SYYSVAELLUS: PALLAS-YLLÄS 8.-20.9.2012 – OSA 1

REITTI: HETTA - PYHÄKERO - SIOSKURU -  HANNUKURU - NAMMALAKURU - PALLAKSEN KOTA - KEIMIÖJÄRVI (2 yötä) - Äkässaivo - Pyhäjärvi (2 yötä) - Kotamaja - Äkäslompolo. 13 pv / 128.0 + 44.2 km 

VAELLUSKAVERIT: -

HUIPUT: Ensimmäinen iltanuotio. Aurinko ja sinitaivas, tuulet ja räntä. Ounastunturin hulppeat paljakat. Nammalatunturin kotakahvila. Lommoltunturin näköalat. Keimiö, kokonaan. Pahtavuoman tupa. Äkäsjoen laakso. Aakenus ja Molosjänkkä. Lainiotunturi.

ERIKOISTA: Venetaksilla alkuun. Lukuisat vaeltajasiskot ja -veljet. Aakenuksen "kivikot".

ALUKSI

Yksi Suomen suosituimmista vaellusreiteistä, Hetta-Pallas, oli jäänyt minulta vielä kokematta. Päätin pidentää klassikkoreittiä ja jatkoin Pallakselta eteenpäin, Ylläksen Äkäslompoloon saakka. Matkalla poikkesin myös Aakenustuntureille. Ruska-aikaan oli perusreitillä paljon kulkijoita, tai ennemminkin leiripaikoilla oli paljon porukkaa, mutta Pallaksen jälkeen oli hiljaista: Tuvat olivat lähes tyhjillään ja melkein kaikki kulkijat olivat liikkeellä päiväseltään. Säät vaihtelivat rajusti – täydellisestä paisteesta kaatosateeseen. Päivämatkat olivat lyhyitä. Nautiskelin. Juttu pariviikkoisesta vaelluksesta ilmestyy kahdessa osassa: Ensimmäisessä osassa kirjoitan alkumatkasta, perinteisestä Hetta-Pallas -reitistä Keimiöjärvelle saakka. Toisessa osassa keskityn Pallas-Yllästunturin kansallispuiston eteläisiin osiin.

PÄIVÄ 1: HETTA – PYHÄKERO (5.4 km + venekyyti)

Yöjuna Kolariin oli pullollaan ruskaretkeläisiä ja jatkoyhteys bussilla Hettaan keräsi yhteen iloisen joukon vaeltajia. Tästä huolimatta noustessani bussista Hetassa, ei samaan venetaksiin lähtijöitä kohti Pyhäkeroa ollut matkan päätteeksi yhtäkään. Retkeilijät hajosivat kukin omille tahoilleen ja reiteilleen, osa suunnisti Tunturi-Lapin luontokeskukseen. Venetaksi (7€) hoitui hyvin lappilaiseen ja mutkattomaan tyyliin. Kyselin kyytiä auki olleesta matkamuistomyymälästä, josta luvattiin kyyti piakkoin, kunhan vaan menisin rantaan odottelemaan. Näin myös tapahtui. Ounasjärven (kartta) sain ylittää poutasäässä.

Ensimmäiset kilometrit. Kohti Pyhäkeron tupaa.

Rinkassa oli reilusti painoa, kun selässä kulki kahden viikon eväät ja täysi, tuvista vapaalle vaellukselle sopiva varustus. Jaloissa oli varavaelluskengät – ne paremmat olin halkaissut käsivesurilla, eikä niitä saanut kuntoon enää paraskaan suutari. Varpaat olivat kuitenkin säilyneet tässä rytäkässä vanhoissa mitoissaan. Ounasjärven paremmalla puolella matka taittui rivakasti ja innolla poutaisessa säässä, rinkan painoista huolimatta, Reitti oli kaiken lisäksi helppokulkuinen – kuivia kankaita, kauniita pieniä lampia ja lopussa vielä pieni pitkostettu suo.

Tuvalle (kartta) saavuttuani ei paikalla ollut vielä ketään. Hiukan ennen Pyhäkeron tupaa olevalla harjanteella oli hyviä telttapaikkoja, mutta kuivassa säässä parhaat paikat löytyivät tuvan edessä olevasta pehmeästä heinikosta. Sateella voisi tämän paikan sen sijaan kuvitella keräävän helposti vettä. Nuotiopaikkakin oli sopivasti vieressä. Telttaa en heti pystyttänyt, vaan odottelin aikani, tulisiko tupaan yöpyjiä. Tuvalle tuli loppujen lopuksi parikin seuruetta ja kolme yksin vaeltavaa nuorta naista. Illan tulistelulla oli siis erityisen hyvää seuraa. Valitsimme kaikki itsellemme hyvän telttapaikan, retkueet sen sijaan yöpyivät tuvalla.

Illaksi asetuimme nuotion lämpöön ja paistoin samalla makkaraa – pian tämän jälkeen olikin pärjättävä pari viikkoa kuivamuonalla. Nuotiolla istuskellessa oli hyvä tutustua muihin vaeltajiin – illasta tulikin erityisen hilpeä. Samalla vanha legenda siitä, ketä savu nuotiolla seuraa, sai uusia muotoja. Merjan ja Sanna-Marin kanssa pidämme yhteyttä vielä tänäkin päivänä, mutta koiran kanssa liikkuneen oululaisen vaeltajasiskon nimi on jo päässyt unohtumaan. Jälkimmäisistä en kumpaakaan tämän illan jälkeen enää nähnyt – heidän tahtinsa oli aivan toinen kuin omani. Merjan kanssa sen sijaan vaelsimme kutakuinkin samaan tahtiin aina Keimiöjärvelle saakka.

PÄIVÄ 2: PYHÄKERO – SIOSKURU (7.1 + 5.8 km)

Ensimmäisen kokonaisen vaelluspäivän aamu aukeni hienossa säässä. Yöllä oli lämpö varmasti käynyt lähellä nollaa. Suunnitelmani mukaisesti hörppäsin alhaalla ainoastaan aamukahvit, purin leirin ja lähdin nousuun kohti Pyhäkeroa. Hyvässä säässä oli kunnon aamupala tarkoitus nauttia vasta ylhäällä tunturissa – Pyhäjärven rannalla. Hyvää keliä ei kannattanut hukata.

Nousu Pyhäkerolle. Tunturinummella.

Oli hienoa päästä heti alkumatkasta paljakkaan. Tuvalta matkaa puuttomalle tunturinummelle on alle kilometri. Odotetusti on suosittu polku täällä lukuisten vaeltajien polkema ja leveä. Reitiltä eksymisen lähes mahdottomaksi tekee lisäksi noin 50 metrin välimatkoin pystytetyt reittimerkit. Katselin vielä taaksepäin, ja sainkin Hetan kirkonkylän näkyviini. Noustessani ohitin aiemmin matkaan lähteneen retkueen. Sanna-Mari sekä oululainen vaeltajasisko olivat sen sijaan jo menneet menojaan.

Ylhäällä nousun palkitsi Pyhäjärvi (kartta), jonka lounaiselta rannalta löysin mukavan ja suojaisan paikan aamiaiselle. Järven luoteisrannalla, polun varrella sijaitsevat rauniot ovat jäänteitä paikalle jo vuonna 1937 valmistuneesta hiihtomajasta. Hiihtomaja tuhoutui kuitenkin sodassa. Paikassa on todella jotain erityistä – yli kolmen hehtaarin kokoinen satulajärvi yli 650 metrin korkeudessa komean tunturijonon päässä on harvinaisuus Suomen oloissa. Ei olekaan mikään ihme, että paikka on ollut saamelaisille pyhä. Järvi oli vielä käytävä kiertämässä. Merja saapui paikalle juuri sopivasti – niinpä teimme pienen lenkin yhdessä. Järven itäpuolelta avautui kirkkaassa säässä todella upeat näkymät kohti Ounasjoen laaksoa, soita ja järviä. Pitkän paussin jälkeen oli edessä vielä lyhyt nousu Pyhäkeron huipulle.

Pyhäjärvi.

Pyhäkeron laen jälkeen oli edessä pitkä, vajaan neljän kilometrin alamäki. Avarista näkymistä sai huippukeleissä todella nauttia. Huomioni kiinnittyi laskeutuessa myös pikku hiljaa lisääntyvään kasvillisuuteen, etenkin mataliin, pakkasen syömiin katajiin.  Samalla katselin edessä avautuvilta tuntureilta sopivaa kohdetta iltalenkille – olihan rinkan kanssa tarkoitus pakertaa leirin pystytykseen ainoastaan Sioskurun tuvalle (kartta) saakka.

Sioskurun autiotupa ja samassa rakennuksessa oleva varaustupa sijaitsee aivan metsänrajassa, tunturikoivikon suojissa. Syötyäni löysin paikan teltalleni kivisestä maastosta, aivan tuvan vierestä. Hyviä telttapaikkoja löytyy etenkin Siosjoen eteläpuolelta (ilmakuva). Sioskurun tuvalle alkoi kehkeytyä elämää, kun muita kulkijoita ohitti paikan tai etsiytyi tänne yöksi. Tutkiskelin karttaa ja mietin kuumeisesti, mihin päin suuntaisin iltalenkille. Aikaa oli muiden retkeilijöiden kanssa jutellessa tuhraantunut sen verran, ettei kovin pitkälle retkelle ennen pimeän tuloa ollut enää kiirehtimättä mahdollisuutta. Kiinnostavan näköisen Rautujärven (kartta) jouduin siis unohtamaan. Pääsin sitä toki lopulta katselemaan etäältä, Haaravaaralta, jonne iltaretkeni lopulta suuntautui.

Sioskurun latvoilla.

Nousu ylös tunturiin oli samaan aikaan sekä nautinnollista, että hiukan kivuliasta. Paikat olivat parin ensimmäisen päivän aikana kipeytyneet, mutta kokemuksesta tiesin, että kävely ilman painoja tekisi pelkästään hyvää. Alkuun seurailin Sioskurua, paluumatkan tein Haaravaarankurua pitkin. Haaravaaran laelta (kartta) olivat näkymät unohtumattomat. Nimetön lampi Karitsavaaran kyljessä kruunasi maiseman. Aurinko paistoi. Elämä hymyili.

Haaravaaralla.Elämää kokenut.

Paluumatka sujui leppoisasti ilta-auringossa. IIlalla oli edessä jälleen tulistelua ja viimeisten makkaroiden paistoa tuvan viereisellä nuotiolla. Merjan lisäksi seurassa oli Juha. Taitoin matkaani molempien kanssa pari seuraavaa päivää, joskin eri tahtiin. Tulilla istuimme aina siihen saakka, kunnes tuli pimeää ja vilu vei voiton.

Kaunis tunturipuro lähellä Sioskurua.

Retkikokemusten vaihtoon tarjoaa suosittu reitti paljon hyviä tilaisuuksia, eikä tätä tietenkään kannattanut jättää hyödyntämättä. Suositulla reitillä pysytellessä riittää sesonkiaikaan kulkijoita, eikä erämaan rauhaa monen muun paikan (tai ajankohdan) tavoin ole tarjolla. Tämä ei luonnollisestikaan vaivaa, kun toisten retkeilijöiden tapaamisista ottaa reippaasti kaiken ilon irti. Toisaalta päivisin saa matkaa kuitenkin tehdä täysin omassa rauhassa, kun väki levittäytyy pitkille poluille ja eri reiteille. Muut kulkijat näkeekin sitten tuvilla ja leiripaikoilla, leiriytyminen kun ei kansallispuiston alueella ole muualla sallittua.

PÄIVÄ 3: SIOSKURU – HANNUKURU (11.3 km)

Sioskurun aamu oli kuurainen. Lämpimässä makuupussissa tämä ei tietenkään haitannut. Aamutoimiin pureva pikkupakkanen antoi kuitenkin vauhtia. Pakkanen lupaili kirkasta ja melko tyyntä säätä, mikä olikin tarpeeseen, kun edessä oli pitkä taival puuttomassa Ounastunturin paljakassa. Päivästä tuli yksi reissun hienoimmista.

Kirkas aamu baanalla.

Tällä kertaa ei edessä ollut pitkiä tai jyrkkiä nousuja, vaan matkaa sai tehdä suhteellisen loivapiirteisessä maastossa. Matka jatkui pitkin leveää uraa ja nousua heti alkuun Siosvaaran päälle oli alle 100 metriä. Maisemat tällä reitillä olivat yksinkertaisesti upeat. Laaja Ounastunturin paljakka herätti väistämättä muistot Paistuntureiden loivapiirteisistä ja helppokulkuisista puuttomista tuntureista. Parastaan kirpeässä aamussa antoi myös luonto ja sain seurata pilvien leikkiä alhaalla Marasto- ja Pippovuomassa, minne pilvet olivat kerääntyneet. Aika-ajoin harsoiset pilvet nousivat korkealle tunturiin peittäen laakson näkymättömiin.

Pilvien tanssi.

Perusreitiltä hiukan sivuun jäävä Tappurin autiotupa oli tuolloin remontissa, joten siellä ei ollut syytä tällä kertaa poiketa (kartta). Pidemmälle tauolle pysähdyin Tappurin tunturin kyljessä olevalle lähdepurolle (kartta), jonka uoma antoi mukavasti suojaa tuulelta. Auringonpaisteessa oli ihmisen hyvä olla. Käsiä lämmitti kahvikuppi.

Outtakan yksinäinen huippu.

Tauon jälkeen matka jatkui loivasti kohti Hannukurua kevyesti lasketellen. Näin jälkikäteen hiukan harmittaa, ettei hienoa säätä tullut hyödynnettyä Ounastunturin paljakassa täysimittaisesti. Kokoa yhtenäisellä Ounastunturin paljakalla on lähes 100 neliökilometriä. Hienossa säässä olisivat omat sivureitit epäilemättä tarjonneet komeita maisemia ja hiukan enemmän sitä erämaan tuntuakin. Yksi varmasti mukava reitti olisi ollut nousta Sioskurusta suoraan Sillajärvelle ja edelleen Rautu- ja Porttikuruun, ehkäpä vielä Outtakan päälle, mikä yksinäisenä huippuna tarjoaisi epäilemättä avarat näkymät kaikkiin ilmansuuntiin. Merja ja Juha Outtakan päällä kävivätkin, jättäen rinkkansa siksi aikaa pääreitin varteen.

Hannukurun reunalla, taustalla Pallaksen tunturijono.

Pitkän paljakassa kävelemisen jälkeen tuntuivat näkymät Pahakurun reunalta jossain määrin epätodellisilta. Vajaan parinkymmenen metrin pudotus alas kuruun muuttaa maiseman täysin. Hannukuru tekeekin suurimman loven melko yhtenäiseen Pyhäkerolta alkavaan ja Pallakselle päättyvään puuttomaan paljakkaan. Alla levittäytyy metsäinen, leveä ja kallioinen laakso, jossa kasvaa tiheä koivikko – jopa riukumaiset kynttiläkuuset menestyvät kurussa, aivan esiintymisalueensa pohjoisrajoilla. Näkymät (kartta) Pahakuruun olivat kaikkea muuta, kun nimi antaisi ymmärtää.

Keittelin lounaan kurun reunalla olevassa viehättävässä Pahakurun autiotuvassa ja join päälle vielä kahvit. Tuvan pihan pöydässä oli mukava lepäillä, istuskella ja nauttia auringonpaisteesta – tämän olivat muutkin huomanneet, eikä tuvan pihamaalla tarvinnut olla yksin. Tuuli oli päivän mittaan selvästi koventunut ja eteläiselle taivaalle oli alkanut kerääntyä pilviä – säätyyppi oli muuttumassa. Loppumatka Hannukuruun sujui metsäisessä mutta varsin avoimessa maisemassa, nopeasti pilviseksi muuttuneessa säässä. Illalla ripottelikin jo vettä.

Hannukuru on Pallaksen reitin todellinen keskus sijaiten melko tarkalleen perinteisen Hetta-Pallas -reitin puolivälissä. Hyväkuntoinen, kiireisempi vaeltaja voi kävellä reitin kevyellä repulla vaikka kahdessa päivässä. Pallaksen hotellilta matkaa Hannukuruun on vain noin 23 km, Hettaan 24 km. Useat nousut ja laskut tai hankala keli toki voivat tehdä reissusta raskaan. Hannukurussa on suuri autiotupa ja varaustupa, kota sekä useampi nuotiopaikka. Etenkin Haukkajärven rannalla sijaitseva maksullinen (4€/7€) sauna (kartta) vetää paikalle runsaasti yöpyjiä.

Hannukuruun saavuttuani kävin katselemassa paikkoja. Selvää oli, että yöpyjiä oli tulossa, joten virittelin teltan nopeasti lähelle nuotiopaikkaa ja kotaa, sillä sade oli alkamassa. Iltaruuan laittelin kodan lämmössä. Saunassa oli tietenkin käytävä. Homma toimi hyvässä yhteishengessä – sauna pysyi lämpimänä, vettä kannettiin järvestä yhteisvoimin ja miehet sekä naiset saunoivat vuorotunnein. Kodalla tapasin myös eloisan joukon nuoria sekä vanhemman ja kokeneen herraseurueen, jonka kanssa istuskelimme myöhemmin iltaa nuotiolla ajoittaisesta pienestä sateen ripottelusta huolimatta. Nuotio- ja retkijutut olivat taas parasta A-luokkaa. Myös Outtakalla sivulenkin tehnyt Merja ja Juha saapuivat kurulle ja tulille ennen pimeää.

Reissun ensimmäinen pilvinen yö oli lämmin.

PÄIVÄ 4: HANNUKURU – NAMMALAKURU (12.5 km)

Edessä oli kovin toisenlaista taivallusta kuin alkumatkasta. Sää muuttui täysin ja reitti seuraili Pallaksen tunturijonoa – ylös ja alas.  Aamulla liikkeelle tuli lähdettyä hyvissä ajoin pelkän kahvin voimin. Päiväksi oli luvattu sadetta, joten kävelemään oli kova hinku päästä ainakin ennen sen alkua.

Kohti Suaskeroa.

Kunnon aamiainen tuli laitettua aamuisen verryttelyn jälkeen Suaskurun kodalla. Näkyvyys nousi vielä aika ajoin muutamaan sataan metriin, etenkin Suaskuruun laskeuduttua. Sateen lopulta alettua satoikin lähes yhtäjaksoisesti kaksi päivää – loppuhuipennukseksi lähes kaatamalla.

Suaskurun kota.

Polut olivat muuttuneet liukkaiksi ja kulku hidastui. Hannukurun tavoin on liikkuminen myös Suaskurussa rajoitusvyöhykkeellä kielletty, joskaan kovin suuria haluja kehnoksi muuttuneessa säässä ei lähiympäristön tutkimiseen ollutkaan. Matka kurusta jatkui jälleen nousulla tunturiin. Tällä kertaa nousua olikin jo reippaasti – 300 metriä yhteen soittoon. Maisemien kadotessa sateen ja sumun sekaan, oli nyt vaan mentävä sinnillä eteenpäin. Hetkellisesti maisema hiukan aukeni, näkyvyys kohosi 50 metristä jopa pariin sataan metriin kadotakseen jälleen sumun keskelle. Sään selkenemisestä heränneet toiveet hupenivat saman tien.

Murkua.

Nousu Lumikerolle ja vielä lyhyesti Vuontiskerolle oli kieltämättä raskas. Montellin majalle (kartta) päästyämme oli jo syytä pitää taukoa – sateen suojassa, pikkuruisessa ja historiallisessa kämpässä. Samaa matkaa reitillä kulkenut isovanhempien ja varhaisteini-ikäisen tyttären muodostama seurue päätti luovuttaa – keli oli muuttunut täydellisestä todella raskaaksi. Tämä oli hyvä muistutus lasten kanssa retkeilemisestä myös itselleni. Mikäli mahdollista, on pidemmälle reissulle hyvä miettiä myös mahdollista vaelluksen keskeytymistä ja ”pakoreittejä”. Nyt Seurue pääsi laskeutumaan turvallisesti alas laaksoon Vuontisjärvelle. Sadekelissä vaeltaminen ei ole koskaan minulle maistunut, mutta muisteltavia kokemuksia ne kyllä ovat antaneet. Samalla pilvien leikin seuraaminen voi olla hyvinkin kiinnostavaa. Itse saimme hetken tuvalla levättyämme lopulta lasketella loivasti Nammalakuruun (kartta) – seuraavaan leiriin.

Vaellukseni jälkeisenä vuonna (2013) uusitulla Nammalakurun tuvalla oli saavuttuamme vielä melko hiljaista. Laitoinkin varusteeni tuvan orsille kuivumaan ja jäin vielä pohtimaan majoittumistani tuvan ja teltan välillä. Nammalakurussa vielä tuolloin sijainneen kotakahvilan palveluksia tuli luonnollisesti käytettyä hyväkseen – sateisessa ja koleassa säässä tuoreet munkit ja kahvi maistuivat erityisen hyvältä. Kotakahvila kuitenkin purettiin, samalla kun tupa uusittiin, soraäänistä huolimatta. Ruuan jälkeen alkoi tuvalle tulla sen verran porukkaa, että elo ja olo kävi ahtaaksi. Kastuneet varusteet ehtivät kuitenkin jo kuivahtaa ja tein tilaa uusille tulijoille. Pientä taukoa sateessa sai odotella turhaan – niinpä teltta tuli pystytettyä tuvan taakse pienessä sateessa. Tämä oli varmasti oikea valinta, sillä teltan suojissa, sateen unettavassa ropinassa ja raikkaassa ilmassa tuli yö nukuttua sikeästi.

PÄIVÄ 5: NAMMALAKURU – PALLAKSEN KOTA (11.2 km)

Sää ei ollut yön aikana muuttunut, joten edessä oli odotettavissa taas melkoisen raskasta menoa. Päivästä ei jäänyt paljonkaan kerrottavaa tuleville sukupolville. Näkyvyys vaihteli muutamasta kymmenestä metristä pariin sataan metriin. Sade kiihtyi kohti Taivaskeron satulaa. Loppumatkasta sade ja ajoittainen räntä tuulivat suoraan vastaan. Kuvaamiseen ei pahemmin ollut kiinnostusta – kamera täytyi pitää kuivana.

Siellä jossain.

Nousijoita oli polun päällä muitakin ja satunnaisissa kohtaamisissa räiskyi kuitenkin kaikesta kelin raskaudesta huolimatta ilo – ilo ainakin siitä, että tämäkin menisi ohi. Sitä paitsi – Pallaksen hotellilla odottaisivat sielua lämmittävät pullakahvit – toisilla lämmin hotelliyö. Alunperin suunnitellun Taivaskeron huiputuksen saattoi unohtaa – komeista näkymistä ei ollut hajuakaan, eikä periaatteellinen pakkohuiputus oikein sovi luonteelleni. Pallaksen jonon korkeimmalle tunturille (kartta), Taivaskerolle eli Himmelriikille (809 m) nousu sai jäädä toiseen kertaan. Pitkää ja loivaa nousua Rihmakurusta Taivaskeron satulaan on 4.5 kilometriä ja korkeuseroa noin 320 metriä.

Pallaksen hotellille laskeuduttua alkoi sade hiukan hellittää. Loppumatkasta oli reittiä ”kunnostettu” – leveää baanaa oli sorattu ja sen sivuille oli kaivettu leveät kourut. Ainakin tuoreeltaan näyttivät uudet polut todella rumilta, mutta ehkä ne ajan myötä asettuvat maisemaan paremmin. Hotellilla oli aika pysähtyä ja kuivatella varustusta, joka kovasta säästä huolimatta piti pintansa. Pullakahvit tuli juotua. Toisetkin. Muutama hotellille matkansa päättänyt reissaaja vaikutti kovin helpottuneelta, mutta omaa intoa ei tämä kuitenkaan laskenut. Kahden päivän sade ei kaikkien todennäköisyyksien mukaisesti voisi jatkua kovin pitkään ja reissua oli vielä edessä reilu viikko. Pahimmillaan olen kävellyt sateessa viikon – joten siihen verrattuna tämä oli vielä pientä. Sää alkoikin parantua jo iltaa kohden.

Pallaksella tuli vierailtua myös luontokeskuksessa, jossa maksoin Hannukurun saunamaksun. Samalla kyselin oppailta vinkkejä Pallaksen ja Ylläksen väliselle reitille. Oppaiden mukaan metsäisiä vaaroja seuraileva reitti oli merkitty toistaiseksi puihin kiinnitetyillä nauhoilla ja osalta soista puuttuivat pitkokset. Tilanne voi olla nyt jo muuttunut.

Pallaksen kota.

Pallaksen kodalle (kartta) päästyäni oli edessä tankkausta. Iltaa kohden sää selkeni nopeasti, näytti jopa hetken siltä, että edessä olisi kirkas pakkasyö. Harkitsin aikani Pallaskerolle kiipeämistä, mutta lepo vei nyt voiton. Pallaksen hotellin ja luontokeskuksen lähellä olevalla kodalla kävi luonnollisesti myös jonkin verran päiväretkeilijöitä. Yöksi kodalle etsiytyi myös eloisa naiskolmikko – joista kodalla yöpyi Merjan ja minun lisäkseni näistä naisista kaksi. Pihaan ilmaantui myös toinen teltta. Tilaa kodalla siis riitti hyvin, myös varusteiden kuivatteluun ja kodan laverit olivat tarpeeksi leveät nukkumiseen. Oman telttani olin varmuuden vuoksi laittanut kodan viereen pystyyn, mutta tätä en loppujen lopuksi tarvinnut.

PÄIVÄ 6: PALLAKSEN KOTA – KEIMIÖJÄRVI (14.1 km)

Kodalla saimme herätä hyvään säähän. Taivas oli pilvessä, mutta sade oli lakannut. Iltapäivällä alkoi jo paistaa aurinko. Vaeltaminen pitkien paljakkataipaleiden jälkeen suojaisissa metsissä tuntui jopa kummalliselta. Alkuun saimme lasketella pienen Pyhäjoen laaksoon (kartta), mistä löytyy myös luontopolku. Tätä emme ison päiväretkeilemässä olleen joukon tavoin lähteneet kiertämään, vaan jatkoimme kohti Lommoltunturia.

Kaunis suvantopaikka Pyhäjoessa. Näkymät Lommoltunturin kupeesta kohti Jerisjärveä.

Lommoltunturille aloimme nousta Särkijärven ja Raattaman välisen maantien ylitettyämme. Lyhyen ja loivan nousun myötä alkoi metsä pikku hiljaa harventua. Ohitimme kahdesta huipusta muodostuvan Lommoltunturin Ylilaen ja pysähdyimme lopulta Alalaen lounaispuolelle (kartta). Rinkat polun varteen jätettyämme nousimme nopeasti paljakkaan.

Näkymät Jerisjärven suuntaan aukesivat aika ajoin jo polulta, mutta nyt, puuttomassa paljakassa ne olivat huikeat. Myös päivän määränpää, Keimiöjärvi näkyi tunturiin lähes kokonaisuudessaan. Kaukana horisontissa Ylläksen korkein huippu peittyi pilveen. Laelle päästyämme avautuivat näkymät myös itään sekä kaakkoon kohti Leviä. Alueen toinen suuri järvi, Pallasjärvi, levittäytyi suoraan alapuolellamme.

Keimiöt ja Jerisjärvi.Pallasjärvi.

Lommoltunturi oli näkymiltään todella pienen vaivan arvoinen ja paljasti meille lopulta myös useita päiviä sateeseen ja pilvien taakse peittyneen Taivaskeron, Himmelriikin. Matka jatkui Mustakeron tuvalle, jossa söimme. Merja mietti melko raskaaksi käyneen matkantekonsa päättämistä tuvalle (kartta), mutta syötyämme oli mieli jo muuttunut – Keimiöjärven päivätuvalle ei ollut matkaa enää montakaan kilometriä. Mustakeron päälle noustuamme saimme lisäksi lasketella viimeiset kilometrit alamäkeen.

Keimiöjärven päivätuvalle asetuttuamme huomasin, että olin unohtanut toiset vaellushousuni Pallaksen kodalle kuivumaan – yhden ”buduaarin” verhojen taakse.  Niinpä en niitä aamulla huomannut ottaa lähtiessäni mukaan. Asiaa hiukan mietettyäni ymmärsin, että ilmankin pärjäisin. Silti mieleen tuli nopeasti myös se, että naiset olivat mitä todennäköisimmin samalla reitillä, joten ehkäpä housut tulisivat heidän mukanaan. Näin myös kävi, joskin niitä sai odottaa lähes pimeän tuloon saakka, sillä naisten matkaan oli loppujen lopuksi kertynyt ketunlenkki jos toinenkin. Kiittelin retkuetta sillä hetkellä mukanani kantamallani arvokkaimmalla tavaralla – suklaalla. Keimiöjärven päivätuvalta (kartta) naiset jatkoivat vielä järven toisella puolella olevalle vuokratuvalle (kartta). Kokonaan oman seurueen käyttöön varattavissa olevan vuokratuvan varustukseen kuuluu myös sauna. Odottelimme vielä aikamme mahdollisia päiväkävijöitä ja kun ketään ei kuulunut, levittäydyimme yöksi tuvan lavereille. Päivätuvan ympäristöstä löytyy myös kelvollisia telttapaikkoja.

Kirkastuu. Tyyni ilta Keimiöjärvellä.

Mieltä kohensi etenkin se, että iltaa kohden sää kirkastui. Tämä lupaili paitsi seuraavan päivän tunturiretkelle, myös vaellukseni toiselle viikolle erittäin hyvää.

---

Jutun kuvat kirjoittajan ottamia.

Blogin kirjoittajalta:

NUUKSION RETKEILYOPAS (2018) ja KARTTA (1:15 000) SEKÄ UUSI REPOVEDEN RETKEILYOPAS (2020)

MUKANA KULKENEET PAPERIKARTAT: 

Ahola, Joel (2010): Pallas-Yllästunturi, Retkeilyopas ja kartta  1:50 000.

ALUEEN DIGIKARTTA NETISSÄ:

Retkikartta (Paikannimihaku:  Pallas-Yllästunturin kansallispuisto)

Kansallispuiston yleiskartta ja palvelut.

Kuvien ja sisällön kopiointi luvatta kielletty.

Advertisement