REITTI: Sammakkotammi - Venäjänhiekka - Koseva - Sammakkotammi 23.4 + 19.6 km
VAELLUSKAVERIT: Juha ja lapset (8, 10 ja 12 v.).
HUIPUT: Tupasvillan kukinta. Keskikesän aurinko. Hiljaisuus ja erämaan tuntu. Kihokit ja kämmekät. Tiilikanaution tila. Uimarannat. Huikeat leiripaikat. Jämerät puusillat.
ERIKOISTA: Järven poikki kävellen. "Kekkospitkokset".
ALUKSI
Kainuun ja Pohjois-Savon rajalla sijaitseva pienehkö Tiilikkajärven kansallispuisto kuuluu Suomen hiljaisimpiin: Kävijöitä on vuodessa alle 10 000. Itse olen vieraillut Tiilikkajärvellä useita kertoja sekä pienillä vaelluksilla että päiväretkillä, joten alkoikin olla jo aika tehdä hienosta puistosta juttu. Kansallispuisto kuuluu ehdottomiin suosikkeihini, eikä tämäkään lapsikatraan kanssa tehty kolmen päivän vaellus jättänyt kylmäksi.
Tiilikkajärven kansallipuisto on luonteeltaan hyvin erämainen. Puistoa luonnehtivat lukuisat ojittamattomat, tupasvillaa kasvavat nevat ja rämeet (ilmakuva) sekä ennen kaikkea Tiilikkajärven puhkaiseva harju sekä sen liepeille syntyneet hiekkarannat. Kansallispuistossa on useita laajoja rajoitusosia lintujen pesintärauhan ja herkän harjuluonnon suojelemiseksi. Useat yhtälailla uimiseen kuin rantautumiseenkin sopivat hiekkarannat tekevät Tiilikkajärvestä erinomaisen retkikohteen sekä lapsiperheille että melojille. Ympyrälenkkiä on varsinaisella vaelluksella kansallispuistossa kävellen hankala tehdä, mutta nyt tuli hiukan testailtua sellaistakin vaihtoehtoa tulevia retkiä ajatellen… Kaksi pientä ympyräistä, päiväretkelle sopivaa reittiä kansallispuistosta löytyy ja ne molemmat tuli tehtyä vaelluksella ohimennen.
Syrjäiseen kansallispuistoon on hankala päästä ilman omaa autoa ja puiston eteläistä lähtöpaikkaa lähin bussipysäkki (Matkahuollon aikataulut) on Rautavaaralla – noin 16 kilometrin päässä. Joensuu-Kajaani -tielle on matkaa puolestaan noin 25 kilometriä. Kansallispuiston toinen ”portti” on pohjoisessa ja kansallispuiston läpi kävellen on kahden lähtöpaikan välillä matkaa noin 9.5 kilometriä.
PÄIVÄ 1: SAMMAKKOTAMMI – VENÄJÄNHIEKKA 3.8 + 9.5 KM
Liikeelle iltapäivällä. Basecamp Venäjänhiekka. Jättiläispaarmoja. Kahlaten järven poikki. Upea auringonlasku. Öinen suokävely.
Matka alkoi puolen päivän jälkeen Sammakkotammen parkkipaikalta (kartta). Nimensä paikka on saanut järvelle rakennetusta padosta (tammi) Olimme suunnitelleet reissumme niin, että ensimmäisen päivän lyhyt etappi taittui iltapäivällä. Alle neljän kilometrin päivämatkaa kompensoitiin ”Basecamp Venäjänhiekalta” tehdyillä retkillä.
Päivä 1: Samakkotammi – Venäjänhiekka (klikkaa suuremmaksi).
Teimme alkuun matkaa parkkipaikalle kertyneiden paarmojen saattelemana. Ylitimme Tiilikanjoen komeaa jämerää puusiltaa pitkin. Paahteinen, paarmojen suosima tuuleton paikka vaihtui mukaviin metsäisiin polkuihin.
Reissun ensimmäiset metrit veivät Tiilikanjoen yli.
Alkuun se
urailimme Sammakkojärven rantoja. Harjulle (kartta) noustuamme pidimme pienen juomatauon. Harjulla kävi jo pieni tuulenvire niin, että pahimmalta ötökkämyrskyltä säästyttiin. Tauolla levitetyillä hyttysmyrkyilläkin saattoi olla osuutta asiaan.
Ensimmäinen tauko harjun päällä.
Kuivilla harjupoluilla oli matkanteko helppoa ja lasten menohalut olivat kohdallaan. Lapsista vanhimmat johtivat joukkoa edellä.
”Oottakaa!”
Matkantekoa harjupolulla.
Ohitimme harjua seuraillen rämeisen Lähdesuon ja pian olimme polkujen risteyksissä (kartta). Yksi polku johti kohti seuraavan päivän reittiä kansallispuiston pohjoisiin osiin, toinen iltakävelyksi suunnitellun Kalmoniemen kärkeen ja kolmas päivän maaliin – Venäjänhiekan hienolle hiekkarannalle.
Lähdesuo – taustalla pilkottaa jo Tiilikkajärvi.
Vastaanotto Venäjänhiekoilla sai sappeni hiukan kiehahtamaan, kun meitä ravasi vastaan haukkuen vapaana juoksenteleva isokokoinen koira. Pienin lapsista ehti jo ottaa muutaman juoksuaskeleen pakomatkalleen, mutta muiden pysytellessä rauhallisina paikallaan sai koira nuuhkaista ja hyväksyä retkueemme osaksi hiekkojen asujaimistoa. Koirien pitäminen vapaana on kansallispuistoissa ehdottomasti kielletty, mutta tämä ei tunnu valitettavan suurta osaa koiranomistajista hetkauttavan. Irrallaan pidettyihin koiriin törmää suojelualueilla tämän tästä. Lähes joka vuosi saadaan lukea suojelualueilla irrallaan juoksentelevien kotioloihin tottuneiden koirien vaistojen heräämisestä. Suurin syy irrallaanpitokieltoon on tietenkin pesimälintujen ja luonnonvaraisten eläinten mahdollinen häirintä.
Kisailua rannalla.
Nuotiopaika
lle (kartta) päästyämme tapasimme myös yksin retkeilleen koirien omistajan, enkä koirien vapaana juoksentelemiseen jaksanut puuttua. Koirat näyttivät pysyttelevän kiltisti rannalla ja niistä tuntui olevan lapsille suurta iloa. Niinpä rannalla kirmasikin pian pari koiraa ja kolme lasta. Päätimme lounastaa ennen leirin pystyttämistä. Kuulimme, että läheiseltä Uiton kämpältä löytyi kaivo. Suuntasimme lounaan jälkeen kahden lapsen kanssa vedenhakureissulle. Soiden ympäröimän ja jonkin verran humuksen värjäämän Tiilikkajärven vesi on itsessään kelvollista juotavaksi keittämättäkin – mutta varma on aina varmaa. Kaiken keittovetemme otimme järvestä.
Kaarisilta kapean Autio- ja Tiilikkajärven erottavan salmen yli. 
Näkymät kohti Autiojärveä.
Matkalla ylitimme kaarelle rakennetun puusillan (kartta). Tiilikkajärven ja Autiojärven välinen soistuva ja saroja kasvava salmi pysyy auki heikon virtauksen avulla. Uiton kämpän pihapiiristä löytyy kaivon ohella myös komea mäntyvanhus (kartta), jota kävimme ihailemassa. Iso 22 hengen vuokratupa on valmistunut vuonna 1946 uittokämpäksi. Kämpän (kartta) hyviä palveluja täydentää sauna. Normaalisti kämppä maksaa 150€/vrk, mutta ”äkkilähtönä” sen voi saada vain 80 eurolla. Venäjänhiekalta kämpälle on matkaa reilu puoli kilometriä.
Keikkujat uimalaitureilla. 
Itkonjoella.
Lyhyen päivämatkan jälkeen olivat lapset energisiä ja kaikki vaaran paikat vetivät tietenkin puoleensa. Tyttäreni alkaessa kiipeillä Itkonjoen sillan kaiteilla tulivat huolehtivan isän rajat kuitenkin lopulta vastaan.
Venäjänhiekka.
Ystävämme nautapaarmat.
Hiekoille palattuamme riitti meillä seuraa myös ympärillä sitkeästi pörräävistä ja ampiaista muistuttavista nautapaarmoista. Paarmojen laskeuduttua vaatteille ei kankeasti liikkuvista ”jättipaarmoista” ollut suurtakaan harmia.
Illan oh
jelmana oli selvittää, pystyisikö Tiilikalla tekemään ympyrälenkin järven poikki kahlaamalla ja harjun vedenalaisia osia seurailemalla. Niinpä koko seurue suuntasi iltakävelylle kohti Kalmoniemen kärkeä. Mukaan lähti pikkureppu pienine välipaloineen ja vesipulloineen. Noin puolentoista kilometrin matka niemen kärkeen (kartta) taittui nopeasti. Matkalla ohitimme upeita hiekkarantoja sekä melojille tarkoitettuja harjun ylittäviä lyhyitä vetotaipaleita. Sää oli lähes täydellinen.
Polku päättyy. Taustalla Pohjoisniemi.
Harjun päähän käveltyämme kaivelimme eväät esiin, minkä jälkeen oli aika koettaa vedenalaista reittiä (kartta) Selkäsalmen poikki. Vedenalaista harjua pitkin kävelemistä olin miettinyt jo pidemmän aikaa. Olin kuullut etukäteen, että kahlaaminen onnistuisi, mutta sen sijaan että vesi olisi yltänyt lanteille saakka, jouduin vastarannalle päästäkseni kahlailemaan kainaloita myöten vedessä. Pään päällä rinkkaa kantaen olisi ylitys jo hankala. Hiukan toki jäi askarruttamaan, että valitsinko varmasti sen matalimman reitin. Veden ollessa kesän lopulla matalimmillaan, kannattaisi reittiä ehkä yrittääkin. Matkaa niemen kärjestä toiseen on noin 150 metriä (ilmakuva).
Kävellen järven poikki.
Paluumatka leiriin sujui hyväntuulisesti lasten ”juostessa” edellä. Ilta-aurinko muutti maiseman illan myötä pehmeäksi. Lämpöisessä illassa oli kesän tuntu kosketeltavissa. Harju ja sen hiekkaiset rannat näyttäytyivät nyt erityisen kauniina. Kapeimmassa kohdassaan on harjulla leveyttä alle kymmenen metriä.
Kalmoniemen kauneutta.
Harju kapeimmillaan.
Palattuamme leiriin alkoi nuudelipolttoaine olla lopuillaan, joten oli aikaa valmistaa illan ruoka – pekoniin käärittyä grillimakkaraa ja jälkituuaksi valkosuklaavaahtoa. Tämänkertainen vaahdon vatkaus toisin meinasi viedä voimat. Useimmiten kaikenlaiset mousse-jälkiruuat retkeillessä ovat onnistuneet hyvin.
Terveellinen iltapala.
Janonsammutin.
Hiekoille paistavassa illan auringossa oli mukava istuskella. Auringonlaskusta tuli yksi upeimmista, mitä olen koskaan päässyt todistamaan. Lapset uivat lämpimässä illassa pitkään ja hartaasti.
Iltauinnit ja -jumpat samalla kertaa.
Tiilikan auringonlasku.
Iltauintien jälkeen oli aika saada lapset yöpuulle. Itse olin päättänyt käydä vielä ”yökävelyllä”. Ajattelin, että ehkäpä pääsisin näkemään hämäräaikaan liikkuvia hirviä laajoilla suoalueilla tai niiden reunamilla. Alueella liikkuu toki myös karhuja ja susia, mutta niiden näkeminen olisi jo lottovoitto. Sopiva iltalenkki (vajaa viisi kilometriä) johti Uiton kämpältä Tiilikanautiolle, sieltä Pitkäkankaalle ja takaisin (kartta).
Pienet iltavillit ennen nukkumaanmenoa.
Öisillä soilla oli rauhaisaa. Suuri osa kulkemastani reitistä soljui pitkostettuja polkuja pitkin – rämeiden ja etenkin saroja kasvavien avarien nevojen läpi.
Öiset nevat ja rämeet.
Suorat pitkoslinjat hiukan huvittivat – Kainuussa on totuttu 1960-luvulla rakennettuihin viivottimella vedettyihin ja syrjäisiin kolkkiin johtaviin hiekkateihin sekä niiden viivasuoriin linjauksiin. Näitä on nimitetty osuvasti rakentamisen ajankohdan mukaan ”kekkosteiksi”. Samanlainen suunnittelu näyttää päteneen myös joihinkin pitkoksiin.
”Kekkospitkoksilla”.
Palasin hiljaiseen leiriin tyytyväisenä, vaikkei elämää öisillä soilla juuri näkynytkään. Käet kyllä kukkuivat kaikkialla villisti. Yhden uskaliaan ja harvoin näyttäytyvän käen sentään sain nähdä.
Kaunis ”Basecamp Venäjänhiekka” on rauhoittunut.
PÄIVÄ 2: VENÄJÄNHIEKKA – KOSEVA 8.2 + 4.8 KM
Ensimmäinen kunnon vaelluspäivä. Tiilikanaution torpan kaunis pihapiiri. Niittykukkia, kämmeköitä ja kihokkeja. Vaihtelevissa keleissä. Upea leiripaikka. Lettukestit.
Päivä 2: Venäjänhiekka – Koseva (klikkaa suuremmaksi).
Uusi aamu valkeni pilvisenä. Naapuri koirineen oli jo lähtökuopissaan. Kiertelin aikani kuluksi leiripaikan rantoja. Hiljaisuutta leikkasi vastarannalla kailottanut laulujoutsen.
Pilvinen aamu. Vastarannalla rauhoitetut suoalueet.
Rantojen tupasvillat ja sarat.
Ennen kuin
herättelin muita, laittelin aamukattauksen valmiiksi. Edellisen kesän kuivatut marjat oli aiemmilla retkillä syöty, joten tällä kertaa mentiin valmiiksi maustetuilla pussipuuroilla (ja päästiin helpommalla). Aamu oli leppeän lämmin.
Herääminen.
Aamupala rannalla (T).
Aamupalan jälkeen oli aika purkaa leiri. Lapset olivat puuhassa ilahduttavasti mukana. Usein yksin lapsen kanssa retkeillessä tulee kaikki tehtyä lähes automaattisesti itse. Lopulta päästimme menohaluiset lapset matkalle etukäteen ja laittelimme loput tavarat kasaan Juhan kanssa. Liikkeelle pääsimme joka tapauksessa hyvissä ajoin. Tämä oli hyvä, sillä epävakaassa säässä saattaisi sadekuurojen sattuessa kohdalle tulla matkantekoon pitkiäkin taukoja. Lasten käskimme odotella läheisellä Uiton kämpällä, jossa täydensimme vesivarastot raikkaalla kaivovedellä.
Teltta kasaan ja rinkat kuntoon.
Neuvonpitoa ennen lähtöä. 
Lapset edellä susien syötiksi. 
Uiton kämpän pumppukaivolla.
Matkaa tehdessä alkoi sää pikku hiljaa selkiintyä. Uiton kämpän pihapiiristä lähtiessämme törmäsimme kauniisti kukkivaan punakämmekkään. Vain kilometrin taivaltamisen jälkeen nousimme Tiilikanaution pihapiiriin.
Punakämmekkä.
Tiilikanautio on hyvin säilynyt (ja 1920-luvun asuun entisöity) vanha torppa pihapiireineen. Alunperin tilaa asutettiin jo 1700-luvulla, mutta lopulta se autioitui ja sai rappeutua rauhassa lähes sata vuotta. Nykyisin pystyssä olevat rakennukset ovat 1920-luvulta. Torppaan voi astua sisään taukoa pitämään. Näin myös teimme. Yhdellä lapsista oli kesäisenä koulutehtävänään kerätä (kuvata) kasveja. Kasvien kuvaamiseen ympäröivät niityt soveltuivatkin mitä parhaiten.
Tiilikanaution entisöity torppa. 
Näkymiä.
Kauniissa pihapiirissä oli mukava liikkua ja bongailla tuttuja niittykasveja – niittyleinikkejä, metsäkurjenpolvea, siankärsämöitä, sarjakeltanoita… Pihapiirin kosteikkoiselta reuna-alueelta, lähteen vierestä löysimme myös hienosti kukkivan maariankämmekän. Toisinaan hankalasti tunnistettavien kämmeköiden joukosta on maariankämmekkä helppo tunnistaa viimeistään leopardikuvioisista lehdistään.
Mesimarja bongattu (J).
Maariankämmekkä.
Tiilikanaution koivikko lähteen lähellä.
Torpalta (kartta) lähtöä tehdessämme kohtasimme nuoren pariskunnan, joka lienee ohittanut meluisan, Venäjänhiekalle leiriytyneen seurueemme jo edellisenä iltana. Tiilikanautiota reunusti kaunis riukuaita ja portti, joka johdatti meidät rantanevojen läpi kohti Koirakiveä. Sieltä löytyi nuotiopaikka (kartta), jossa myös kohtaamamme pariskunta saattoi hyvinkin yöpyä – kauniilla paikalla ja varmasti omassa rauhassa.
Tiilikanautiolta Koirakivelle – kauniilla reitillä kauniissa säässä.
Lounas Koirakivellä. 
Astioiden huuhtomishommissa.
Aurinko paistoi jälleen. Koirakiven jälkeen saimme tehdä matkaa soiden ja erämaisten hiekkarantojen muodostamassa keskellä – helppokulkuisilla kuivilla poluilla ja pitkoksilla. Lopulta sukelsimme hiukan kauemmas rannasta, kuusivaltaisten sekametsien suojiin (kartta).
Matka jatkuu – taustalla Koirakiven kaunis nuotiopaikka.
Kuusikot toivat reittiin mukavaa vaihtelua, etenkin kun niissä oli oikean aarnimetsän tuntua. Palokorot sekä hiiltyneet tervaskannot kertoivat vanhoista metsäpaloista. Välillä ylitimme tupasvillan täyttämiä soita. Tupasvillan kuitua on käytetty tekstiileissä, mutta toisin kuin voisi luulla, löytyy käytetty kuitu maatuneista varsista, ei hapsuisesta kukinnosta. Kauempaa katsottuna näytti moni suo olevan kuin lumen peitossa ja kosteimmilta paikoilta löytyi myös luhtavillaa.
Kolmikon taivallusta.
Matka taittui mutkattomasti – lapset edellä ja aikuiset hiukan jäljessä. Minä sain pitää omaa monologiani ohittamistamme kasveista ja luontotyypeistä – Juhan harmiksi tai viihdykkeeksi. En ole viitsinyt kysyä kummin. Suurelta osin pilvinen päivä oli rauhoittanut paarmat – niitä ei kovin paljon näkynyt. Käkien kukkuminen oli sen sijaan loputonta. Niinpä nimesimme käen itsevaltaisesti kansallispuiston tunnuslinnuksi (oikeassa tunnuksessa on rajakiven kaiverrukset, Venäjän ja Ruotsin vaakunat). Toinen alati ääntä rannoilla pitänyt lintu oli rantasipi ja kolmas silloin tällöin olemassaolostaan ilmoittanut laulujoutsen.
Katson autiota hiekkarantaa…
Tämän isompaa hirveä emme reissullamme nähneet. 
Vaihteeksi aarnimaisissa korpikuusikoissa. 
… ja alati soilla.
Takaisin rantapoluille saavuimme vanhan rajakiven ja Rajasaarten kohdalla (kartta). Täyssinän rauhan jälkeiseen aikaan olisimme tässä kohtaa katselleet Tiilikkajärveä Venäjän puolelta. Itse kiviä ja niiden kiveen hakattuja komeita vaakunoita pääsee ihailemaan ainoastaan meloen (tai googlaten). Vaakunat esiintyvät myös kansallispuiston virallisessa tunnuksessa. Rajakiven jälkeen ohitimme ojitetulta Konnunsuolta laskevan pienen, kauniin joen. Samalla siirryimme kävelemään hetkeksi Sotkamon ja Kainuun puolelle.
Rajasaaret. 
Harjunpäät ja Selkäsalmi, jonka läpi pääsi nippanappa kahlaamaan.
Olimme k
ulkeneet taas mukavan matkan ja alkanut sade pisti pohtimaan tauon pitämistä. Sadetta ei kuitenkaan kestänyt varttia pidempään, joten mukanani kantamalle tarpille ei ollut nyt käyttöä. Tauon pidimme matkaa vielä taitettuamme pienen niemen kärjessä (kartta) – hiukan tuulisella paikalla. Itikat olivat pienestä sateesta virkistyneet, joten tuulenvire tuli tarpeeseen. Aurinko näyttäytyi jälleen nopeasti sateen jälkeen.
Majavavaara!
Tiilikkajärven pohjoispäädyssä (kartta) meidät otti vastaan majavasta varoittava kyltti. Lieneekö yleensä arka majava uhannut joskus retkeilijöiden henkeä? Majavaa ei näkynyt, mutta itse pato oli aivan suon ylittävien pitkosten vieressä. Majavapadon jälkeen reittimme nousi harjulle ja kääntyi kohti etelää. Pian ohitimme myös pohjoiselle parkkipaikalle (kartta) johtavan polun risteyksen (parkkipaikka jäi vain sadan metrin päähän).
Reippain askelin kohti päivän maalia.
Aurinko alkoi taas helottaa ja tuuli piti hyttyset poissa. Hiukan saimme taas paarmoja kutitella, mutta pian nekin olivat häipyneet. Nyt oli matkaa takana jo sen verran, että lasten kysely loppumatkan pituudesta alkoi yltyä. Leveää harjupolkua (kartta) pitkin saimme kulkea Kosevalle vielä pari kilometriä.
Välipalaa.
Perille Kosevaan (kartta) päästyämme katselimme taivaalle ja tulkitsimme sään vielä sen verran epävakaaksi, että pistimme pystyyn ”tilapäisleirin” tarpin (laavukangas) avulla. Paikalla oli yksittäinen meloja telttoineen, joka kertoi lähtevänsä vielä illan aikana. Samalla vapautuisivat rannan parhaat telttapaikat käyttöömme. Niitä paikkoja kannatti kyllä hiukan odotella – harvoin saa telttansa yhtä komeaan paikkaan pystyttää.
Melojan paratiisissa?
Kahvikriisi.
Välipalan jälkeen oli hyvä suunnata vilkaisemaan Kosevan pikkuruista autiotupaa (kartta). Kahvi oli jo melkoisen vähissä, mikä luonnollisesti uhkasi aiheuttaa pahan kriisin. Puuhis esittelee Kosevan kämppää ja leiripaikkaa omalla videollaan.
Kosevan sympaattinen tupa.
Läheiseltä tuval
ta palattuamme saimme välipalan voimin leirin pystyyn. Sää oli nyt selkiintynyt ja saimme nautiskella pilvipoutaisesta illasta. Syötyämme lähdimme kahden vanhimman lapsen kanssa kohti pohjoisniemen kärkeä, kun taas Juha jäi nuorimman kanssa leiripaikan lähistölle.
Illan pouta leiripaikalta katseltuna.
Vanhempien lastenkaan into ei kovin pitkälle tällä kertaa riittänyt, joten käveleksin lopulta Pohjoisniemeen (kartta) yksin. Samalla sain tutustua lähes neitseellisiin harjun rantoihin. Etenkin kauniit jäkälakasvustot tekivät täällä vaikutuksen. Ketun (?) kaivama kolokin löytyi.
Pohjoisniemen kauneutta.
Illan päät
teeksi oli edessä vielä lettukestit. Herkkusuita hellittiin tätä ennen jäljelle jääneillä vaahtokarkeilla. Jokainen sai paistaa oman lettunsa. Valmista hilloa oli mukana, mutta kermavaahto jäi tällä kertaa uupumaan. Lettulautaset huuhdeltiin rannalla ja vatsat täynnä oli hyvä alkaa asettumaan yöpuulle.
Letunpaistajat.
Tiskikone käynnissä.
Tyttären kanssa käväisimme vielä pienellä iltakävelyllä leiripaikan länsi- ja pohjoispuolella. Tuuli oli tyyntynyt lähes kokonaan ja ilta oli lämmin. Tiilikan erämaajärven maisemissa oli hyvä olla.
Iltakävelyllä (T). 
Illan tyyneyttä.
PÄIVÄ 3: KOSEVA – SAMAKKOTAMMI 11.4 + 5.3 KM
Aamuyön taikaa. Majavan jäljillä. Tutuissa maisemissa reippaasti edeten. Tiilikanaution lähde. Loppumatkan vanhat männiköt. Kyy!
Päivä 3. Koseva – Sammakkotammi (klikkaa suuremmaksi).
Heräsin aamuun jo puoli neljän aikaan. Teltan ”maisemaikkunasta” loisti tyyni järvenpinta, jonka yllä leijui aamun usva. Taivaalla mollotti täysikuu. Näkymät pakottivat nousemaan ylös jo aamuyön tunteina.
Hieno aamu leiripaikan rannassa.
Ylös noustua olikin hyvä lähteä rantoja käveleksimään. Hiljaisuus oli lähes täydellistä, joskin vastarannan laulujoutsen taas kertoi heränneensä. Kiersin alkuun harjun toiselle puolelle, josta pääsin näkemään taivaanrannasta nousevan auringon.
Aurinko nousee.
Toiselle puolelle harjua päästyäni alkoivat auringon ensimmäiset säteet jo tavoitella mäntyjen latvoja ja nostattaa entistä tiheämpää usvaa järven pintaan leijumaan. Oli kaunista. Juuri tällaiset hetket tekevät vaelluksista vaivan arvoisia.
Aamun usvaa.
Suuri taulakääpä.
Pitkälehtikihokki valmiina aterialle. 
Pohjanpaju. 
Huussin komea haka.
Lopulta maltoin siirtyä rannoilta halkovajalle pilkkeiden tekoon ja nuotiopaikalle aamukahvin keittoon. Nyt aurinko tavoitteli jo nuotiopaikkaa ja se nousi hitaasti harjun ylle. Kahvikupin kanssa saatoin asettua taas rannalle, jonne loppujen lopuksi siirryin juoksujalkaa. Joutsenen lähestyvä huuto kertoi kaverin olevan tulossa tarkastamaan mistä savu oikein tulee. Niinpä joutsenen ylilento kruunasi hienon aamun.
Aamukahvit.
Kello oli vielä sen verran vähän, että päätin lähteä toisellekin aamukävelylle, aina majavapadolle saakka. Sotkamolaista majavaa ei nytkään näkynyt. Tiilikkajärven pohjoisin pläntti kuuluu Sotkamon kuntaan ja Kainuuseen. Padon lähistöllä suurimman vaikutuksen teki kuivan mäntyvaltaisen harjun vaihtuminen kuusikoksi. Laskeuduin ensin harjun alle sen länsipuolelle, jossa oli vanha ja hylätty, mutta edelleen ehjä majavapato.
Vanha pato pitää yhä.
Tämän jälkeen kävin ihastelemassa tuoreempaa patoa, jolla oli hiljaista. Runsaana kukkiva suovehka tuntui nauttivan majavan luomasta kosteikosta. Harjun kuivemmilla liepeillä kukkki metsätähti ja riidenlieko levitteli kasvustoaan laajalle alalle.
Suovehka. 
Majavapadolla.
Edessä oli vaelluksen pisin päivä. Keittelin palattuani vedet muulle porukalle, ennen kuin tohdin rapistella telttojen liepeitä. Kauniiseen aamuun nousi ylös hyväntuulisia retkeilijöitä. Aamiaisen ja leirin purkamisen jälkeen alkoi paluumatka tuttuja polkuja pitkin.
Harjun pohjoispään kuusikoissa.
Olimme keventäneet jokaisen lapsen taakkoja pitkän päivän varalle, minkä vuoksi tuntuivat lapset taittavan alkumatkaa melkein juosten. Selvästi aiempia päiviä pidemmästä taipaleesta joutuikin lapsia muistuttelemaan. Lapset kulkivat lähes koko päivän edellä. Pysähtelimme tauoille päivän mittaan tutuissa paikoissa ja lounasta syötiin taas Koirakiven nuotiopaikalla (kartta). Kaasu oli tullut jälleen kerran arvioitua oikein – viimeiset kaasut käytimme tiskiveden lämmittämiseen. Ruuatkin olivat kahvikriisistä huolimatta riittäneet.
Kuusikoissa ja soilla.
Pysähdyimme täyttämään vesipullojamme Tiilikanaution lähteellä (kartta). Maariankämmekän ohella kasvoi täällä kaunista rätvänää ja ojakellukkaa. Hienon pihapiirin ohitettuamme siirryimme vauhdilla Uiton kämpälle, josta löytyi lasten iloksi puujalat. 
Energiaa näytti riittävän erinomaisesti vielä loppumatkallekin. Pienimmälle eräjormalle olivat viimeiset kilometrit jo hiukan raskaampia, mutta kaikki jaksoivat viimeisenkin päivämatkan hyvin.
Tiilikanaution lähteellä (alempi kuva T). 
Kohti juhannuksen viettoa.
Suomalainen savanni.
Tauko Uiton kämpän pihamaalla.
Uiton kämpän jälkeen suuntasimme ”uusille” poluille. Itäinen reitti (kartta) Sammakkotammen parkkipaikalle on huomattavasti läntistä kiintoisampi. Täällä saa käveleksiä kohtuullisen iäkkäissä männiköissä ja soiden ja kuivien kankaiden mosaiikki (ilmakuva) luo reitille mukavaa vaihtelua. Loppumatkasta vastaan tulevat myös Tiilikan jokea kohden johtavat vesistöt – Autiojärvi, Pieni sammakkojärvi ja niiden välinen rannoiltaan soistuva joki.
Mikä ihme siellä ääntelee?
Reissun toinen kihokkilaji – pyöreälehtikihokki.
Vaihtele
vaa elämääkin loppumatkalla jonkin verran kohtasimme. Vastaamme käveli pari kappaletta Homo sapiensia (päivän ainoat). Yritimme myös etsiä kummallisesti ääntelevän linnun (joku hätäinen poikanen) männikön latvuksista siinä kuitenkaan onnistumatta. Polun varren kaarnankolossa pesi puolestaan suojaväriinsä luottanut harmaasieppo. Yhdellä suolla näimme myös pyöreälehtikihokin ja aivan viimeisiä pitkoksia ylittäessämme huutelivat vanhimmat lapset edellä, että pitkosten alle pakeni kyy. Lasten loikittua nopeasti pitkosten yli lähti käärme taas liikkeelle. Käärmeen perään kiiruhtaessani päästeli kaveri sellaista sihinää, etten kovin lähelle viitsinyt mennäkään.
Kyyn pysäyttämät. 
Kyy pakeni lopulta sihisten.
Tupasvillaa, tupasvillaa …
Loppumatka
sta saimme ihastella jatkuvasti reitillä vastaan tulleita pitkostettuja tupasvillanevoja. Soiden läpi virtasi kauniita luhtaisia puroja, joiden lähistöllä loikki sammakoita. Loppujen lopuksi tuli Sammakkotammen parkkipaikka vastaan varsin yllättäen. Nopeakulkuinen pitkosten, kuivien ja leveiden polkujen reitti vei maaliin kovalla vauhdilla. Vauhtia saattoi kyllä ylläpitää myös retken päätteeksi lupaamamme jäätelöt…
LOPUKSI
Tiilikkajärvi on upea erämainen kansallispuisto. Tällä kertaa pääsimme näkemään keskikesän kukkaloistoa tupasvillaisine soineen, mutta Tiilikan suot hehkuvat erityisen hienosti syksyn väreissäkin. Poutaiset säät suosivat. Hiljainen puisto sopii komeine hiekkarantoineen ja helppokulkuisine harjureitteineen etenkin lasten kanssa retkeileville sekä melojille.
Alkumatkasta aiheuttivat etenkin paarmat hiukan nurinaa, mutta niiden harmittomaan hitauteen omissa verenhimoisissa toimissaan tottui jokainen melko nopeasti. Lasten kasvettua oli tällä reissulla helppo huomata, että etenkin vanhimmat lapset liikkuivat mielellään omassa joukossaan, paljon muiden edellä. Leirin askareetkin alkoivat sujua omatoimisesti. Kun mukana oli useampia lapsia, näytti leiriaskareisiin osallistuminen (leirin kasaus ja purku, tiskailu, omista tavaroista huolehtiminen…) olevan kaikille mieluisampaa. Parasta lapsille lienee tällä reissulla ollut uimarantojen lisäksi ne herkut – niin kuin aina. Myös kyyn kohtaaminen jäi varmasti kaikille mieleen.
Sortin sakki -selfie.
Jutun kuvat kirjoittajan ottamia lukuunottamatta kuvia, joiden perässä on merkintä (T) tai (J). Niistä kiitos kuuluu tyttärelleni sekä Juhalle.
Blogin kirjoittajalta:
NUUKSION RETKEILYOPAS (2018) ja KARTTA (1:15 000) SEKÄ UUSI REPOVEDEN RETKEILYOPAS (2020)
MUKANA KULKENEET PAPERIKARTAT:
Vuokatti ja Kainuun kansallispuistot – ulkoilukartta (1:25 000).
ALUEEN DIGIKARTTA NETISSÄ:
Retkikartta (Paikannimihaku: Tiilikkajärven kansallispuisto).
Kansallispuiston yleiskartta ja palvelut.
Kuvien ja sisällön kopiointi luvatta kielletty.
Kuljettu reitti (klikkaa suuremmaksi).
Lähdimme liikkeelle Palolammelta (kartta), josta löytyy parkkipaikan lisäksi kaivo, infopiste, keittokatos, nuotiopaikka, huussi sekä ryhmille tarkoitettu edullinen vuokrapirtti (ei yöpymiseen). Määränpäänämme oli Hiidenportin rotko sekä Porttilammen laavu.
Kuivilla kankailla … 
… ja kuusikoissa.
Alkumatka sujui helppokulkuisia kuivia kankaita pitkin. Tervanpolton ajoista muistutti vanha tervahauta. Kurkkasimme rotkoon jo Palolammen eteläpäässä (kartta), mutta komeimmat näkymät löytyvät hiukan edempää. Tämän jälkeen sukelsimme vielä kauniisiin, melko iäkkäisiin kuusivaltaisiin sekametsiin sekä sivusimme paikoin myös pieniä suojuotteja ja lampia. Reilun kilometrin kävelyn jälkeen olimme Hiidenportin reunamilla. Polku jatkui rotkoa seuraillen (kartta) ja pari kertaa sen pohjalla käyden aina Porttilamelle saakka.
Portaat ylös rotkon pohjalta.
Kiipeilykärpänen. 
Kalliopaasi rotkon reunamilla.
Rapu kallioilla (T).
Jyrkkiä pudotuksia.
Näköalapaikoilla.
Portin rotkolammet.
Leveä ja kulunut polku kertoi kulkijoiden keskittymisestä rotkon reunamille. Kaikesta huolimatta on Hiidenportti yksi maamme hiljaisimmista kansallispuistoista. Kävijöitä on vuosittain alle 8000 (esimerkiksi Kolilla lähes 168 000). Syrjäisyyden lisäksi on tähän epäilemättä syynä suhteellisen vähäiset retkeilypalvelut – puistosta ei esimerkiksi löydy yhtään autiotupaa. Omia polkuja reittien ulkopuolella kulkiessaan muita kulkijoita tuskin paljonkaan tapaa.
Kallioita ja keloja. 
Näyttävä suo rotkon pohjalla. 
Loppumatka laavulle pitkoksia pitkin.
Laavulla lammen pohjoisrannalla.
Porttilampi.
Laavulla.
Kohti aarnimetsiä.
Alkumatkalla riitti tervaskantoja.
Ikimäntyjä kasvamassa. 
Korpia …
… ja kosteikkoja. Rehevä puronvarsi.
Järeissä männiköissä.
Vähän kuljetut pitkokset kortteiden keskellä.
Urposoilla kiiri valkoviklon huuto.
Ahneen majavan työmaa.
Urpolammentie.
Urpolammen laavu.
Erämaan tuntua Urpolammella.
Vanhan metsän merkki – järeitä haapoja. 
Kunnon metsää, pieniä polkuja.
Takaisin nevan poikki.
Maariankämmeköiden kauneutta. 
Vanhat pitkokset Urposuon poikki. 
Kelojen keskellä.
