PÄIVÄRETKI: PAISTJÄRVI 26.9.2014

REITTI: Niinilampi - Pirunkirkko - Vuorttusenkallio - Niinilampi 4.4 km, Kylmälampi - Kannaksen ranta - Kylmälampi 4.5 km ja Sonnasen rannat 2.0 km.

VAELLUSKAVERI: Vesku.

HUIPUT: Pirunkirkko. Kallioiden sammal- ja jäkälämatot. Erämaisuus. Kannaksen harjupolku. Sonnasen kirkkaat rannat.

ERIKOISTA: Hirvikärpästen hyökkäys. Harvojen tuntema hiljainen retkeilykohde.

ALUKSI

Niin kun monesti aiemminkin, etsin eteläisestä Suomesta hyviä retkikohteita Retkikartan avulla. Helpoiten tämä onnistuu lätkäisemällä karttatasovalikosta päälle kolme keskeistä tasoa: retkeilypalvelut, reitit sekä suojelu- ja retkeilyalueet. Tämän jälkeen on helppo lähteä tutustumaan eri alueisiin karttaa zoomailemalla.

Heinolan itärajalla sijaitseva iso suojelualue pisti heti silmään ja kun paikan nimi kävi selväksi, saattoi alueesta hakea tietoa myös muualta. Paistjärven Natura-alueesta löytyikin mukavasti tietoa mm. Metsähallituksen ylläpitämiltä Luontoon.fi -sivuilta ja Retkipaikka-blogista. Myös Suomen Luonto on julkaissut Paistjärven Pirunkirkosta artikkelin (myös video) aivan vastikään.

Paistjärvelle voi myös suunnitella yhden kunnon ympyrälenkin yöpymisineen, joskin tuolloin joutuu myös ylittämään suojelualueen halkaisevan maantien. Käytössämme oli auto, joten päätimme tutustua alueeseen lyhyessä ajassa pelkästään päiväretkellä. Niinpä suunnittelimme retkellemme kolme pientä kierrosta suojelualueen eri osissa. Varsinaisia lyhyitä merkattuja reittejä on Paistjärvellä ainoastaan kaksi. Alueelle ei valitettavasti pääse julkisilla kulkuvälineillä, mutta mahdolliset muutokset kannattaa tarkistaa Matkahuollon sivuilta (Heinola-Mäntyharju).

Kuljetut reitit: 1) Niinilampi – Pirunkirkko – Vuorttusenkalliot – Niinilampi, 2) Kylmälampi – Kannaksen ranta – Kylmälampi ja 3) Sonnanen. (Klikkaa suuremmaksi).

NIINILAMPI – PIRUNKIRKKO – VUORTTUSENKALLIOT – NIINILAMPI (4.4 KM)

Niinilammen parkkipaikalta (kartta) matkaan lähtiessämme oli sää pilvinen ja harmaa. Uusiin retkikohteisiin tutustuminen on kuitenkin aina kiintoisaa ja tunnelmat retkelle lähtiessä olivat jälleen kerran innokkaat ja odottavat. Kuuden hehtaarin kokoisen Niinilammen rannalla oli hyvä nuotiopaikka näköaloineen, missä pysähdyimme hetkeksi tutkailemaan päivän ensimmäistä reittiä. Paras ruska oli osin jo ohi ja tuuli oli riipinyt lehdet rannan koivuista, mutta monin paikoin olivat koivut vielä täynnään keltaista lehteä. Ensimmäiset sadat metrit kävelimme pientä hiekkatietä pitkin, mutta pian pääsimme metsän siimekseen.

Iso-Vuorttusen järven laskuojan ylitettyämme nousimme Härkävuoren itäiselle kupeelle (kartta), josta avautui hieno järvimaisema. Tunnelma metsässä oli erämainen ja hiljainen. Sää oli tyyni ja kosteassa ilmassa leijui maatuvan puun tuoksu. Iso-Vuorttusen saloilla on monipuolinen linnusto kuikkineen, tikkoineen ja pöllöineen. Asustaapa alueella myös liito-oravia, saukkoja ja ilveksiä.

Iso-Vuorttusella.

Jyrkiltä kalliopaljastumilta paistoi tippuneen sammalen alta alueen hallitseva kallioperä – rapakivigraniitti. Ruskan värjäämiä maisemia ihailtuamme laskeuduimme Härkävuoren valoisista männiköistä Pirunkirkon notkelman varjoisiin kuusikoihin. Näkymät Pirunkirkolle saavuttuamme olivat suorastaan mykistävät. Pirunkirkon jyrkänteet eivät tee vaikutusta korkeudellaan, vaan ulospäin kaartuvalla kallioseinämällään. Tämä muodostaa kallion alle satakunta metriä pitkän lippaluolan. Viimeisen jääkauden lopussa jäätiköiltä purkautuvat sulamisvedet lienevät hioneet kallioseinän sileäksi ja pehmeäpiirteiseksi.

Pirunkirkon ”alttari”.

Paikan omalaatuista ”pyhää” tunnelmaa lisää lipan alla oleva pöytämäinen paasi, joka on lohjennut seinämästä jo aikoja sitten. Mielikuvituksen laukatessa oli helppo kuvitella esi-isämme uhraamassa lahjoja metsien haltijoille luonnon muodostamalla alttarilla. Tarinoiden mukaan erämaan keskellä ollut kallio on antanut myös suojaa isonvihan aikaan (1713 – 1721) venäläisiä joukkoja paenneille lähiseutujen asukkaille.

Pirunkirkko.

Pirunkirkoksi, jätinkirkoksi tai pirunpesäksi nimettyjä paikkoja on Suomessa lukuisia. Yleensä nämä ovat kalliojyrkänteitä, niiden muodostamia rotkoja, kivikoita tai luolia – jylhiä, vaikuttavia ja kansanuskossa pyhiksi muodostuneita paikkoja. Pirunkirkon notkelmasta löytyi myös alueen kartta sekä hyvät opasteet, jotka ohjasivat reitin molemmissa päissä oleville parkkipaikoille – etelään Niinilammelle (1.3 km) ja pohjoiseen Simonlammelle (1.1 km) (kartta).

Pirunkirkon pehmeitä muotoja.

Paikassa oli hyvä kahvitella ja pysähtyä ihmettelemään erikoista luonnonmuodostumaa. Liikkeelle lähdettyämme nousimme ensin Pirunkirkon päälle. Sieltä matka jatkui merkattua rantareittiä pitkin Iso-Vuorttusen pohjoispäähän ja edelleen poluttomille taipaleille kohti Kukkulavuorta ja Vuorttusenkallioita (kartta). Iso-Vuorttusen itärannan kallioilla ja niiden eteläpuolella on syytä välttää liikkumista lintujen pesimäaikaan (15.3. – 30.6.).

Kallioille noustuamme jouduimme hirvikärpästen saartamiksi. Aiemmin kiusanhenkiä ei ollut näkynyt. Vesku aloitti kallioilla reippaan suojautumisoperaation. Hirvikärpästen napsahdellessa takkiin pysyi hymy kuitenkin huulilla. Itse en hirvikärpäsistä kovinkaan paljon kiusaantunut ja hetken eteepäin kuljettuamme, ei lentokyvyltään vajavaisia otuksia enää näkynytkään.

Paikoitellen kallioiden metsiköt olivat saaneet kasvaa rauhassa jo pidemmän aikaa, mutta monissa paikoissa suhteellisen tuoreista hakkuista muistuttivat nuoret, tasaikäiset männiköt ja metsäkoneiden urat. Kompassi oli epähuomiossa unohtunut kotiin, joten suunnistaminen ei mennyt ”ihan niin kun Strömssöössä”. Kallioiden päällä kujeskellessamme pysyi suunta kuitenkin suunnilleen oikeana.

Vuorttusenkallioiden jyrkänteillä.

Korkeiden kallioiden reunamilla oli muutamia jyrkänteitä, joita jouduimme hiukan kiertelemään. Vastaan tuli myös sileän kallion päälle jumittunut siirtolohkare, jonka alle mitä ilmeisimmin oli joku huumorintajuinen kulkija laittanut pienemmän kiven ”tueksi”. Vastaavanlaisia kiviä löytyy Suomesta vaikka kuinka paljon ja näistä epäilemättä kuuluisin ja vaikuttavin on Ruokolahden Kum makivi. Tarkoituksemme oli vierailla myös linnavuorta muistuttavalla Haaralankalliolla (kartta), mutta suunnistamisen ollessa ilman kompassia hiukan epätarkkaa, päätimme kävellä suorinta reittiä parkkipaikalle.

Kallioiden päältä löytyi hienoja jäkäliköitä ja sammalikoita.

Saimme Iso-Vuorttusen jonkin ajan kuluttua taas näkyviimme ja suuntasimme järven eteläpäätä kohden. Täältä löysimme polun, joka ohjasi meidät jo ennestään tutulle hiekkatielle ja Niinilammen parkkipaikalle. Matkaa oli nyt taitettu tarpeeksi, Niinilammen nuotiopaikka oli viihtyisä, eikä taivaalta tiputellut vettä – oli aika pitää kahvi- ja eväspaussi. Samalla teimme suunnitelmiamme seuraavalle reitille. Metsästä oli tarttunut mukaan jokunen kantarelli, vaikkei sieniä metsässä kovin paljon näkynytkään.

Tauon paikka.

KYLMÄLAMPI – KANNAKSEN RANTA – KYLMÄLAMPI (4.5 KM)

Matka jatkui nyt toiselle reitille ja ajelimme Kylmälammen parkkipaikalle – Niinilammelta oli tänne matkaa noin viisi kilometriä. Parkkipaikalta johtaa myös polku itään, Paistjärven ainoalle leiriytymispaikalle ja keittokatokselle, Ketturiutalle. Suojelualueen ulkopuolella voi leiriytymisessä luonnollisestikin hyödyntää jokamiehenoikeuksiaan. Lisäksi Paistjärven lähistöltä löytyy useita yksityisiä vuokramökkejä, jotka sopivat tukikohdaksi päiväretkiä tekeville patikoijille. Kylmälammen parkkipaikalla (kartta) oli pysäköitynä toinenkin auto, mutta itse kulkijoita emme nähneet. Reitti nuotiopaikalle on merkitty maahan isketyin tolpin.

Kulotettua männikköä.

Suuntasimme nyt kohti Kannaksen rannan tulentekopaikkaa ja harjua. Harjua seuraileva polku (hiekkatie) oli alkuun erittäin helppokulkuinen. Heti polun alkupäässä tutkailimme kulottamalla ennallistettua männikköä. Myös ohittamamme pienen, pyöreän ja umpeenkasvavan Kylmälammen (kartta) ojat on tukittu suon palauttamiseksi luonnontilaan. Kompassin puuttuessa otimme toiselle reitillemme leikkikaluksi mukaan auton gps:n, joka näytti toimivan maastossa melko hyvin. Mukava harjupolku kulki välillä myös Saarijärven rannassa, kunnes se nousi hitaasti harjun laelle.

Kuijärven hiekkarannat.

Kannaksen rannan nuotiopaikka (kartta, poistettu nykyisin käytöstä) osoittautui juuri niin mukavaksi kun olimme etukäteen ajatelleetkin. Komeat järvi- ja harjumaisemat sekä hiekkaiset rannat houkuttelivat pysähtymään. Päätimme kuitenkin käväistä vielä harjulla ennen tulistelua. Kuijärven ja Saarijärven välissä oleva harju (kartta) tarjoaa näkymiä molempiin suuntiin, joskin sen jyrkät rinteet ovat melko peitteiset.

Harjulla.

Pienen lenkin harjulla tehtyämme palasimme nuotiopaikalle. Pilviverho alkoi rakoilla juuri sopivasti. Auringonvalo muutti maiseman ja koivujen kellertävät lehdet läpikuultaviksi. Luonnon hiljaisuus ja rauha oli taas kerran tehnyt tehtävänsä: Olo nuotiota sytytellessä oli tyyni ja onnellinen. Olin ottanut mukaan myös tarpin (laavukankaan) kokeillakseni jälleen kerran sen pystytystä erilaisiin paikkoihin. Nuotiopaikalla puut olivat kuitenkin sen verran kaukana, ettei niitä voinut käyttää tällä kertaa hyväkseen. Nuotiotulet oli kuitenkin sytytetty hyvin vikkelästi.

Kohentaja. Kannaksen rannan kultainen koivikko. Pilvipeite rakoilee Kuijärvellä.

Kuijärven rannalla oli nuotiolla hyvä istuskella. Retkemme alkoi jo olla lähellä päättymistään. Kävelimme vielä lyhyen matkan takaisin autolle ja ihastelimme Saarijärven puoleisia maisemia. Taivas alkoi jälleen vetäytyä raskaan pilvipeitteen taakse, mutta sää oli tästä huolimatta sopivan viileä – kävelemiseen erinomainen.

Saarijärvi.

SONNASEN RANNOILLA (2.0 KM)

Halusin vielä käväistä vilkaisemassa Sonnasen rantoja. Järveä mainostetaan yhdeksi Suomen kirkasvetisimmistä. Iltapäivä oli lopuillaan, mutta aikaa ja valoa lyhyelle lenkille vielä riitti. Vesku tiputti minut Sonnasen rantapolun päähän (kartta) ja jatkoi itse läheiselle parkkipaikalle (kartta) odottelemaan ja lepäilemään.

Pieni piipahdus Sonnasen rannalla osoittautui vaivan arvoiseksi. Vaikka taivas oli jälleen vetäytynyt pilveen, oli ruskan värjäämiä maisemia mukava ihailla uuden ja minulle tuntemattoman järven rannoilta. Matkaa sain taittaa rantaa myötäilevää, pientä ja vähän kuljettua polkua pitkin. Sadan metrin päässä kulki pieni hiekkatie, joka päättyi Sonnasensaaren salmessa sijaitsevalle, mahdollisesti jonkin yhdistyksen käytössä olevalle vaatimattomalle mökille. Elämää siellä ei ollut. Retkikarttaan merkitty ja mökin pihapiirissä oleva nuotiopaikka lienee poistettu käytöstä. Ennen mökille saapumistani ohitin vielä Sonnasen kauniin laskupuron, joka olisi kyllä houkutellut mukaansa. Aikaa puron seurailuun ei Sonnasen pikavisiitillä nyt kuitenkaan ollut. Rauhallisia rantoja pitkin oli mukava kävellä. Kääntöpaikkani, ruskan värittämä kapea salmi Sonnasen ja Sonnasensaaren välissä oli erityisen komea.

Salmi Sonnasensaaren ja mantereen välissä.Sonnanen.

Sonnasen läntiset ja pohjoiset rannat on suurelta osin rakennettu ja Paistjärven Natura-alueen ulkopuolella. Tämän vuoksi retket järvellä kannattaa suunnata ennen kaikkea sen itä- ja etelärannoille. Järven vesi oli epätavallisen kirkasta. Harjun liepeillä liikuttaessa voi hyvinkin olettaa, että järven pohjasta purkautuu useita lähteitä ja veden vaihtuvuus on järvessä varmasti nopeaa. Sonnasen järven ilmakuvaa katsellessa paljastuu melkoinen yllätys – Sonnasensaarelta läntiselle vastarannalle ulottuu lähes pintaan saakka kurottava harju (ilmakuva), joka melkein jakaa järven kahteen osaan.

Sonnasen kirkkassa rantavedessä oli nähtävillä aallokon hiekkaan muovaamia kauniita aallonmerkkejä. Aallonmerkit palauttivat mieleeni Pyhä-Luoston kansallispuiston, missä näihin pieniin luonnonihmeisiin pääsee tutustumaan yhtälailla lukuisissa irtojärkäleissä kun kalliossakin. Kivettyneillä aallonmerkeillä on siellä kuitenkin ikää yli 2 miljardia vuotta.

Aallonmerkit Sonnasella.

Tienvarteen palasin jo aiemmin kulkemaani polkua pitkin. ja loppumatkan parkkipaikalle kuljin Sonnasen etelärannalla kulkevalla pienellä polulla. Sonnasen parkkipaikka on epäilemättä kesäisin hyvä retken lähtö- ja päätepiste: Retken päätteeksi voi pulahtaa uimaan Sonnasen hiekkaisilla – myös lapsille sopivilla uimarannoilla.

LOPUKSI

Vaikka olimmekin säästäneet aikaa vaihtamalla auton paikkaa eri puolille suojelualueeseen tutustuaksemme, jäi moni paikka vielä vaille huomiota. Paistjärvellä voisi hyvinkin viettää pari kolme päivää ja koluta jo kartalla mielenkiintoisen näköisiä paikkoja – korkeita kallioita (esim. Viinavuori, Kyrpmäki ja Haaralanvuori), luonnontilaisia puroja (Sonnasen laskureitti) tai rakentamattomia rantoja eri puolilla suojelualuetta. Paistjärvelle on siis päästävä toistekin.

Suurimman vaikutuksen Paistjärvellä (ennen kaikkea Iso-Vuorttusen ympäristössä) teki alueen hiljaisuus ja erämaisuus. Olimmehan kuitenkin ainoastaan alle kahden tunnin ajomatkan päässä ruuhkaiselta pääkaupunkiseudulta. Järvivedet olivat äärimmäisen kirkkaita ja rannat suurelta osin rakentamattomia. Alueen metsät ovat sen sijaan vanhoja talousmetsiä ja osa hakkuista on tehty vastikään. Kaikkein vanhimmat metsäsirpaleet ovat hajallaan eri puolilla suojelualuetta. Ilmakuvilta näkee, että eniten näitä on Iso-Vuorttusen ympäristössä sekä mahdollisesti muutamissa jyrkkäreunaisissa notkelmissa.

Jutun kuvat kirjoittajan ottamia lukuunottamatta kuvia, joiden perässä on merkintä (V). Niistä kiitos kuuluu Veskulle.

Blogin kirjoittajalta:

NUUKSION RETKEILYOPAS (2018) ja KARTTA (1:15 000) SEKÄ UUSI REPOVEDEN RETKEILYOPAS (2020)