PÄIVÄRETKI: LAPAKISTO, NASTOLA 12.11.2016

REITTI:  Lapakisto - Pitkäjärvi - Ahvenlammi - Kalliojärvi - Sammalisto - Lapakisto 8.0 km 

VAELLUSKAVERI: -

HUIPUT: Ensilumi. Hiljaisuus. 

ERIKOISTA: Reittimerkit neonväreissä.

ALUKSI

Nykyisessä ilmastossa voi eteläisessä Suomessa tehdä ensilumen retkiä monta kertaa vuodessa. Yksi näistä suuntautui minulle ennestään tuntemattomalle Nastolan Lapakiston suojelualueelle. Vaikka kaamoksen päivä oli lyhyt ja pilvinen, teki puhtaanvalkea lumi maisemasta valoisan ja kauniin. Pienen puolipäiväretken aikana ehti Lapakiston alueen koluta lähes kokonaisuudessaan.

Kuljettu reitti (klikkaa suuremmaksi).

RISTIKANGAS P – PITKÄJÄRVI – AHVENLAMMI – KALLIOJÄRVEN LAAVU 5.2 KM

Aamuvarhaisella Ristikankaan parkkipaikalle (kartta) saavuttuani oli siellä vielä tyhjää ja olin aamun ensimmäinen autolla paikalle saapunut kulkija. Kauniit lumen peittämät riukuaidat ohjasivat minut oikeaan suuntaan – kohti Lapakiston lammen rannalla olevaa esteettömäksi rakennettua nuotiopaikkaa.

Esteetön reitti Lapakiston nuotiopaikalle.Lapakiston rannalla.

Tuore lumi peitti lammen rannalle rakennettua nuotiopaikkaa (kartta) ja täysi halkoliiteri odotti ensimmäisiä tulistelijoita. Hetkiseksi nuotiopaikalla piipahdettuani jatkoin takaisin pääreitille, pienelle metsäautotielle, jota kävelin seuraavat sadat metrit. Pian laskeuduin Pitkäjärven rantaan, jota seuraillen sain kävellä hiljaisella rantapolulla (kartta) noin kilometrin verran.

Pitkäjärven rannoilla.Rantapolun opasteita.Rohkat: Hirvi ja kettu.

Hiljaisuus oli huumaavaa. Ainoat elonmerkit reitillä olivat heikoille jäille uskaltautuneiden ketun ja nuoren hirven jäljet. Jaloissa narskui tuore pakkaslumi. Kettu oli uskaltautunut järven poikki, mutta hirven jäljet johtivat nopeasti takaisin rantaan – ilmeisesti nuori hirvikin oli tajunnut kulkunsa vaarat.

Tuore kalliovieremä.

Pian saavuin opastetulle kalliovieremälle (kartta). Lohkareiden tuoreet halkeamapinnat ja ison kiven katkaisema koivun runko kertoivat vieremän olevan hyvinkin tuore. Hitaasti, vuosituhansien tahdilla rapautuvasta kallion sortumisesta pääsee luonnossa harvoin näkemään näin kouriintuntuvia merkkejä.

Pitkäjärven hienolla nuotiopaikalla.

Vieremän jälkeen nousin ylös kallioiden päälle. Täällä maisemat avautuivat nopeasti ja nuotiopaikka (kartta) jyrkänteen päällä oli todella komea! Pudotusta alapuoliseen järveen oli vain vajaat kaksikymmentä metriä, mutta avoimien kallioiden päältä se riitti takaamaan upeat näkymät järvelle. Vuosi sitten odotti jyrkänteen päälle nousijoita järven jäällä melkoinen yllätys… Nyt yllätin itse itseni, pysähtymällä jo lyhyen kulun jälkeen nautinnolliselle kahvitauolle.

Kahvitauko.

Nousin nyt hetken aikaa kohti Pitkäjärvenvuoren lakea (kartta). Ylös päästyäni käännyin takaisin ja oikaisin metsien poikki Ahvenlammin rantaan, jossa sain taas jatkaa rantapolkujen (kartta) viitoittamaa taivaltani. Ohuessa hangessa oli metsien läpi mukava tallata. Pakkaslumi oli kevyttä, eikä sitä riittänyt juurikaan kengänvartta ylemmäs.

Lumiset polut.Ahvenlammin pilkotus.

Ahvenlammin maisemat olivat jo hyvin erämaisia. Kauniit vastarannan kalliot ja kohtuullisen iäkäs männikkö peittyivät kaamoksen sinisen hämärän ja valkean hangen alle.  Rantapolku johdatti minut seuraavalle nuotiopaikalle (kartta), joita Lapakistossa riittää. Nuotiopaikka oli ohuen lumen peitossa, nuotiopuut ja kirves paikallaan.

Erämainen Ahvenlammi.Kulkijoita odotellessa.

Puuhuolto toimii.

Nuotiopaikalta opasteet johdattivat kohti Ristikangasta ja parkkipaikkaa, mutta suuntasin nyt seuraavalle järvelle – Kalliojärvelle – joka odotti minua pienen kallioisen mäen takana. Olinkin taas uusilla kauniilla rantapoluilla reilun puolen kilometrin kävelyn jälkeen.

Kalliojärvi.

Kalliojärven rantapolku (kartta) oli erityisen komea ja se kulki paikoitellen järven ylle kohoavilla avoimilla kallioilla. Jäätyvää järveä kaikkine pienine yksityiskohtineen ja railoineen oli upea katsella ja kuvata. Polkua oli helppo seurailla ja se yhtyy merkittyyn reittiin noin puolivälissä matkalla kohti laavua.

Järvi jäätyy.

Kalliojärven halkaisevassa niemessä on muutama mökki ja sen itäisemmässä Kumianhaarassa varsinainen pienten mökkien kylä, mutta se jää lähes kokonaisuudessaan näkymättömiin. Tunnelma oli täälläkin erämainen ja hiljainen.

Jäätyvän Kalliojärven kauneutta.

Kalliojärven ja Sammaliston väliin jää pieni ja epäilemättä komea lampi (kartta), jota en kuitenkaan käynyt nyt kurkkaamassa. Rannan poluilla oli sen verran hyvä kävellä. Paikoitellen oli liukkailla  rantakallioila oltava tarkkana, etten olisi löytänyt itseäni jäätyvän järven sylistä.

Rauhaa.

Lopulta nousin Kalliojärven hienolla paikalla olevalle laavulle (kartta). Pysähdyin täälläkin pienelle tauolle. Joku kulkija oli syönyt maissia ja nakannut jämät nuotiopaikalle. Tämän oli huomannut myös metsän myyrä, jonka pikkuruiset jäljet kuvioivat nuotiopaikan tuoreen lumen pintaa. Muita ei paikalla ollut jäljistä päätellen liikkunutkaan.

Kalliojärven laavu.

KALLIOJÄRVEN LAAVU – SAMMALISTO – LAPAKISTO P 2.8 KM

Matka jatkui nyt metsän, tai tarkkaan ottaen hakatun metsän puolelle. Luononsuojelualueen raja oli tullut vastaan ja tämän huomasi. Tuoreet hakkuun jäljet ulottuivat lähes rantaan saakka. Laavun puuhuolto oli muista taukopaikoista poiketen retuperällä, eikä hakkuuaukean reunassa ollut polttopuuta tarjolla muutamaa kalikkaa enempää.

Laavun takana.

Ohitin aukean nopeasti ja pian olin taas suojelualueen puolella – tuoreessa taimikossa tosin. Suuntana oli Sammaliston laavu, jonne päästäkseni minun oli ylitettävä Kalliojärveä ja Sammaliston lampea erottava, noin kilometrin levyinen kannas (kartta). Mäkinen taival vei nopeasti perille.

Taimikoiden läpi Sammalistolle.

Sammaliston rantapoluilla oli nyt jo muidenkin kulkijoiden jälkiä. Pian laavulle (kartta) päästyäni ja tulet sytytettyäni saapui paikalle pieni seurue jalan – ja toinenkin – muodikkaasti läskipyörillä liikkuen. Päivän ensimmäiset kulkijat! Savu nousi nuotiolta ja ympärillä levisi  rauhoittava maisema.

Sammalisto.

Laavulla oli pyöräilijöiden saavuttua jo sen veran kuhinaa, että syötyäni päätin jatkaa matkaani.

Touhotusta Sammaliston laavulla.

Lopuksi seurailin Sammaliston rannassa kulkevaa ja paikoin pitkostettua polkua, joka johdatti minut etelärannan laavuttomalle nuotiopaikalle (kartta). Täällä oli joku uskalikko kokeillut jo jään kestävyyttä. Toinen toistaan hienommilla paikoilla olevat taukopaikat ovat ehdottomasti alueen vahvuus. Ne tekevät alueella retkeilystä helppoa ja nautinnollista – hyviä vaihtoehtoja pysähdyspaikoiksi ja jalkojen oikomiseen riittää.

Sammaliston paikoin pitkostetuilla rantapoluilla.Sammaliston toinen taukopaikka.

Sammaliston jäkeen oli ylitettävänä lyhyt kannas. Olin pian lähtöpisteessä – alueelle nimen antaneen Lapakiston lammen rannalla. Täällä minulle hymyili iloinen reittimerkki. Ohitin viimeisenkin nuotiopaikan ja puolen päivän mittainen retki oli lopuillaan.

Talvehtivaa saraikkoa …… ja ruovikkoa.Hymy huuleen.

LOPUKSI

Lapakiston ehdottomiin vahvuuksiin kuuluvat hyvät ja kauniilla maisemilla varustetut taukopaikat. Vaikka metsät ovat rantoja lukuunottamatta nuoria ja monin paikoin suhteellisen vähän aikaa sitten talouskäytöstä poistuneita, onnistuu alue silti luomaan erämaista tunnelmaa. Pienten järvien ja lampien rakentamattomat rannat riittävät tähän mainiosti. Voisi hyvinkin kuvitella, että lähellä Lahtea oleva mukava alue kerää kesäisin paljon retkeilijöitä.

---

Jutun kuvat kirjoittajan ottamia.

Blogin kirjoittajalta:

NUUKSION RETKEILYOPAS (2018) ja KARTTA (1:15 000) SEKÄ UUSI REPOVEDEN RETKEILYOPAS (2020)

 

 

 

MUKANA KULKENEET PAPERIKARTAT: 

Printti Retkikartasta.

ALUEEN DIGIKARTTA NETISSÄ:

Retkikartta (Paikannimihaku:  Lapakisto, Nastola)

Lahden seudun luonto (kartat jamerkittyjen reittien esitteet).

Kuvien ja sisällön kopiointi luvatta kielletty.

Advertisement

PÄIVÄRETKI: SIPOONKORPI 6.1.2017

REITTI: Sotunki - Högberget - Bakunkärrsträsket - Kurbergen - Kalkkiruukin laavu - Sotunki 
(Itä-Hakkila) 10.4 km (+ 1.6 km)

VAELLUSKAVERI: -

HUIPUT: Pakkaslumi. Högbergetin näköalat. Uudet reitit, uudet paikat. Pehmeä umpihanki. Kurbergenin jyrkänteet. 

ERIKOISTA: Kaamoksen sini, paiste ja pakkanen.

ALUKSI

Reissu Sipoonkorven kansallispuistoon alkoi Sotungista, niin kuin monta kertaa aiemminkin. Ensin suuntasin Kalkkiruukin luontopolulle, jolla on kokonaisuudessaan mittaa 4.8 km. Luontopolulta poikkesin pian Högbergetin jälkeen omille poluilleni. Reittivalinnat olivat tällä kertaa erityisen onnistuneita.  Pakkanen paukkui ja alla pöllysi pehmeä pakkaslumi – suurelta osin kenenkään tallaamattomilla reiteillä oli todella miellyttävä kulkea. Liikkeellä olin käytännössä lähes auringonnoususta auringonlaskuun – päivä oli lyhyt.

Helpoiten Sipoonkorpeen pääsee Sotunkiin menevällä bussilla 717A.

Kuljettu reitti (klikkaa suuremmaksi).

SOTUNKI – HÖGBERGET – BAKUNKÄRRTRÄSKET 4.9 KM

Kirpeää pakkasta. Latvuksia kutitteleva aurinko. Kaunis Högberget. Hankea ja haamureittejä.

Bussipysäkille päästyäni hyppäsin pakkasen syliin. ”Maalaisbussissa” oli tunnelmaa jo valmiiksi – bussikuskin kanssa tuli jäisistä ja mutkaisista Sipoon teistä juteltua hartaasti. Bussipysäkiltä (kartta) oli matkaa kansallispuiston rajalle vain nelisensataa metriä.

Rajalla.

Vaikka kello oli jo varsin paljon, oli aurinko vasta nousemassa. Metsän sineen päästyä nousin luontopolkua pitkin Högbergetin päälle (kartta), jossa kävin jo aiemmeilla reissuilla tutuksi tulleita maisemia ihailemassa.  Parhaat näköalapaikat löytyvät Högbergetin länsilaidalta.

Metsän sinessä. Kohti huippua.

Huipulle päästyäni alkoivat auringon ensimmäiset säteet valaista hämäriä metsiä ja avointa lakea. Edes luontopolulla ei ollut ensimmäistäkään kulkijaa aamutuimaan liikkunut. Kettu oli sentään jolkotellut hangella ja muodostanut ohueen pehmeään lumeen oman jälkijononsa ja muutama metsäjänis oli tehnyt pitkiä loikkiaan Högbergetin rinteillä. Pakkanen paukkui yli kahdessakymmenessä asteessa, joten muiden eläinkunnan edustajien jälkiä ei pehmeillä hangilla koko reissulla juurikaan näkynyt.

Tuulisilla kallioilla ja aamuauringon valaisemilla kauniilla hangilla.Näkymä kohti Sotunkia on aina hieno – vuodenajasta riippumatta. Yksinäinen kulkija.

Högbergetin näkymiin ei koskaan kyllästy. Avoin maisema – tällä kertaa hankien alla – sai retken hyvälle alulle. Tuoreella lumella liikkuessa oli mukava huomata olevansa ainoa pakkaspäivästä hullaantunut.

Högbergetin hanget pakkasella. Aurinko!Sukellus Sipoonkorven kuusikoihin.Kuusikoissa.

Högbergetin itälaidalla törmäsin muutamien harvojen kulkijoiden jättämiin jälkiin, mutta pian jätin luontopolun taakseni, tarvoin hetken pehmeässä hangessa ja jatkoin uusiin maisemiin kohti Grankärriä (kartta) ja edelleen kohti koillista. Tallkärristä (kartta) löysin uuden, kartalta puuttuvan, kaiken lisäksi merkatun polkulinjauksen. Opasteet osoittivat kulkusuuntaani kohden Bakunkärrille (kartta) ja toisaalta jo kulkemieni Kalkkiruukin polkujen suuntaan.

Luminen, valoisa latvusto. Satumetsän silta ja jäätynyt puro.

Seurailin kenenkään tallaamatonta reittiä melko pitkään. Ylitin kauniin pienen sillan ja myöhemmin Hyppjakärrin suojuotin (kartta).  Vaikka pakkasta olikin reilusti, alkoi pehmeässä mutta melko ohuessa hangessa kulkeminen nostaa hikeä pintaan. Päämääränäni oli Bakunkärrin lampi, mutta päätin silti kävellä merkittyä haamureittiä hiukan pidemmälle (kartta). Lopulta sukelsin metsien läpi suoraan lammen rantaan, missä olikin hyvä pysähtyä ansaitulle kahville.

Pakkaspäivän kauneutta.

Pieni Bakunkärrs träsket (kartta) on avosoiden ympäröimä ja noin puolentoista hehtaarin kokoinen lampi. Toisin kuin Nuuksiossa, on Sipoonkorvessa vain muutamia lampia ja järviä. Moni Sipoonkorven harvoista lammista on kasvanut umpeen jo tuhansia vuosia sitten. Sama kohtalo odottaa ennen pitkää myös Bakunkärrs träsketia.

Bakunkärrträsket.

Vaikka pakkanen lupailikin jo kestäviä jäitä, päätin pysytellä lammen rannoilla – sen verran oli oikukas talvi taas kerran ollut. Pienen laakson pohjalla olevalle lammelle ei aurinko keskipäivästä huolimattakaan kunnolla paistanut. Auringon hailakat säteet tavoittivat pelkästään rantamäntyjen latvukset.

Valo yltää latvuksiin.

Kahvitauolle etsiydyin kaatuneen kuusen rungon äärelle. Tänne aurinko jo juuri ja juuri ylettikin, mutta hansikkaat pois otettuani puri pakkanen nopeasti ja kovaa. Ympärilläni oli pakkaspäivän rikkumaton hiljaisuus.

Tauon paikka.

BAKUNKÄRRSTRÄSKET – KURBERGEN – LAAVU – SOTUNKI (ITÄ-HAKKILA) 5.5 + 1.6 KM

Tauon jälkeen matka jatkui – alkuun kylmettyneitä sormia puhallellen. Ensin kävelin Bakunkärrträsketin rantoja myötäilevällä polulla ja metsän läpi oioin jo itse hankeen tallaamiani jälkiä pitkin. Umpihankeen, kohti pohjoista suuntasin vasta Hyppjakärrin itäiseltä reunalta (kartta). Määränpääkseni olin asettanut Kurbergenin jyrkänteen (kartta), joka ainakin kartalla ja ilmakuvilla näytti hyvältä.

Matkalla.Sipoonkorven laaksonpohjien hämyisiä metsiä.

Kahden-kolmenkymmenen sentin pehmeässä hangessa tarpominen oli nautinnollista. Pakkaslumi pöllysi. Kartalle merkittyä pientä polkua en hangen alta paikantanut, mutta tällä ei ollut niin väliksikään. Kurbergenin itäpuolisessa laaksossa (kartta) näytti erityisen hyvältä. Laakson pohjalla kasvavissa sekametsissä oli runsaasti lahopuuta ja monilla rungoillakin tuntui olevan mukavasti paksuutta. Näihin syrjäisiin ja hämyisiin laaksoihin – joita Sipoonkorven näissä osissa kyllä riittää – on palattava kesällä uudelleen.

Takaisin aurinkoon!

Kurbergenin laelle lopulta kiivettyäni en joutunut pettymään. Näköalat olivat komeat ja hämyisten metsien jälkeen kimmelsi aurinko kallioiden laella erityisen kirkkaasti.

Kurbergen.

Jyrkänteet länsipuolisiin laaksoihin olivat vaikuttavat, vaikka pudotusta alapuolisille soille ei ollut kolmeakymmentä metriä enempää. Kalliomänniköissä oli avaruuden tuntua ja puille kertynyt tykkylumi teki harvasta metsiköstä kauniin.

Kurbergenin jyrkät.

Laskeuduin Kurbergenin loivalta pohjoispuolelta suoraan lännen puoleiseen laaksoon. Lähellä olevaa Holmmossenin hiidenkirnua (kartta) en hankien alta halunnut lähteä etsimään, vaan otin suunnan Hattmossenin pohjoispuolella olevalle laakealle kalliolle (kartta). Täällä maisemat muistuttivat Högbergetiä, mutta varsinaisia näköalopaikkoja en kallioilta lähtenyt nyt etsimään. Kallioiden länsipuolelta puolestaan löytyivät suuret siirtolohkareet ja polku, jota kukaan ei ollut pakkaspäivänä kulkenut. Laavun suuntaan johtavalla pääpolulla (kartta) oli sentään jo liikettä ollut.

Hatmossenin laakeat kalliot.

Nyt matka joutui jo nopeasti. Luontopolun saavutettuani oli luontopolun varrella oleva laavukin (kartta) jo lähellä. Tänne päästyäni väsäsin päivän tulet. Aurinko alkoi jo häämöttää lähellä taivaanrantaa – valoisa aika oli vielä lyhyt. Toistaiseksi en ollut nähnyt koko päivänä ketään, mutta nyt laavulla jonkin aikaa oltuani, saapui sinne myös lyhyellä retkellä ollut pariskunta. Kulkijoiden jälkiä laavun ympäristössä sentään riitti jonkin verran. Toistaiseksi ovat palvelut ja nuotiopaikat Sipoonkorvessa vielä vähissä, joten Kalkkiruukin laavu on tullut vuosien varrella hyvin tutuksi. Hoito- ja käyttösuunnitelman mukaisesti tulevat Sipoonkorven palvelut  ja reitistö paranemaan tulevaisuudessa olennaisesti.

Kalkkiruukin laavu lumisen metsän keskellä.

Laavulta lähdettyäni oikaisin talojen välistä suoraan kohti bussiysäkkiä johtavalle tielle (kartta). Päätielle saavuttuani huomasin olevani sen verran ajoissa, että päätin pysäkillä värjöttelyn sijaan kävellä menosuuntaan. Peltoaukeita kulkiessani valaisivat päivän viimeiset säteet vielä laakson reunoilla olevia metsiä. Pakkaspäivän kaudneudesta sai nauttia loppuun saakka.

Kohti Itä-Hakkilaa.

LOPUKSI

Pakkaspäivän retki Sipoonkorvessa onnistui yli odotusten. Sekä Bakunkärrs träsket että etenkin Kurbergen ja sen ympäristö osoittautuivat näkemisen arvoisiksi paikoiksi. Kurbergenin ja sen lähistön jyrkkien kallioiden väliin jäävien laakson pohjien lähellä luonnontilaa olevat metsät on nähtävä kesällä ehdottomasti uudelleen. Reittivalinta oli tällä kertaa todella onnistunut.  Osuinpa kaiken lisäksi vielä suunnitelluille, karttaan merkkaamattomille, mutta jo maastoon merkatuille uusille reiteillekin. Vaikka kuljinkin tällä kertaa melko paljon polkujen ulkopuolella, oli pehmeässä ja vielä melko matalassa hangessa kahlaaminen suorastaan vapauttavaa. Lumikengistä olisi noissa olosuhteissa ollut varmasti enemmän haittaa kuin hyötyä.

---

Jutun kuvat kirjoittajan ottamia.

Blogin kirjoittajalta:

NUUKSION RETKEILYOPAS (2018) ja KARTTA (1:15 000) SEKÄ UUSI REPOVEDEN RETKEILYOPAS (2020)

 

 

 

MUKANA KULKENEET PAPERIKARTAT: 

Printti Retkikartasta.

ALUEEN DIGIKARTTA NETISSÄ:

Retkikartta (Paikannimihaku:  Sipoonkorven kansallispuisto)

Kansallispuiston yleiskartta ja palvelut.

MUUT KARTAT:

Ahola, Joel (2014): Sipoonkorpi – Pieni retkiopas, 1:25000. 

Kuvien ja sisällön kopiointi luvatta kielletty.

 

SYYSVAELLUS: ISOJÄRVI, KUHMOINEN 9.-11.9.2016

REITTI: Heretty - Vahterjärvi - Kalalahti - Lortikka - Vahterjärvi - Latokuusikko - Kuorejärvi - Heretty 19.5 + 3.9 km 

VAELLUSKAVERIT: -

HUIPUT: Vahterjärven laavu. Sikurirouskut ja muut sienet. Isojärven rannat. Majavien merkit. Lohkareluola. Latokuusikon aarni. Kaakkurit. 

ERIKOISTA: Pelottomat majavat.

ALUKSI

Isojärven kansallispuisto on yksi eteläisen Suomen melko tuntemattomista kansallispuistoista. Siellä käymistä oli tullut suunniteltua jo pitkään. Kooltaan Isojärvi sopii hyvin joko päiväretkeilyyn tai viikonlopun kestävälle pienelle vaellukselle.

Erilaisia retkeilypalveluja on runsaasti – vuokratuvista tavallisiin nuotio- ja telttapaikkoihin sekä laavuihin. Isojärveltä löytyy pari luontopolkua ja runsas määrä merkittyjä reittejä. Melojille (ja soutuveneen vuokraajille) löytyy myös sallittu leiripaikka Renusaaresta. Ainoastaan autiotuvat alueelta puuttuvat.

Järvi-Suomea hyvin edustava puisto tarjoaa mahdollisuuksia tutustua majavien elämään, yhtälailla vanhoihin kuin tuoreisiinkin majavien rakennelmiin. Vanhoja metsiä alueelta löytyy ainoastaan muutamista paikoista. Ne paikantaakseen kannattaa tutustua esimerkiksi Isojärven hoito- ja käyttösuunnitelmaan.

Vaikka Isojärvi onkin eteläisessä Suomessa, on sen saavuttaminen ilman omaa autoa hankalaa. Tampereen ja Jyväskylän välillä (tie 9) liikennöi päivittäin lukuisia busseja (Matkahuolto), mutta matkaa tieltä (Länkipohja) kansallispuistoon (Huhtala) on 14 kilometriä. Lahden ja Jyväskylän välille (tie 24) jäävästä Kuhmoisista matkaa Isojärven  itäpäähän (Heretty) on puolestaan noin 17 kilometriä (kartta).

PÄIVÄ 1: HERETTY – VAHTERJÄRVI 4.2 + 1.3 KM

Iltapoluilla kauniissa valossa. Majavat näytillä. Kiertotie kauniin metsän läpi. Vahterjärven upea leiripaikka.

Päivä 1. Heretty – Vahterjärvi (klikkaa suuremmaksi).

Viikonloppuretki alkoi illansuussa – ilta-auringon kauniissa hehkussa Heretyn parkkipaikalta (kartta). Kapeaa, mäkistä ja mutkaista tietä Kuhmoisista Herettyyn ajellessa tunsi siirtyvänsä melkoiseen korpeen. Tunnelma heti alkuun oli erinomainen – mukavan erämainen. Syksyisenä perjantai-iltana oli Heretyn kahvila kiinni, joten viimeistä pullaa en taipaleelleni vanhalta metsätyö-kämpältä saanut. Kämppäkahvilan pihamaalta löytyy kaivo vesitäydennyksiä varten.

Heretty: Metsätyökämpän kahvila ja pari vuokrattavaa huonetta.

Polulle vihdoin astuessani oli sää syksyisen raikas. Alkumatkasta aina Kannussalmen sillalle (kartta) saakka sain kävellä helppokulkuisia sorattuja polkuja pitkin. Aina silloin tällöin pysäytti matkanteon joku näyttävä sieni. Olin ajatellut poimia reissun aikana sienitäydennyksiä talven varalle, eikä kaupunkiin tarvinnutkaan palata tyhjin käsin.

Syksyinen sorattu polku.

Kannussalmen sillalla olin nopeasti, mutta Heretyn parkkipaikaa lähellä olevan Kannuslahden nuotio- ja leiripaikan (kartta) keittokatoksineen päätin käydä kurkkaamassa paluumatkalla.

Kannussalmen sillalla.

Pitkän sillan yli kulkiessaan tulee ylittäneeksi Kurkijärveen kuuluvan kapean lahden. Kaunis Kurkijärvi rakentamattomine rantoineen kuuluu lähes kokonaisuudessaan kansallispuistoon. Sillan eteläpuoleisessa kivessä kasvoi kaunista kaarrekarvejäkälää.

Kurkijärvi.Värikkäät aprikoosiseitikit.

Matka jatkui leppoisasti. Kurkijärvelle heitin lopulliset hyvästit Mäyrälahden tervaleppää kasvavassa pohjukassa. Alueen paikannimistö herätti hiukan kummastusta, sillä seraavaksi astelin Tapposuon laitamilla (kartta). Olisi tietenkin mielenkiintoista tietää, mikä on tarina suon nimen taustalla. Reilun kilometrin päässä olevassa Viinahoilossa on varmaan joskus porissut pontikkapannu – tarjoaahan rotkon (hoilon) pohja hyviä piiloja.

Mäyrälahden pohjukassa.

Metsätalouden merkit olivat alkumatkalla selvästi nähtävillä tasaikäisinä metsäkuvioina ja ojitettuina kosteikkoina. Kuoriaisen ja Kaakkolammin soistuvien lampien rannat (kartta) saavutettuani alkoivat metsät kuitenkin vanheta ja muuttua luonnotilaisemmiksi. Lepolammille päästyäni olin jo arvokkaasti vanhenevan ja aarnioituvan metsän sylissä. Polunvarressa kasvavan koivun pakurikäävän oli joku ajattelematon kulkija kerännyt talteen.

Kuoriainen – syksyn värit kauniilla soistuvalla lammella. Joku on riipinyt arvokkaan pakurin talteen.Kaakkolammin kauneutta illan valossa.

Kaakkolammin jälkeen suuntasin kohti koillista ja Lepolammia. Täällä polkua oli jouduttu linjaamaan uudelleen majavien padon aiheuttaman tulvan vuoksi. Uusi reitti on merkitty maastoon nauhoilla – hyvin selvästi. Hiukan ennen lampea kohtasin illan ensimmäiset kulkijat, jotka ystävällisesti neuvoivat pitämään silmät auki: Majavat olivat illan hämärtyessä liikkeellä.

Hunajavahakkaat ja rentukat pienen puron varrella.
Majavien valtakunta.

Kauan ei Lepolammin laidalla (kartta) tarvinnut odotella, kun kokonainen majavaperhe lipui hitaasti lammen poikki. Viiden majavan näkeminen yhtäaikaa oli upea kokemus. Aiemmin olen esimerkiksi Kuhmossa joutunut odottelemaan arkojen majavien näyttäytymistä tuntikausia. Nämä majavat näyttivät tottuneen ihmisiin. Poikaset tosin katosivat nopeasti jonnekin näkymättömiin, mutta majavavanhemmat jäivät näkyvälle paikalle lammen vastarannalle ruokailemaan. Kauas kuuluva maiskutus sai hymyilemään.

Vähän aarnimetsän tuntua.Puro rahkasammalten keskellä.

Vahterjärvi leiripaikkoineen (kartta) oli jo lähellä. Vanha metsä, jonka läpi nyt kuljin, piristi mukavasti mieltä.  Nousin lopuksi pienen kallioisen mäen yli ja sain Vahterjärven näkyviin. Leiripaikka laavuineen näkyi kauas. Oli hiljaista.

Vahterjärven laavu näkyvissä.

Leiripaikan rannalla ei toistaiseksi ollut ketään. Teltan pystytin kallioiden päälle – laavun viereen. Erinomaisia paikkoja teltoille ja isommalle joukolle löytyy laavun takaa, pienen Vahterlammen etelärannalta.

Parin päivän leiripaikka löytynyt.

Saatuani teltan pystyyn oli palattava Lepolammille. Majavien näkeminen on ollut sen verran harvinaista herkkua, ettei tilaisuutta voinut jättää hyödyntämättä. Samalla sain oikoa hiukan jalkojani. Sääkin oli mitä parhain – poutainen ja raikas.

Pilvipoutainen kaunis ilta Vahterjärvellä.

Majavat näyttäytyivät tälläkin kertaa, tosin poikaset pysyivät loitolla. Leiriin palasin hämärän tullen. Nyt oli laavulle saapunut yksinäinen kulkija, jonka kanssa istuimme iltatulista nautiskellen aikamme. Isojärven reissu oli alkanut erinomaisesti.

Illan tunnelmat.

PÄIVÄ 2: VAHTERJÄRVI – KALALAHTI – LORTIKKA – VAHTERJÄRVI + KAAKKOKALLIO 9.2 + 2.6 KM

Sieniä, sieniä, sieniä. Kaunis Isojärvi. Lounas Kalalahden laavulla. Omilla poluilla Kurkilamminvuorilla. Päiväkävijöitä Lortikassa, väkeä leirissä. Iltalenkki Kaakkokallioille. Julkkismajavat.

Päivä 2. Vahterjärvi – Kalalahti – Vahterjärvi (klikkaa suuremmaksi).

Aamu alkoi kahvilla ja majavilla. Hämärän aikaan aktiivisten elukoiden elämää oli käytävä seuraamassa heti aamusta, pienellä aamulenkillä. Samalla sain kulkea taas kerran vanhan ja tunnelmallisen metsän läpi.

Uuteen päivään. Majavalammelle aarnioituvan metsän läpi.Lepolammi – majavalampi.

Olin suunnitellut viikonloppuni niin, että saatoin kulkea toisen päivän ilman rinkkaa. Leiri jäi paikalleen Vahterjärvelle ja selkääni nakkasin pienen päivärepun, jonne mahtui kaikki tarvittava keittimestä lähtien. Kädessä kulki ämpäri sieniä varten.

Vahterlammin – mukavia telttapaikkoja.

Vahtejärven ja -lammin välisen suon ylitin pitkoksia pitkin. Tämän jälkeen kiipesin järvimaisemien ylle. Kuivilta kallioltakin löytyi kauniita sieniä – punahelttaisia seitikkejä sekä näyttävän pulleita männynsuomuorakkaita. Kummastakaan ei ämpärintäytteeksi tietenkään ollut, mutta sienten moninaisia muotoja on aina mukava tutkiskella. Kalliolta laskeuduttuani törmäsin jälleen kansallispuiston tunnuseläimen tekosiin: Täältäkin löytyi vanha pato.

Vahterjärven ja -lammin väliset pitkokset. Vahterlammi.Vanh majavapato Vahtejärven pohjoispäässä.

Kohti Isojärveä kuljin pitkälti kuivissa männiköissä ja kallioisissa maisemissa. Yhdessä kallioiden välisessä notkelmassa (kartta) innostuin lähtemään sienten perässä hiukan kauemmas pääpoluilta.

Kuivilla kallioisilla kankailla.

Kantarellejakin vielä löytyi, mutta eniten metsässä ja paljolti polkujenkin varsilla kasvoi sikurirouskua. Ilmeisesti hiukan tuntemattomampi, mutta erinomainen ruokasieni jää monelta poimimatta. Olin lähtenyt reissuun suurin odotuksin mustatorvisienten suhteen, mutta ne oli näistä metsistä jo kerätty talteen – lähes viimeistä torvisientä myöten. Ainoastaan yksi torvisieni tuli reissulla vastaan!

Leppähelokat?

Isojärvi häämötti jo kaukaa metsän siimeksestä. Järven rantaan laskeuduin jyrkkää polkua pitkin. Kauniissa järvessä ja aarnioituvissa metsissä riitti kuvattavaa. Harmaasta säästä huolimatta oli tyyni järvi todella kaunis.

Isojärvi. Vastarannalla kansallispuistoon kuuluva Hiidenvuori.

Ilokseni ja yllätyksekseni oli metsä myös täällä suhteellisen vanhaa (ilmakuva). Vihreän eri sävyissä riitti ihmeteltävää ja huomio kinnittyi maatuviin runkoihin, niillä kasvaviin sammaliin sekä nahka- ja torvijäkäliin. Tuhkelot olivat jo pössäyttäneet kesän itiöt ilmoille.

Isojärven rantamilla.Metsäkerros- ja sulkasammalet.Metsänahkajäkälä.Kauniit tuhkelot ja torvijäkälät.

Kosteilla rannoilla kasvoi sekovartisia maksasammalia – muinaisia, jo 500 miljoonaa vuotta sitten maalla menestyneitä kasveja. Törmäsin matkalla muutamiin päiväretkeilijöihin, mutta reitillä ja rannoilla oli viikonlopusta huolimatta erittäin rauhallista.

Tyyni Isojärvi.Heijastuksia.Rannan maksasammalet.Rauhaa.

Viihdyin rannoilla ja rantakivikoilla melko pitkään. Lopulta nälkä ajoi kohti Kalalahden laavua. Loppumatkasta vanhat metsät vaihtuivat vanhoihin talousmetsiin ja tunnelmallinen pienempi polku leveämpään baanaan. Vanha metsäautotie on kunnostettu maastopyrillä ajettavaksi. Komealla paikalla (kartta) olevalla laavulla kohtasin nuorten miesten kolmikon, jonka kanssa jutustellessa vierähti melkoinen tovi.  Porukka oli lähtenyt viikonloppureissulle varusteita testaamaan. Rannalta löytyy myös erillinen nuotiopaikka.

Opasteita Kalalahden lähellä.

Laavulta lopulta lähdettyäni suuntasin Kalakorpeen. Täälläkin ovat majavat muuttaneet maisemaa. Soinen ja tulviva jokivarsi oli täynnä pystyn kuolevia runkoja. Seurailin kohti Lortikkaa johtavaa reittiä ja välillä poikkesin metsään sienten perässä. Täältä löytyi myös suppilovahveroita, jotka noukin talteen.

Kalakorvessa.

Lortikalle saakka en pääreitillä pysytellyt, vaan poikkesin Kurkilamminvuorelle (kartta) näköaloja ihailemaan. Hiukan peitteisiltä kallioilta pudotus alapuoliselle Kurkilammille on lähes 50 metriä. Maisemia oli ihastelemassa myös ukkometso, joka säikäytti tapansa mukaan – rytinällä lentoon pyrähtäen. Vuoren laella oli runsaasti isoja siirtolohkareita.

Kurkilamminvuorella.

Kurkilamminvuorelta suuntasin suorinta reittiä Lortikanlammille, josta löytyy iso, jopa 20 hengelle sopiva vuokratupa. Tuvalla näytti olevan porukkaa, joten tarkemmin en tupaan päässyt tutustumaan. Jatkoin matkaani Yläisen Lortikan eteläpuoliselle nuotiopaikalle, jossa pysähdyin hetkeksi ja jututin siellä tapaamiani muita retkeilijöitä.

Lortikanlammilla.

Hetken huokaistuani ja kahviteltuani nousin Lortikanvuorille (kartta). Vuorten rajoitusosassa on polkujen ulkopuolella liikkuminen kielletty. Jättimäisten siirtolohkareiden peittämällä vuorella on sen verran puustoa, ettei kunnon näköaloja kallioisen kukkulan jyrkkyydestä huolimatta löydy. Metsän koillispuolisessa kuusia kasvavassa hoilossa kasvaa varsin näyttävää kuusikkoa.

Vuorella.Lortikanvuoren koillispuolisissa kuusikoissa.

Takaisin Vahterjärven leiriin palailin majavalammen kautta, mutta nyt majavat pysyttelivät näkymättömissä. Päivä oli kuljetellut minua kansallipuiston hienoimmissa osissa ja saaliiksi olin saanut ämpärillisen sieniä. Ennen leiriin palaamista oikaisin vielä Vahterjärven länsipäätyyn maisemia katselemaan.

Vahterjärven länsipäässä.

Leiripaikkaan oli nyt ilmaantunut lisää porukkaa. Laavun lisäksi myös toinen, Vahterjärven kaakkoiskulmassa oleva nuotiopaikka oli käytössä. Aikaa oli, joten lähdin vielä pienelle iltalenkille Kaakkokallioille (kartta). Täällä kohtasin jonkin verran hirvikärpäsiä ja hirvistä kertoivat myös hirvien lantakasoissa kasvavat ja pitkäjalkaiset hirvenkaulussienet.

Päivä oli ollut erittäin antoisa, myös sienten suhteen. Päiväksi oli lupailtu pientä sadetta, jota ei koskaan tullut. Hyvä niin. Syksyn pimeydessä loimottavilla tulilla oli taas kerran erityisen tunnelmallista istuskella.

Illan päätös.

PÄIVÄ 3: VAHTERJÄRVI – LATOKUUSIKKO – KUOREJÄRVI – HERETTY 6.1 KM

Lohkareluolalla. Latokuusikon aarni ja raidankeuhkojäkälät. Majavan merkkejä loppuun saakka. Kuikat ja kaakkurit. Aurinkoa!

Päivä 3. Vahterjärvi – Latokuusikko – Heretty (klikkaa suuremmaksi).

Viimeinen päivä alkoi kirkkaassa säässä. Vaikka ohjelmassa oli varsin lyhyt matka takaisin Heretyn parkkipaikalle, osui matkalle paljon mielenkiintoista nähtävää. Viimeiset sikurirouskutkin tuli alkumatkasta vielä kerättyä.

Leiri purettu.

Odotin kovasti pääsyä Latokuusikon aarnialueelle, mutta ennen sitä minut pääsi yllättämään polun varressa ollut näyttävä lohkareluola (kartta). Tästä en etukäteen tiennyt mitään. Luolan jälkeen ohitin Viinahoilon rotkon ja lopulta tulin kansallispuiston toiselle rajoitusosalle – Latokuusikon aarnialueelle.

Lohkareluolalla.

Latokuusikon aarnialue (kartta) on varsin pieni. Mieleen täältä jäivät etenkin muutamat polun varteen sattuneet suuret haavat (joita majavat olivat järsineet) ja niillä kasvavat vanhojen metsien tunnuslajit – paperiarkin kokoiseksi kasvavat raidankeuhkojäkälät. Mieltä lämmittivät myös lukuisat käävät. Polku oli monin pakoin kaatuneiden runkojen peittämä, joten aivan huonokuntoisimmille ei Latokuusikon läpi kulkevaa reittiä voi suositella.  Alueen myrskytuhot olivat paikoin todella mittavia.

Jättiläinen.Raidankeuhkojäkälä.Musta aukko.Latokuusikon myrskytuhoja.Maatuvalla kuusen rungolla oli kokoa. Ryhmätuhkelot ovat löytäneet hyvä kasvupaikan lahokannolta.

Latokuusikon aarnialue päättyi Hevosjärven pohjoisrantaan. Täältäkin löytyi majavien rakentama pato. Upeassa säässä ja Kuorejärveen laskevalla kauniilla purolla oli hyvä olla.

Majavapato vuotaa. Hevosjärvi.

Kuorejärven rantaan päästyäni minut pääsi yllättämään kaakkuripari, jonka mukana lipui yksi jo kookkaaksi kasvanut poikanen. Erämaajärvien linnun pääsee siis todennäköisesti näkemään täällä tulevanakin kesänä.  Järven toisessa päässä puolestaan uiskenteli kuikkapari, mutta poikasia ei sillä näkynyt.  Ehkäpä kuikan poikaset olivat joutuneet hauen suuhun.

Hauska silta Hevosjärvellä.Kuorejärvi – kaakkureiden ja kuikkien koti.

Kuorejärven laavulla (kartta) oli parikin yöpyjäporukkaa heräilemässä. Pysähdyin laavulle hetkeksi, join termariin keittämäni kahvit ja ihailin tyyntä järven pintaa.

Kuorejärven laavu.

Loppumatkasta innostuin vielä kuvaamaan maanpinnan pieniä ihmeitä – jäkäliä ja sammalia. Suurilla siirtolohkareilla kasvoi lisäksi riidenliekoa ja pikkuruisia sieniä.

Sulkasammalet. Sarvet. Siirtolohkareen alla.

Ympyrälenkkini tuli lopulta täyteen ja astelin taas tuttuja polkuja pitkin Kannussalmen sillan yli. Nyt poikkesin myös Kannuslahden nuotiopaikalla (tai oikeammin keittokatoksella). Kannuslahti (kartta) tarjoaa erinomaisen ja kauniin leiripaikan vain reilun puolen kilometrin päässä Heretystä.

Syksyn tuntua. Kannuslahden katos. Kannuslahti.

Viimeiset sadat metrit kävelin taas sorattua polkua pitkin. Herettyyn saavuttuani oli kahvila juuri aukeamassa, joten päätin hiukan odottaa. Kahvilan emäntä kertoi Kalalahdella olevista soutuveneistä, joita saa vuokrattua Heretyltä kohtuulliseen hintaan. Niillä pääsee helposti Isojärvellä sijaitsevaan  Renusaareen (kartta), josta löytyy myös nuotio- ja leiripaikka. Tätä täytyy seuraavalla Isojärven reissulla ehdottomasti kokeilla!

Loppumatka leveällä polulla.

LOPUKSI

Isojärvi yllätti positiivisesti. On varmaa, että siellä tulee vierailtua vielä joskus toistekin. Lukuisat rauhalliset vesistöt ja saaren leirpaikka tekevät Isojärvestä mielenkiintoisen kohteen myös melojille. Kansallispuiston tunnukseksi valittu majavakin tuli nähtyä livenä, joten mitään olennaista ei reissulta jäänyt uupumaan. Isojärvi on hyvä vaihtoehto retkipaikaksi eteläisessä Suomessa – esimerkiksi huomattavasti suositummille Nuuksiolle ja Repovedelle.

---

Jutun kuvat kirjoittajan ottamia.

Blogin kirjoittajalta:

NUUKSION RETKEILYOPAS (2018) ja KARTTA (1:15 000) SEKÄ UUSI REPOVEDEN RETKEILYOPAS (2020)

 

 

 

MUKANA KULKENEET PAPERIKARTAT: 

Printit Retkikartasta (Paikannimihaku:  Isojärven kansallispuisto).

ALUEEN DIGIKARTTA NETISSÄ:

Retkikartta (Paikannimihaku:  Isojärven kansallispuisto).

Kuvien ja sisällön kopiointi luvatta kielletty.

 

 

 

PÄIVÄRETKI: PALJAKKA JA HEPOKÖNGÄS, PUOLANKA 21.7.2016

REITTI: Holstintie - Ilveskota - Holstinvaara - Kilpisuo - Ilveskota - Holstintie - Pirunkirkon päivätupa - Holstintie + Hepoköngäs 12.4 + 1.4 km

VAELLUSKAVERIT: Tuuli.

HUIPUT: Holstinvaaran kuusikot. Leililampi vaaran laella. Saniaislehdot. Kilpisuo. Hiljaisuus.

ERIKOISTA: Lehtojen runsaus.

ALUKSI

Paljakan luonnonpuistossa on pitänyt vierailla jo pidemmän aikaa ja vihdoinkin siihen avautui hyvä mahdollisuus. Vanhoja metsiä on eteläisessä Suomessa enää äärimmäisen vähän. Kainuun korvista muutamia syrjäisiä, melko pienialaisia ja vanhoja aarnimetsiä (Elimyssalo, Malahvia, Martinselkonen, Jonkerinsalo, Murhisalo…) vielä löytyy. Paljakan kuusikot ovat näistä yksi hienoimmista esimerkeistä – lähes ainoa laajempi kirveenkoskematon metsä koko eteläisessä Suomessa. Samalla reissulla tuli vierailtua myös Hepokönkään näyttävällä vesiputouksella.

Luonnonpuistot ovat kaikkein tiukimmin varjeltuja suojelualueita, joissa liikkuminen on sallittu ainoastaan merkityillä reiteillä. Näitä ovat Paljakan ohella mm. Värriö (ei lainkaan reittejä) sekä Sompio UK-kansallispuiston kyljessä. Epäilemättä tunnetuin luonnonpuistomme on Kevo, jonka läpi kulkee suosittu vaellusreitti.

Paljakan luonnonpuistoon on vaikea päästä ilman autoa. Puolangalle sekä Ristijärvelle on matkaa noin 30 kilometriä ja Paltamoon noin 50 kilometriä. Paltamon ja Puolangan välillä kulkee päivittäin yksi bussi (Matkahuolto), jolla pääsee hiukan lähemmäs luonnonpuistoa. Tällöinkin tulee bussin käyttämältä tieltä (78) matkaa puistoon yli 10 kilometriä. Viereisestä Paljakan hiihtokeskuksesta löytyy erilaisia vaihtoehtoja yöpymiseen ja tähän sopii myös luonnonpuiston rajalla oleva Ilveskota.

HOLSTINTIE – HOLSTINVAARA – PIRUNKIRKKO – HOLSTINTIE 12.4 KM

Kuljettu reitti. (klikkaa suuremmaksi).

Kesäinen Kainuun vanhojen metsien kierros jatkui tällä kertaa Paljakan luonnonpuiston kuusikoissa. Paljakan luonnonpuisto on Ulvinsalon luonnonpuiston (ei avoinna yleisölle) ohella ainoa alue Kainuussa, missä kirveenkoskemattomaksi luokiteltava metsää on laajemmalti.

Luonnonpuiston rajalla.

Retkemme alkoi Holstintien pieneltä parkkipaikalta (kartta). Muita kulkijoita ei näkynyt.  Laittelimme varustuksen kuntoon kohtuullisen pitkää päiväretkeä varten ja aloitimme matkamme pientä tietä pitkin kulkien. Metsään pääsimme nopeasti ja pian olimmekin jo luonnonpuiston rajalla (kartta).

Ilvespuro.

Kirkasvetisen Ilvespuron (kartta) ylitettyämme vei reitti puiston rajalta hiukan etäämmäs – Latvavaaran pohjoisrinteille. Vaikkei metsät täällä aivan alueen vanhimmasta päästä olleetkaan, oli niissä hyvä kulkea.

Alkuun keltaisia reittimerkkejä seuraillen.

Sää oli erinomainen. Vaikka kesä oli ollutkin varsin sateinen ja itikoille suotuisa, oli nyt sen verran tuulista, että matkaa saattoi taittaa huoletta T-paidassa. Lämpöäkin oli sopivasti, parikymmentä astetta.

Naavan peittämät.

Osassa kuusista kasvoi niin paljon naavaa, ettei neulasille jäänyt enää juurikaan tilaa kasvaa. Pystyynkuolevat kuuset tarjosivat elämän sienten ja levien yhteiselolle. Siellä täällä kasvoi vanhoja ja komeita haapoja.

Kuusikon takaa pilkottaa Holstinvaara. Korkeuksiin kurotteleva haapa.

Latvavaaran pohjoista reunaa seuraileva polku vei reitin ainoalle varsinaiselle taukopaikalle – Ilveskodalle (kartta). Matkaa oli taitettu nyt noin 2,5 kilometriä. Kurkkasimme sisään, jossa yöpynyt ja lyhyellä vaelluksella ollut tyttökolmikko oli aamutoimissaan. Niinpä päätimme kodan sijaan kahvitella ulkona olevalla nuotiopaikalla auringonpaisteesta nauttien.

Reittimme oli toistaiseksi pysynyt luonnonpuiston rajojen ulkopuolella. Kodalta lähdettyämme ylitimme heti luonnonpuiston laakson pohjalla virtaavan puron toistamiseen. Holstinojan puro laskee Hangassuolta kohti itää. Puron ylittävän sillan takana odotti kaatunut opastekyltti, jossa luonnonpuiston sääntöjä kerrattiin ja muistutettiin myös sitä, ettei marjojen tai sienten kerääminen ole luonnonpuistossa sallittua.

Maassa makaavan opasteen parhaat päivät ovat ohi.

Edessä oli reissun  ainoa kunnon nousu, jota olin etukäteen arvellut rankemmaksikin. Hiukan vajaat sata metriä ylös nouseva polku (kartta) oli alkuun jyrkkä, mutta se loiveni nopeasti kohti vaaran lakea. Metsät olivat nyt selvästi alkupätkää iäkkäämpiä ja komeampia. Luonnonpuiston reitti ehti olla suljettuna jo jonkin aikaa. Runsaita myrskytuhoja syntyi etenkin vuonna 2010. Nyt polku on taas auki, raivattu ja linjattu osin uudelleen. Kaikkiaan oli polku varsin vaatimaton – pieni ja vähän kuljettu. Siellä täällä uusissa myrskyissä kaatuneita runkoja kuitenkin joutui kiertelemään ja ylittämään. Luonnonpuiston sisällä reitti oli merkitty varsin huomaamattoman värisillä ruskeilla täplillä.

Kaatuneiden runkojen yli.

Matkanteko pysähtyi monta kertaa jonkin iäkkään ja kauniin puun juurelle. Näistä kaikkein suurimman vaikutuksen teki vinossa ja toisiin puihin nojaillen kasvava kookas haapa. Sen juurella puolestaan kasvoi valosta alaoksiaan kasvattamaan innostunut haaroittunut kuusi.

Haapavanhus kuusikon keskellä.

Jo alkumatkasta olimme vakuuttuneita siitä, että olimme päässeet ihailemaan  epäilemättä yhtä koko eteläisen Suomen kauneimmista metsistä. Samanlaista kuusikkoa en Suomessa ole nähnyt vielä missään. Multiharjun pienialainen aarnimetsä männiköineen Seitsemisen kansallispuistossa on epäilemättä yhtälailla näkemisen arvoinen, mutta siellä valtapuulajina oleva mänty keloineen ja narisevine konkeloineen luo aivan toisenlaisen tunnelman. Evon retkeilyalueen pienialainen Kotisten aarnialue on puolestaan huomattavasti Paljakan valoisaa lakiosien kuusikkoa hämärämpi ja puustoltaan monipuolisempi.

Holstinvaaran lakiosien kuusikoissa (T).

Siellä täällä olleet pienet ja hitaasti uudistuvat myrskytuhoalat kertoivat omaa tarinaansa alueen ankarista oloista. Uudistuminen on lakiosien kuusikoissa kovissa pakkasissa hidasta. Luontainen metsänraja alkaa vaaran laella olla jo lähellä.

Lumimittari talviretkeilijölle.Lakimetsissä.

Vaaran laella reitti kulkee kolmen pienen ja hilloja kasvavan suon ohi (kartta). Näistä viimeisen keskellä on pieni Leililampi. Lammen viereisellä pienellä kalliolla oli hyvä pysähtyä nousun päätteeksi hetkeksi lepäilemään ja paikan rauhasta nauttimaan.  Aurinko lämmitti ja oli hiljaista. Oli hyvä olla.

Vaaranpäällyssuo. Leililammella. Tuuli piti hyttyset loitolla (T).

Leililammen jälkeen matka jatkui vaaran laella ja käännyimme kohti itää, ihastellen lahoaviin koivuihin kasvaneita taula- ja arinakääpiä sekä etenkin kuusissa eläviä kantokääpiä. Komeasti kukkiva ja kosteikon reunaan kohonnut pohjansinivalvatti ei jäänyt huomaamatta. Alkuun en kasvia tunnistanut, mutta haku jälkikäteen tuotti tuloksen. Kasvi esiintyy täällä aivan eteläisimmillä kasvupaikoillaan ja kuuluu ennemminkin Lapin luontoon.

Kuusikon kauniit käävät. Pohjansinivalvatti. Nimetön suo Holstinvaaran laella.

Lakiosien nimettömän suon (kartta) ohitettuamme alkoi metsän luonne hiljalleen muuttua. Kenttäkerroksen varvikko vaihtui heiniin ja saniaisiin – lehtojen ja puronotkelmien aluskasvillisuuteen.

Kuusien uusi elämä.

Vanhoja myrskyn kaatamia runkoja lojui siellä täällä. Toiset olivat tuoreita, toiset jo kauan aikaa metsän pohjalla maanneita. Puusto oli täällä paikoin hyvin järeää kuusikkoa.

Sammaleinen, heinikkoinen ja pehmeä metsän matto.Polut kuusivaltaisten lehtojen keskellä.

Vuoden 2010 myrskytuhojen jälkeen uudelleen linjattu reitti vei meidät Kilpisuon pohjois- ja itäpuolisille rinteille (kartta). Samalla retkeilijöille sallittu reitti on hiukan pidentynyt (kts. retkikartta). Lehtomaisten ja järeiden kuusikoiden keskellä kulkiessaan tunsi oman pienuutensa.

Pieni ja tuore myskytuhoalue.

Paljakasta löytyy kirveenkoskemattomien metsien lisäksi myös kokonaan metsäpaloilta säästyneitä kuusikoita. Uudesta polkulinjauksesta huolimatta saimme välillä kiipeillä kaatuneiden runkojen yli. Tämä teki matkanteosta hiukan normaalia hitaampaa ja raskaampaa.

Kaunis ja kookas pohjansinivalvatti ei jää huomaamatta.Pahka.

Välillä oli istahdettava juomaan. Loppukesän metsissä oli yllättävänkin hiljaista. Melko harvinainen, vanhoissa metsissä viihtyvä pikkusieppo (ääninäyte) tahditti välillä kulkuamme ja uteliaat tiaiset tulivat tervehtimään. Jatkuvampaa ääntä piti puolestaan pieni tuulen humina ja silloin tällöin kuulunut haapojen havina.

Järeitä lehtojen kuusia.
Kuolevien kuusien kauneutta.

Lehtomaisten metsien jälkeen ja taukoa pidettyämme laskeuduimme lopulta jyrkästi alas Kilpisuolle (kartta). Suolta avautuva karu maisema tuntui pitkän metsätaipaleen jälkeen hyvältä – suorastaan vapauttavalta.

Kilpisuo.

Nevan yli pääsimme uusia pitkoksia pitkin. Vanhat pitkokset tosin kulkivat koko matkan vierellä, upoten pikku hiljaa suon syvyyksiin.  Pienelle aurinkoiselle tauollekin oli pitkoksille hyvä pysähtyä. Retkeilyrakenteita ei pitkoksia enempää luonnonpuiston alueelta löydykään.

Kaksilla pitkoksilla. Kilpisuon reunamilla – takaisin metsään…

Suurelta, kolmisenkymmentä hehtaaria käsittävältä Kilpisuolta oli matkaa Ilveskodalle enää puolisentoista kilometriä. Lehtojen kenttäkerroksen heinät ja saniaiset vaihtuivat jälleen kangasmetsien varpuihin, kun laskeuduimme alas kodalle.

Ilveskodalla.

Kodalle päästyämme saimme aikaan nopeat tulet edellisten kävijöiden hiillosten pohjalle. Aiemmin tapaamamme tytöt tekivät lähtöä ja jäimme kodalle kahdestaan. Seuraavat tulijat saapuivat puolestaan meidän tehdessä lähtöä. Varsin pitkän päivälenkin jälkeen maistui lepohetki ja eväät. Vesitäydennyksiä otimme vieressä virtaavasta kirkasvetisestä purosta.  Kodan kolmelle suunnalle avautuvat pienet ikkunat toivat sisälle mukavasti valoa.

Savuava kota.

Viimeinen taival taittui jo tuttua polkua pitkin. Vaikkei nämä metsät aivan luonnonpuiston metsille komeudessa pärjänneetkään, oli näissäkin metsissä tunnelmallista liikkua. Kuuset olivat Latvavaaran pohjoisrinteilläkin (kartta) paikoin riippunaavaa täynnä.

Latvavaaran kuusikoissa.Naavaparta.

Ohitimme myös hiukan huvitusta herättäneen ja talvisia liikkujia opastavan kyltin. Vauhdikkaasti laskeutuen saavuimme kirkasvetiselle Ilvespurolle.

Ehkä talvisin …Talousmetsää luonnonpuiston reunamilla.

Luonnonpuiston reunalla saattoi luonnontilaista ja talousmetsää vertailla – ero on kieltämättä hurja. Viimeiset sadat metrit kävelimme jälleen pientä hiekkatietä pitkin (kartta).

Loppumatkalla.

Perille päästyämme pohdimme jatkolenkkiä läheiselle Louhenjoen Pirunkirkolle. Paikka oli liian lähellä siihen, että sen olisi voinut sivuuttaa. Niinpä löysimme itsemme pian Pirunkirkolle johtavalta hyvin soratulta polulta.

Parkkipaikan opasteet.Hyvin sorattu polku päättyi ”suljettu”-kylttiin.

Polku oli kuitenkin suljettu, joten päätimme kiertää tuvalle omia reittejämme pitkin. Pirunkirkon reitti kärsi suurista tuhoista vuoden 2014 myrskyissä. Alueella risteilee talvisia latupohjia, joita huomasimme pian seurailevamme.

Pirunkirkon päivätupa.

Siistillä päivätuvalla näytti riittävän lavereita vaikka yöpymiseen. Täällä meitä odottikin jo Ilveskodalla kohtaamamme tuttu tyttökolmikko. Pirunkirkko, kalliojyrkänteiden väliin jäävä jokilaakso, jäi tuvalta kolmisensataa metriä pohjoiseen (kartta), emmekä sinne jaksaneet enää lähteä omia reittejämme pitkin rämpimään. Louhenjoen ylittävällä pienellä sillalla (kartta) kuitenkin kävimme. Sateinen kesä piti joen virtauksen melko voimakkaana.

Kaunis miniputous tuvan purolla. Louhenjoki.

Vaikka Pirunkirkko jäi näkemättä, olimme päivän antiin erittäin tyytyväisiä. Ilta läheni, mutta näille syrjäisille nurkille päästyämme, emme malttaneet olla suuntaamatta vielä Hepokönkään putoukselle, jolla muistan käyneeni viimeksi joskus lapsuudessani.

HEPOKÖNGÄS 1.4 KM

Hepoköngäs sijaitsee reilun 15 kilometrin päässä Puolangalta (kartta). Holstinvaaran luonnonpuiston parkkipaikalta tuli matkaa putouksille tuplasti enemmän. Hepokönkään ympärillä on pieni luonnonsuojelualue vanhoine metsineen ja sen sisällä risteilee noin 1,5 kilometrin mittainen luontopolku. Itse suuntasimme kuitenkin suoraan putouksille.

Hepokönkään niskalla.

Putouksille vievä polku oli sorattu ja leveä, paikoin kokonaan laudoitettu – joskin rapistunut. Niinpä ei olekaan ihme, että reitin kunnostus on alkanut pian vierailumme jälkeen. Kunnostustöiden myötä paikan retkeilypalvelut lisääntyvät niin, että alueella voi pian myös yöpyä paikalle rakennettavassa kotalaavussa.

Tyhjyyteen putoavat vedet.

Putouksen niskalle ei ole matkaa parkkipaikalta (kartta) reilua 300 metriä enempää. Teimme tänne pienen piston. Reilut parikymmentä metriä alas syöksyvä vesi on vaikuttava näky ylhäältä päin katsottuna.

Putouksen yllä.

Kallioilla ja putouksen yllä kiipeiltyämme suuntasimme takaisin pääpolulle, joka jatkui helppokulkuisena, laudoitettuna ja myös pyörätuoleille soveltuvana polkuna. Lahoja lankkuja joutui matkalla tosin hiukan varomaan.  Reitin kunnostus tulee tarpeeseen.

Takaisin pääpolulle.

Ylitimme jämerän, putoukselle laskevan Heinijoen sillan ja jatkoimme könkään alle johtavalla polulla. Heinijoen musta ja humuspitoinen  virta tuntui putoukseen nähden kovin pieneltä.

Heinijoen silta. Heinijoki.

Joen jälkeen jatkui matka esteettömään (myös pyörätuoleille) kulkuun tarkoitetulla polulla. Samankaltaisiin rakenteisiin on tullut törmättyä muutamissa harvoissa paikoissa, kuten Seitsemisen kansallispuistossa.

Puinen  tie Hepokönkään alle.

Pysähdyimme hetkeksi hyvät näköalat tarjoavalle tasanteelle. Putouksen alapuolelle oli vielä kuitenkin laskeuduttava alas jyrkkiä portaita pitkin. Samalla ohitimme polkujen risteyksen – täällä Kolilta Lappiin asti kulkeva UKK-reitti (kartta) yhtyy hetkeksi Hepokönkään luontopolkuihin. Alas laskeutuessa meidät pysäytti kaunis puronvarsilehto – Lohipuro.

Putous näkyvissä. Lohipuro.

Könkään alle päästyämme oli aika perinteisille turistikuville. Vaikka päivä oli ollut varsin pitkä, jaksoivat putouksen näkymät vielä innostaa. Putouksen alla leijailevat viileät pisarat tuntuivat virkistäviltä.

Putouksen alla.

Takaisin palasimme tyytyväisinä ja putouksen kauneudesta vaikuttuneina. Hepokönkään poluilla kohtasimme muita kulkijoita vain harvakseltaan.

LOPUKSI

Kainuun vanhoissa metsissä riittää nähtävää vielä pitkäksi aikaa. Syrjäisiin ja hyvin usein rajan läheisyydessä oleviin paikkoihin on suorastaan mahdoton päästä ilman omaa autoa. Vaivannäkö kuitenkin kannattaa – vanhojen metsien tunnelmaa ei löydy muualta. Jos aika niiden koluamiseen on vähissä, voi ainakin Paljakkaa suositella lämpimästi. Muiden suojelualueiden tapaan löytyy myös näistä paikoista erilaisia patikointia ja retkien sunnittelua helpottavia palveluita (valmiita nuotiopaikkoja, laavuja, pitkostettuja suopolkuja jne.).

---

Jutun kuvat kirjoittajan ottamia lukuunottamatta kuvia, joissa itse kirjoittaja esiintyy tai joiden perässä on merkintä (T). Niistä kiitos kuuluu Tuulille.

Blogin kirjoittajalta:

NUUKSION RETKEILYOPAS (2018) ja KARTTA (1:15 000) SEKÄ UUSI REPOVEDEN RETKEILYOPAS (2020)

 

 

 

MUKANA KULKENEET PAPERIKARTAT: 

Printit Retkikartasta (Paikannimihaku:  Paljakan luonnonpuisto / Hepoköngäs).

ALUEEN DIGIKARTTA NETISSÄ:

Retkikartta (Paikannimihaku:  Paljakan luonnonpuisto / Hepoköngäs).

Kuvien ja sisällön kopiointi luvatta kielletty.

 

KESÄVAELLUS: MURHISALO, SUOMUSSALMI 15.-16.7.2016

REITTI: Kuivajärventie - Kirnulampi - Murhijärvi - Kivijärvi - Karhujärvi - Murhijärvi - Kuivajärventie 15.7 + 14.9 km 

VAELLUSKAVERIT: Tuuli.

HUIPUT: Metsät, metsät ja metsät. Avoimet suot. Raja. Joutsenpoikue. Saunajoki. Erämaan rauha. 

ERIKOISTA: Rajan läheisyys.

ALUKSI

Kainuussa on useita upeita suojeltuja, syrjäisiä ja vanhoja metsiä kuten Elimyssalo, Malahvia, Martinselkonen, Jonkerinsalo ja Paljakka, joiden koluamiseen kannattaa käyttää aikaa.  Yksi näistä on Murhisalo Suomussalmen eteläosissa – aivan itärajan tuntumassa. Murhisalo on osa suurempaa Itärajan retkeilyreittiä (Kuhmo- Hossa/Suomussalmi, 160 km) ja itärajan suojelualueiden ketjua. Alunperin on Itärajan reitti UKK-reitin itäinen haara, joka jatkuu edelleen Kuhmoon ja sieltä Hiidenportin kansallispuiston kautta Kolille saakka. Läntinen haara kulkee Vuokatin ja Vaara-Kainuun läpi Syötteen kansallispuistoon ja edelleen Urho Kekkosen kansallispuiston rajoille Tulppioon.

Murhisalo muodostuu useista soidensuojelualueista sekä vanhojen metsien suojeluohjelmaan kuuluvista metsistä. Aluetta monipuolistavat pienet vesistöt, vapaana virtaavat joet ja säännöstelemättömät järvet. Metsäelämysten lisäksi tarjoavat syrjäiset seudut myös todellista erämaan rauhaa – retkeilijät ovat näissä paikoissa todella harvassa. Retkeilypalveluja (pitkostettuja polkuja, nuotiopaikkoja ja laavuja…) on tästä huolimatta varsin hyvin tarjolla.

Murhisaloon on hankala päästä muuten kuin omalla autolla. Kesäisin lähimmäs Murhisaloa pääsee ainoastaan Ämmänsaareen (Suomussalmelle) ja Kuhmoon. Matkaa Ämmänsaaresta Kuivajärventien lähtöpaikalle kertyy noin 70 kilometriä ja Kuhmosta noin 90 kilometriä. Koulupäivisin Kuhmo-Ämmänsaari (tie 912) tiellä on joitain bussivuoroja (Suomussalmi-Saarikylä), joiden aikataulut kannattaa tarkastaa Matkahuollon sivuilta. Bussipysäkeiltä on reitille kuitenkin matkaa vähintään 13 kilometriä.

PÄIVÄ 1: KUIVAJÄRVENTIE – KIRNULAMPI – MURHIJÄRVI 8.2 + 4.4 KM

Päivä 1: Kuivajärventie – Murhijärvi (klikkaa suuremmaksi).

Parkkipaikalla. Viimeiset säädöt.

Saavuttuamme Murhisalon pienelle parkkipaikalle (kartta) oli paikalla pari muuta autoa. Tutkailimme hetken parkkipaikan reunaan pystytettyä infokarttaa ja suuntasimme innolla maastoon.

Vihdoin polun päälle.

Heti ensimetreistä alkaen saimme taittaa matkaamme vanhojen metsien suojeluohjelmaan kuuluvissa metsissä. Murhisalon metsät suojeltiin lopulta kovien kiistojen jälkeen. Metsähallitus vetäytyi alueen hakkuista. Murhisalon metsiä haluttiin suojella myös kulttuurisista syistä – kuuluuhan alue harvoihin vienankarjalaisiin erämaisemiin koko Suomessa. Osan matkaa teimme suojelluilla soilla. Kuivajärventien reunamien metsät eivät aivan luonnontilaisia ole, vaan vanhojen hakkuiden jäljet näkyvät jossain määrin metsien rakenteessa. Syvemmälle Murhisaloon mentäessä ihmisen vaikutus kuitenkin vähenee. Osassa metsistä on tehty myös ennallistamistoimia.

Saarijoen ylitys.

Rönninvaaran kuivien kankaiden yli päästyämme laskeuduimme Saarijärven laskujoelle (kartta). Saarijoen ylittävä silta oli päässyt jo rapistumaan. Kovat alkukesän sateet olivat pitäneet huolen myös siitä, että vettä riitti – sillan molemmin puolin. Ylityksestä selvisimme kuitenkin kuivin jaloin. Soilla saimme ihailla runsasta ja kypsymässä olevaa hillasatoa. Hillassa olleen ja saalistaan esitelleen poimijan olimme kohdanneet jo aiemmin matkallamme.

Saarisuon yli.

Puron jälkeen oli edessä varmastikin reitin kaunein avosuo – Saarisuo. Meidät huomioinut kurkipari (myös ääninäyte) töräytteli suolla isoon ääneen, muttei  kuitenkaan näyttäytynyt kunnolla. Pitkillä pitkoksilla meitä jolkotteli vastaan jo reissun toinen, mutta viimeinen kohtaamamme kulkija. Polkulenkillä ollut juoksija pysähtyi juttelemaan pitkäksi aikaa – ilmeisesti seura oli lenkin varrella ollut vähissä… Matka jatkui ja määränpäänämme oli Kirnulammen laavu (kartta), jonne päätimme pysähtyä syömään. Kirnulammen laavulle poikkesimme pääpolulta reilut kolmesataa metriä.

Puhtaat vedet Kirnulammesta.

Lounastelimme leppoisasti poutaisesta säästä nautiskellen. Kuivalla ja hiukan tuulisella kankaalla ei itikoistakaan ollut haittaa. Iltapäivän taival oli noin kahdeksan kilometriä, joten kiirettä ei ollut. Tutkailimme myös laavun siistiä ympäristöä, josta löytyi kaikki tarvittava huusseineen ja täysine halkoliitereineen. Kovinkaan suuria määriä yöpyjiä ei näillä syrjäisillä laavuilla käy. Seuraamme liittyi kuitenkin hetkeksi yksinäinen havukantojäärä.

Jääräpainen kaveri. Ruokaa, kahvia ja lepoa…Matka jatkuu…

Oikaisimme pääpolulle ja ohitimme Pienen Särkilammen sekä useita pitkostettuja ja kauniita suojuotteja. Nyt alkoi selvästi aarnimaisempien ja vanhempien metsien osuus. Etu- ja Takakuusikkovaaran metsät ovat saaneet kasvaa suurimmaksi osaksi rauhassa. Maassa lötkötti paljon lahopuuta myrskytuhojen jäljiltä elämää monipuolistamassa. Varsin pitkälle aikanaan suunnitelluista hakkuista muistutti metsäautotien raivauttu pohja (ilmakuva). Tie jäi lopulta rakentamatta loppuun ja tienpohjaksi raivattu metsä ennallistuu nyt omaan hitaaseen tahtiinsa.

Kauniiden soiden yli Kuusikkovaaroille. Kuusikkovaaran vanhoissa metsissä oli tunnelmaa.

Kirnulammelta eteenpäin oli polkua kuljettu selvästikin vähemmän. Pitkokset olivat paikoin hyvin sammaloituneita – osin lahojakin. Pääosin pitkokset kuitenkin vielä kantoivat, eikä kosteiden paikkojen yli tarvinnut mättäillä pomppien mennä kuin muutamassa kohden. Metsät ympärillä olivat vanhoja ja arvokkaita. Kuivasuon (kartta) kiersimme uudempaa polkulinjausta pitkin. Vanhat pitkokset lienevät uponneet Kuivasuohon jo aikaa sitten. Ainakaan vanhalta polulta poikkeamista ei huomannut – siitäkään huolimatta että sitä yritin paikantaa.

Pitkokset matkalla suohon.

Hoikanahossa näimme suon laidalta jo pienen pilkahduksen Murhijärvestä. Matkaa oli nyt jäljellä puolisentoista kilometriä. Jouduimme vielä kiertämään Murhijärven laavulle Saunajoen ylittävän sillan (kartta) kautta. Hoikasta Murhijärveen laskevan Saunajoen silta oli vielä kohtuullisessa kunnossa. Vesi oli poikkeuksellisen korkealla ja joki suorastaan tulvi. Ihastelimme hetken rehevää jokivartta, ennen kuin käännyimme jyrkästi itään kohti Murhijärven rantaa.

Perillä (T).

Laavu näytti mukavalta ja siistiltä, selvästikin kalastajien suosimalta. Vieraskirjan perusteella on laavu erittäin hiljainen – päiväkävijöitä oli ollut ehkä kerran viikossa ja yöpyjiä huomattavasti harvemmin. Polttopuuhuolto pelasi ja huussi oli kunnossa. Alkuun söimme ja katselimme  teltallemme sopivan paikan. Itikkasavutkin väsäilimme, vaikkei itkikoita kovin paljon vielä ollutkaan. Sen verran hiki oli kävellessä tullut, että mieli teki järveen. Ennen mutapohjan alkua oli pohjassa jonkin verran teräviä kiviä, joihin onnistuin satuttamaan jalkani. Mitään vakavampaa ei kuitenkaan sattunut.

Virkistystä kaipaava ruumis kelluu Murhijärvessä (T). Leiri on laskeutunut – ei niin siistiä enää…

Virkistäytymisen ja pienen levon jälkeen oli hyvä lähteä iltakävelylle. Sopivan reilun neljän kilometrin ympyrälenkin saimme aikaiseksi Iso-Valkeaisen kiertävistä poluista (kartta). Siistimme leirin ja läksimme taas metsään – nyt ilman rinkkoja. Hyttysiä oli tyynessä illassa metsän keskellä jo riittävästi. Tuuli hyödynsi hyttyshattuaan (jolloin myrkkyjä ei tarvitse levitellä kasvoille), kun taas itse tyydyin karkotteisiin.

Ilta- ja aamupalan tarpeet olimme päättäneet kerätä talteen matkalta. Hyviä paikkoja löytyikin heti laavun yläpuolisilta kankailta. Mukaan oli tullut otettua tätä varten oikein pieni litran ”ämpärikin”. Päätimme myös etsiä vesitäydennyksiä juoksevista virtapaikoista. Iso-Valkeaisesta Pieneen Murhijärveen laskeva purovesi (kartta) oli raikasta, mutta erittäin humuspitoista. Täytimme vesipullomme jo tässä, mutta jatkoimme paremman veden etsimistä vielä myöhemmin. Kirkasvetisempi paikka (kartta) löytyikin Valkeaisten välistä.

Humuspitoista purovettä. Muurahaisten touhuja on aina mukava seurata (T). Kultaiset oksat.

Metsät olivat hienoja – paikoin käsiteltyjä (kauan sitten), paikoin hyvin luonnontilaisia. Riippunaava kultasi puiden oksat kauniisti illan auringossa. Komeimmat avoimet paikat löytyivät Valkeisten väliin jääviltä soilta. Ennen suurille soille saapumistamme ylitimme pienen pitkostamattoman suojuotin (kartta), kuljimmehan nyt hetken reittien ulkopuolella. Alkukesän sateisuus piti suot märkinä, mutta ylittäminen ei kuitenkaan ongelmia tuottanut. Suon jälkeen käännyimme kohti Valkeaisia.

Keijukävelyä kapeilla pitkoksilla.

Sen verran innoittavaa kulku laskevan auringon valaisemissa kauniissa suomaisemissa oli, että muistelimme Helsingin Uutelassa kohtaamaamme ”keijukaista”, jonka tanssahteleva tapa liikkua jäi mieleen. Pitkokset suon yli olivat vanhat ja osin lahonneet, mutta vielä kuljettavissa.  Valkeaisten väliin jäävältä purolta löytyi kirkasta vettä.

Vettä juotavaksi. Iso-Valkeainen. Suo ja kesäilta. Hyvä yhdistelmä.

Suon reunalla meitä odotteli vanha ja koluttu kelo – hyvä pesäpuu. Metsät olivat Hoikan(järven) pohjoisrannalla (kartta) kuitenkin aikanaan hakattu tervanpolton tarpeisiin. Tästä muistuttavat kartoilla siellä täällä olevat tervahautojen paikat. Nyt nämäkin metsät saavat vanheta arvokkaasti. Sieltä täältä löytyi tuore (männynpunikki)tatti poimittavaksi.

Kelo ja kotikolot. Hymy pienestä sienestä.

Hoikan päädyssä odotti kummallinen näky ja luulin jo hetken bonganneeni albiinon kurjen… Pian  kuitenkin paljastui, että kaula pitkällä ruovikossa kulkijat olivat laulujoutsenia, jotka veivät poikuettaan meistä kauemmas. Näky oli kaunis, kun neljä poikasta lipui joutsenparin johdatellessa arvokkaasti pitkin järven tyyntä pintaa.

Laulujoutsenet.

Leiriin palattuamme laitoimme ruokaa, toisin sanoen paistoimme pekonilla kuorrutettua grillimakkaraa ja valelimme mustikoiden päälle runsaasti valmistamaamme vaniljakastiketta. Lyhyellä reissulla saattoi kuljetella mukanaan iskukuumennettua maitoakin rinkan painona.

Illan menu.

Nuotiolla tuli istuskeltua vielä tovi, mutta nukkumaan pääsimme ajoissa. Päätin, että tutkin läheistä Saunajoen vartta tarkemmin aamulla herättyäni. Lyhyt iltalenkki joen rantaan oli vienyt tulviville luhtasoille, joille eteneminen tyssäsi alkuunsa. Kiristelimme vielä teltan huolella. Yöksi oli ennustettu sateita.

Savuilla. Leiri hiljentyy.

Sadetta oli lupailtu, joten emme vielä olleet tehneet päätöstä jatkosta. Leiripaikan vaihtamiselle ei joka tapauksessa olisi tarvetta, mikäli päättäisimme olla maastossa vielä toisenkin yön.

Murhijärven yö.

PÄIVÄ 2: MURHIJÄRVI – KIVIJÄRVI – MURHIJÄRVI – KUIVAJÄRVENTIE   7.5 + 10.5KM

Päivä 2. Murhijärvi – Kivijärvi – Kuivajärventie (klikkaa suuremmaksi).

Yö oli sateinen, samoin aamu. Ennusteen mukaan sateen oli luvattu jatkuvan koko päivän. Join aamukahvit ja lähdin katselemaan Saunajoen vartta. Joki tulvi vuolaasti. Aamun hiljaiset ja varhaiset hetket ovat vaelluksilla monesti parasta – kelissä kuin kelissä.

Saunajoki.

Saunajoki oli aamuisessa sateessa erittäin kaunis. Sade sai koivut ja pajut kiiltämään sekä roikkumaan veden painosta joen yllä.  Joen tulviville rannoille ei ilman kumisaappaita ollut juurikaan asiaa, mutta muutamassa kohden pääsi jokea kuvaamaan. Hoikan rannoilla ei joutsenperhettä enää näkynyt. Joutsenet näyttivät pitävän sadetta jossain toisaalla.

Hoikan itäpäässä.

Päivän suunnitelmien teon jätimme aamupalalle. Puurohiutaleet olivat jo turpoamassa ja mustikat valmiina sopan keittoon. Tällä kertaa olivat marjat tuoreita ja niistä tehty soppa erityisen hyvää.

Aamusetti valmiina. Mustikkasopan aineksia.

Pitkään suunnnitelmia pohdittuamme päätimme lähteä kotiin jo yhden yön jälkeen ja purkaa leirin iltapäivällä – ilman rinkkaa tehdyn päiväretken jälkeen. Iltalenkillä oli Itärajan merkatulle reitille haarautuva polku jäänyt huomaamatta, joten sitä lähdimme alkuun etsimään. Mukaan pakkasimme termarin (luksusta lyhyillä reissuilla), eväsleipiä ja pientä naposteltavaa.

Hetki pienillä poluilla …… sitten merkatulla mutta poluttomalla reitillä.

Merkattu reitti löytyi, mutta ilman polkua. Hetken pohdimme jatkaisimmeko helpompaa taivallusta, mutta Tuuli solahti päättäväisesti sinisin pallukoin merkitylle reitille. Sinne siis. Välillä sai harvakseltaan maalattuja reittimerkkejä etsiä, mutta tämä tuotti Tuulille suurta hupia. Lopulta saavuimme kohti itää ja Putikonkangasta johtavalle polulle (kartta). Suuntasimme Putikonniemen kärkeen (kartta) Kivijärven rantaan, josta olisi matkaa Venäjän rajalle järven poikki vaivaiset 700 metriä. Niemen kärkeen merkityn rakennuksen arvelimme olevan rajamiesten kämppä.  Näin myös oli.

Niemen kärkeen päästyämme oli lukitulla partiokämpällä hiljaista. Niinpä hyödynsimme surutta pihapiiriin pystytettyä huvimajaa eväs- ja lepotauollamme.  Sade jatkui kutakuinkin tauotta, välillä kovempaa, välillä hiljaisesti ripotellen. Jutustelimme rajamiesten elämästä ennen ja nyt. Nykyisin ei näille partiokämpille ole samanlaista tarvetta kuin ennen (osa on myös purettu ja siirretty) ja pitkät partiomatkat ovat korvautuneet kameroilla, liikkeentunnistimilla, mönkijöillä ja moottorikelkoilla… Tuulia pihapiirin ja kämpän siisteys kummastutti ja ihastutti, mutta jos joku, niin siisteys lienee niitä armeijan opettamia hyveitä.

Kivijärvi – rajajärvi.

Tauon jälkeen suuntasimme niemen kärkeen, Venäjän puolelle kurkkimaan. Rajavyöhyke halkaisee Kivijärven ja Venäjä näkyy vastarannalta selvästi. Vaikka erämaissa oltiinkin oli vastarannalla yllättäen useita veneitä. Valmiina maihinnousua varten? Neuvostoliiton aikaan olisi tunnelma varmaan ollut toinen, mutta nytkin sai valtakunnanrajan näkeminen lähietäisyydeltä aikaan mukavia väristyksiä.

Siisti pihapiiri.

Palasimme vielä kämpälle ja jatkoimme tuttua polkua pitkin länttä kohden. Nyt kävelimme polkua pitkin metsäautiotielle saakka (kartta). Tukkirekkoja ei tällä tiellä varmastikaan enää nähdä, sillä ympäröivät metsät on nyt suojeltu. Murhisalon metsiä on mukava tutkiskella myös ilmakuvilta. Vanhimmat ja luonnontilaisimmat metsäsaarekkeet erottuvat niiltä varsin helposti.

Reissun helppokulkuisin polun pätkä Putikonkankaalla.

Ohitimme matkallamme erityisen kauniin aapasuon, jolla märät rimmet ja kuivat jänteet vuorottelivat. Sade ropisi märkien allikoiden pintaan ja vesi oli korkealla.

Putikonkankaan aapa.

Kuljimme nyt pätkän metsäautotietä pitkin, raskaamman poluttoman taipaleen vastapainoksi. Takaisin poluille pääsimme Karhujärvellä (kartta). Itärajan pinnassa on aisteja aina syytä terävöittää ja tuulen suuntaa seurata. Lottovoitto, karhun kohtaaminen (video) luonnossa, sattuu kuitenkin vain harvojen kohdalle… Nykyisin karhukantamme on jo yli 1500 yksilöä, mikä riittää elinvoimaisen kannan ylläpitoon ja kantaa voidaan säädellä metsästyksellä. Suojelun ja asennemuutoksen ansiosta on nousu huima, kun vielä 1980-luvulla oli karhuja vain nelisensataa. Samaa kehitystä toivoisi myös ahmalle ja sudelle, mutta tässä riittää vielä paljon työtä tehtäväksi.

Metsäautotiellä. Vanhaa, kaunista ja naavaista metsää.

Palasimme leiriin lyhintä reittiä pitkin (kartta) – Valkeaisten järvet oli tullut nähtyä jo illalla. Matkallamme saimme ihailla vielä muutamia pienempiä ja lähes koskemattomia metsälaikkuja.

Leiri oli purettu nopeasti. Enemmän tai vähemmän jatkuva sade antoi taas mahdollisuuden varusteiden testamiseen. Nyt uusi telttakin sai tulikasteensa rankemmassa sateessa – ilman ongelmia. Kenkien kanssa ei mennyt ihan  yhtä hyvin. Jatkuva sade ja märkä varvikko on testaamiseen mitä otollisin. Vaikka kalvottomat kenkäni olin ennen reissua huolella vahannutkin, tuli vesi lopulta paksun nahkan läpi ja ohi. Tuulin jalat pysyivät kalvollisissa kengissä kuitenkin lähes kuivina. Omien kenkien suhteen olenkin miettinyt, mahdoinko ostaa jonkinlaiset ”maanantaikappaleet” – kalvottomista kengistä kun on aiemmin ollut pelkästään hyvä kokemuksia.

Nahkajäkälät viihtyvät vanhoissa metsissä.

Heti alkumatkasta bongasimme suuren nahkajäkäläesiintymän. Yhtä paljon niitä oli tullut viimeksi nähtyä Oulangan kansallispuiston metsissä. Matkaa taitoimme nyt tuttuja polkuja pitkin. Alkuperäisen suunnitelman mukaan oli tarkoituksenamme kiertää takaisin palatessamme Saarijärven ympäri (kartta), mutta nyt reissun hiukan lyhennyttyä pysyttelimme suoralla polulla. Saarijärven lenkillä on epäilemättä nähtävää – komeita avosoita ja vanhoja metsälaikkuja.

Taipaleella. Metsää … … ja suojuotteja.

Sää vaihteli reilusta sateesta auringonpaisteeseen. Pitkoksilla kulkiessa sai olla varovainen – sen verran liukkaita ne sateisella säällä olivat. Päivästä oli tulossa varsin pitkä ja loppumatkasta tämä alkoikin jo tuntua jaloissa.

Vanhoilla pitkoksilla. Sateen jälkeen.

Sateen raikastamissa metsissä oli hyvä joskin hiukan raskas kulkea. Soilta bongasimme runsaana esiintyneen pyöreälehtikihokin ja metsissä ihastelimme vanhimpia puita – etenkin vanhoja haapoja.

Saalistaja – pyöreälehtikihokki. Muhkurainen haapavanhus.

Pysähtelimme välillä juomaan, mutta Kirnulammen laavulla emme enää piipahtaneet. Kuivajärventien parkkipaikka lähestyi varsin vauhdikkaasti. Tuuli napsi polun varrelle kasvaneita tatteja mukaansa. Sää jatkui koko matkan vaihtelevana – välillä satoi, välillä paistoi.

Pieni Särkilampi.Uhkaavan taivaan armoilla. Tuuli, tattikassi ja viimeinen pieni nousu Rönninvaaralle.Maali näkyvissä.

Parkkipaikan näkeminen oli raskaan taipaleen jälkeen helpotus ja vaihdoimmekin heti kuivaa päälle. Itikat olivat paljaasta pinnasta tietenkin innoissaan. Nyt ei parkkipaikalla muita autoja näkynyt.

LOPUKSI

Vanhoissa metsissä on aina mukava kulkea. Valitettavasti niitä on eteläisessä Suomesta enää hyvin vähän. Kainuun korvista vanhoja aarnia vielä jonkin verran löytyy ja tulevina vuosina niitä on tarkoitus koluta lisää – metsä kerrallaan. Itärajan retkeilyreitti Kuhmosta Hossan tulevaan kansallispuistoon on tarkoitus kulkea joskus kokonaisuudessaan. Itärajan pinnassa kulkiessa lisää tunnelmaa aina ajatus jonkin suurpedon kohtaamisesta, vaikkei se kovin todennäköistä olekaan. Murhisaloa voi suositella lämpimästi ennen kaikkea sen tarjoaman erämaisen rauhan vuoksi.

---

Jutun kuvat kirjoittajan ottamia lukuunottamatta kuvia, joissa itse kirjoittaja esiintyy tai joiden perässä on merkintä (T). Niistä kiitos kuuluu Tuulille.

Blogin kirjoittajalta:

NUUKSION RETKEILYOPAS (2018) ja KARTTA (1:15 000) SEKÄ UUSI REPOVEDEN RETKEILYOPAS (2020)

 

 

 

MUKANA KULKENEET PAPERIKARTAT: 

Printit Retkikartasta (Paikannimihaku:  Murhijärvi).

ALUEEN DIGIKARTTA NETISSÄ:

Retkikartta (Paikannimihaku:  Murhijärvi).

Kuvien ja sisällön kopiointi luvatta kielletty.

PÄIVÄRETKI: HIIDENPORTTI, SOTKAMO 27.6.2016

REITTI:  Palolampi - Porttilampi - Palolampi + käynti Urpolammella 4.8 km + 7.1 km 

VAELLUSKAVERIT: Isä, äiti ja tytär 12 v. 

HUIPUT: Urpovaaran aarnimetsät ja suot. Porttilammen laavu. Hiidenportin jyrkänteet. Portin suojuotit. Kämmekät.    

ERIKOISTA: Ahneen majavan työmaa.

ALUKSI

Edellisestä retkestä Hiidenportin kansallispuistoon oli kulunut aikaa vuosia. Hiidenportissa on tullut pyörittyä niin päiväretkillä kuin pienillä vaelluksillakin (esim. Palolampi – Peurajärvi – Allaslahti – Palolampi). Varsinaisen nähtävyyden, rotkolaakson lisäksi on Hiidenportilla tarjottavanaan erämaista hiljaisuutta ja rauhaa, upeita aarnimetsiä sekä kansallispuiston eteläpuolella myös kauniita harjualueita ja hiekkarantoja (Peurajärven virkistysalue). Nyt kiertelimme puiston pohjoispäässä tutustuen Hiidenportin kanjoniin. Itse tein lisäksi lenkin Urpovaaran aarnimetsiin.

Hiidenportti on hyvin syrjäinen kansallispuisto, jonne on hankala päästä ilman omaa autoa. Taksit (Sotkamo, Kuhmo tai Nurmes) ovat kansallispuistossa ilman autoa vieraileville käytännössä ainoa vaihtoehto. Hiidenportilta löytyy kaksi päiväretkelle tai minivaellukselle soveltuvaa ja merkittyä rengasreittiä. Kansallispuiston voi sisällyttää myös pidempään vaellukseen, sillä se on Pohjois-Karjalan vaellusreitistön ja Karjalan kierroksen pohjoispäässä. Mainitun Peurajärven lisäksi myös Teerisuo-Lososuon soidensuojelualue on lähellä. Yhdessä näistä kaikista muodostuu varsin kattava kokonaisuus useammankin päivän vaellukselle. Hiidenportissa ei ole autiotupia, joten yöpymiseen voi käyttää laavuja tai vaihtoehtoisesti omaa telttaa (leiriytyminen sallittu laavujen ja nuotiopaikkojen lähistöllä).

Kuljettu reitti (klikkaa suuremmaksi).

PALOLAMPI – PORTTILAMPI 2.4 KM

Lähdimme liikkeelle Palolammelta (kartta), josta löytyy parkkipaikan lisäksi kaivo, infopiste, keittokatos, nuotiopaikka, huussi sekä ryhmille tarkoitettu edullinen vuokrapirtti (ei yöpymiseen). Määränpäänämme oli Hiidenportin rotko sekä Porttilammen laavu.

Kuivilla kankailla … … ja kuusikoissa.

Alkumatka sujui helppokulkuisia kuivia kankaita pitkin. Tervanpolton ajoista muistutti vanha tervahauta. Kurkkasimme rotkoon jo Palolammen eteläpäässä (kartta), mutta komeimmat näkymät löytyvät hiukan edempää. Tämän jälkeen sukelsimme vielä kauniisiin, melko iäkkäisiin kuusivaltaisiin sekametsiin sekä sivusimme paikoin myös pieniä suojuotteja ja lampia. Reilun kilometrin kävelyn jälkeen olimme Hiidenportin reunamilla. Polku jatkui rotkoa seuraillen (kartta) ja pari kertaa sen pohjalla käyden aina Porttilamelle saakka.

Portaat ylös rotkon pohjalta.

Reitti tarjosi toinen toistaan komeampia näkymiä itse rotkolaaksoon, sen pohjalla oleville soille ja pienille soistuville lammille.  Jyrkänteet ja niiden reunoille muodostuneet paadet houkuttelivat kiipeilemään ja etsimään hienompia näkymiä. Eipä ihme, että kulkijoita varoiteltiin kyltein (ja ohjailtiin naruaidoin) tämän tästä.

Kiipeilykärpänen. Kalliopaasi rotkon reunamilla.Rapu kallioilla (T).Jyrkkiä pudotuksia.

Oma kiipeily oli sen verran kömpelöä, että se tyssäsi melkolailla alkutekijöihinsä. Rotkon reunoilta löytyi joka tapauksessa upeita näköalapaikkoja.

Näköalapaikoilla.Portin rotkolammet.

Leveä ja kulunut polku kertoi kulkijoiden keskittymisestä rotkon reunamille. Kaikesta huolimatta on Hiidenportti yksi maamme hiljaisimmista kansallispuistoista. Kävijöitä on vuosittain alle  8000 (esimerkiksi Kolilla lähes 168 000). Syrjäisyyden lisäksi on tähän epäilemättä syynä suhteellisen vähäiset retkeilypalvelut – puistosta ei esimerkiksi löydy yhtään autiotupaa. Omia polkuja reittien ulkopuolella kulkiessaan muita kulkijoita tuskin paljonkaan tapaa.

Kallioita ja keloja. Hiidenportin pitkä ja soistuva nimetön lampi.

Ennen Porttilammen laavulle saapumistamme laskeuduimme jälleen rotkon pohjalle, kauniille suolle. Suon yli saimme kulkea helppokulkuisia pitkoksia pitkin.

Näyttävä suo rotkon pohjalla. Loppumatka laavulle pitkoksia pitkin.

Asetuimme nopeasti laavulle (kartta), jossa meitä odottivat valmiit tulet. Paikalta teki lähtöä retkellä ollut perhe. Paikalle saapui samoihin aikoihin yksinäinen vaeltaja, joka osoittautui isän vanhaksi työkaveriksi. Maailma on pieni.

Laavulla lammen pohjoisrannalla.

Kauniilla paikalla sijaitsevalta laavulta pysyivät itikat savun avulla poissa. Tarkkasilmäinen voi löytää lammen rannasta myös juotikkaita, tuttavallisemmin iilimatoja.

Porttilampi.

Sää oli sen verran lämmin, että juomisesta oli syytä pitää huolta. Laavulla oli hyvä istuskella ja nautiskella matkalle ottamiamme pieniä eväitä, sekä tietenkin termariin keitettyjä kahveja.

Laavulla.

Olin suunnitellut tekeväni lenkin minulle vielä tuntemattomille poluille Urpolammelle. Olin lukenut löytäväni sieltä kauniita aarnimetsiä. Niinpä muiden jäädessä laavulle istuskelemaan jatkoin pian matkaani laavulta kohti itää lähtevälle polulle.

PORTTILAMPI – URPOLAMPI – PALOLAMPI 9.5 KM

Opasteet laavulla olivat paikallaan ja polku kohti Urpolampea lähti halkoliiterin vierestä. Heti ensiaskelista oli selvää, että liikuin nyt vanhoissa metsissä – keloja ja tervaksia oli paljon. Parempaa oli kuitenkin vielä tulossa…

Kohti aarnimetsiä.Alkumatkalla riitti tervaskantoja.

Alkuun olivat metsät hyvin mäntyvaltaisia. Metsien siimeksestä pilkotti avoimia soita. Paikoitellen oli polku päällystetty pitkoksilla – korpijuotteja (kartta) oli siellä täällä. Yksin kulkiessani liikuin vauhdilla ja pian olin polkujen risteyksessä (kartta). Toinen niistä johti takaisin Hiidenportin laaksoon. Jatkoin toista kohti itää ja Urpovaaraa.

Ikimäntyjä kasvamassa. Korpia …… ja kosteikkoja. Rehevä puronvarsi.

Oravilammelle laskevan puron latvoilla oli rehevä kosteikko, minkä jölkeen nousin loivasti kohti Urpovaaraa. Metsät komistuivat ja vanhenivat askel askeleelta. Pian olinkin jo järeiden mäntyjen ympäröimänä.

Järeissä männiköissä.Vähän kuljetut pitkokset kortteiden keskellä.

Kaikkein vanhimmat ja komeimmat aarnimetsät odottivat Urposuon takana (kartta). Suota ylittäessäni huusi ylläni suolla pesinyt valkoviklo. Metsänreunaan päästessäni kahahti – muutaman kymmenen metrin päästä lähti liikkeelle jotain isompaa, mutta suonreuna oli niin peitteinen, etten mitenkään nähnyt liikkeelle lähtenyttä otusta. Todennäköisesti kyseessä oli vain hirvi, vaikken makuujälkiä suon reunasta niitä etsittyäni löytänytkään. Ainahan sitä toki toivoo karhuun törmäävänsä, tosin mukavan ja turvallisen etäisyyden päästä. Siihen voisi Hiidenportissa olla edes jonkinlaiset mahdollisuudet (karhutiheyskartta/RKTL).

Urposoilla kiiri valkoviklon huuto.

Ursposuon jälkeen olin taas jonkinlaisessa alkukantaisessa hurmoksessa vanhoista metsistä lumoutuneena. Näissä metsissä voi kohdata harvinaisempia, vanhoille metsille tyypillisiä lajeja kuten pikkusieppoja. Itse jouduin tällä kertaa uteliaiden töyhtötiaisten ympäröimäksi. Urpolammelta laskevaa puroa ylittäessäni (kartta) ei järeä haapa ja sitä nakerrettu runko jäänyt huomaamatta. Jostakin puronvarresta oli paikalle eksynyt majava, joka näytti löytäneen melkoisen haasteen talttahampailleen. Työ oli vielä kesken ja jäljet tuoreita.

Ahneen majavan työmaa.

Loivasti kohti Urpovaaraa noustuani katkesi vanhan metsän lumous kuin seinään – eteen tuli kansallispuiston raja ja vanha, joskin jo pusikoitunut hakkuuala sekä syrjäinen kansallispuiston parkkipaikka ekopisteineen. Kohti Urpolammen laavua (kartta) lompsin pientä metsätietä pitkin. Vanhojen metsien ketju katkeaa tehtyyn tielinjaukseen (ilmakuva).

Urpolammentie.

Urpolammen syrjäinen laavu oli hiljainen, joskin nuotiopaikalta nouseva savukiehkura kertoi, että paikalla oli vastikään käyty. Erämaisen lammen hitaasti soistuvia rantoja reunustivat joka puolelta kauniit aarnimetsät ja kelot.

Urpolammen laavu.Erämaan tuntua Urpolammella.

Kovin pitkäksi aikaa en Urpolamen rantoja jäänyt ihailemaan, vaan lähdin palailemaan takaisin päin jo kulkemaani polkua pitkin. Vanhoissa metsissä on aina hieno tunnelma, joka tarjoaa nautintoja kaikille aisteille. Tuttu vanhojen haapojen havina tahditti matkaani, joka alkoi loppua kohden muuttua puolijuoksuksi (tiesinhän, että toiset jo odottelivat Palolammella). Pieniä ihmeitä oli paluumatkallakin pysähdyttävä kuitenkin katselemaan.

Vanhan metsän merkki – järeitä haapoja. Kunnon metsää, pieniä polkuja.

Nevalla katselin ja kuvasin kosteampiin paikkoihin keskittyneitä ja kuniisti kukkivia maariankämmeköitä. Niitä riitti aivan pitkosten viereenkin. Tuoksunsa kauas levittävä suopursu oli kukkinut jo aikaa sitten ja tupasvillan kukatkin alkoivat jo vedellä viimeisiään.

Takaisin nevan poikki.Maariankämmeköiden kauneutta. Vanhat pitkokset Urposuon poikki. Kelojen keskellä.

Porttilammelle ja rotkolle palattuani jatkoin matkaani silloin tällöin juomaan pysähtyen. Vauhdikas lenkki Urpolammelle oli kuitenkin kannattanut –  taas kerran olin saanut nähdä uusia paikkoja, myös tulevia retkiä ajatellen.

LOPUKSI

Hiidenportin rotkolaakso on aina kaunis, vaikkei se suuruudessa esimerkiksi Korouomalle tai Kevolle pärjääkään. Lyhyt visiitti Urpolammelle muistutti taas siitä, mikä portilla on loppujen lopuksi ehkä kaikkein parasta – erämaisten aarnimetsien rauha. Niitä riittää vielä seuraavillekin retkille koluttavaksi. Hiidenportilla kiehtookin ennen kaikkea poluttomien metsäisten taipaleiden kulkeminen. Esimerkiksi Lehtovaaran tai Urpolammen ja Oravijärven väliset metsät (ilmakuva) näyttävät sen verran kiehtovilta, että sinnekin on joskus päästävä…

---

Jutun kuvat kirjoittajan ottamia lukuunottamatta kuvia, joiden perässä on merkintä (T). Niistä kiitos kuuluu tyttärelleni.

Blogin kirjoittajalta:

NUUKSION RETKEILYOPAS (2018) ja KARTTA (1:15 000) SEKÄ UUSI REPOVEDEN RETKEILYOPAS (2020)

 

 

 

MUKANA KULKENEET PAPERIKARTAT: 

Vuokatti ja Kainuun kansallispuistot – ulkoilukartta (1:25 000).

ALUEEN DIGIKARTTA NETISSÄ:

Retkikartta (Paikannimihaku:  Hiidenportin kansallispuisto).

Kuvien ja sisällön kopiointi luvatta kielletty.

KESÄVAELLUS: TIILIKKAJÄRVI, RAUTAVAARA 21.-23.6.2016

REITTI: Sammakkotammi - Venäjänhiekka - Koseva - Sammakkotammi 23.4 + 19.6 km 

VAELLUSKAVERIT: Juha ja lapset (8, 10 ja 12 v.).

HUIPUT: Tupasvillan kukinta. Keskikesän aurinko. Hiljaisuus ja erämaan tuntu. Kihokit ja kämmekät. Tiilikanaution tila. Uimarannat. Huikeat leiripaikat. Jämerät puusillat. 

ERIKOISTA: Järven poikki kävellen. "Kekkospitkokset".

ALUKSI

Kainuun ja Pohjois-Savon rajalla sijaitseva pienehkö Tiilikkajärven kansallispuisto kuuluu Suomen hiljaisimpiin: Kävijöitä on vuodessa alle 10 000. Itse olen vieraillut Tiilikkajärvellä useita kertoja sekä pienillä vaelluksilla että päiväretkillä, joten alkoikin olla jo aika tehdä hienosta puistosta juttu. Kansallispuisto kuuluu ehdottomiin suosikkeihini, eikä tämäkään lapsikatraan kanssa tehty kolmen päivän vaellus jättänyt kylmäksi.

Tiilikkajärven kansallipuisto on luonteeltaan hyvin erämainen. Puistoa luonnehtivat  lukuisat ojittamattomat, tupasvillaa kasvavat nevat ja rämeet (ilmakuva) sekä ennen kaikkea Tiilikkajärven puhkaiseva harju sekä sen liepeille syntyneet hiekkarannat. Kansallispuistossa on useita laajoja rajoitusosia lintujen pesintärauhan ja herkän harjuluonnon suojelemiseksi. Useat yhtälailla uimiseen kuin rantautumiseenkin sopivat hiekkarannat tekevät Tiilikkajärvestä erinomaisen retkikohteen sekä lapsiperheille että melojille. Ympyrälenkkiä on varsinaisella vaelluksella kansallispuistossa kävellen hankala tehdä, mutta nyt tuli hiukan testailtua sellaistakin vaihtoehtoa tulevia retkiä ajatellen… Kaksi pientä ympyräistä, päiväretkelle sopivaa reittiä kansallispuistosta löytyy ja ne molemmat tuli tehtyä vaelluksella ohimennen.

Syrjäiseen kansallispuistoon on hankala päästä ilman omaa autoa ja puiston eteläistä lähtöpaikkaa lähin bussipysäkki (Matkahuollon aikataulut) on Rautavaaralla – noin 16 kilometrin päässä. Joensuu-Kajaani -tielle on matkaa puolestaan noin 25 kilometriä. Kansallispuiston toinen ”portti” on pohjoisessa ja kansallispuiston läpi kävellen on kahden lähtöpaikan välillä matkaa noin 9.5 kilometriä.

PÄIVÄ 1: SAMMAKKOTAMMI – VENÄJÄNHIEKKA 3.8 + 9.5 KM

Liikeelle iltapäivällä. Basecamp Venäjänhiekka. Jättiläispaarmoja. Kahlaten järven poikki. Upea auringonlasku. Öinen suokävely.

Matka alkoi puolen päivän jälkeen Sammakkotammen parkkipaikalta (kartta). Nimensä paikka on saanut järvelle rakennetusta padosta (tammi) Olimme suunnitelleet reissumme niin, että ensimmäisen päivän lyhyt etappi taittui iltapäivällä. Alle neljän kilometrin päivämatkaa kompensoitiin ”Basecamp Venäjänhiekalta” tehdyillä retkillä.

Päivä 1: Samakkotammi – Venäjänhiekka (klikkaa suuremmaksi).

Teimme alkuun matkaa parkkipaikalle kertyneiden paarmojen saattelemana. Ylitimme Tiilikanjoen komeaa jämerää puusiltaa pitkin. Paahteinen, paarmojen suosima tuuleton paikka vaihtui mukaviin metsäisiin polkuihin.

Reissun ensimmäiset metrit veivät Tiilikanjoen yli.

Alkuun seurailimme Sammakkojärven rantoja. Harjulle (kartta) noustuamme pidimme pienen juomatauon. Harjulla kävi jo pieni tuulenvire niin, että pahimmalta ötökkämyrskyltä säästyttiin. Tauolla levitetyillä hyttysmyrkyilläkin saattoi olla osuutta asiaan.

Ensimmäinen tauko harjun päällä.

Kuivilla harjupoluilla oli matkanteko helppoa ja lasten menohalut olivat kohdallaan. Lapsista vanhimmat johtivat joukkoa edellä.

”Oottakaa!”Matkantekoa harjupolulla.

Ohitimme harjua seuraillen rämeisen Lähdesuon ja pian olimme polkujen risteyksissä (kartta). Yksi polku johti kohti seuraavan päivän reittiä kansallispuiston pohjoisiin osiin, toinen iltakävelyksi suunnitellun Kalmoniemen kärkeen ja kolmas päivän maaliin – Venäjänhiekan hienolle hiekkarannalle.

Lähdesuo – taustalla pilkottaa jo Tiilikkajärvi.

Vastaanotto Venäjänhiekoilla sai sappeni hiukan kiehahtamaan, kun meitä ravasi vastaan haukkuen vapaana juoksenteleva isokokoinen koira. Pienin lapsista ehti jo ottaa muutaman juoksuaskeleen pakomatkalleen, mutta  muiden pysytellessä rauhallisina paikallaan sai koira nuuhkaista ja hyväksyä retkueemme osaksi hiekkojen asujaimistoa. Koirien pitäminen vapaana on kansallispuistoissa ehdottomasti kielletty, mutta tämä ei tunnu valitettavan suurta osaa koiranomistajista hetkauttavan. Irrallaan pidettyihin koiriin törmää suojelualueilla tämän tästä. Lähes joka vuosi saadaan lukea suojelualueilla irrallaan juoksentelevien kotioloihin tottuneiden koirien vaistojen heräämisestä. Suurin syy irrallaanpitokieltoon on tietenkin pesimälintujen ja luonnonvaraisten eläinten mahdollinen häirintä.

Kisailua rannalla.

Nuotiopaikalle (kartta) päästyämme tapasimme myös yksin retkeilleen koirien omistajan, enkä koirien vapaana juoksentelemiseen jaksanut puuttua. Koirat näyttivät pysyttelevän kiltisti rannalla ja niistä tuntui olevan lapsille suurta iloa. Niinpä rannalla kirmasikin pian pari koiraa ja kolme lasta. Päätimme lounastaa ennen leirin pystyttämistä. Kuulimme, että läheiseltä Uiton kämpältä löytyi kaivo. Suuntasimme lounaan jälkeen kahden lapsen kanssa vedenhakureissulle. Soiden ympäröimän ja jonkin verran humuksen värjäämän Tiilikkajärven vesi on itsessään kelvollista juotavaksi keittämättäkin – mutta varma on aina varmaa. Kaiken keittovetemme otimme järvestä.

Kaarisilta kapean Autio- ja Tiilikkajärven erottavan salmen yli. Näkymät kohti Autiojärveä.

Matkalla ylitimme kaarelle rakennetun puusillan (kartta). Tiilikkajärven  ja Autiojärven välinen soistuva ja saroja kasvava salmi pysyy auki heikon virtauksen avulla. Uiton kämpän pihapiiristä löytyy kaivon ohella myös komea mäntyvanhus (kartta), jota kävimme ihailemassa. Iso 22 hengen vuokratupa on valmistunut vuonna 1946 uittokämpäksi. Kämpän (kartta) hyviä palveluja täydentää sauna. Normaalisti kämppä maksaa 150€/vrk, mutta ”äkkilähtönä” sen voi saada vain 80 eurolla. Venäjänhiekalta kämpälle on matkaa reilu puoli kilometriä.

Keikkujat uimalaitureilla. Itkonjoella.

Lyhyen päivämatkan jälkeen olivat lapset energisiä ja kaikki vaaran paikat vetivät tietenkin puoleensa. Tyttäreni alkaessa kiipeillä Itkonjoen sillan kaiteilla tulivat huolehtivan isän rajat kuitenkin lopulta vastaan.

Venäjänhiekka.Ystävämme nautapaarmat.

Hiekoille palattuamme riitti meillä seuraa myös ympärillä sitkeästi pörräävistä ja ampiaista muistuttavista nautapaarmoista. Paarmojen laskeuduttua vaatteille ei kankeasti liikkuvista ”jättipaarmoista” ollut suurtakaan harmia.

Illan ohjelmana oli selvittää, pystyisikö Tiilikalla tekemään ympyrälenkin järven poikki kahlaamalla ja harjun vedenalaisia osia seurailemalla. Niinpä koko seurue suuntasi iltakävelylle kohti Kalmoniemen kärkeä. Mukaan lähti pikkureppu pienine välipaloineen ja vesipulloineen. Noin puolentoista kilometrin matka niemen kärkeen (kartta) taittui nopeasti. Matkalla ohitimme upeita hiekkarantoja sekä melojille tarkoitettuja harjun ylittäviä lyhyitä vetotaipaleita. Sää oli lähes täydellinen.

Polku päättyy. Taustalla Pohjoisniemi.

Harjun päähän käveltyämme kaivelimme eväät esiin, minkä jälkeen oli aika koettaa vedenalaista reittiä (kartta) Selkäsalmen poikki. Vedenalaista harjua pitkin kävelemistä olin miettinyt jo pidemmän aikaa. Olin kuullut etukäteen, että kahlaaminen onnistuisi, mutta sen sijaan että vesi olisi yltänyt lanteille saakka, jouduin vastarannalle päästäkseni kahlailemaan kainaloita myöten vedessä.  Pään päällä rinkkaa kantaen olisi ylitys jo hankala. Hiukan toki jäi askarruttamaan, että valitsinko varmasti sen matalimman reitin. Veden ollessa kesän lopulla matalimmillaan, kannattaisi reittiä ehkä yrittääkin. Matkaa niemen kärjestä toiseen on noin 150 metriä (ilmakuva).

Kävellen järven poikki.

Paluumatka leiriin sujui hyväntuulisesti lasten ”juostessa” edellä. Ilta-aurinko muutti maiseman illan myötä pehmeäksi. Lämpöisessä illassa oli kesän tuntu kosketeltavissa. Harju ja sen hiekkaiset rannat näyttäytyivät nyt erityisen kauniina. Kapeimmassa kohdassaan on harjulla leveyttä alle kymmenen metriä.

Kalmoniemen kauneutta.Harju kapeimmillaan.

Palattuamme leiriin alkoi nuudelipolttoaine olla lopuillaan, joten oli aikaa valmistaa illan ruoka – pekoniin käärittyä grillimakkaraa ja jälkituuaksi valkosuklaavaahtoa. Tämänkertainen vaahdon vatkaus toisin meinasi viedä voimat. Useimmiten kaikenlaiset mousse-jälkiruuat retkeillessä ovat onnistuneet hyvin.

Terveellinen iltapala.Janonsammutin.

Hiekoille paistavassa illan auringossa oli mukava istuskella. Auringonlaskusta tuli yksi upeimmista, mitä olen koskaan päässyt todistamaan. Lapset uivat lämpimässä illassa pitkään ja hartaasti.

Iltauinnit ja -jumpat samalla kertaa.Tiilikan auringonlasku.

Iltauintien jälkeen oli aika saada lapset yöpuulle. Itse olin päättänyt käydä vielä ”yökävelyllä”. Ajattelin, että ehkäpä pääsisin näkemään hämäräaikaan liikkuvia hirviä laajoilla suoalueilla tai niiden reunamilla. Alueella liikkuu toki myös karhuja ja susia, mutta niiden näkeminen olisi jo lottovoitto. Sopiva iltalenkki (vajaa viisi kilometriä) johti Uiton kämpältä Tiilikanautiolle, sieltä Pitkäkankaalle ja takaisin (kartta).

Pienet iltavillit ennen nukkumaanmenoa.

Öisillä soilla oli rauhaisaa. Suuri osa kulkemastani reitistä soljui pitkostettuja polkuja pitkin – rämeiden ja etenkin saroja kasvavien avarien nevojen läpi.

Öiset nevat ja rämeet.

Suorat pitkoslinjat hiukan huvittivat – Kainuussa on totuttu 1960-luvulla rakennettuihin viivottimella vedettyihin ja syrjäisiin kolkkiin johtaviin hiekkateihin sekä niiden viivasuoriin linjauksiin. Näitä on nimitetty osuvasti rakentamisen ajankohdan mukaan ”kekkosteiksi”. Samanlainen suunnittelu näyttää päteneen myös joihinkin pitkoksiin.

”Kekkospitkoksilla”.

Palasin hiljaiseen leiriin tyytyväisenä, vaikkei elämää öisillä soilla juuri näkynytkään. Käet kyllä kukkuivat kaikkialla villisti. Yhden uskaliaan ja harvoin näyttäytyvän käen sentään sain nähdä.

Kaunis ”Basecamp Venäjänhiekka” on rauhoittunut.

PÄIVÄ 2: VENÄJÄNHIEKKA – KOSEVA 8.2 + 4.8 KM

Ensimmäinen kunnon vaelluspäivä. Tiilikanaution torpan kaunis pihapiiri. Niittykukkia, kämmeköitä ja kihokkeja. Vaihtelevissa keleissä. Upea leiripaikka. Lettukestit.

Päivä 2: Venäjänhiekka – Koseva (klikkaa suuremmaksi).

Uusi aamu valkeni pilvisenä. Naapuri koirineen oli jo lähtökuopissaan. Kiertelin aikani kuluksi leiripaikan rantoja. Hiljaisuutta leikkasi vastarannalla kailottanut laulujoutsen.

Pilvinen aamu. Vastarannalla rauhoitetut suoalueet.Rantojen tupasvillat ja sarat.

Ennen kuin