuneista komeista Peurakeron paljakasta ja Kuorinkikurusta (kartta) nautiskelu jäi siis vähiin, kun yritin piristää mököttävää kulkijaa.

Kuorinkikuru.Mökötysjoogaa Kuorinkiharjulla.

Kuorinkiharjulla pidetyn mökötysjoogatauon jälkeen alkoi jo helpottaa ja hymy palasi jälleen tyttäreni kasvoille. Samalla pääsimme metsikön lämpöiseen syliin. Ennen perille pääsyämme ohitimme vielä karun paljakan jälkeen erityisen rehevältä tuntuneen lehdon. Sää alkoi selkiintyä ja aurinkokin näyttäytyi perille Karhunjuomalammelle päästyämme.

Karhunjuomalammella (kartta) sai tyttäreni touhuta alkuun omiaan, kun pystyttelin leirin päivätuvan kupeeseen. Isossa pihapiirissä oli tilaa, mutta paras telttapaikka oli varattu arkeologisiin kaivauksiin, mitkä toivatkin leiriimme aivan oman tunnelmansa. Tiesin kaivauksista jo etukäteen ja olinkin toivonut salaa, että sattuisimme kaivajien kanssa paikalle samaan aikaan. Seurailimmekin kaivaustouhuja mielenkiinnolla. Mukavassa päivätuvan pihapiirissä oli myös kotalaavu, jossa istuimme myöhemmin iltaa. Nyt oli kuitenkin aika tankata, sillä keli oli muuttumassa selvästi paremmaksi. Saisimme nousta Noitatunturille hyvässä säässä. Tyttäreni menohalutkin olivat ruuan jälkeen taas kohdallaan.

Tiskit ruuan jälkeen.Pikkukurulla.

Nousun alussa seurailimme pieniä polkuja, mutta Pikkukurulle päästyämme suuntasimme vinosti louhikkoon kohti Noitatunturin lakea. Pikkukurun lampareet, jyrkät ja rakkakivikot olivat todella hienoja. Aaltokiviäkin löytyi nyt suoraan kalliosta. Pääreiteiltä syrjään etsiytyessämme tuntui samalla siltä, että olimme löytäneet salattuja paikkoja, joiden tutkimiseen käytimmekin reilusti aikaa. Siellä täällä olleet lumilaikut vetivät tytärtä puoleensa. Louhikkoisia tunturin itärinteitä ylös kavutessamme muistin kyllä aamupäivän mökötyskohtauksen, joten sinnillä alueen korkeimman tunturin huiputtaminen ei ollut tarpeen.

Vastaan tulleet suuret louhikot hiukan huolestuttivat, vaikka tyttärelle ne näyttäytyivätkin enemmän leikkikenttänä, missä pomppiminen oli pelkästään hauskaa. Päästyämme taas yhden louhikon yli avautui eteemme laajempi, mukava nummi. Tähän oli hyvä päättää nouseminen ja kaivaa esiin retkikeitin. Näkymät etelään ja kaakkoon kohti Tunturiaapaa olivat upeat. Vinoon kasvaneesta yksinäisestä männystä saimme allemme luonnon muovaaman divaanin.

Kvartsiittikallioita.

Alas laskeuduimme menomatkaa hiukan jyrkemmin etsiytyen aika ajoin louhikoiden väliin jääneille pienille kasvipeitteisille alueille. Ihailin alueen näyttävää geologiaa. Pysähdyimme vielä kerran pidemmäksi aikaa Kuorinkikurun itäpäähän ja nautiskelimme kauniista näkymistä. Kiirettä ei ollut. Aamun tihkusateen jälkeen poutainen sää ja pilkahteleva aurinko hemmottelivat. Vielä tätäkin parempaa oli jatkossa luvassa.

Kuorinkikurun itäpäässä.

Alas Karhunjuomalammen tuvalle päästyämme lepäilimme ja jututimme arkeologisten kaivausten johtajaa. Kaivaukset olivat vasta aluillaan, joten mitään erityistä ei vielä ollut löytynyt. Sytyttelimme kotalaavulle tulet, söimme ja käristelimme perinteiset vaahtokarkit. Muita reissaajia ei näkynyt. Myöhään illalla kotalaavulle kuitenkin saapui nuori pariskunta yötään viettämään.

Pyhäkuruun laskevat pitkät portaat.

Ilta oli vielä aluillaan, eikä valoisassa kesäillassa ollut kiirettä nukkumaan. Niinpä päätimmekin lähteä vielä iltakävelylle Uhriharjua pitkin Isokurun suuntaan. Metsäsaamelaisten vanha uhripaikka ja seita on kaikessa pyhyydessään todella upea paikka. Ilman rinkkaa kulkeminen oli tyttärelleni selvästikin mieleen, sillä intoa kävelemiseen löytyi taas aivan uudella tavalla. Loppujen lopuksi laskeuduimmekin massiivisia porrasrakennelmia pitkin aina Pyhänkasteenlammen putoukselle (kartta) saakka. Nimensä mukaisesti paikka on toiminut kastepaikkana kristinuskon saapuessa alueelle 1600-luvulla. Illan valossa kurut antoivat meille parastaan. Päivästä oli tahmean alun jälkeen muodostunut loppujen lopuksi huikean hieno ja nukkumaan menimme väsyneinä mutta hyväntuulisina. Jyrkkä pudotus Karhukuruun.Pyhänkasteenlammen putous.

PÄIVÄ 4: KARHUNJUOMALAMPI – ISOKURU + PYHÄN LOMAKESKUS & TUNTURIAAPA (2.5 km + 8.1 km)

Pyhäkuru ja Isokuru. Vikkelä kärppä. Naavan luontokeskus. Tunturiaavan komea luontopolku. Naps. Naps. Naps.

Herättyämme, syötyämme ja leirin purettuamme jatkoimme nyt jo tuttua polkua pitkin Pyhäkuruun. Alas putoukselle laskeuduimme jälleen jyrkkiä portaita pitkin. Edellisen päivän hankaluudet olivat unohtuneet ja halauksen heti aamutuimaan saivat niin isä kun koivukin. Alas laskeutuessa oli pysähdyttävä useita kertoja komeita maisemia ihailemaan. Huolehtivana isänä jaksoin muistuttaa tytärtäni kyllästymiseen saakka siitä, miten maisemien ihailu ja kävely samaan aikaan olisi laskeutuessa vaarallista. Itse olen jyrkkiä rinteitä laskeutuessani joskus säikähtänyt nilkan pyörähdyksestä sen verran, että tämä järkevä ohje on painunut syvälle kovaan kallooni.

Pyhäkurun jyrkänteitä ja taluskivikoita. Dramaattisissa maisemissa.

Edessä oli lyhyt päivämatka pelkästään Isokurun kodalle. Tämän jälkeen jäisi koko päivä päiväretkeilyyn ja Naavan luontokeskukseen tutustumiseen. Isokurun massiiviset polku-rakennelmat yllättivät ja kulku niitä pitkin oli vaivatonta. Jossain vaiheessa vastaamme tuli myös rakennusmiehiä, joten varsin uusista retkeilyrakennelmista oli kyse. Louhikkoisessa kurussa, jyrkänteissä, pohjan kirkasvetisissä lampareissa ja Lapin kultakuumeen aikaisessa pienessä louhoksessa riitti ihmeteltävää. Kiirettä ei taaskaan ollut. Aaltokiviä tuntui täälläkin olevan kaikkialla, jopa polun astimina. Yhdestä lammesta näytti tulleen toivomuslähde. Innolla matkaa tehnyt tyttäreni olikin jo valmiina riisuuntumaan ja lähtemään keräämään kolikoita lammen pohjalta. Tämän sain sentään estettyä. Meno oli nyt joka tapauksessa hilpeää, eikä sitä ainakaan yhtään himmentänyt ajatus siitä, että leiripaikkojemme välimatka oli vain vaivaiset kaksi ja puoli kilometriä. Pullaa, kaakaota ja kunnon kahviakin oli Pyhän lomakeskuksessa odotettavissa.

Isokurun pohjalla.

Karu louhikkoinen kuru muuttui kohti etelää koko ajan rehevämmäksi. Kurun loppupäässä olikin jo komeita puronvarsilehtoja. Alkukesän kukinnat näyttivät onnistuneen niin mesimarjan, lakan kun ruohokanukankin kohdalla. Isokurun kodalla (kartta) meidät vastaanotti vikkelä ja utelias kärppä, joka kävi kurkkimassa leirimme pystytyspuuhia. Perille päästyämme ihmettelimme hetken nopeaa matkantekoamme – aikaa näytti piisaavan runsaasti niin Naavassa kun Tunturiaavan luontopolulla vierailuunkin. Tätä ennen oli kuitenkin hyvä lounastaa. Hyvän telttapaikan löysimme kodan ja huussin välistä. Mukavalla paikalla Isokurun reunalla olevalla kodalla ei ole yöpymiseen kelvollisia lavereita ja se on tarkoitettu ensisijaisesti päiväretkeilijöiden käyttöön.

Michelin-tähtikokki jälleen työn touhussa.

Syötyämme lompsimme kylläisinä ja tyytyväisinä kohti Pyhän lomakeskusta ja luontokeskus Naavaa. Isoa ja helppokulkuista polkua pitkin olisi voinut ajella vaikka autolla. Etenkin alueen geologiaa (video) erinomaisesti esittelevä ja vastikään avattu luontokeskus (kartta) yllätti positiivisesti. Näyttely oli rakennettu erinomaisesti. Oma kohokohtansa oli tietenkin kahvilan antimet. Naavasta suuntasimme vielä matkamuisto- ja makkaraostoksille. Aikamme pientä tuliaista etsittyämme oli tyttäreni valinta selvä: Ritsa, johon kauppias poltti vielä tyttäreni nimenkin.

Naps.

Leiriin Isokurun kodalle palasimme tyytyväisinä ja ennen paluutamme kävimme vielä vilkaisemassa varhain aamulla lähtevän bussin lähtöpaikkaa, Pyhätunturin hotellin pihamaata (kartta). Aikaa oli ja iltaretkelle pakkasimme mukaamme ostamamme makkarat. Nyt suuntasimme kohti Tunturiaavan luontopolkua ja lintutornia. Varustusta pakkaillessa sain totutella koko illan jatkuneeseen ääneen, joka syntyy kävyn napsahtaessa männyn runkoon. Tytär näytti olevan ostokseensa kovin tyytyväinen.

Tunturiaavan luontopolku illan poutasäässä yllätti todella iloisesti. Talsimme aluksi kuivilla hiekkakankailla kulkevia helppokulkuisia polkuja. Aika ajoin pysähdyimme lukemaan luontopolun opastauluja. Opastaulujen piirtäjällä näytti olleen hauskaa. Hilpeää ja huoletonta oli myös oma matkantekomme. Epäilemättä jo nyt oli selvää, että reissumme oli onnistunut vähintäänkin hyvin. Matkalle osui myös komea saniaisia ja rentukoita puskeva puronvarsilehto. Suolla puolestaan tuoksuivat oma alppiruusumme suop ur su sekä kukassa oleva suokukka. Suon keskellä olevasta lintutornista ympäristöön avautui upeat maisemat ja suorat näkymät turvallisesti allikoiden keskellä olevalle laulujoutsenen pesälle. Toinen joutsenista pysytteli tiiviisti pesällään hautomassa toisen kierrellessä ympärillä vahdissa. Kelottuneiden mäntyjen hallitseman aapasuon kuivat ja siistin säännöllisesti muodostuneet jänteet sekä taustalla kohoava louhikkoinen Pyhätunturin massiivi tekivät suosta poikkeuksellisen kauniin.

Tunturiaavan lintutornilla.

Suolla saimme kulkea mukavasti leveitä pitkoksia pitkin. Mukavaa oli myös katsella Noitatunturille, mistä edellisen päivän komea taukopaikkamme erottui rakkakivikoiden keskeltä selvästi. Erityisen mukavaa oli se, että kylmät yöt olivat tehneet alkumatkalla meitä jonkin verran kiusanneista itikoista selvää. Niitä ei ollut nyt suollakaan lainkaan. Reissun viimeiseksi yöksi oli sään kirkastuessa entisestään odotettavissa jopa kirpeää pakkasta.

Tunturiaapa.

Lintutornilta suuntasimme syömään aapasuon laidalla sijaitsevalle Tiaislaavulle (kartta), jonne väsäsimme pienet tulet. Hienolla paikalla olevan laavun voisi hyvinkin kuvitella olevan bongareiden suosiossa. Lintujen havainnointiin on Tunturiaapa torneineen varmasti mitä erinomaisin paikka. Syötyämme kävelimme viimeisen pätkän takaisin kodalle, jälleen helppokulkuisia kuivia kankaita pitkin.

Päivämme oli ollut harvinaisen onnistunut ja monipuolinen. Etenkin pienellä alueella valtavan vaihteleva luonto oli komeaa. Vaikka rinkan kanssa olimme matkanneet vain vähän, oli kävelyä päivän mittaan kuitenkin kertynyt taas melkoisesti. Leiriin palattuamme tapasimme kodalle yöksi saapuneen yksinäisen kulkijan, joka oli Lapissa pitkällä pyöräretkellä. Istuskelimmekin illalla kodan lämmössä vielä pitkään retkeilystä jutustellen. Yksi lapsiperhekin kiiruhti kodan ohi omalla iltalenkillään Isokurua katselemaan.

PÄIVÄ 5: ISOKURU + PYHÄN LOMAKESKUS (1.4 km)

Aikainen aamuherätys. Kirpeä pakkassää.

Kylmä yö ei lämpöisissä makuupusseissa nukkuessa tuntunut, mutta kodalle aamiasta ja tulia laittamaan mennessäni pääsi kirpeä aamu jo hiukan puraisemaan. Aamupalan ja lämpöä antavien tulien laittamiseen ei kuitenkaan aikaa paljoa tuhrautunut. Tämän jälkeen saatoinkin herätellä tyttäreni. Matkaa varhaisen aamun auringonpaisteessa teimme leveää polkua pitkin ja jo kuuden pintaan lähtevällä bussilla olimme hyvissä ajoin. Luostolta nappasimme mukaamme vielä ennen vaellusta sinne jättämämme matkalaukun.

LOPUKSI

Pyhä-Luoston kansallispuisto oli hieno kokemus. Selvää on, että kiireiselle kulkijalle parhaat palat (Isokuru, Noitatunturi ja Tunturiaapa) Pyhätunturin puoleisessa päässä ovat helposti saavutettavissa vaikka yhdellä päiväretkelläkin. Kiireettömälle kulkijalle näyttäisi reitti Luostolta Pyhälle kuitenkin tarjoavan tämän lisäksi myös komeita vanhoja metsiä sekä ennen kaikkea omaa rauhaa. Reissua voi entisestään pidentää aloittamalla retkensä jo Vaiskoselältä (kartta). Muita kulkijoita näimme reissullamme suorastaan ällistyttävän vähän. Onnistuneen reissun myötä olikin seuraavana kesänä suunnattava yhdessä jo sinne ”Tosi-Lappiin”.