NEPAL, ANNAPURNA JA TILICHOJÄRVI 22.4.-13.5.1998 – OSA 1

REITTI: BESISAHAR - KHUDI - SYANGE - TAL - KYUPAR - PISANG - MANANG (2 yötä) - Khangsar - Tilicho (2 yötä) - Khangsar - Thorung Phedi - Muktinath - Kagbeni (2 yötä) - Marpha - Kalopani - Tatopani (2 yötä) - Ghorepani - Ghandruk - Nayapool. 22 pv / 273 + 30 km 

VAELLUSKAVERI: Antaru.

HUIPUT: Laaksojen lämpö. Marsyangdijoen jyrkännepolut. Tal. Perunaa ja riisiolutta Temangissa. Paungdan kallio. Manangin keskiaikaiset kivikylät. Keväinen luonto. Seikkailu jäätikön reunalla. Yöelämää Manangissa. Tilichojärvi! Thorung la. Lasku Kali Gandakin laaksoon. Mustangin pyhät nurkat: Muktinath ja Kagbeni. Marphan omenatarhat Tatopanin kuumat kylvyt. Ghorepanin Poon Hill. 

ERIKOISTA: Ilmastovyöhykkeet subtropiikista arktiseen yhdellä reissulla. Kylien kulttuurien kirjo. Elokuvia muttei suutaria. Nuorten miesten riskinottoa.

ALUKSI

Klassinen Annapurnan kierto oli kolmas varsinainen vaellukseni Nepalissa. Annapurnan reitin parasta antia upean luonnon lisäksi oli mahdollisuus tutustua monipuoliseen nepalilaiseen vuoristolais-kulttuuriin, joka vaihtuu matkan edetessä sitä mukaa kun kasvillisuus- ja korkeusvyöhykkeetkin. Korkeimmillaan reitti nousee Thorungin solassa (5420 m). Tilichojärvi puolestaan sijaitsee 4920 metrin korkeudessa. Reittiä ympäröivistä Himalajan huipuista korkeimmalle nousevat Annapurna I (8091 m) ja Dhaulagiri (8167 m), maailman seitsemänneksi korkein nyppylä.

Tyypillisimmin vaellukset Nepalissa tehdään majatalosta majataloon kulkien, ns. ”teahouse trek” -tyyliin. Mukana kulkee varsin kevyet kantamukset – ruokaa ja yösijan saa kylistä ja majataloista. Suurin osa Nepalissa vaeltavista matkaajista käyttää lisäksi hyväkseen erilaisia retkeilypalveluja oppaista, kokkeihin ja kantajiin. Itse olen suosinut itsenäistä vaeltamista, mutta kantajien tai oppaiden palkkaaminen voi tehdä matkanteon vaativassa maastossa helpommaksi. Lisäksi se tuo paitsi turvallisuutta myös työtä paikallisille.

Annapurnan vaelluksen tein yhdessä nepalilaisen Antarun kanssa. Olimme ehtineet ystävystyä talven aikana ja molempia kiehtoi ennen kaikkea etäinen Tilichojärvi. Sivulenkin vuoksi varustukseemme kuului myös teltta ja keitin. Vähäisten kantamusten vuoksi olivat päivämatkamme rankasta maastosta huolimatta välillä melko pitkiä.

Koko reitti muutamin poikkeuksin. (klikkaa linkkiin/Google Maps).

Reitti nykyisin: Viime vuosina vanha Annapurnan kiertoreitti (hyvä blogi nykytilanteesta) on ”lyhentynyt” merkittävästi, sillä rakennetut tiet ja näin ollen myös tavallisimmat lähtöpaikat ja maalikylät ovat siirtyneet yhä syvemmälle vuoristoon. Nykyisin maastoautolla kuljettava tie idässä ulottuu Marsyangdijoen laaksossa jo Chameen, kylään, jonne itse kävelimme neljä päivää. Lännen suunnalla Kali Gandakin laaksossa bussilla pääsee nykyisin jo Jomsomiin saakka. Tilichojärvellä ei tuolloin ollut mitään palveluja, ellei järven lähellä olevaa keskeneräistä ja autiota majataloa oteta lukuun. Kaiken lisäksi reitti järvelle osoittautui runsaslumisen talven jäljiltä käytännössä tuhoutuneeksi. Nykyisin reitti järvelle on kunnossa ja lähellä järveä sijaitseva Tilicho Base Campin nimeä kantava majatalo  on saatu rakennettua valmiiksi.

Kartoista ja päivämatkoista: Päivämatkojen kohdalla mainitut kilometrit ja tunnit ovat suuntaa-antavia. Yleisesti ei matkoja vuoristossa koskaan lasketa kilometreissä – jyrkillä rinteillä kulkevat polut ovat pelkkää siksakkia ja matkat siksi hyvin vaikeasti arvioitavissa. Ilmoitetut tunnit ovat melko hitaalla kävelyvauhdilla arvioituja aikoja ilman taukoja.

Yksittäisten päivien reittikartat on jutussa tehty topografisten karttojen päälle (1:50 000). Kaikki Nepalin topografiset kartat löytyvät skannattuina täältä. Vaelluksen aikaan ei nykyisiä topografisia karttoja Annapurnalta vielä ollut olemassa. Nyt karttatilanne on Nepalissa erinomainen, sillä topokarttojen myötä myös erilaisia vaelluskarttoja on julkaistu runsaasti. Esimerkiksi Youtuben, Google Mapsin, Google Earthin ja lukuisten vaellusblogien avulla voi reissuja Nepalissakin tehdä nykyisin aivan toisilla tiedoilla kun tuolloin – vaikka nojatuolimatkaillen. Huomattavasti alkeellisempaan ja historialliseen tapaan vaeltaa voi tutustua vaikka Maurice Herzogin kirjan, ”Annapurnan” (1951) avulla. Kirjan saattaa löytää antikvariaateista myös suomeksi (1954, Otava). Reittiä Annapurnan huipulle etsiessään oli Herzog lähellä menettää Tilichojärvellä henkensä.

PÄIVÄ 1: BESISAHAR – KHUDI (9 km / n. 3 h)

Kevyesti alkuun. Sateinen ilta didin hoivissa. Vilaus tulevasta. Päivän nousu: 60 m (760-820 m). Alin 710 m. Ylin 820 m.

Pitkän ja flunssaisena piinaavaksi muuttuneen bussimatkan jälkeen saavuimme silloiseen tien päätepisteeseen,  Besisahariin (790 m). Bussimatka päättyi jo kilometri ennen päämäärää – tie oli poikki. Nousimme kävellen Besisaharin ”kaupunkiin”, joka oli kaikkea muuta kun viehättävä – likainen, meluinen ja pölyinen. Polttoöljyn katku jäi kuitenkin nopeasti taakse. Selvää oli, että halusimme vielä illan suussa jatkaa matkaamme kohti pohjoista, siitäkin huolimatta, että teimme osan matkasta reippaassa vesisateessa.

Besisaharista kävelimme Marsyangdijokea seuraillen Khudiin (820 m). Matkalla ohitimme muutaman kylän ja useita majataloja. Pitkään emme kuitenkaan hämärtyvän illan ja sateen vuoksi rakenteilla olevaa tietä pitkin kävelleet. Päätimme jäädä polun päälle jo alle kolmen tunnin matkanteon jälkeen. Reissun ensimmäisen huojuvan mutta vankkatekoisen riippusillan ylitettyämme etsimme itsellemme majatalon.

Subtrooppisessa huhtikuun illan lämmössä oli tunnelma kohdallaan. Khudin majatalon pitäjänä toimi ystävällinen gurung didi (nepaliksi isosisko), joka piti meille vielä illalla seuraa. Kiirettä ei majatalossa ollut, eikä muita kulkijoita näkynyt – vaellussesonki alkoi olla jo lopuillaan. Vaelluksen alun kunniaksi nappasimme yömyssyksi lasilliset paikallista pontikkaa, rakshia. Iltakävelyllä hiukan ylemmäs noustuamme ehdimme onneksemme nähdä illan hämärässä vielä vilauksen tulevasta, lumihuippuisista vuorista. Himalchulin ja Ngadi Chulin lähes kahdeksantonniset huiput häämöttivät laakson perällä. Näky piristi melkoisesti.

Himalchuli ja Ngadi Chuli (Manaslu II).

PÄIVÄ 2: KHUDI – SYANGE (n. 19 km / n. 7 h)

Subtrooppista lämpöä. Marsyangdijoen rantamia seuraillen. Ensimmäinen kunnon nousu. Odottava tunnelma. Päivän nousu 300 m (820-1120 m). Alin 710 m. Ylin 1350 m.

 

Khudi-Syange (klikkaa suuremmaksi).

Yö tuli nukuttua hyvin. Edellisenä iltana sateessa kastuneita vaatteita emme saaneet kunnolla kuiviksi, mutta vielä toistaiseksi riitti laaksossa lämpöä ja vaatteet kuivuivat kävellessä. Aamupäivän hiukan utuisen alun jälkeen meitä tervehti myös aurinko. Pitkään ei paistetta tosin jatkunut – matkaa teimme iltaan saakka pilvipoutaisessa säässä.

Antarun aamu. Hymyilyttää.

Edessä oli ensimmäinen kunnon vaelluspäivä – isoja nousuja ja isoja laskuja. Ajatuksenamme oli kävellä päivä sään ja fiiliksen mukaan – tiukkoja aikatauluja ei ollut. Heti aamulla ylitimme Marsyangdin komean uoman, jonka itäpuolella Bhulbulessa sain kaivella esiin pakollisen vaelluslupani. Tämän sain tehdä matkan varrella vielä monta kertaa, sillä poliisien tarkastuspisteitä oli tiuhassa. Saavuimme nyt Annapurnan suojelualueelle (Annapurna Conservation Area). Lupajärjestelmä on näistä päivistä jonkin verran muuttunut, mutta suojelualueiden pääsymaksut joutuu maksamaan entiseen malliin. Bhulbulen jälkeen oli edessä nousu korkealle Marsyangdijoen yläpuolelle.

Marsyangdijoki.

Alkumatka oli tarjonnut kohtuullisia näkymiä myös pilvien peittoon vetäytyneeseen korkeampaan vuoristoon. Ohitimme matkalla olleet lukuisat majatalot ja Ngadijoen pitkän riippusillan suosiolla. Kevyen lounaan keittelimme itse vasta Bahundandan kupeessa (1350m), päivän korkeimmalla kohdalla. Keitin oli matkalla kärsinyt, mutta saimme sen kuitenkin toimimaan. Näkymät olivat harmiksemme peittyneet jo pilveen. Kukkulalta laskeuduimme varsin nopeasti Syangeen (1120 m), pieneen ja uuden sillan kupeeseen syntyneeseen majatalokylään. Perille saavuimme sateen alta kiiruhtaessamme hyvissä ajoin. Pitkä päivä päättyikin jälleen sateeseen ja iltakävelyt jäivät tekemättä. Iltapuhteiksi jäi lähinnä nepalin taitojen kertailu.

Meno oli vielä ennen reissua sairastamani flunssan jälkeen tahmeaa, eikä komea jokilaaksokaan saanut oikein innostumaan. Jyrkät pudotukset alas länsipuolellamme kohisevaan jokilaaksoon sekä monien riippusiltojen ylitys pitivät kuitenkin mielenkiintoa yllä. Odotukset olivat korkeammalla, muutaman päivämatkan päässä.

PÄIVÄ 3: SYANGE – TAL (14 + 3 km/ 6 h)

Ensimmäinen rankka päivä. Metsien siimeksessä ja jyrkänteillä. Paimenhommissa. Adrenaliinia vanhalla riippusillalla. Tal - vanhan järven jäänteet. Päivän nousu 560 m (1120-1680 m). Alin 1120 m. Ylin 1700 m.

Syange-Tal (klikkaa suuremmaksi).

Uusi päivä alkoi mukavasti kunnon auringonpaisteessa. Ensimmäisen päivän totuttelu jyrkkään maastoon oli tämän vaelluksen osalta nyt takana ja keskivuoriston kumpuilevat maastot vaihtuivat äkkijyrkkään Marsyangdin rotkoon. Seurailimme jokea vaihteeksi sen länsipuolella. Matka Syangesta Chameen on varmasti yksi alkumatkan komeimmista pätkistä, sillä matkaa tehdään aika ajoin lähes pystysuoraan kallioseinämään hakatuilla poluilla. Pahimmilta huimauksilta tällä polulla kuitenkin säästyy, sillä polku on varsin leveä.

Paikallista kasvustoa polun varrelta.

Tien rakentaminen kohti Manangia etenee, joten tällä hetkellä näitäkin seutuja voi kulkea leveää baanaa pitkin – myös maastoautolla. Seutu on  melko harvaan asuttua, sillä jyrkiltä rinteiltä ei löydy tilaa kylille eikä viljelyksille. Niinpä Syangen jälkeen pääsee kävelemään ensimmäistä kertaa myös kunnon metsäpolkuja pitkin – ennen kaikkea trooppisten mäntyjen ja puumaisten alppiruusujen seassa. Syrjäisillä ja karuilla seuduilla menestyy kuitenkin yksi rahakasvi ylitse muiden – Cannabis sativa.

Äkkijyrkät pudotukset alas jokilaaksoon eivät välttämättä sovi kaikkein heikkohermoisimmille, eikä varsinkaan korkeanpaikankammoisille kulkijoille. Sama toki koskee huojuvia riippusiltoja, jotka ovat kuitenkin pääsääntöisesti hyväkuntoisia ja vankkarakenteisia. Vastaan tuli aika ajoin myös muulikaravaaneja, jotka lumettomaan aikaan kuljettavat tavaraa aina Manangiin saakka. Sitä mukaa kun tie valmistuu, siirtyvät myös tavarakuljetukset pikku hiljaa kumipyörille. Päättäväisesti eteneviä muuleja ohittaessaan on joka tapauksessa hyvä pitää huoli siitä, ettei ohita raskaine lasteineen polulla huojuvia elikoita jyrkänteen puolelta.

Jagat. Kylä kuvankauniilla paikalla.

Ohitimme Jagatin kylän, tiibetiläisten aikanaan hyvälle paikalle perustaman ja ohittamattoman suolatullin. Lounaalle jaksoimme Chamjeen saakka (1400m). Chamjessa ylitimme jälleen joen riippusiltaa pitkin. Jyrkkä jokilaakso jatkui, aika ajoin  alppiruusu- ja bambumetsiköiden seassa. Yhtälailla alppiruusu- kun bambulajejakin on Nepalissa kymmeniä. Yhä ylemmäs noustuamme, oli ensimmäistä kertaa reissullamme nähtävissä myös muinaisten jääkausien jättämiä merkkejä – osa Marsyangdiin syöksyvistä komeista sivulaaksoista olivat muotonsa perusteella jäätiköiden muovaamia ruuhilaaksoja.

Loppumatka alkoi käydä jo raskaaksi ja viimeiset nousut maanvieremän tukkiman laakson pohjalla saivat puuskuttamaan. Näkymät maanvieremän harjalle noustua pääsivät yllättämään, sillä pitkän ja jyrkän rotkolaakson päätteeksi laakso laajeni leveäksi altaaksi. Tal (”Järvi”) on nimensä mukaisesti ollut aikanaan maanvieremän tukkimaan jokiuomaan syntynyt järvi. Järvi on lopulta tulvinut, syönyt tiensä vieremän läpi ja purkautunut, mutta muistutuksena muinaisesta järvestä on laakson pohjan sedimentteihin jäänyt selvästi havaittavissa oleva mutainen kerrostuma.

Kieli keskellä suuta.

Taivas oli vetäytynyt jälleen pilveen ja ilman täytti tihku. Päätimme jäädä yöksi Taliin, sillä paikka vaikutti ympäristönsä puolesta hyvin mielenkiintoiselta. Pakkauduttuamme majataloon lähdimme innokkaina tutkimaan laaksoa. Kallioisilla ja kivikkoisilla seuduilla ja viljelysmaiden ollessa harvassa elantoa hankitaan paimentamisesta. Marsyangdin ylittävällä sivusillalla meitä ilhadutti monikymmenpäinen vuohilauma. Jututimme paimenta hetken ja seurasimme laumaa joen toiselle puolelle viettävän vanhan ja huteran riippusillan yli. Tässä riitti tunnelmaa, varsinkin kun osin lahojen lankkujen väliin jäi välillä melkoisia aukkoja. Vuohia ei kulku sillalla tuntunut hetkauttavan.

Tal.

Loppuilta meni tuhruisesta säästä huolimatta leppoisasti. Tal (1680 m) onnistui tekemään vaikutuksen ja tunnelmat alkoivat pikku hiljaa kohota vuoriston mukana. Tal oli samalla portti Manangiin ja buddhalaisuuden vaikutukset kyliä reunustavine portteineen ja rukousmyllymuureineen alkoivat käydä entistäkin ilmeisemmiksi.

Rahtia. Kävelevä katto.

PÄIVÄ 4: TAL – KOTHO (KYUPAR) (22 km / 9 h)

Pitkä päivä sivupoluilla. Nousu vuoristoon. Kyläilyä, pottua ja riisiolutta. Elokuviin! Päivän nousu 940 m (1680-2620 m). Alin 1680 m. Ylin 2720 m.

Tal-Kotho (klikkaa suuremmaksi).

Edessä oli pitkä päivä. Olimme päättäneet poiketa pois pääreitiltä tutustuaksemme hiukan syrjäisempiin kyliin ja alueen komeisiin metsiin. Kävelykunto oli nyt jo kohdallaan muutaman päivän patikoinnin jälkeen. Nousua oli kuitenkin edessä lähes kilometrin verran, joten lähdimme aamulla liikkeelle hyvissä ajoin.

Vaikka tapasimme muita vaeltajia säännöllisin väliajoin, oli reitillä yllättävän hiljaista. Nyt teimme kuitenkin hetken matkaa kolmen kanadalaisen nuoren naisen kanssa, jotka päättivät pysyä jokilaaksossa kulkevalla pääreitillä. Reitti alkoi muuttua jo raskaaksi, sillä nyt noustiin jo selvästi yli kahden ja puolen kilometrin korkeuteen – korkean ilmanalan vaikutuksilta ei enää voinut välttyä.

Pitkän päivän kohokohdaksi muodostuivat paitsi upeat metsät, myös kohtaamiset Temangin kylässä. Sivupoluille päästyämme ja suulaina miehinä järjestimme itsellemme kutsun paikalliseen maalaistaloon Temangissa (2720 m), jossa nautiskelimme välipalaksi perunaa, teetä ja riisiolutta. Tauko venyi ja venyi – juttua riitti ja oma nepalintaitonikin alkoi riittää kelvolliseen keskusteluun. Tämä tietenkin sai jutun luistamaan entistäkin paremmin.

Temangissa saimme kutsun välipalalle.

Oman mausteensa päivän matkanteolle antoi jälleen alueen mielenkiintoinen geologia, joka kertoi omaa tarinaansa laakson ja Himalajan historiasta. Korkealla jokilaakson yläpuolella oli vanhoja jokikerrostumia, jotka muistuttivat meitä siitä, että Himalaja kohoaa edelleen. Samaan aikaan joki uurtaa rotkon pohjalla uomaansa yhä syvemmälle. Korkeudesta meistä muistutti myös ensimmäiset näkemämme lumet, jotka olivat jäänteitä edellisen talven lumivyöryistä. Myöhemmin meille selvisi, että talvi oli ollut Manangin laaksossa äärimmäisen runsasluminen ja ankara. Harvaanasutulla seudulla metsissä kasvoi tutunnäköisiä kuusia, mäntyjä ja vaahteroita sekä hiukan oudompia männynsukuisia hemlokkeja. Kaikki luonnollisesti paikallisina, suomalaisista sukulaisistaan hiukan poikkeavina versioina.

Perille päästyämme oli ilta alkanut jo hämärtyä ja sää oli muuttunut kylmännihkeäksi. Suuressa Kothon kylässä (Kyupar) (2620 m) tapasimme jälleen pääreitillä pysyneet kanadalaiset tuttumme, joista yksi oli päättänyt luovuttaa ja kääntyä takaisin. Itse olin aikalailla poikki, mutta Antarulla tuntui virtaa riittävän. Kuultuaan, että kylässä on ”elokuvateatteri”, halusi mies vielä illan päätteeksi leffaan. Houkuttelimme kanadalaisia mukaamme, mutta loppujen lopuksi istuimme lähinnä varastolta näyttävässä miniteatterissa parin nepalilaisen kanssa. Itse taisin välillä nukahtaakin.

PÄIVÄ 5: KOTHO (KYUPAR) – PISANG (16 km / 6 h)

Perillä! Pihkantuoksua. Ilmastonmuutos. Iloisia yllätyksiä ja huikeita maisemia. Luonnon katedraalissa. Illallinen pakkasillassa. Päivän nousu 580 m (2620-3200 m). Alin 2620 m. Ylin 3220 m.

Kotho-Chame-Pisang (klikkaa suuremmaksi).

Yö tuli nukuttua hiukan huonosti. Sade löi yöllä voimalla majatalon kattoon, mutta se sade jäikin sitten koko reissun viimeiseksi. Aamulla paistoi jo aurinko. Olimme nyt astumassa kokonaan uuteen ympäristöön – jäätiköiden muovaamiin leveisiin ruuhilaaksoihin.

Lyhyt aamuinen matka Kothosta Chameen, Manangin alueen hallinnolliseen pääkaupunkiin, tai oikeammin pääkylään, sujui vauhdilla. Täällä ylitimme jälleen kerran Marsyangdijoen riippusiltaa pitkin. Sillan toisella puolella oli vielä useita majataloja, jotka roikkuivat komealla paikalla joen partaalla. Korkeus alkoi tuntua, eikä loiva nousu kohti Pisangia ollut kovinkaan vauhdikasta. Päivämatkamme oli kuitenkin tällä kertaa melko lyhyt, eikä kiirettä ollut. Nousu oli syytä tehdä hitaasti, sillä aikaa piti antaa myös korkeampaan ilmanalaan tottumiseen. Päivän puolimatkaa lähestyessämme pääsimme pihkantuoksuisiin kyynelmänty– ja kuusimetsiin. Tuntui kovin kotoisalta.

Lounaspaikka.

Upeat näkymät pääsivät todella yllättämään, sillä oikealta puoleltamme alkoi paljastua sileä kallioseinämä, jota ei käyttämältämme satatonniselta kartalta pystynyt etukäteen mitenkään hahmottamaan. Se kohosi laakson pohjalta kokonaiset 1600 metriä ylöspäin. Sileä ja loiva kallio houkutteli kovasti kiipeämään, mutta järki pysyi tällä kertaa raskaan nousun avittamana päässä ja tyydyimme pysähtymään komealle paikalle pelkästään lounaalle. Rinne oli purkanut keväisen lumilastinsa Marsyangdijoen päälle, eikä paikalla ollutta siltaa meinannut ensin löytyä mistään. Kotoiset tuntemukset lisääntyivät entisestään, kun huomasin rinteellä valkorunkoisen koivikon.

Paungdan katedraali.

Lounaan jälkeen oli nousua harvassa männikössä edessä enää satakunta metriä ylöspäin. Solaan Dhikur Pokharille (3220 m) päästyämme saimme taas nauttia maisemien autuudesta. Taaksepäin, Paungdan ”katedraalille” oli kuitenkin vielä vilkuiltava. Nyt Manangin laakso levittäytyi edessämme kaikessa laajuudessaan. Sää oli täydellinen ja viimeistään nyt alkoi tuntua siltä, että vaellus oli päässyt kunnolla vauhtiin. Tuntui myöskin siltä, että monen päivän vaellus oli tuonut meidät vihdoinkin perille. Mietimme aikamme mahdollisuutta leiriytyä pienellä järvellä, mutta nälkä ja kehnot ruokavarat saivat meidät jatkamaan Pisangin majatalojen patojen ääreen. Matkaa ei ollut enää neljää kilometriä enempää ja senkin saimme tehdä helppokulkuisia ja leveitä polkuja pitkin.

”Perillä” – Manangin leveä laakso Dhikur Pokharilla.

Iltapäivälle tyypilliseen tapaan alkoi taivaalle kerääntyä taas runsaasti pilviä, mutta poutasään kaikkoamisesta ei nyt ollut pelkoa. Korkeimmat huiput kuitenkin peittyivät pilvien taakse. Oma huomioni kiinnittyi jälleen jokilaakson paksuihin ja vanhoihin sorakerrostumiin. Marsyangdi virtasi edelleen vuolaana, mutta nyt joki näytti jo siltä, että sen yli saattaisi sopivalla kohdalla kahlatakin. Kävimmekin kastamassa jalkamme jääkylmään veteen.

Täällä kevät oli vasta aluillaan. Manangin laakson talvet voivat olla ankaria ja lumisia. Ilmasto on täällä huomattavasti alempia laaksoja kuivempi – sateet eivät jaksa puskea edessä olevan Annapurnan massiivin yli kuin harvoin. Rankat sateet voivat kuitenkin yllättää ja tämä kannattaa ottaa aikatauluissaan korkeuden luomien haasteiden ohella huomioon – korkeimpien solien yli ei lumimyrskyssä ole asiaa.

Marsyangdin yläjuoksulla.

Perillä Pisangissa (3200 m) olimme hyvissä ajoin. Valitsemamme majatalo oli varsin vaatimaton, mutta ystävällinen didi ja hyvä ruoka tekivät illasta mukavan. Seuranamme oli tällä kertaa koko joukko muita vaeltajia, joiden kanssa nautiskelimme illan ruuat raikkaassa ulkoilmassa. Auringon laskettua Annapurnan huippujen taakse laski lämpötila nopeasti pikkupakkasen puolelle. Seuraavat päivät oli tarkoitettu korkeaan ilmanalaan totuttautumiselle. Varmuuden vuoksi nappasimme naamaamme Diamoxin – lääkkeen, jonka tulisi helpottaa vuoristotaudin oireita.

PÄIVÄ 6: PISANG – GHYARU – MANANG (19 km / 8 h)

Vuoret ja pilvetön taivas. Hymyt herkässä. Keskiaikaisia kivikyliä. Huikeita maisemia. Päivän nousu 340 m (3200-3540 m). Alin 3200 m. Ylin 3790 m.

Pisang-Ghyaru-Manang (klikkaa suuremmaksi).

Sää alkoi nyt toden teolla suosia. Aamulla heräsimme pikkupakkaseen ja yllä levittäytyi kirkas, pilvetön sinitaivas. Olimme jo edellisenä iltana päättäneet tehdä sivulenkin yläkylien, Ghyarun ja Ngawalin kautta. Nyt sään aamulla nähtyämme ei muut vaihtoehdot edes tulleet mieleemme. Intoa puhkuen lähdimme liikkeelle todella aikaisin – uskoimme taivaan jälleen iltapäivällä vetäytyvän pilveen. Tämän vuoksi teimme alkutaivalta lähes juoksujalkaa. Samalla tuli kyllä hyvin selväksi, että sopeutuminen korkealle oli alkanut hyvin. Askel askeleelta jyrkkää rinnettä noustessamme alkoivat upeat näkymät hiljalleen paljastua ja 500 metrin nousu Ghyaruun oli tehty nopeasti.

Aamu paljastaa valkeat huiput.

Ghyarussa pysähdyimme vetämään henkeä henkeäsalpaavissa maisemissa. Hymyilytti. Matkaa oli tehty jo lähes viikko ja nyt alkoi tuntua jo siltä, että korkeimpia huippuja voisi koskettaa pelkästään kättä ojentamalla. Suoraan edessämme kohosi pystysuora jäätikköseinämä – Annapurna II (7937 m) ja IV (7525 m). Alhaalla levittäytyi Manangin laakeapohjainen laakso. Ensimmäistä kertaa saimme kunnolla näkyviimme myös Tilichoa reunustavat jäiset huiput. Yläreitillä majatalot ja palvelut olivat harvassa. Saimme kuitenkin nautiskeltua aamiaista paikallisen teekuppilan pihamaalla. Aurinko lämmitti ja pakkasaamusta huolimatta oli jo T-paitakeli.

Suorat näkymät Annapurnan seinälle pisti hymyilemään.Ghyaru – kivikylä vuorten keskellä.

Mielenkiintoinen oli myös itse kylä ja sen aiemmista kylistä täysin poikkeava arkkitehtuuri. Tasakattoiset sedimenttikivistä kasatut talot, kapeat kujat ja tuulessa liehuvat rukousliput saivat meidät siirtymään suoraan keskiajalle. Oli hiljaista. Hiljaisuuden rikkoi vain kujilla humiseva tuuli ja siellä täällä kaakattava kana.

Ghyaru jäi taakse ja matka jatkui. Pian ohitimme päivän korkeimman kohdan (3790 m). Nyt edessä oli pitkä pätkä tasamaata ja laskua. Sää pysyi kirkkaana ja vähän väliä pysähtelimme ihailemaan huikeita maisemia. Huomio kiinnittyi kahteen lähes identtiseen matalampaan huippuun, jotka pistivät syvälle laaksoon. Nämä oli helppo nimetä ”Twin Peaksin” mukaan. Komea laakson pohja häämötti juuri sopivan etäisyyden päässä niin, etteivät näkymät muuttuneet vielä utuisiksi. Kulkemaamme reittiä oli mukava tiirailla myös taaksepäin.

Ghyaru ja Pisangin huippu (6091 m).

Risteilimme aikamme metsäisillä poluilla ennen kun saavuimme yläreitin toiseen kylään – Ngawaliin. Kyliä ympäröivät jyrkkään rinteeseen tehdyt pellot, jotka vielä näin keväällä olivat paljaita ja karuja. Loppukesästä ne kuitenkin lainehtisivat viljaa – ohraa, tattaria ja vehnää sekä paikalliseen ruokavalioon kuuluvaa perunaa. Riisi joudutaan tänne tuomaan lämpöisistä laaksoista.

Manangin laakso. Alhaalla Pisang ja takana Paungdan kallioseinämä.Ngawal.

Olimme viettäneet yläpoluilla runsaasti aikaa ja Ngawalin jälkeen aloimme vastentahtoisesti laskeutua takaisin laaksoon. Loppumatka tuntui melko tympeältä näkymien jälleen kutistuessa lähinnä laaksoa ympäröiviin vuorenseinämiin. Metsät olivat harvoja, tuuli pyöritti kuivan maan pölyä sinne ja tänne. Pitkä päivämatka korkeassa ilmanalassa alkoi tuntua jo jaloissa. Ohitimme matkalla vielä muutamia kivikyliä, siirryimme alareitin leveälle polulle ja saavuimme Manangiin (3540 m), joka lukuisine kapeine kujineen tuntui pieneltä kaupungilta. Etsimme majatalon, jonka kuistilla törsäsimme alkuun rahaa kalliisiin virvoitusjuomiin. Sää oli pysynyt kirkkaana koko päivän – edessä oli kylmä yö.

Manang.

PÄIVÄ 7: MANANG + PÄIVÄRETKI (6 km)

Totuttelua korkeuksiin. Lepopäivä. Päiväretkeilyä ja hömöilyä jäätikön reunamilla. Valmistautumista Tilicholle. Manangin yöelämää. Päivän nousu - m. Alin 3540 m. Ylin 3860 m.

Päiväretki Gangapurnan jäätikön reunamille, Manang.

Vaellusta oli nyt takana noin viikko ja alkuperäisten suunnitelmien mukaan yövyimme Manangissa kaksi yötä korkeuteen totutellen. Halusimme tehdä tämän huolella – Tilichojärven reissua emme vuoristotaudilla halunneet pilata, sillä taudin iskiessä ei laskeutumiselle ole vaihtoehtoja.

Vuoristotautiin voi sairastua kuka tahansa – kunnolla ei tässä suhteessa ole merkitystä. Stressaavilta oireilta ei oikein voi välttyä – niiden kanssa on tultava toimeen ja oman tilansa seuraamisessa on käytettävä harkintaa. Ainainen epämukavuus – pieni päänsärky, ruokahaluttomuus, levottomuus, unettomuus ja huoli tulevasta – on ylös noustessa silti läsnä. Korkeuteen totutellessa on hyvä olla maltillinen. Aivan liian moni vaeltaja pilaa reissunsa kiireisellä aikataululla – vaellukselta on ehdittävä lennoille, Katmandun kulttuuririentoihin, tasangon kansallispuistoihin. Ongelmia voi muodostaa myös ryhmän paine – mukana on pysyttävä, tuntui miltä tuntui. Omaksi periaatteeksi ylöspäin kulkiessa oli muodostunut 3000 metrin jälkeen maksimissaan 500 metrin päivänousun sääntö. Mikäli mahdollista, olen pyrkinyt päivän aikana käymään yöpaikkaa korkeammalla ja pitämään 3000-3500 metrin korkeudella lepopäivän. Näillä varsin yksinkertaisila säännöillä olen loppujen lopuksi aina pärjännyt.

Päätin käyttää lepopäivän päiväretkeilyyn, Antaru pysytteli Manangissa tehden hankintoja Tilichojärven reissulle ja etsien suutaria. Suuntasin Marsyangdin yli kohti Gangapurnan jääjärveä ja jäätikköä. Joen yli pääsin kätevästi siltaa pitkin, minkä jälkeen nousu alkoi.

Tilliittiä – kivettynyttä moreenia. Alhaalla Manang.

Manang jäi nopeasti alapuolelleni. Seurailin jäätikön reunamoreenia ja ihailin jäätikön muovaamaa maisemaa. Rinteet muuttuivat paikoin epävakaiksi ja pehmeiksi tilliiteiksi. Halu päästä jäätikön reunamille kuitenkin ajoi eteenpäin. Nautiskelin hienosta säästä ja pian myös komeista näkymistä. Näkymät avautuivat paitsi Gangapurnan huipulle, myös pienelle jääjärvelle ja jäätikölle sekä Manangin laaksoon, jonka eteläreunalle alkoi kerääntyä pilviä. Sen ylemmäs eivät pilvet kuitenkaan jaksaneet. Itse jaksoin kolmisensataa metriä ylöspäin, kunnes totesin, että näkymät kelpaisivat. Mieli kohosi vuorten mukana korkeuksiin.

Manangin laakso. Gangapurnan jääjärvi.

Siltistä turkoosi jääjärvi oli hieno näky ja sen kupeessa oleva pieni hohtava lähteen silmä vaikutti lähes taianomaiselta. Tiesin, ettei suistolle olisi juoksuhiekan vuoksi kovinkaan viisasta mennä, joten päätin laskeutua alas katsomaan jäätikön ulointa kielekettä. Jäätikön tuoreista ja murenevista reunamoreeneista oli helppo päätellä, että myös Gangapurnan jäätikkö oli sulamassa. Kevätaurinko lämmitti mukavasti ja pajukkoon oli puhjennut kissoja. Reitin etsiminen jyrkiltä moreenirinteiltä ei ollut kovinkaan helppoa – metsät olivat monin paikoin lumivyöryjen edestä laonneet hankalakulkuiseksi ryteiköksi ja löyhä moreeni pakeni jalkojen alta.  Melko vaivalloisesti pääsin alas jäätikön reunalle. Huonosti varustautuneena vesivarani olivat vähissä, joten tyydyin juomaan silttistä jäätiköltä purkautuvaa vettä. Se narskui hampaissa. Ainakaan tämä suoraan jään alta tullut vesi ei ollut saastunutta. Virittelin kameran itselaukaisua varten jäätikön reunalle. Kuvaa en koskaan saanut, sillä paristot loppuivat samantien.

Gangapurna (7455 m) ja sulava laaksojäätikkö.

Paluumatka alkoi muuttua hiukan tuskaiseksi, kun huomasin, ettei kantti riittäisi jyrkkien reunamoreenien kiipeämiseen. Jäätiköltä purkautuvan pienen joen yli pääsin helposti alempaa, mutta kiipeäminen ei ottanut onnistuakseen. Muutamia kertoja pystyä rinnettä puoliväliin noustuani, pelättyäni ja taas laskeuduttuani löysin lopulta kelvollisen reitin ylös moreeniselänteelle. Tätä varten olin kuitenkin joutunut palaamaan takaisin jäätikön reunalle, itseasiassa paikkaan, josta olin hyvän reitin alunperin jo valmiiksi katsonut. Soimasin itseäni typeryydestä – kädet oli naarmuilla, oli nälkä ja nestehukkakin oli kiipeillessä jo alkanut vaivaamaan. Tasaiselle polulle pääsin vasta useampia hankalia maanvieremiä ylitettyäni. Huokaisin helpotuksesta ja tuijottelin tennarinkärkiä – reissusta kärsineet vaelluskengät oli tietenkin Manangissa ja Antarun oli tarkoitus etsiä kylästä suutari niiden korjaamiseen. Ei löytynyt – suutari oli lähtenyt kohti Besisaharia. Ruokien hankinta Tilicholle oli sen sijaan onnistunut hyvin ja matkaa oli tarkoitus jatkaa seuraavana päivänä hyvin varustautuneena. Reissuun liittyi vielä melkoisesti epävarmuutta, sillä emme kyselyistämme huolimatta saaneet selkeitä vastauksia Tilichon reitin kunnosta. Kukaan ei siellä ollut talven jälkeen tuntunut liikkuneen.

Illasta tuli varsin erikoinen, sillä päätimme syötyämme tutustua Manangin yöelämään. Melko tympeässä ja hymyttömässä majatalossamme emme viihtyneet ja ”lepopäivän” ilta päättyi syöminkeihin ja juominkeihin – paikallinen pontikka maistui. Väkeä oli liikkeellä paljon, sillä seuraavana päivänä oli alkamassa Mitha, kylän vuosittainen jousiammuntajuhla.

Oma matkamme kuitenkin jatkui aamulla hiukan kankeasti. Juhlat oli tullut juhlittua jo huolella etukäteen.

---

Jutun kuvat kirjoittajan ottamia lukuunottamatta kuvia, joissa itse kirjoittaja esiintyy. Niistä kiitos kuuluu Antarulle.

Blogin kirjoittajalta:

NUUKSION RETKEILYOPAS (2018) ja KARTTA (1:15 000) SEKÄ UUSI REPOVEDEN RETKEILYOPAS (2020)

MUKANA KULKENUT PAPERIKARTTA: 

Annapurna 1:100 000. Nelles Verlag 1993.

ALUEEN DIGIKARTTOJA NETISSÄ:

Nepalin topografiset kartat (1:25 000/1:50 000) skannattuna.

Google maps. Annapurna Circuit. Hyvälaatuinen satelliittikuva.

Kuvien ja sisällön kopiointi luvatta kielletty.

Advertisement