REITTI: Besisahar - Khudi - Syange - Tal - Kyupar - Pisang - MANANG (2 yötä) - KHANGSAR - TILICHO BASE CAMP (2 yötä) - KHANGSAR - THORUNG PHEDI - MUKTINATH - Kagbeni (2 yötä) - Marpha - Kalopani - Tatopani (2 yötä) - Ghorepani - Ghandruk - Nayapool. 22 pv / 273 + 30 km
VAELLUSKAVERI: Antaru.
HUIPUT: Laaksojen lämpö. Marsyangdijoen jyrkännepolut. Tal. Perunaa ja riisiolutta Temangissa. Paungdan kallio. Manangin keskiaikaiset kivikylät. Keväinen luonto. Seikkailu jäätikön reunalla. Yöelämää Manangissa. Tilichojärvi! Thorung la. Lasku Kali Gandakin laaksoon. Mustangin pyhät nurkat: Muktinath ja Kagbeni. Marphan omenatarhat Tatopanin kuumat kylvyt. Ghorepanin Poon Hill.
ERIKOISTA: Ilmastovyöhykkeet subtropiikista arktiseen yhdellä reissulla. Kylien kulttuurien kirjo. Elokuvia muttei suutaria. Nuorten miesten riskinottoa.
ALUKSI
Vaellusjutun toisessa osassa liikutaan korkealla, tehdään riskireissu Tilichojärvelle ja ylitetään reilusti yli viiden kilometrin korkeuteen kohoava sola, Thorung La.
Koko reitti muutamin poikkeuksin. (klikkaa linkkiin/Google Maps).
PÄIVÄ 8: MANANG – KHANGSAR (6 km / 3 h)
Lyhyt päivä ja korkeuteen totuttelua. Kankeaa menoa juhlien jälkeen. "Maukasta" voiteetä. Päivän nousu: 220 m (3540-3760 m). Alin 3520 m. Ylin 3760 m.
Manang-Khangsar (klikkaa suuremmaksi).
Herääminen oli hiukan hankalaa ja mietimme vielä aamulla mahdollisuutta jäädä katsomaan Manangin Mitha (Dha Cyang)-jousiammuntafestivaaleja. Lopulta kuitenkin päätimme jatkaa matkaa – Manangin hulinasta oli hyvä päästä pois. Päivämatka oli lyhyt, vain kuutisen kilometriä ja reilut parisataa metriä ylöspäin. Tämäkin päivä oli yksi lenkki sopeutumisessa korkeampaan ilmanalaan. Illalla taivas oli mennyt pilveen, mikä lisäsi huolta mahdollisesta säätilan muuttumisesta, eivätkä edellisenä päivänä pesemäni pyykit olleet vielä kuivuneet. Nyt aurinko kuitenkin taas paistoi. Rinkkoihin oli tullut selvästi lisää painoa – Manangista hankitut Tilichoa varten hankitut ruuat ja keittimen kerosiinit painoivat.
Matkanteko oli melko hidasta. Alkuun saimme kävellä kyynelmäntymetsien siimeksessä, mutta lopulta päädyimme avoimeen maastoon. Khangsar kiehtoi mieltä, olihan se syrjäinen, yksi Manangin laakson viimeisistä ja korkeimmalla sijaitsevista kylistä. Sen yläpuolella oli Tilichon suunnalla enää jakkien kesälaitumia.
Khangsar.
Perillä Kh
angsarissa (3760 m) majoitumme toiseen kylän kahdesta toimivasta majatalosta. Vieraanvarainen amaa (”äiti”) tarjosi heti alkuun perinteistä tiibetiläistä voiteetä, jonka maku ei makuhermoja kutkuttele. Iltapäivän käytimme lepäilyyn ja pieneen kävelyyn kylän ylälaitumilla. Tietoa Tilichon reitin kunnosta emme täältäkään saaneet, sillä lumi oli vasta sulanut, eikä kyläläisillä ollut vielä asiaa laakson etäisemmille luonnonlaitumille vasta kun kesän lopulla. Kukaan ei siis tietomme mukaan ollut talven jälkeen koko reittiä kulkenut. Sen verran opastusta saimme, että meille ehdotettiin laidunten läpi kulkevaa keskimmäistä reittiä. Kaikkein ylin ja sulan aikaan paras reitti oli vielä paksun lumen peitossa. Reitin lisäksi huolta aiheutti myös sää, sillä lumentulo tekisi reissusta todella hankalan ja vaarallisen, sitä kun voisi huonolla tuurilla tulla kerralla vaikka kuinka paljon. Ainoa mikä oli varmaa, oli se, että korkeuteen oli tullut sopeuduttua huolellisesti. Sen suhteen ei ongelmia olisi odotettavissa. Kaukaa Khangsarista reittiä katsellessa oli selvää, ettei matka tulisi olemaan helppo.
Idea Tilichojärvelle menosta oli syntynyt jo aikaa sitten, kun jututin talvella kahta saksalaista kaveria. He olivat käyneet paikalla edellisen vuoden puolella alkutalvesta – ennen lumentuloa. Samalla kuulin, että laakson päässä odottaisi varma suoja, keskeneräinen ja autio majatalo. Tämä muodostui siis tähtäimeksemme ja kun kerran rakennustavaraa oli paikalle kuljetettu, tietenkin jalan ja jakkien selässä, ajattelin myös reitin olevan suhteellisen helposti kuljettavissa. Tämän myös saksalaiset kaverit aikanaan vahvistivat.
Näkymät Khangsarista kohti Tilichoa.
PÄIVÄ 9: KHANGSAR – TILICHO BASE CAMP (8 km / 6 h)
Paistetta ja huolta. Särkyneet sillat, tuhoutuneet polut - Suuria riskejä polun päällä. Kova päivä. Päivän nousu: 400 m (3760-4160 m). Alin 3760 m. Ylin 4240 m.
Khangsar-Tilicho Base Camp (klikkaa suuremmaksi).
Yö Khangsarissa tuli nukuttua hyvin. Matkaan kohti Tilichoa lähdimme hyvissä ajoin, sillä sää oli nyt erinomainen, emmekä todellakaan tienneet, mitä reitiltä odottaa. Suuntasimme aluksi kohti keskirinteitä kulkevaa laidunpolkua. Alkuun matka taittui mukavasti – polku oli hyväkuntoinen ja helppokulkuinen. Ensimmäinen ikävä yllätys meitä odotti isolla sivupurolla, jonka yli rakennettu silta oli päreinä. Onneksemme olimme liikkeellä varhain, eikä päivän sulavesien virtaamat olleet vielä huipussaan.
Jyrkässä r
inteessä ja voimakkaassa virtauksessa oli pientenkin purojen ylittäminen melkolailla hankalaa. Näitä tuli vastaan vielä lisää, eikä yksikään siltarakennelma ollut selvinnyt talvesta ehjänä. Tämä sai meidät aavistelemaan pahinta. Jokainen onnistunut ylitys sai meidät kuitenkin hymyilemään. Tunnelma oli odottava ja ne odotukset olivat korkealla. Ylitysten jälkeen oli mukava kuivatella auringon paistaessa – ilma oli lämmin.
Polun päällä.
Sivupuroja seurasi toisenlaisia haasteita, sillä vyörypaikoilla kulkeva polku oli kadonnut. Osa rinteistä oli suhteellisen helppokulkuisia ja turvallisia talusrinteitä, mutta välillä polku kulki kalkkikivipaasien muodostamassa sokkelossa, josta polkua oli lähes mahdotonta löytää. Kerran jouduimme pysähtymään ja miettimään vakavissamme koko reissun keskeyttämistä tai uuden reitin hakemista. Pompimme välillä parin metrin pudotuksia alaspäin ja tiesimme, ettei samaa reittiä ollut mitenkään mahdollista palata. Päätimme kuitenkin jatkaa luottaen siihen, että löytäisimme reitin takaisin Khangsariin joko ylempää tai alhaalta jokilaaksosta.
Kalkkikivipaasien sokkelo. 
Onneksi ei äiti ollut näkemässä.
Näin jälkikäteen ajateltuna tuli reitillä otettua sellaisia riskejä, joita ei tämän päivän kokemuksella tulisi koskaan otettua. Vanhoista päiväkirjamerkinnöistäni selviää, ettei reitti ollut fyysisesti kovinkaan raskas, mutta koskaan en henkisesti ollut joutunut vaelluksillani niin koville. Nuorten miesten halu päästä mystiselle järvelle oli kuitenkin niin kova, ettei keskeyttäminen tuntunut missään vaiheessa todelliselta vaihtoehdolta. Selvää on, että kiipeilyvälinein varustautuneet kulkijat olisivat viritelleet turvaköydet pahimpien paikkojen yli – nyt mentiin lahjakkaasti ilman.
Perillä leirissä: Tilicho Base Camp.
Saatuamme Tilichon aution majatalon (4160 m) viimein näkyviimme ilakoimme suureen ääneen. Aikaa lyhyeen matkaan oli kulunut kokonaiset kuusi tuntia! Lounasta nautiskelimme auringon lämmössä. Nuudelit vaihtuivat suurustettuun kanakeittoon ja chapatiin, jota olimme saaneet Khangsarista mukaamme. Huolta aiheutti Annapurnan takaa taivaalle puskevat ja sadetta lupailevat pilvet.
Perille oli ollut hyvä päästä ajoissa – itsemurhapolulla olisi pilvien kasautuessa taivaalle saattanut usko loppua. Päätimmekin yöpyä teltan sijaan aution majatalon suojissa. Aikaa jäi myös paluureitin pohtimiseen ja teimme jo tässä vaiheessa päätöksen, että lähtisimme yrittämään takaisin jokilaakson kautta. Edessä oli nyt kuitenkin kaksi yötä autiotalolla ja nousu Tilichojärvelle.
Illalla alkoi tuulemaan melkoisesti, joten illan ruuat laittelimme autiotalon suojissa. Yöstä tuli odotetusti kylmä, vaikka pilvet lämpöä laaksossa hiukan pidättivätkin. Korkeuteen olimme sopeutuneet hyvin, eikä unen kanssa ollut raskaan päivän päätteeksi minkäänlaisia ongelmia.
PÄIVÄ 10: PÄIVÄRETKI TILICHOJÄRVELLE (9 km / 6 h)
Raskas ja luminen nousu järvelle. Vappupiknik Tilicholla, huippujen ja jääputousten keskellä. Päivän nousu: - m. Alin 4160 m. Ylin 5040 m.
Tilicho BC-Tilichojärvi-Tilicho BC (klikkaa suuremmaksi).
Aamulla herättyämme ei maata onneksi peittänyt lumi vaan aurinko paistoi täydeltä terältä. Sää ainakin suosi lopullista nousua Tilichojärvelle. Lähtöön suoriuduimme aikaisin, sillä odotettavissa oli minuutti minuutilta pehmenevää ja upottavaa lunta.
Alkumatkan saimme tehdä pientä polkua seuraillen. Loppumatka muuttui raskaaksi, sillä aivan niin kun olimme pelänneet, jouduimme taittamaan osan matkasta upottavassa hangessa. Korkeus teki tehtävänsä – nousu oli hidasta ja vaivalloista. Etenkin minua selvästi lyhyemmällä Antarulla teki matkanteko välillä muniin asti upottavassa hangessa tiukkaa, mutta sinnillä tarvottiin eteenpäin. Välillä huudettiin kirosanoja tuuleen ja odoteltiin, lähtisikö vyöry jostain kauempaa jyrkiltä rinteiltä liikkeelle – huumorintaju oli molemmilla vielä tallella. Aivan loppumatkalta oli tuuli onneksi putsannut maan paljaaksi ja hionut hanget kantavaksi.
Tilichojärven itärannan paljaat huiput.
Näkymät perille päästyämme (5040 m) olivat vaivan arvoiset. Hieman alempana levittäytyvä Tilichojärvi oli vielä jäässä, eikä turkoosina hohtava ohut jääkansi houkutellut kävelylle. Todellinen erämaajärvi vaikutti täysin hylätyltä. Maisemassa ei näkynyt edes normaalisti kaikkialle korkeisiin, jylhiin ja pyhiin paikkoihin pystytettyjä rukouslippuja.
Perillä. Jäinen Tilichojärvi.
Aurinko paistoi ja vappupiknik saattoi alkaa. Nautiskelimme auringonpaisteesta melkoisen tovin, tuuli oli heikkoa eikä vilusta ollut hikisestä noususta huolimatta tietoakaan. Sää helli. Jäiset vuorenseinämät nousivat suoraan järvestä. Itärannan seinämät olivat paljaita. Kaakkoinen vieressämme kohonnut seinämä alkoi Tilichon huipusta (7134 m) ja päättyi Khangsar Khaniin (7495 m). Näiden väliin jäävällä jääseinämällä roikkui kaksi komeaa jääputousta, joista suuremmalla oli korkeutta reilusti yli kilometrin verran!
Suuren seinämän jääputoukset.
Khangsari
n huipun takaa pilkotti myös koko Annapurnan massiivin korkein huippu, Annapurna I (8091 m). Vaikka matkaa sinne oli linnuntietä kymmenisen kilometriä, tuntui se korkealle yläpuolellemme kohotessaan olevan melkein vieressä. Pohdiskelimme joutessamme ja maisemista nautiskellessamme myös Tilichon solan ylityksen vaikeutta. Kali Gandakin laaksoon johtava sola (5121 m) häämötti järven vastarannalla. Kuulopuheiden mukaan ylitys on hankala, mutta sulalla maalla mahdollinen myös ilman kiipeilyvarustusta. Tämä ei tietenkään kuulunut nyt suunnitelmiin, mutta ainahan sitä tulevia mahdollisia reissuja tulee pohdiskeltua …
Annapurna I (8091 m).
Paluumatka oli luonnollisesti nousua paljon helpompi. Ylhäältä päin näimme paremmin sulan maan kohdat ja pehmenneet hanget oli helpompi kiertää. Pienen siksakkia jyrkkää rinnettä alas mutkittelevan polun löydettyämme eteni matka lähes hölkäten. Vaikka kiirettä ei minnekään ollut, tuntui juoksuaskelten ottaminen raskaan nousun jälkeen todella vapauttavalta.
Paluumatkalla.
Alaspäin mennessä tuli myös maisemaa tarkasteltua huolellisemmin. Jäästä vapautunut ja lumen alta paljastunut kasvipeitteetön laakso oli äärimmäisen karu. Laakson pohjalla risteili lukuisia moreeniselänteitä muistutuksena laaksojäätiköiden vanhoista asemista. Jäätiköt olivat täälläkin sulamassa.
Kiveä, jäätä ja lunta.
Palattuamme oli kunnon ruuan aika. Olimme väsyneitä, mikä ei lähes kilometrin nousun ja laskun jälkeen ollut mikään ihme. Olo oli autuas ja hymyä riitti, mutta samalla mieltä kalvoi tyhjyys. Olimme saavuttaneet reissun tärkeimmän tavoitteemme, mutta mitäs nyt?
PÄIVÄ 11:TILICHO BASE CAMP – KHANGSAR (9 km)
Eri reitti alas. Lunta ja jääsiltoja. Hyvissä ajoin Khangsarissa. Päivän lasku: 400 m (4160-3760 m). Alin 3700 m. Ylin 4180 m.
Tilicho BC-Khangsar (klikkaa suuremmaksi).
Edessä oli koko reissun ensimmäinen laskupäivä. Alareitin kunto jännitti, mutta olimme kuitenkin melko luottavaisia. Jos kerran olimme päässeet ylös, täytyi reitti myös alas löytyä. Alkumatkan kuljimme tuttua polkua pitkin ja leiristä lähtiessämme ylitimme koko reissun ainoan ylitettävissä olevan siltarakennelman. Ainakaan tuvalta ei päivän matkan
tekoa tarvinnut aloittaa kahlaamalla. Tosin sillalta ponnistaessani irtosi yksi tämänkin kyhäelmän lankuista virran vietäväksi. Katselimme vielä kerran komeita näkymiä Tilichon suuntaan ennen kun kuljimme näkymät peittävän harjanteen taakse. Edessämme olivat jälleen tutut kalkkikivipaadet, mutta tällä kertaa emme suunnanneet sokkeloon vaan pysähdyimme tutkailemaan Khangsarjoen laakson pohjalla kulkevaa reittiä.
Viimeiset näkymät Tilichon suuntaan Khangsarin jäätikölle.
Alareitti – Khangsarjoen laakso.
Aikamme reittiä tutkailtuamme päätimme laskeutua alarinteen koivikkoon. Valkeana kuohuvaa ja jääkylmää jokea ei olisi helppo ylittää, mutta ajattelimme löytävämme matkalta kelvollisen ylityspaikan – ehkä jopa sillan. Ne pari siltaa, jotka loppujen lopuksi matkalla näimme, olivat tietenkin raatoja. Lumivyöryt olivat syöksyneet talvella laaksoon saakka ja vieneet sillat mukanaan. Vyöryjen lumiset ja jäiset kielekkeet olivat kuitenkin edelleen paikallaan. Ne muodostivat jääsiltoja joen yli. Kannet vaikuttivat paikoin paksuilta, mutta joen ylle päästessämme oli helppo huomata, etteivät sillat enää kauaa kestäisi. Voimakas virtaus kalvoi jääkansia altapäin. Kahlaamaan emme Khangsarjoen yli kuitenkaan joutuneet, vaan joen ylitimme jääsiltoja pitkin pari kertaa, vaikka jääkansien yli kulkeminen kuohuvan joen yllä melkoisesti hermostuttikin.
Jääsiltoja Khangsarjoen yli.
Loppumatkan pääsimme kävelemään kohti Khangsaria joen pohjoispuolella – pientä polkua pitkin. Täällä saimme kahlailla jo tuttujen purojen yli, mutta loivemmilla rinteillä niiden ylitys oli aiempaa helpompaa. Reitti oli loppujen lopuksi sen verran nopea, että Khangsariin saavuimme todella aikaisin. Khangsarissa majoituimme tuttuun majataloon ja rankan reissun päätteeksi maistuivat päiväunet.
Antaru ja isäntä päiväunilla.
Reissumme Tilicholle onnistui loppujen lopuksi erittäin hyvin, varmasti paremmin, kun reittiä Annapurnan huipulle aikanaan etsineellä Maurice Herzogilla toukokuussa vuonna 1950. Hullunrohkeaa ja kiireistä Manangista Tilichon leiriin saakka etenemistä tutuissa kalliosokkeloissa ja Khangsarjoella Herzog kuvailee näin:
Löydän Foutharkeyn kalkkikiviseinämään hakkaamat askelmat. Kuljettuani valtavan kokoisen kivikon poikki saavun vihdoin virralle, jonka ylitse on päästävä. Virran ylittäminen hyppäämällä ei käy päinsä. Riisun jalkineeni ja ripustan ne kaulaani. Ilta on hämärtymässä. Putoaminen jääkylmään veteen olisi äärettömän epämiellyttävää. Astun veteen tunnustellen jokaista kiveä. Virta on hyvin voimakas. Äkkiä luiskahdan, horjun kotvasen aikaa sinne ja tänne ja kaadun vihdoin komeassa kaaressa rähmälleni veteen. Tällä kertaa kastun läpikotaisin.
Yönsä Herzog joutui viettämään kastuneena ulkosalla ja oli menettää loppujen lopuksi henkensä. Reitti Tilichojärvelle on tänäkin päivänä vaativa, mutta käyttämämme autiotalon yhteyteen on rakennettu iso majatalo, sitä on reilusti laajennettu, polut sekä sillat on kunnostettu ja niitä huolletaan säännöllisesti. Tilichojärvellä huojuvat rukousliput ja kulkijoita opastetaan kyltein. Kovasti muuttuneen reitin tuoreen ja mukavan reittikuvauksen vuodelta 2010 voi katsoa täältä (video).
PÄIVÄ 12: KHANGSAR – THORUNG PHEDI (18 km / 6 h)
Suurta helpotusta - takaisin "helpolle" pääreitille. Menohalut korkealla. Korkean paikan leirin hyödyt realisoituvat. Päivän nousu: 850 m (3670-4520 m). Alin 3670 m. Ylin 4520 m.
Khangs
ar-Thorung Phedi (klikkaa suuremmaksi).
Matka Khangsarista jatkui nyt kohti reissun yhtä kulminaatiopistettä, Thorungin solaa. Solan ylitystä varten täytyi matkalla kuitenkin vielä yöpyä. Alunperin olimme ajatelleet yöpyä matkalla kahdesti, mutta korkean paikan leiri Tilicholla – kaksi yötä yli 4000 metrissä ja vierailu yli 5000 metrissä ilman mitään ongelmia takasivat, että sopeutuminen korkeuksiin oli sujunut varmasti riittävän hyvin. Niinpä saatoimme nousta kerralla lähes kilometrin.
Aamu alkoi nousulla Khangsarin yläpuolisille niityille. Sieltä löysimme mukavan polun jota seurailla. Matkalla täytyi kahlailla vielä pari puroa ja viimeisen ylitettyämme oli aika tuuletella. Edessä oli enää laskeutuminen alas 
laaksoon, oikean sillan ylitys ja olimme takaisin pääreitillä. Olimme nouseet nopeasti Khangsarista jälleen lähes 4200 metrin korkeuteen ja näköalat olivat sen mukaiset. Näkymät jälleen kirkkaassa auringonpaisteessa päivän loppureitille olivat huikeat. Leveä polku kohti solaa erottui keväisessä, kasvipeitteettömässä ja karussa Thorungjoen laaksossa selvästi.
Takaisin pääreitille. Thorungjoki.
Ghyangchangin laitumia dramaattisissa maisemissa.
Matkaa 
tehtiin tasaista tahtia ylöspäin. Keittelypuuhiin pysähdyimme Yak Kharkalla (”Jakkilaitumella”), paikassa jota olimme alunperin ajatelleet päivän päätepisteeksi. Menohalut olivat kuitenkin kovat ja kunto korkeuksiin sopeuduttua huipussaan. Syytä pysähtymiseen ei tässä vaiheessa ollut. Jatkoimme pitkän päivän aina Thorung Phediin saakka. Thorung Phedi on karu, pelkästään vaeltajien tarpeisiin syntynyt majatalokylä (tuolloin majataloja oli kaksi). Normaalisti perusreittiä kulkiessa ja korkeaan ilmanalaan sopeutuessa on matkalla Manangista kohti solaa yövyttävä kahdesti. Majataloja on matkalla Phediin useita.
Viimevuotinen lumimyrskyn aiheuttama tragedia Annapurnalla herätti melkoisesti tunteita ja sai minut loppujen lopuksi muistelmaan jo lähes 20 vuotta sitten tehtyä reissua. Vaikka Annapurnan perusreittiä itsessään ei voi sanoa vaaralliseksi, voivat yllättävät, vaikkakin melko harvinaiset lumisateet ja -myrskyt sydäntalven molemmin puolin tehdä reitin hankalaksi. Talven keskellä on sola yleensä ylitsepääsemätön. Kevättalvella uhkan aiheuttavat lumivyöryt, toisinaan reitti on tulvien tai maanvieremien tuhoama. Yhdistettynä heikkoon varustukseen voivat luonnonolot aiheuttaa reitillä suuria ongelmia – niin kun nyt nähtiin. Pitkille ja korkealle nouseville reiteille on aina tärkeää varata riittävästi aikaa – mieluiten muutamia ylimääräisiä päiviä odottamattomien yllätysten ja korkeuteen sopeutumisen varalle. Kiire on Himalajalla vaeltaessa se kaikkein suurin uhka.
PÄIVÄ 13: THORUNG PHEDI – MUKTINATH (14 km / 7 h)
Komea aamuyö. Kevyesti solan yli. Suuri ilmastonmuutos jälleen. Lämpöä! Komea lasku Gandakin laaksoon. Päivän lasku: 840 m (4520-3680 m). Alin 3680 m. Ylin 5420 m.
Thorung Phedi-Muktinath (klikkaa suuremmaksi).
Aamulla oli herättävä aikaisin. Edessä oli lähes kilometrin nousu ja sen jälkeen vajaan kahden kilometrin verran laskua. Se on paljon yhdelle päivälle. Liikkeelle lähdimme viiden maissa, lumista rinnettä oli mukavempi kiivetä, ennen kun hanki alkaisi pehmetä. Yö oli ollut levoton, ei niinkään korkeuden, vaan toisten vaeltajien vuoksi. Osa kulkijoista tuntui kärsivän korkeudesta melkoisesti. Pakkautuminen solaa edeltävään paikkaan tiesi hermostunutta hälinää. Niinpä oli suorastaan helpotus, kun pääsimme aamuvarhaisella matkaan.
Aurinko nousee Purbung Himalilla.
Nousu sujui loppujen lopuksi todella helposti. Tähän oli syynä aiemmin Tilichojärvellä korkeuksissa vietetyt yöt ja nousut, jotka olivat sopeuttaneet meidät korkeuteen äärimmäisen hyvin. Väsymys päivän kulkemisesta ja huonosti nukutusta yöstä alkoi iskeä vasta loppumatkalla, pitkän laskun päätteeksi. Aamuauringon nousua oli takanamme kohoavilla Purbung Himalin huipuilla hieno seurata. Laakso oli puolestaan peittynyt aamun utuun, mutta ylempänä oli sää nyt täydellinen.
Thorung La, 5420 m.
Ylhäällä oli tietenkin pysähdyttävä pidemmäksi aikaa teen keittoon. Olimme nousseet solaan vauhdilla ja saimme nyt nauttia solan rauhasta keskenämme. Huomiota tuli kiinnitettyä vaelluksella olleeseen Nepalissa asuvaan intialaislääkäriin ja hänen lapsiinsa, jotka nousivat ylös lähes yhtämatkaa mukanamme. Tämä muistuttaa minua aina siitä, että lapset kykenevät innostuneina ihmeellisiin suorituksiin – vieläpä hymy huulilla.
Marsyangdin ja Kali Gandakin laakson kylät yhdistävä sola on ollut aina tärkeä myös historiallisena kauppareittinä, eikä se ole pelkästään vaeltajien käytössä. Rukouslippujen somistama sola oli muutoin hyvin karu. Ylhäällä polku oli lähes kokonaan lumeton.
Alaspäin. Kokonaan uudet maisemat ja uusi ilmasto.
Kivisten kuivien rinteiden yllä häälyivät lumihuiput.
Sitä mu
kaa kun maisema tasaisen solan jälkeen avautui, aukesi myös suu ammolleen (taas siitä huolimatta, että erot laaksojen välillä olivat kyllä tiedossa – noin teoriassa). Solan eri puolet poikkeavat toisistaan valtavasti. Täällä, Kali Gandakin puolella on ilmasto äärimmäisen kuiva ja vuosittaiset sademäärät yltävät hädin tuskin puoleen siitä mitä Manangissa. Tämän vuoksi viljely täällä perustuu lähes yksinomaa kasteluviljelmiin. Toisin kun solan toisella puolella, vihersivät laakson viljelmät jo hyvällä oraalla. Kylmännihkeä ja melko kostea ilma vaihtui miellyttävään kuivaan lämpöön, siitäkin huolimatta, että liikuttiin samoissa korkeuksissa. Harvat puut olivat silmulla.
Muktinathin kylien rykelmä.
Perillä Muktinathissa etsimme itsellemme yöpaikan ja illan keskityimme lepäilyyn. Thorungin solan ylitystä olen vanhoissa päiväkirjoissani jaksanut ihmetellä. Hyvä sopeutuminen Tilichojärvellä oli tehnyt tehtävänsä. Fiilikset olivat todella korkealla, uudenlaiset maisemat ja ennen kaikkea lämmin ilma tuntuivat hyvältä.
Matkaa oli taitettu nyt noin 170 kilometriä ja edessä oli lähinnä pelkkää laskua – helppoja päiviä, todellista lomailua ja tutustumista Mustangin nurkkiin. Muktinathin pyhillä paikoilla päätimme vierailla vasta aamulla.
Jutun kuvat kirjoittajan ottamia lukuunottamatta kuvia, joissa itse kirjoittaja esiintyy. Niistä kiitos kuuluu Antarulle.
Blogin kirjoittajalta:
NUUKSION RETKEILYOPAS (2018) ja KARTTA (1:15 000) SEKÄ UUSI REPOVEDEN RETKEILYOPAS (2020)
MUKANA KULKENUT PAPERIKARTTA:
Annapurna 1:100 000. Nelles Verlag 1993.
ALUEEN DIGIKARTTOJA NETISSÄ:
Nepalin topografiset kartat (1:25 000/1:50 000) skannattuna.
Google maps. Annapurna Circuit. Myös hyvälaatuinen satelliittikuva.
Kuvien ja sisällön kopiointi luvatta kielletty.
VAELLUSJUTUT | Retkiä. Vaelluksia. Reittejä. 