REITTI: Luukki - Vaakkoi - Pöksynhaara - Urja - Solvalla (Haltia) 22.2 + 2.0 km
VAELLUSKAVERIT: Tuuli.
HUIPUT: Kaunis syysilta Saaren Mustalla. Pöksynhaara - lammet, luola, jyrkänteet ja hehkuva suo. Nuuksion rauhaisat pohjoisosat. Kadonnut katos. Tarvekalut hukassa. Onnistunut reittivalinta.
ERIKOISTA: Kenkutteleva kompassi.
ALUKSI
Nuuksion ”lähipuistossa” oli tullut käytyä ainoastaan kolmisen viikkoa aiemmin. Sen jälkeen oli tuuli riipinyt lehdet puista, mutta tälläkin kertaa oli luonto syksyisen kaunis. Nuuksion kansallispuiston ja Vaakkoin ulkoilualueen ohella tuli nyt liikuttua myös Luukin ulkoilualueella. Molemmat sijaitsevat aivan Nuuksion kansallispuiston kyljessä. Yön vietimme ”minivaelluksellamme” Helsingin Ladun jäsenille tarkoitetulla eräkämpällä – Vaakkoin lammen rannalla. Luukista alkanut retki suuntautui ensin Vaakkoille, seuraavana päivänä Suolikkaan, Pöksynhaaran ja Urjan kautta Solvallaan (Haltialle). Reittivalinta oli tällä kertaa erityisen onnistunut.
Luukin ja Vaakkoin ulkoilualueille sekä Nuuksion pohjoisosien lähtöpaikoille pääsee kätevästi seutuliikenteen busseilla 345 (Luukin kautta joka päivä Mustasiltaan tai Rinnekotiin) ja 346 (arkisin Espoon rajalle saakka). Vanhaa Porintietä pitkin kulkee myös kaukoliikenteen busseja (Matkahuollon aikataulut), joita voi käyttää liikkumisessa hyväkseen. Samalta suunnalta löytyy myös hieno Salmen ulkoilualue.
PÄIVÄ 1: LUUKKI – VAAKKOI 10.7 + 2.0 KM
Luukin leveät polut. Auringonpaistetta ja kauniita lampia. Nuoria aarnimetsiä. Ketunlenkkeilyä. Kaunis auringonlasku Saaren Mustan maisemissa.
Lähtöpaikaksi valikoitui Luukki (kartta), jonne pääsimme helposti seutubussilla. Luukista on Ladun eräkämpälle matkaa noin 10 km – reittivalinnasta riippuen. Itse olimme valinneet reittimme rungoksi Reitti 2000:n polut. Heti alkuun ja välilläkin poikkesimme merkityltä reitiltä omille poluillemme. Kokonaisuudessaan 110 km pitkä Reitti 2000 on etenkin maastopyöräilijöiden suosiossa. Reitistä löytyy nopeallakin haulla useita kuvauksia eri blogeista – kuten täältä ja täältä. Itse Luukissa on runsaasti erimittaisia merkattuja reittejä (kts. kartta yllä).
Luukin metsäpoluilla.
Luukissa saimme kuljeskella leppoisasti leveitä ja sorattuja polkuja pitkin. Sää oli kävelemiseen mitä parhain – kirkas ja kirpeä. Luukin mukavat metsät (osin aarnialueita jo vuosikymmenten takaa) yllättivät iloisesti. Osin Naturaan kuuluvissa metsissä elelee myös liito-oravia sekä useita uhanalaisia lajeja. Lyhyelle matkalle sattui myös neljä kom
eaa lampea ja Nuuksiolle tyypillisiä kallioita. Ensimmäisen pienen pysähdyksemme teimmekin jo Hepolammen rannalla (kartta), jonne hyökkäsimme heti lammen läheisimmästä kulmasta. Aivan rantaan ei itse reitti mene. Jälkikäteen huomasimme, että rannan näköalapaikoille pääsee useitakin polkuja pitkin.
Seuraavalla lammella, Hauklammella (kartta), olikin jo syytä kaivella termarit esiin, vaikka matkaa oli taitettu vasta alle kaksi kilometriä. Oli tyyntä, kaunista ja rauhallista eikä kiirettä ollut. Jonkin verran ulkoilijoita toki näimme – sekä sauvojen kanssa että ilman. Kahvit ja teet juotuamme lähdimme vielä kurkkaamaan läheistä Käärlampea (kartta), joka kapeine salmineen näytti tyynessä säässä erityisen viehättävältä.
Käärlampi.
Innostunutta heilumista lipan alla (T).
Matka jatkui, p
ian myös Reitti 2000:n poluilla, jotka on merkitty maastoon sinivalkoisin nauhoin. Pienen lippaluolankin löysimme aivan polun varresta, mikä sai sisäisen luolamieheni heilumaan innostuneesti. Pidemmäksi taukopaikaksi olimme ajatelleet Mustalampea (kartta), jossa olin käväissyt joskus aiemminkin. Lammen rannalle saapuessamme oli hienossa säässä pari evästelijää. Tuuli otti rennosti ja nautiskeli lämpöiseksi muuttuneesta poutapäivästä. Minä kuvailin ruskan värjäämän lammen rantoja.
Mustlammella.
Mustlammen pysäkiltä jatkoimme vielä hetken ”kakstonnisella”, kunnes oikaisimme korkeiden kallioiden (kartta) yli suoraan tielle ja Lakistoon. Ylittämiltämme kallioilta avautui avarat näkymät paitsi alapuolisiin metsiin, myös Lakistoon ja Rinnekotiin johtavalle tielle. Tähänkin oli hyvä hetkeksi istahtaa ja syödä valmiiksi tehtyjä eväsleipiä. Suppilovahveroita ei tälläkään reissulla paljon näkynyt – edellisen viikon sateista huolimatta. Kallioilta laskeuduimme jyrkästi tielle, jota seuraillen pääsimme taas sininvalkoisin nauhoin merkatulle reitille.
Saimme kulkea aik
amme ulkoilu- ja suojelualueiden ulkopuolisissa metsissä, parinkin lammen, Majalammen ja pienemmän Vähä-Majalammen ohi. Täältä oli tarkoituksemme suunnata metsien poikki Saaren Mustan kautta Vaakkoille. Mutta kuinkas kävikään? Jonnekin Mäntyharjun reitille kadottamani kompassin tilalle olin ottanut mukaani vanhan vempeleen. Se pyöritteli meitä sen verran, että teimme kilometrin ylimääräisen lenkin Tuhkurin lammelle. Metsien poikki suuntautuneen reitin lähtöpaikankin arvioin jo alkujaan väärin. Niinpä huolimattomuus kartanluvussa kostautui.
Aurinkoinen iltapäivä Väärä-Mustalla.
Tuhkurille (yllättäen) tultuamme oli jo ennestään tuttua reittiä helppo seurailla. Pysähdyimme hetkeksi Väärä-Mustan korkeille silokalliolle (kartta) huilimaan ja iltapäivän auringosta nauttimaan. Matkaa oli Vaakkoin kämpälle täältä enää kilometrin verran – osin polutonta taivalta pitkin.
Vaakkoin sauna.
Ilta saapuu Vakkoille. (T).
Vaakkoin kämpällä (kartta) nousi ”isännän” lämmittämän saunan piipusta jo savu. Kämpälle asetuttuamme ja vieraskirjaa vilkaistuamme näytti siltä, ettei kauniskaan syyspäivä ollut houkutellut paikalle kävijöitä. Ilta oli vielä nuori ja sää äärimmäisen kirkas. Itsellämme oli varsin leppoisan päivän jälkeen vielä intoa lähteä pienelle iltalenkille ilman rinkkoja ja ennen pimeän tuloa. Hiukan välipalaa nautittuamme suuntasimmekin vielä Saaren Mustalle (kartta) – kauniille lammelle noin kilometrin päähän. Sinne pääsee helposti Vaakkoin kaakkoiskulmasta lähtevää polkua pitkin.
Ilta-auringon rauhaa Saaren Mustalla.
Nyt – ilta-auringossa kävellessä ja illan viiletessä oli helppo todeta, että aiemmin tehty pieni ketunlenkki oli oikeastaan paikallaan – näimmehän Saaren Mustan lammen kauneimmillaan ilta-auringon laskiessa hiljalleen taivaanrannan taakse. Meno oli hyväntuulista (niin kun aina päivän päätteeksi ilman rinkkaa kävellessä
). Palattuamme saapui kun saapuikin kämpälle vielä saunojia. Itsekin ehdin jossain välissä saunan lauteille. Nuotiolla istuskeli nuorta, kirpeästä syysillasta ja kuun paisteesta nauttivaa porukkaa yömyöhään saakka. Itse istuskelimme nuotiolla aikamme ja syötyämme vetäydyimme tunnelmallisen tuvan hämärään. Kämpän pienemmälle puolelle ”kammariin” jäi loppujen lopuksi yksi yöpyjä.
PÄIVÄ 2: VAAKKOI – URJA – SOLVALLA (HALTIA) 11.5 KM
Pilvinen ja tihkuinen aamu. Varhain liikkeelle. Pöksynhaara! Karjakaivon katos hukassa. Venäläiset tulet Urjassa.
Aamu oli ennusteen mukaisesti pilvinen. Sadetta oli lupailtu kuitenkin vasta iltapäivän päätteeksi. Pientä tihkua ehti tulla kuitenkin jo ennen kämpältä lähtöämme. Edessä oli matka Solvallaan Haltiaan tai Pirttimäen ulkoilualueen reunamille Kunnarlaan – lopullisen suunnitelman määränpäästä päätimme tehdä vasta matkalla.
Uusi päivä.
Aamutoimet ja pakkailut tuli tehtyä varsin ripeästi. Rinkat olivat selässä jo kahdeksan aikoihin. Yön aikana oli tosin kelloja siirrelty tunti taaksepäin. Menohaluja riitti vauhdikkaaseen alkuun. Ensimmäiset puolitoista kilometriä kävelimme teitä pitkin Nuuksion kansallispuiston rajalle ja Saarijärven rantaan (kartta). Täällä meidät otti vastaan minulle jo aiemmin tutuksi tulleet Saarijärven leveät polut, iäkkäät metsät ja komea kallioseinämä. Kuusikossa oli kovin hiljaista – kirkkaammalla säällä voisi yhtälailla hömö-, töyhtö- kuin kuusitiastenkin kuvitella viheltelevän näissä maisemissa.
Suolikkaan rannoilta olivat lehdet jo varisseet.
Pienen tauon jälkeen olimmekin jo Sarkkisen lammen ja Suolikkaan järven välisellä kannaksella (kartta) – epäilemättä yhdessä Nuuksion komeimmista paikoista. Nyt emme maisemia kuitenkaan pidemmäksi aikaa jääneet ihastelemaan, sillä pitkin aamua aika ajoin ripotellut pieni sade piti meidät liikeellä. Mukana olleen tarpin (laavukangas/loue) pystytykseen emme kuitenkaan tihkusateessa nähneet tarvetta – luotimme siihen, että todellinen sade tulisi vasta iltapäivän päätteeksi. Näin myös kävi. Sateen kastelemilla kallioilla ja juurakoilla sai kuitenkin kulkea hiukan varovaisemmin. Myös soistuneet polkujen osuudet olivat melko märässä kunnossa.
Pöksynhaara (eli Mustalampi).
Pöksynhaaraan saapuessamme näimme päivän ensimmäiset kulkijat. Pöksynhaaran hienolta leiripaikalta (kartta) oli juuri lähtenyt liikkeelle siellä yöpynyt poikajoukkio. Virallista nuotiopaikkaa ei täältä löydy, vaikka tulta on täälläkin laittomasti ja ahkerasti pidetty. Paikkaa voi kutsua myös Mustalammeksi, mutta kukapa sellaista nimeä käyttäisi, kun olemassa on huomattavasti lennokkaampikin nimi. Osin kallioinen, osin soinen lampi oli harmaassakin säässä todella komea ilmestys.
Pöksynhaaran luolamies.
Vauhdilla alas …
… ja vauhdilla ylös.
Tarkoituksemme oli nyt jatkaa lammen kallioisia länsirantoja pitkin kohti suurempia järviä ja lopulta Karjakaivon keittokatosta. Aholan Nuuksio-oppaasta selvisi, että Pöksynhaaran lammen länsirannalla on myös pieni luola (kartta), jonka päätimme löytää. Ylitimme pienen suon ja pieni, mutta varsin näyttävä lippaluola löytyi pienen hakemisen jälkeen jyrkänteiden reunamilta. Meno oli ajoittaisesta sateen ropinasta huolimatta hilpeää – tai ehkä juuri siksi.
Luolalta nousimmekin sitten jyrkänteiden päälle. Täältä avautui upeat näkymät. Oli helppo todeta, että reissu oli ainakin omasta puolestani saanut täyttymyksensä. Lammen soistuneiden reunariekaleiden ja muutamien harvojen puiden ruskan värit pääsivät lähes mustan lammen pintaa vasten oikeuksiinsa. Kaiken lisäksi oli kallioiden päällä helppo kuljeskella ja jonkinlaista polkuakin saimme seurailla. Aika ajoin piti toki pysähtyä maisemia ja kallioiden jyrkkiä pudotuksia ihailemaan. Omat ylisanani loppuivat kauniin maiseman keskellä kesken. Koskaan aiemmin ei kumpikaan meistä ollut näille kallioille noussut ja uusia hienoja paikkoja löytyy Nuuksiosta jokaikisellä vierailukerralla.
Pöksynhaaran maisemia (Alin kuva T).
Jyrkänteiltä laskeuduimme alas soistuneelle pikkuruiselle lammelle. Pöksynhaaran eteläpäässä sijaitseva pieni lampi lienee vielä aikanaan kuulunut itse Pöksynhaaran lampeen, mutta umpeenkasvu on eristänyt sen omakseen vuosituhansien kuluessa. Pikkutuhma kartoittaja on antanut lammelle luontevaksi nimeksi Pikku Pöksynhaaran (kartta). Komealla suolla hehkuivat kaikki oranssin, punaisen ja keltaisen sävyt.
Pikku Pöksynhaara.
Täällä kunnolliset kulku-urat alkoivat kadota ja jatkoimme nyt hetken poluttomia taipaleita pitkin, alkuun korkeiden mustikanvarpujen seassa. Tällä kertaa olin kenkkuilevan kompassin kanssa tarkkana ja aikani sitä naputeltuani oli varmaa, että suunta pysyisi nyt oikeana. Lammelta oli tosin matkaa hakemallemme polulle ainoastaan reilu puoli kilometriä. Leveä poikkipolku (kartta) löytyikin helposti.
Ruuhijärvi.
Taivalsimme suurta polkua pitkin Ruuhijärvelle saakka rinnan vanhojen talousmetsien keskellä. Muurahaiset olivat löytäneet hyvän paikan keolleen tuulenkaadon ympäriltä. Pysähdyimme rantakallioille h
etkeksi evästelemään. Jälleen kerran oli eväitä tullut mukaan liikaakin. Tämä on niin tyypillistä lyhyillä reissuilla, joilla ei kannetuilla grammoilla ole niin väliksi. Nuuksion mittakaavassa hiukan isommalla järvellä oli rauhallista, vaikka järven länsipää 
onkin asutettu ja kansallispuiston ulkopuolella. Täällä Nuuksionpään kohdalla kansallispuisto jakaantuukin selvästi kahteen – läntiseen ja itäiseen osaan. Kallioilla kasvoi runsaasti hirvenjäkälää. Ruuhijärveltä jatkoimme matkaa seuraavalle järvelle, Orajärvelle, kauniiden ja sammalpeitteisten kuusikoiden läpi.
Kuusikoissa.
Matkamme jatkui kirkkaiden vesien rannoilla. Erämaiselta Orajärveltä oli tarkoituksenamme jatkaa karttaan merkittyä selvää polkua pitkin etelää kohden, mutta järven rantoja pitkin kulkiessamme hukkasimme polun alun. Löysimme hakemamme polulle hiukan myöhemmin. Tämä hiukan harmitti, sillä polun varrelle jäänyt pieni, pyöreä ja epäilemättä Pikku Orajärvi olisi ollut mukava nähdä. Takaisin päin emme kuitenkaan viitsineet palata. Iltapäivä oli jo pitkällä, nälkäkin alkoi jo vaivata, eikä Karjakaivo (kartta) ollut kaukana.
Karjakaivon lampi.
Karjakaivolta piti löytyä keittokatos, mutta eihän sitä siellä ollutkaan, eikä kukaan paikalla olleista retkeilijöistä ollut siihen törmännyt. Tapasimmekin vasta täällä päivän toiset kulkijat Pöksynhaaran leiripaikan jälkeen. Karjakaivolta löytyy Helsingin seudun Lapinkävijöiden erämaja, sauna sekä kaivo (rannassa). Myöhemmin selvitin katoksen ja paikalla olleen kammin kohtalon – molemmat on purettu ja tästä on myös maininta Nuuksio
n oppaan uusimmassa painoksessa. Nälän ajamina ja kärsimättöminä päätimme suunnistaa Urjan rantaan (kartta), josta ainakin löytyisi nuotiopaikka. Urjalla on joskus tullut yövyttyäkin ja hyväksi tietämääni taukopaikkaan oli matkaa ainoastaan reilu puoli kilometriä. Sinne harppoessamme törmäsimme vielä kauniiseen puroon, jota oli pysähdyttävä myös kuvaamaan.
Säpinää Urjan rannoilla.
Urjalle tultuamme oli saatava nuotio aikaiseksi, mutta liiterissä roikkuneen sahan terä oli poikki, eikä varaterää sen koommin kuin kirvestäkään näkynyt missään. Onneksi tällaiseen törmää Metsähallituksen huoltamilla 
taukopaikoilla hyvin harvoin. Onneksi myös metristen halkojen joukossa oli kapeita pöllejä, joista pienen nuotion sai helposti aikaiseksi – venäläismallisen tosin – sellaisen halkojen päistä poltettavan. Aamun pienet sateet olivat lakanneet, joten sadesuojan pystyttämistä oli turha miettiä.
Urja (T).
Syötyämme oli edessä vielä viimeiset pakkailut ennen lopputaivalta Haltiaan. Kello oli jo melko paljon, olimme molemmat reissumme antiin erittäin tyytyväisiä ja sadettakin oli luvassa, joten päätimme tehdän lopun lyhyemmän kaavan mukaan. Haltiaan oli Urjasta kuljettavana enää reilut kolme kilometriä. Pirttimäelle bussireitin varteen olisi ollut matkaa tuplasti. Molempiin paikkoihin pääsee kätevästi pääasiallisesti Reitti 2000:n polkuja seuraillen.
Kolmperän lammen lounaiselta nurkalta alkaen (kartta) saimme taas kiinni Reitti 2000:n leveistä poluista. Liikuimme nyt pääasiassa Karjakaivon ulkoilualueen puolella. Reissumme alkoi nyt olla käytännössä ohi – leveitä ja sorattuja valaistujen latujen pohjia kuljeskellessa ei enää tuntunut sam
alta kuin omia polkuja kulkiessa. Erämainen tunnelma katosi, vaikka on sanottava, että maisemat ovat täälläkin komeita pienine suolämpäreineen, jyrkkine kallioineen ja käkkyräisine mäntyineen. Joku rakkaushuligaani oli veistellyt polun viereiseen koivuun sydämen jo aikoja sitten – varmaankin rakkaudesta luontoon?
Artsy. Vauhdikkaat askeleet Haltiaan.
Haltian luontokeskukselle päästyämme oli hyvä huokaista kahvi- ja teekupin ääressä. Nälkäinen retkeilijä voi päättää reissunsa myös ravintolaan. Bussi 245 Espoon keskukseen (juna-asemalle) kulkevat täältä noin tunnin välein. Bussia saimme loppujen lopuksi jo odotella meille jo alunalkaen luvatussa sateessa.
LOPUKSI
Taas kerran saattoi todeta sen, ettei ole niin väliksi, meneekö metsään marraskuun ”kuoleman kuun” lähestyessä vai joskus ”normaalimpina” retkeilykausina. Aina se on yhtä nautinnollista. Loppusyksyn retkistä löytyy hyviä kokemuksia niin Sipoonkorvesta kun Liesjärveltäkin. Maatuvan puun ja kostean maan tuoksut sekä hiljaisuus riittävät aistien terävöittämiseen silloin, kun ruskan väriloisto alkaa hiipua.
Tälläkin kertaa tuli Nuuksiossa nähtyä jotain uutta ja nyt on syytä mainostaa myös valittua reittiä – se oli epäilemättä yksi parhaista, mitä olen Nuuksiossa onnistunut vuosien varrella kulkemaan. Karttojen tutkiskelu kotioloissa hiljaisina iltoina kannattaa. Etenkin Pöksynhaara on kokonaisuudessaan syytä lisätä Nuuksion suosikkikohteiden listaan.
Jutun kuvat kirjoittajan ottamia lukuunottamatta kuvia, joissa itse kirjoittaja esiintyy ja joiden perässä on merkintä (T). Näistä kuvista kiitos kuuluu Tuulille.
Blogin kirjoittajalta:
NUUKSION RETKEILYOPAS ja KARTTA (1:15 000) SEKÄ UUSI REPOVEDEN RETKEILYOPAS (2020)
ALUEEN DIGIKARTTA NETISSÄ:
Retkikartta (Paikannimihaku: Nuuksion kansallispuisto).
Kansallispuiston yleiskartta ja palvelut.
Kuvien ja sisällön kopiointi luvatta kielletty.
VAELLUSJUTUT | Retkiä. Vaelluksia. Reittejä. 