PÄIVÄRETKI: LAPAKISTO, NASTOLA 12.11.2016

REITTI:  Lapakisto - Pitkäjärvi - Ahvenlammi - Kalliojärvi - Sammalisto - Lapakisto 8.0 km 

VAELLUSKAVERI: -

HUIPUT: Ensilumi. Hiljaisuus. 

ERIKOISTA: Reittimerkit neonväreissä.

ALUKSI

Nykyisessä ilmastossa voi eteläisessä Suomessa tehdä ensilumen retkiä monta kertaa vuodessa. Yksi näistä suuntautui minulle ennestään tuntemattomalle Nastolan Lapakiston suojelualueelle. Vaikka kaamoksen päivä oli lyhyt ja pilvinen, teki puhtaanvalkea lumi maisemasta valoisan ja kauniin. Pienen puolipäiväretken aikana ehti Lapakiston alueen koluta lähes kokonaisuudessaan.

Kuljettu reitti (klikkaa suuremmaksi).

RISTIKANGAS P – PITKÄJÄRVI – AHVENLAMMI – KALLIOJÄRVEN LAAVU 5.2 KM

Aamuvarhaisella Ristikankaan parkkipaikalle (kartta) saavuttuani oli siellä vielä tyhjää ja olin aamun ensimmäinen autolla paikalle saapunut kulkija. Kauniit lumen peittämät riukuaidat ohjasivat minut oikeaan suuntaan – kohti Lapakiston lammen rannalla olevaa esteettömäksi rakennettua nuotiopaikkaa.

Esteetön reitti Lapakiston nuotiopaikalle.Lapakiston rannalla.

Tuore lumi peitti lammen rannalle rakennettua nuotiopaikkaa (kartta) ja täysi halkoliiteri odotti ensimmäisiä tulistelijoita. Hetkiseksi nuotiopaikalla piipahdettuani jatkoin takaisin pääreitille, pienelle metsäautotielle, jota kävelin seuraavat sadat metrit. Pian laskeuduin Pitkäjärven rantaan, jota seuraillen sain kävellä hiljaisella rantapolulla (kartta) noin kilometrin verran.

Pitkäjärven rannoilla.Rantapolun opasteita.Rohkat: Hirvi ja kettu.

Hiljaisuus oli huumaavaa. Ainoat elonmerkit reitillä olivat heikoille jäille uskaltautuneiden ketun ja nuoren hirven jäljet. Jaloissa narskui tuore pakkaslumi. Kettu oli uskaltautunut järven poikki, mutta hirven jäljet johtivat nopeasti takaisin rantaan – ilmeisesti nuori hirvikin oli tajunnut kulkunsa vaarat.

Tuore kalliovieremä.

Pian saavuin opastetulle kalliovieremälle (kartta). Lohkareiden tuoreet halkeamapinnat ja ison kiven katkaisema koivun runko kertoivat vieremän olevan hyvinkin tuore. Hitaasti, vuosituhansien tahdilla rapautuvasta kallion sortumisesta pääsee luonnossa harvoin näkemään näin kouriintuntuvia merkkejä.

Pitkäjärven hienolla nuotiopaikalla.

Vieremän jälkeen nousin ylös kallioiden päälle. Täällä maisemat avautuivat nopeasti ja nuotiopaikka (kartta) jyrkänteen päällä oli todella komea! Pudotusta alapuoliseen järveen oli vain vajaat kaksikymmentä metriä, mutta avoimien kallioiden päältä se riitti takaamaan upeat näkymät järvelle. Vuosi sitten odotti jyrkänteen päälle nousijoita järven jäällä melkoinen yllätys… Nyt yllätin itse itseni, pysähtymällä jo lyhyen kulun jälkeen nautinnolliselle kahvitauolle.

Kahvitauko.

Nousin nyt hetken aikaa kohti Pitkäjärvenvuoren lakea (kartta). Ylös päästyäni käännyin takaisin ja oikaisin metsien poikki Ahvenlammin rantaan, jossa sain taas jatkaa rantapolkujen (kartta) viitoittamaa taivaltani. Ohuessa hangessa oli metsien läpi mukava tallata. Pakkaslumi oli kevyttä, eikä sitä riittänyt juurikaan kengänvartta ylemmäs.

Lumiset polut.Ahvenlammin pilkotus.

Ahvenlammin maisemat olivat jo hyvin erämaisia. Kauniit vastarannan kalliot ja kohtuullisen iäkäs männikkö peittyivät kaamoksen sinisen hämärän ja valkean hangen alle.  Rantapolku johdatti minut seuraavalle nuotiopaikalle (kartta), joita Lapakistossa riittää. Nuotiopaikka oli ohuen lumen peitossa, nuotiopuut ja kirves paikallaan.

Erämainen Ahvenlammi.Kulkijoita odotellessa.

Puuhuolto toimii.

Nuotiopaikalta opasteet johdattivat kohti Ristikangasta ja parkkipaikkaa, mutta suuntasin nyt seuraavalle järvelle – Kalliojärvelle – joka odotti minua pienen kallioisen mäen takana. Olinkin taas uusilla kauniilla rantapoluilla reilun puolen kilometrin kävelyn jälkeen.

Kalliojärvi.

Kalliojärven rantapolku (kartta) oli erityisen komea ja se kulki paikoitellen järven ylle kohoavilla avoimilla kallioilla. Jäätyvää järveä kaikkine pienine yksityiskohtineen ja railoineen oli upea katsella ja kuvata. Polkua oli helppo seurailla ja se yhtyy merkittyyn reittiin noin puolivälissä matkalla kohti laavua.

Järvi jäätyy.

Kalliojärven halkaisevassa niemessä on muutama mökki ja sen itäisemmässä Kumianhaarassa varsinainen pienten mökkien kylä, mutta se jää lähes kokonaisuudessaan näkymättömiin. Tunnelma oli täälläkin erämainen ja hiljainen.

Jäätyvän Kalliojärven kauneutta.

Kalliojärven ja Sammaliston väliin jää pieni ja epäilemättä komea lampi (kartta), jota en kuitenkaan käynyt nyt kurkkaamassa. Rannan poluilla oli sen verran hyvä kävellä. Paikoitellen oli liukkailla  rantakallioila oltava tarkkana, etten olisi löytänyt itseäni jäätyvän järven sylistä.

Rauhaa.

Lopulta nousin Kalliojärven hienolla paikalla olevalle laavulle (kartta). Pysähdyin täälläkin pienelle tauolle. Joku kulkija oli syönyt maissia ja nakannut jämät nuotiopaikalle. Tämän oli huomannut myös metsän myyrä, jonka pikkuruiset jäljet kuvioivat nuotiopaikan tuoreen lumen pintaa. Muita ei paikalla ollut jäljistä päätellen liikkunutkaan.

Kalliojärven laavu.

KALLIOJÄRVEN LAAVU – SAMMALISTO – LAPAKISTO P 2.8 KM

Matka jatkui nyt metsän, tai tarkkaan ottaen hakatun metsän puolelle. Luononsuojelualueen raja oli tullut vastaan ja tämän huomasi. Tuoreet hakkuun jäljet ulottuivat lähes rantaan saakka. Laavun puuhuolto oli muista taukopaikoista poiketen retuperällä, eikä hakkuuaukean reunassa ollut polttopuuta tarjolla muutamaa kalikkaa enempää.

Laavun takana.

Ohitin aukean nopeasti ja pian olin taas suojelualueen puolella – tuoreessa taimikossa tosin. Suuntana oli Sammaliston laavu, jonne päästäkseni minun oli ylitettävä Kalliojärveä ja Sammaliston lampea erottava, noin kilometrin levyinen kannas (kartta). Mäkinen taival vei nopeasti perille.

Taimikoiden läpi Sammalistolle.

Sammaliston rantapoluilla oli nyt jo muidenkin kulkijoiden jälkiä. Pian laavulle (kartta) päästyäni ja tulet sytytettyäni saapui paikalle pieni seurue jalan – ja toinenkin – muodikkaasti läskipyörillä liikkuen. Päivän ensimmäiset kulkijat! Savu nousi nuotiolta ja ympärillä levisi  rauhoittava maisema.

Sammalisto.

Laavulla oli pyöräilijöiden saavuttua jo sen veran kuhinaa, että syötyäni päätin jatkaa matkaani.

Touhotusta Sammaliston laavulla.

Lopuksi seurailin Sammaliston rannassa kulkevaa ja paikoin pitkostettua polkua, joka johdatti minut etelärannan laavuttomalle nuotiopaikalle (kartta). Täällä oli joku uskalikko kokeillut jo jään kestävyyttä. Toinen toistaan hienommilla paikoilla olevat taukopaikat ovat ehdottomasti alueen vahvuus. Ne tekevät alueella retkeilystä helppoa ja nautinnollista – hyviä vaihtoehtoja pysähdyspaikoiksi ja jalkojen oikomiseen riittää.

Sammaliston paikoin pitkostetuilla rantapoluilla.Sammaliston toinen taukopaikka.

Sammaliston jäkeen oli ylitettävänä lyhyt kannas. Olin pian lähtöpisteessä – alueelle nimen antaneen Lapakiston lammen rannalla. Täällä minulle hymyili iloinen reittimerkki. Ohitin viimeisenkin nuotiopaikan ja puolen päivän mittainen retki oli lopuillaan.

Talvehtivaa saraikkoa …… ja ruovikkoa.Hymy huuleen.

LOPUKSI

Lapakiston ehdottomiin vahvuuksiin kuuluvat hyvät ja kauniilla maisemilla varustetut taukopaikat. Vaikka metsät ovat rantoja lukuunottamatta nuoria ja monin paikoin suhteellisen vähän aikaa sitten talouskäytöstä poistuneita, onnistuu alue silti luomaan erämaista tunnelmaa. Pienten järvien ja lampien rakentamattomat rannat riittävät tähän mainiosti. Voisi hyvinkin kuvitella, että lähellä Lahtea oleva mukava alue kerää kesäisin paljon retkeilijöitä.

---

Jutun kuvat kirjoittajan ottamia.

Blogin kirjoittajalta:

NUUKSION RETKEILYOPAS (2018) ja KARTTA (1:15 000) SEKÄ UUSI REPOVEDEN RETKEILYOPAS (2020)

 

 

 

MUKANA KULKENEET PAPERIKARTAT: 

Printti Retkikartasta.

ALUEEN DIGIKARTTA NETISSÄ:

Retkikartta (Paikannimihaku:  Lapakisto, Nastola)

Lahden seudun luonto (kartat jamerkittyjen reittien esitteet).

Kuvien ja sisällön kopiointi luvatta kielletty.

Advertisement

PÄIVÄRETKI: SIPOONKORPI 6.1.2017

REITTI: Sotunki - Högberget - Bakunkärrsträsket - Kurbergen - Kalkkiruukin laavu - Sotunki 
(Itä-Hakkila) 10.4 km (+ 1.6 km)

VAELLUSKAVERI: -

HUIPUT: Pakkaslumi. Högbergetin näköalat. Uudet reitit, uudet paikat. Pehmeä umpihanki. Kurbergenin jyrkänteet. 

ERIKOISTA: Kaamoksen sini, paiste ja pakkanen.

ALUKSI

Reissu Sipoonkorven kansallispuistoon alkoi Sotungista, niin kuin monta kertaa aiemminkin. Ensin suuntasin Kalkkiruukin luontopolulle, jolla on kokonaisuudessaan mittaa 4.8 km. Luontopolulta poikkesin pian Högbergetin jälkeen omille poluilleni. Reittivalinnat olivat tällä kertaa erityisen onnistuneita.  Pakkanen paukkui ja alla pöllysi pehmeä pakkaslumi – suurelta osin kenenkään tallaamattomilla reiteillä oli todella miellyttävä kulkea. Liikkeellä olin käytännössä lähes auringonnoususta auringonlaskuun – päivä oli lyhyt.

Helpoiten Sipoonkorpeen pääsee Sotunkiin menevällä bussilla 717A.

Kuljettu reitti (klikkaa suuremmaksi).

SOTUNKI – HÖGBERGET – BAKUNKÄRRTRÄSKET 4.9 KM

Kirpeää pakkasta. Latvuksia kutitteleva aurinko. Kaunis Högberget. Hankea ja haamureittejä.

Bussipysäkille päästyäni hyppäsin pakkasen syliin. ”Maalaisbussissa” oli tunnelmaa jo valmiiksi – bussikuskin kanssa tuli jäisistä ja mutkaisista Sipoon teistä juteltua hartaasti. Bussipysäkiltä (kartta) oli matkaa kansallispuiston rajalle vain nelisensataa metriä.

Rajalla.

Vaikka kello oli jo varsin paljon, oli aurinko vasta nousemassa. Metsän sineen päästyä nousin luontopolkua pitkin Högbergetin päälle (kartta), jossa kävin jo aiemmeilla reissuilla tutuksi tulleita maisemia ihailemassa.  Parhaat näköalapaikat löytyvät Högbergetin länsilaidalta.

Metsän sinessä. Kohti huippua.

Huipulle päästyäni alkoivat auringon ensimmäiset säteet valaista hämäriä metsiä ja avointa lakea. Edes luontopolulla ei ollut ensimmäistäkään kulkijaa aamutuimaan liikkunut. Kettu oli sentään jolkotellut hangella ja muodostanut ohueen pehmeään lumeen oman jälkijononsa ja muutama metsäjänis oli tehnyt pitkiä loikkiaan Högbergetin rinteillä. Pakkanen paukkui yli kahdessakymmenessä asteessa, joten muiden eläinkunnan edustajien jälkiä ei pehmeillä hangilla koko reissulla juurikaan näkynyt.

Tuulisilla kallioilla ja aamuauringon valaisemilla kauniilla hangilla.Näkymä kohti Sotunkia on aina hieno – vuodenajasta riippumatta. Yksinäinen kulkija.

Högbergetin näkymiin ei koskaan kyllästy. Avoin maisema – tällä kertaa hankien alla – sai retken hyvälle alulle. Tuoreella lumella liikkuessa oli mukava huomata olevansa ainoa pakkaspäivästä hullaantunut.

Högbergetin hanget pakkasella. Aurinko!Sukellus Sipoonkorven kuusikoihin.Kuusikoissa.

Högbergetin itälaidalla törmäsin muutamien harvojen kulkijoiden jättämiin jälkiin, mutta pian jätin luontopolun taakseni, tarvoin hetken pehmeässä hangessa ja jatkoin uusiin maisemiin kohti Grankärriä (kartta) ja edelleen kohti koillista. Tallkärristä (kartta) löysin uuden, kartalta puuttuvan, kaiken lisäksi merkatun polkulinjauksen. Opasteet osoittivat kulkusuuntaani kohden Bakunkärrille (kartta) ja toisaalta jo kulkemieni Kalkkiruukin polkujen suuntaan.

Luminen, valoisa latvusto. Satumetsän silta ja jäätynyt puro.

Seurailin kenenkään tallaamatonta reittiä melko pitkään. Ylitin kauniin pienen sillan ja myöhemmin Hyppjakärrin suojuotin (kartta).  Vaikka pakkasta olikin reilusti, alkoi pehmeässä mutta melko ohuessa hangessa kulkeminen nostaa hikeä pintaan. Päämääränäni oli Bakunkärrin lampi, mutta päätin silti kävellä merkittyä haamureittiä hiukan pidemmälle (kartta). Lopulta sukelsin metsien läpi suoraan lammen rantaan, missä olikin hyvä pysähtyä ansaitulle kahville.

Pakkaspäivän kauneutta.

Pieni Bakunkärrs träsket (kartta) on avosoiden ympäröimä ja noin puolentoista hehtaarin kokoinen lampi. Toisin kuin Nuuksiossa, on Sipoonkorvessa vain muutamia lampia ja järviä. Moni Sipoonkorven harvoista lammista on kasvanut umpeen jo tuhansia vuosia sitten. Sama kohtalo odottaa ennen pitkää myös Bakunkärrs träsketia.

Bakunkärrträsket.

Vaikka pakkanen lupailikin jo kestäviä jäitä, päätin pysytellä lammen rannoilla – sen verran oli oikukas talvi taas kerran ollut. Pienen laakson pohjalla olevalle lammelle ei aurinko keskipäivästä huolimattakaan kunnolla paistanut. Auringon hailakat säteet tavoittivat pelkästään rantamäntyjen latvukset.

Valo yltää latvuksiin.

Kahvitauolle etsiydyin kaatuneen kuusen rungon äärelle. Tänne aurinko jo juuri ja juuri ylettikin, mutta hansikkaat pois otettuani puri pakkanen nopeasti ja kovaa. Ympärilläni oli pakkaspäivän rikkumaton hiljaisuus.

Tauon paikka.

BAKUNKÄRRSTRÄSKET – KURBERGEN – LAAVU – SOTUNKI (ITÄ-HAKKILA) 5.5 + 1.6 KM

Tauon jälkeen matka jatkui – alkuun kylmettyneitä sormia puhallellen. Ensin kävelin Bakunkärrträsketin rantoja myötäilevällä polulla ja metsän läpi oioin jo itse hankeen tallaamiani jälkiä pitkin. Umpihankeen, kohti pohjoista suuntasin vasta Hyppjakärrin itäiseltä reunalta (kartta). Määränpääkseni olin asettanut Kurbergenin jyrkänteen (kartta), joka ainakin kartalla ja ilmakuvilla näytti hyvältä.

Matkalla.Sipoonkorven laaksonpohjien hämyisiä metsiä.

Kahden-kolmenkymmenen sentin pehmeässä hangessa tarpominen oli nautinnollista. Pakkaslumi pöllysi. Kartalle merkittyä pientä polkua en hangen alta paikantanut, mutta tällä ei ollut niin väliksikään. Kurbergenin itäpuolisessa laaksossa (kartta) näytti erityisen hyvältä. Laakson pohjalla kasvavissa sekametsissä oli runsaasti lahopuuta ja monilla rungoillakin tuntui olevan mukavasti paksuutta. Näihin syrjäisiin ja hämyisiin laaksoihin – joita Sipoonkorven näissä osissa kyllä riittää – on palattava kesällä uudelleen.

Takaisin aurinkoon!

Kurbergenin laelle lopulta kiivettyäni en joutunut pettymään. Näköalat olivat komeat ja hämyisten metsien jälkeen kimmelsi aurinko kallioiden laella erityisen kirkkaasti.

Kurbergen.

Jyrkänteet länsipuolisiin laaksoihin olivat vaikuttavat, vaikka pudotusta alapuolisille soille ei ollut kolmeakymmentä metriä enempää. Kalliomänniköissä oli avaruuden tuntua ja puille kertynyt tykkylumi teki harvasta metsiköstä kauniin.

Kurbergenin jyrkät.

Laskeuduin Kurbergenin loivalta pohjoispuolelta suoraan lännen puoleiseen laaksoon. Lähellä olevaa Holmmossenin hiidenkirnua (kartta) en hankien alta halunnut lähteä etsimään, vaan otin suunnan Hattmossenin pohjoispuolella olevalle laakealle kalliolle (kartta). Täällä maisemat muistuttivat Högbergetiä, mutta varsinaisia näköalopaikkoja en kallioilta lähtenyt nyt etsimään. Kallioiden länsipuolelta puolestaan löytyivät suuret siirtolohkareet ja polku, jota kukaan ei ollut pakkaspäivänä kulkenut. Laavun suuntaan johtavalla pääpolulla (kartta) oli sentään jo liikettä ollut.

Hatmossenin laakeat kalliot.

Nyt matka joutui jo nopeasti. Luontopolun saavutettuani oli luontopolun varrella oleva laavukin (kartta) jo lähellä. Tänne päästyäni väsäsin päivän tulet. Aurinko alkoi jo häämöttää lähellä taivaanrantaa – valoisa aika oli vielä lyhyt. Toistaiseksi en ollut nähnyt koko päivänä ketään, mutta nyt laavulla jonkin aikaa oltuani, saapui sinne myös lyhyellä retkellä ollut pariskunta. Kulkijoiden jälkiä laavun ympäristössä sentään riitti jonkin verran. Toistaiseksi ovat palvelut ja nuotiopaikat Sipoonkorvessa vielä vähissä, joten Kalkkiruukin laavu on tullut vuosien varrella hyvin tutuksi. Hoito- ja käyttösuunnitelman mukaisesti tulevat Sipoonkorven palvelut  ja reitistö paranemaan tulevaisuudessa olennaisesti.

Kalkkiruukin laavu lumisen metsän keskellä.

Laavulta lähdettyäni oikaisin talojen välistä suoraan kohti bussiysäkkiä johtavalle tielle (kartta). Päätielle saavuttuani huomasin olevani sen verran ajoissa, että päätin pysäkillä värjöttelyn sijaan kävellä menosuuntaan. Peltoaukeita kulkiessani valaisivat päivän viimeiset säteet vielä laakson reunoilla olevia metsiä. Pakkaspäivän kaudneudesta sai nauttia loppuun saakka.

Kohti Itä-Hakkilaa.

LOPUKSI

Pakkaspäivän retki Sipoonkorvessa onnistui yli odotusten. Sekä Bakunkärrs träsket että etenkin Kurbergen ja sen ympäristö osoittautuivat näkemisen arvoisiksi paikoiksi. Kurbergenin ja sen lähistön jyrkkien kallioiden väliin jäävien laakson pohjien lähellä luonnontilaa olevat metsät on nähtävä kesällä ehdottomasti uudelleen. Reittivalinta oli tällä kertaa todella onnistunut.  Osuinpa kaiken lisäksi vielä suunnitelluille, karttaan merkkaamattomille, mutta jo maastoon merkatuille uusille reiteillekin. Vaikka kuljinkin tällä kertaa melko paljon polkujen ulkopuolella, oli pehmeässä ja vielä melko matalassa hangessa kahlaaminen suorastaan vapauttavaa. Lumikengistä olisi noissa olosuhteissa ollut varmasti enemmän haittaa kuin hyötyä.

---

Jutun kuvat kirjoittajan ottamia.

Blogin kirjoittajalta:

NUUKSION RETKEILYOPAS (2018) ja KARTTA (1:15 000) SEKÄ UUSI REPOVEDEN RETKEILYOPAS (2020)

 

 

 

MUKANA KULKENEET PAPERIKARTAT: 

Printti Retkikartasta.

ALUEEN DIGIKARTTA NETISSÄ:

Retkikartta (Paikannimihaku:  Sipoonkorven kansallispuisto)

Kansallispuiston yleiskartta ja palvelut.

MUUT KARTAT:

Ahola, Joel (2014): Sipoonkorpi – Pieni retkiopas, 1:25000. 

Kuvien ja sisällön kopiointi luvatta kielletty.

 

PÄIVÄRETKI: PALJAKKA JA HEPOKÖNGÄS, PUOLANKA 21.7.2016

REITTI: Holstintie - Ilveskota - Holstinvaara - Kilpisuo - Ilveskota - Holstintie - Pirunkirkon päivätupa - Holstintie + Hepoköngäs 12.4 + 1.4 km

VAELLUSKAVERIT: Tuuli.

HUIPUT: Holstinvaaran kuusikot. Leililampi vaaran laella. Saniaislehdot. Kilpisuo. Hiljaisuus.

ERIKOISTA: Lehtojen runsaus.

ALUKSI

Paljakan luonnonpuistossa on pitänyt vierailla jo pidemmän aikaa ja vihdoinkin siihen avautui hyvä mahdollisuus. Vanhoja metsiä on eteläisessä Suomessa enää äärimmäisen vähän. Kainuun korvista muutamia syrjäisiä, melko pienialaisia ja vanhoja aarnimetsiä (Elimyssalo, Malahvia, Martinselkonen, Jonkerinsalo, Murhisalo…) vielä löytyy. Paljakan kuusikot ovat näistä yksi hienoimmista esimerkeistä – lähes ainoa laajempi kirveenkoskematon metsä koko eteläisessä Suomessa. Samalla reissulla tuli vierailtua myös Hepokönkään näyttävällä vesiputouksella.

Luonnonpuistot ovat kaikkein tiukimmin varjeltuja suojelualueita, joissa liikkuminen on sallittu ainoastaan merkityillä reiteillä. Näitä ovat Paljakan ohella mm. Värriö (ei lainkaan reittejä) sekä Sompio UK-kansallispuiston kyljessä. Epäilemättä tunnetuin luonnonpuistomme on Kevo, jonka läpi kulkee suosittu vaellusreitti.

Paljakan luonnonpuistoon on vaikea päästä ilman autoa. Puolangalle sekä Ristijärvelle on matkaa noin 30 kilometriä ja Paltamoon noin 50 kilometriä. Paltamon ja Puolangan välillä kulkee päivittäin yksi bussi (Matkahuolto), jolla pääsee hiukan lähemmäs luonnonpuistoa. Tällöinkin tulee bussin käyttämältä tieltä (78) matkaa puistoon yli 10 kilometriä. Viereisestä Paljakan hiihtokeskuksesta löytyy erilaisia vaihtoehtoja yöpymiseen ja tähän sopii myös luonnonpuiston rajalla oleva Ilveskota.

HOLSTINTIE – HOLSTINVAARA – PIRUNKIRKKO – HOLSTINTIE 12.4 KM

Kuljettu reitti. (klikkaa suuremmaksi).

Kesäinen Kainuun vanhojen metsien kierros jatkui tällä kertaa Paljakan luonnonpuiston kuusikoissa. Paljakan luonnonpuisto on Ulvinsalon luonnonpuiston (ei avoinna yleisölle) ohella ainoa alue Kainuussa, missä kirveenkoskemattomaksi luokiteltava metsää on laajemmalti.

Luonnonpuiston rajalla.

Retkemme alkoi Holstintien pieneltä parkkipaikalta (kartta). Muita kulkijoita ei näkynyt.  Laittelimme varustuksen kuntoon kohtuullisen pitkää päiväretkeä varten ja aloitimme matkamme pientä tietä pitkin kulkien. Metsään pääsimme nopeasti ja pian olimmekin jo luonnonpuiston rajalla (kartta).

Ilvespuro.

Kirkasvetisen Ilvespuron (kartta) ylitettyämme vei reitti puiston rajalta hiukan etäämmäs – Latvavaaran pohjoisrinteille. Vaikkei metsät täällä aivan alueen vanhimmasta päästä olleetkaan, oli niissä hyvä kulkea.

Alkuun keltaisia reittimerkkejä seuraillen.

Sää oli erinomainen. Vaikka kesä oli ollutkin varsin sateinen ja itikoille suotuisa, oli nyt sen verran tuulista, että matkaa saattoi taittaa huoletta T-paidassa. Lämpöäkin oli sopivasti, parikymmentä astetta.

Naavan peittämät.

Osassa kuusista kasvoi niin paljon naavaa, ettei neulasille jäänyt enää juurikaan tilaa kasvaa. Pystyynkuolevat kuuset tarjosivat elämän sienten ja levien yhteiselolle. Siellä täällä kasvoi vanhoja ja komeita haapoja.

Kuusikon takaa pilkottaa Holstinvaara. Korkeuksiin kurotteleva haapa.

Latvavaaran pohjoista reunaa seuraileva polku vei reitin ainoalle varsinaiselle taukopaikalle – Ilveskodalle (kartta). Matkaa oli taitettu nyt noin 2,5 kilometriä. Kurkkasimme sisään, jossa yöpynyt ja lyhyellä vaelluksella ollut tyttökolmikko oli aamutoimissaan. Niinpä päätimme kodan sijaan kahvitella ulkona olevalla nuotiopaikalla auringonpaisteesta nauttien.

Reittimme oli toistaiseksi pysynyt luonnonpuiston rajojen ulkopuolella. Kodalta lähdettyämme ylitimme heti luonnonpuiston laakson pohjalla virtaavan puron toistamiseen. Holstinojan puro laskee Hangassuolta kohti itää. Puron ylittävän sillan takana odotti kaatunut opastekyltti, jossa luonnonpuiston sääntöjä kerrattiin ja muistutettiin myös sitä, ettei marjojen tai sienten kerääminen ole luonnonpuistossa sallittua.

Maassa makaavan opasteen parhaat päivät ovat ohi.

Edessä oli reissun  ainoa kunnon nousu, jota olin etukäteen arvellut rankemmaksikin. Hiukan vajaat sata metriä ylös nouseva polku (kartta) oli alkuun jyrkkä, mutta se loiveni nopeasti kohti vaaran lakea. Metsät olivat nyt selvästi alkupätkää iäkkäämpiä ja komeampia. Luonnonpuiston reitti ehti olla suljettuna jo jonkin aikaa. Runsaita myrskytuhoja syntyi etenkin vuonna 2010. Nyt polku on taas auki, raivattu ja linjattu osin uudelleen. Kaikkiaan oli polku varsin vaatimaton – pieni ja vähän kuljettu. Siellä täällä uusissa myrskyissä kaatuneita runkoja kuitenkin joutui kiertelemään ja ylittämään. Luonnonpuiston sisällä reitti oli merkitty varsin huomaamattoman värisillä ruskeilla täplillä.

Kaatuneiden runkojen yli.

Matkanteko pysähtyi monta kertaa jonkin iäkkään ja kauniin puun juurelle. Näistä kaikkein suurimman vaikutuksen teki vinossa ja toisiin puihin nojaillen kasvava kookas haapa. Sen juurella puolestaan kasvoi valosta alaoksiaan kasvattamaan innostunut haaroittunut kuusi.

Haapavanhus kuusikon keskellä.

Jo alkumatkasta olimme vakuuttuneita siitä, että olimme päässeet ihailemaan  epäilemättä yhtä koko eteläisen Suomen kauneimmista metsistä. Samanlaista kuusikkoa en Suomessa ole nähnyt vielä missään. Multiharjun pienialainen aarnimetsä männiköineen Seitsemisen kansallispuistossa on epäilemättä yhtälailla näkemisen arvoinen, mutta siellä valtapuulajina oleva mänty keloineen ja narisevine konkeloineen luo aivan toisenlaisen tunnelman. Evon retkeilyalueen pienialainen Kotisten aarnialue on puolestaan huomattavasti Paljakan valoisaa lakiosien kuusikkoa hämärämpi ja puustoltaan monipuolisempi.

Holstinvaaran lakiosien kuusikoissa (T).

Siellä täällä olleet pienet ja hitaasti uudistuvat myrskytuhoalat kertoivat omaa tarinaansa alueen ankarista oloista. Uudistuminen on lakiosien kuusikoissa kovissa pakkasissa hidasta. Luontainen metsänraja alkaa vaaran laella olla jo lähellä.

Lumimittari talviretkeilijölle.Lakimetsissä.

Vaaran laella reitti kulkee kolmen pienen ja hilloja kasvavan suon ohi (kartta). Näistä viimeisen keskellä on pieni Leililampi. Lammen viereisellä pienellä kalliolla oli hyvä pysähtyä nousun päätteeksi hetkeksi lepäilemään ja paikan rauhasta nauttimaan.  Aurinko lämmitti ja oli hiljaista. Oli hyvä olla.

Vaaranpäällyssuo. Leililammella. Tuuli piti hyttyset loitolla (T).

Leililammen jälkeen matka jatkui vaaran laella ja käännyimme kohti itää, ihastellen lahoaviin koivuihin kasvaneita taula- ja arinakääpiä sekä etenkin kuusissa eläviä kantokääpiä. Komeasti kukkiva ja kosteikon reunaan kohonnut pohjansinivalvatti ei jäänyt huomaamatta. Alkuun en kasvia tunnistanut, mutta haku jälkikäteen tuotti tuloksen. Kasvi esiintyy täällä aivan eteläisimmillä kasvupaikoillaan ja kuuluu ennemminkin Lapin luontoon.

Kuusikon kauniit käävät. Pohjansinivalvatti. Nimetön suo Holstinvaaran laella.

Lakiosien nimettömän suon (kartta) ohitettuamme alkoi metsän luonne hiljalleen muuttua. Kenttäkerroksen varvikko vaihtui heiniin ja saniaisiin – lehtojen ja puronotkelmien aluskasvillisuuteen.

Kuusien uusi elämä.

Vanhoja myrskyn kaatamia runkoja lojui siellä täällä. Toiset olivat tuoreita, toiset jo kauan aikaa metsän pohjalla maanneita. Puusto oli täällä paikoin hyvin järeää kuusikkoa.

Sammaleinen, heinikkoinen ja pehmeä metsän matto.Polut kuusivaltaisten lehtojen keskellä.

Vuoden 2010 myrskytuhojen jälkeen uudelleen linjattu reitti vei meidät Kilpisuon pohjois- ja itäpuolisille rinteille (kartta). Samalla retkeilijöille sallittu reitti on hiukan pidentynyt (kts. retkikartta). Lehtomaisten ja järeiden kuusikoiden keskellä kulkiessaan tunsi oman pienuutensa.

Pieni ja tuore myskytuhoalue.

Paljakasta löytyy kirveenkoskemattomien metsien lisäksi myös kokonaan metsäpaloilta säästyneitä kuusikoita. Uudesta polkulinjauksesta huolimatta saimme välillä kiipeillä kaatuneiden runkojen yli. Tämä teki matkanteosta hiukan normaalia hitaampaa ja raskaampaa.

Kaunis ja kookas pohjansinivalvatti ei jää huomaamatta.Pahka.

Välillä oli istahdettava juomaan. Loppukesän metsissä oli yllättävänkin hiljaista. Melko harvinainen, vanhoissa metsissä viihtyvä pikkusieppo (ääninäyte) tahditti välillä kulkuamme ja uteliaat tiaiset tulivat tervehtimään. Jatkuvampaa ääntä piti puolestaan pieni tuulen humina ja silloin tällöin kuulunut haapojen havina.

Järeitä lehtojen kuusia.
Kuolevien kuusien kauneutta.

Lehtomaisten metsien jälkeen ja taukoa pidettyämme laskeuduimme lopulta jyrkästi alas Kilpisuolle (kartta). Suolta avautuva karu maisema tuntui pitkän metsätaipaleen jälkeen hyvältä – suorastaan vapauttavalta.

Kilpisuo.

Nevan yli pääsimme uusia pitkoksia pitkin. Vanhat pitkokset tosin kulkivat koko matkan vierellä, upoten pikku hiljaa suon syvyyksiin.  Pienelle aurinkoiselle tauollekin oli pitkoksille hyvä pysähtyä. Retkeilyrakenteita ei pitkoksia enempää luonnonpuiston alueelta löydykään.

Kaksilla pitkoksilla. Kilpisuon reunamilla – takaisin metsään…

Suurelta, kolmisenkymmentä hehtaaria käsittävältä Kilpisuolta oli matkaa Ilveskodalle enää puolisentoista kilometriä. Lehtojen kenttäkerroksen heinät ja saniaiset vaihtuivat jälleen kangasmetsien varpuihin, kun laskeuduimme alas kodalle.

Ilveskodalla.

Kodalle päästyämme saimme aikaan nopeat tulet edellisten kävijöiden hiillosten pohjalle. Aiemmin tapaamamme tytöt tekivät lähtöä ja jäimme kodalle kahdestaan. Seuraavat tulijat saapuivat puolestaan meidän tehdessä lähtöä. Varsin pitkän päivälenkin jälkeen maistui lepohetki ja eväät. Vesitäydennyksiä otimme vieressä virtaavasta kirkasvetisestä purosta.  Kodan kolmelle suunnalle avautuvat pienet ikkunat toivat sisälle mukavasti valoa.

Savuava kota.

Viimeinen taival taittui jo tuttua polkua pitkin. Vaikkei nämä metsät aivan luonnonpuiston metsille komeudessa pärjänneetkään, oli näissäkin metsissä tunnelmallista liikkua. Kuuset olivat Latvavaaran pohjoisrinteilläkin (kartta) paikoin riippunaavaa täynnä.

Latvavaaran kuusikoissa.Naavaparta.

Ohitimme myös hiukan huvitusta herättäneen ja talvisia liikkujia opastavan kyltin. Vauhdikkaasti laskeutuen saavuimme kirkasvetiselle Ilvespurolle.

Ehkä talvisin …Talousmetsää luonnonpuiston reunamilla.

Luonnonpuiston reunalla saattoi luonnontilaista ja talousmetsää vertailla – ero on kieltämättä hurja. Viimeiset sadat metrit kävelimme jälleen pientä hiekkatietä pitkin (kartta).

Loppumatkalla.

Perille päästyämme pohdimme jatkolenkkiä läheiselle Louhenjoen Pirunkirkolle. Paikka oli liian lähellä siihen, että sen olisi voinut sivuuttaa. Niinpä löysimme itsemme pian Pirunkirkolle johtavalta hyvin soratulta polulta.

Parkkipaikan opasteet.Hyvin sorattu polku päättyi ”suljettu”-kylttiin.

Polku oli kuitenkin suljettu, joten päätimme kiertää tuvalle omia reittejämme pitkin. Pirunkirkon reitti kärsi suurista tuhoista vuoden 2014 myrskyissä. Alueella risteilee talvisia latupohjia, joita huomasimme pian seurailevamme.

Pirunkirkon päivätupa.

Siistillä päivätuvalla näytti riittävän lavereita vaikka yöpymiseen. Täällä meitä odottikin jo Ilveskodalla kohtaamamme tuttu tyttökolmikko. Pirunkirkko, kalliojyrkänteiden väliin jäävä jokilaakso, jäi tuvalta kolmisensataa metriä pohjoiseen (kartta), emmekä sinne jaksaneet enää lähteä omia reittejämme pitkin rämpimään. Louhenjoen ylittävällä pienellä sillalla (kartta) kuitenkin kävimme. Sateinen kesä piti joen virtauksen melko voimakkaana.

Kaunis miniputous tuvan purolla. Louhenjoki.

Vaikka Pirunkirkko jäi näkemättä, olimme päivän antiin erittäin tyytyväisiä. Ilta läheni, mutta näille syrjäisille nurkille päästyämme, emme malttaneet olla suuntaamatta vielä Hepokönkään putoukselle, jolla muistan käyneeni viimeksi joskus lapsuudessani.

HEPOKÖNGÄS 1.4 KM

Hepoköngäs sijaitsee reilun 15 kilometrin päässä Puolangalta (kartta). Holstinvaaran luonnonpuiston parkkipaikalta tuli matkaa putouksille tuplasti enemmän. Hepokönkään ympärillä on pieni luonnonsuojelualue vanhoine metsineen ja sen sisällä risteilee noin 1,5 kilometrin mittainen luontopolku. Itse suuntasimme kuitenkin suoraan putouksille.

Hepokönkään niskalla.

Putouksille vievä polku oli sorattu ja leveä, paikoin kokonaan laudoitettu – joskin rapistunut. Niinpä ei olekaan ihme, että reitin kunnostus on alkanut pian vierailumme jälkeen. Kunnostustöiden myötä paikan retkeilypalvelut lisääntyvät niin, että alueella voi pian myös yöpyä paikalle rakennettavassa kotalaavussa.

Tyhjyyteen putoavat vedet.

Putouksen niskalle ei ole matkaa parkkipaikalta (kartta) reilua 300 metriä enempää. Teimme tänne pienen piston. Reilut parikymmentä metriä alas syöksyvä vesi on vaikuttava näky ylhäältä päin katsottuna.

Putouksen yllä.

Kallioilla ja putouksen yllä kiipeiltyämme suuntasimme takaisin pääpolulle, joka jatkui helppokulkuisena, laudoitettuna ja myös pyörätuoleille soveltuvana polkuna. Lahoja lankkuja joutui matkalla tosin hiukan varomaan.  Reitin kunnostus tulee tarpeeseen.

Takaisin pääpolulle.

Ylitimme jämerän, putoukselle laskevan Heinijoen sillan ja jatkoimme könkään alle johtavalla polulla. Heinijoen musta ja humuspitoinen  virta tuntui putoukseen nähden kovin pieneltä.

Heinijoen silta. Heinijoki.

Joen jälkeen jatkui matka esteettömään (myös pyörätuoleille) kulkuun tarkoitetulla polulla. Samankaltaisiin rakenteisiin on tullut törmättyä muutamissa harvoissa paikoissa, kuten Seitsemisen kansallispuistossa.

Puinen  tie Hepokönkään alle.

Pysähdyimme hetkeksi hyvät näköalat tarjoavalle tasanteelle. Putouksen alapuolelle oli vielä kuitenkin laskeuduttava alas jyrkkiä portaita pitkin. Samalla ohitimme polkujen risteyksen – täällä Kolilta Lappiin asti kulkeva UKK-reitti (kartta) yhtyy hetkeksi Hepokönkään luontopolkuihin. Alas laskeutuessa meidät pysäytti kaunis puronvarsilehto – Lohipuro.

Putous näkyvissä. Lohipuro.

Könkään alle päästyämme oli aika perinteisille turistikuville. Vaikka päivä oli ollut varsin pitkä, jaksoivat putouksen näkymät vielä innostaa. Putouksen alla leijailevat viileät pisarat tuntuivat virkistäviltä.

Putouksen alla.

Takaisin palasimme tyytyväisinä ja putouksen kauneudesta vaikuttuneina. Hepokönkään poluilla kohtasimme muita kulkijoita vain harvakseltaan.

LOPUKSI

Kainuun vanhoissa metsissä riittää nähtävää vielä pitkäksi aikaa. Syrjäisiin ja hyvin usein rajan läheisyydessä oleviin paikkoihin on suorastaan mahdoton päästä ilman omaa autoa. Vaivannäkö kuitenkin kannattaa – vanhojen metsien tunnelmaa ei löydy muualta. Jos aika niiden koluamiseen on vähissä, voi ainakin Paljakkaa suositella lämpimästi. Muiden suojelualueiden tapaan löytyy myös näistä paikoista erilaisia patikointia ja retkien sunnittelua helpottavia palveluita (valmiita nuotiopaikkoja, laavuja, pitkostettuja suopolkuja jne.).

---

Jutun kuvat kirjoittajan ottamia lukuunottamatta kuvia, joissa itse kirjoittaja esiintyy tai joiden perässä on merkintä (T). Niistä kiitos kuuluu Tuulille.

Blogin kirjoittajalta:

NUUKSION RETKEILYOPAS (2018) ja KARTTA (1:15 000) SEKÄ UUSI REPOVEDEN RETKEILYOPAS (2020)

 

 

 

MUKANA KULKENEET PAPERIKARTAT: 

Printit Retkikartasta (Paikannimihaku:  Paljakan luonnonpuisto / Hepoköngäs).

ALUEEN DIGIKARTTA NETISSÄ:

Retkikartta (Paikannimihaku:  Paljakan luonnonpuisto / Hepoköngäs).

Kuvien ja sisällön kopiointi luvatta kielletty.

 

PÄIVÄRETKI: HIIDENPORTTI, SOTKAMO 27.6.2016

REITTI:  Palolampi - Porttilampi - Palolampi + käynti Urpolammella 4.8 km + 7.1 km 

VAELLUSKAVERIT: Isä, äiti ja tytär 12 v. 

HUIPUT: Urpovaaran aarnimetsät ja suot. Porttilammen laavu. Hiidenportin jyrkänteet. Portin suojuotit. Kämmekät.    

ERIKOISTA: Ahneen majavan työmaa.

ALUKSI

Edellisestä retkestä Hiidenportin kansallispuistoon oli kulunut aikaa vuosia. Hiidenportissa on tullut pyörittyä niin päiväretkillä kuin pienillä vaelluksillakin (esim. Palolampi – Peurajärvi – Allaslahti – Palolampi). Varsinaisen nähtävyyden, rotkolaakson lisäksi on Hiidenportilla tarjottavanaan erämaista hiljaisuutta ja rauhaa, upeita aarnimetsiä sekä kansallispuiston eteläpuolella myös kauniita harjualueita ja hiekkarantoja (Peurajärven virkistysalue). Nyt kiertelimme puiston pohjoispäässä tutustuen Hiidenportin kanjoniin. Itse tein lisäksi lenkin Urpovaaran aarnimetsiin.

Hiidenportti on hyvin syrjäinen kansallispuisto, jonne on hankala päästä ilman omaa autoa. Taksit (Sotkamo, Kuhmo tai Nurmes) ovat kansallispuistossa ilman autoa vieraileville käytännössä ainoa vaihtoehto. Hiidenportilta löytyy kaksi päiväretkelle tai minivaellukselle soveltuvaa ja merkittyä rengasreittiä. Kansallispuiston voi sisällyttää myös pidempään vaellukseen, sillä se on Pohjois-Karjalan vaellusreitistön ja Karjalan kierroksen pohjoispäässä. Mainitun Peurajärven lisäksi myös Teerisuo-Lososuon soidensuojelualue on lähellä. Yhdessä näistä kaikista muodostuu varsin kattava kokonaisuus useammankin päivän vaellukselle. Hiidenportissa ei ole autiotupia, joten yöpymiseen voi käyttää laavuja tai vaihtoehtoisesti omaa telttaa (leiriytyminen sallittu laavujen ja nuotiopaikkojen lähistöllä).

Kuljettu reitti (klikkaa suuremmaksi).

PALOLAMPI – PORTTILAMPI 2.4 KM

Lähdimme liikkeelle Palolammelta (kartta), josta löytyy parkkipaikan lisäksi kaivo, infopiste, keittokatos, nuotiopaikka, huussi sekä ryhmille tarkoitettu edullinen vuokrapirtti (ei yöpymiseen). Määränpäänämme oli Hiidenportin rotko sekä Porttilammen laavu.

Kuivilla kankailla … … ja kuusikoissa.

Alkumatka sujui helppokulkuisia kuivia kankaita pitkin. Tervanpolton ajoista muistutti vanha tervahauta. Kurkkasimme rotkoon jo Palolammen eteläpäässä (kartta), mutta komeimmat näkymät löytyvät hiukan edempää. Tämän jälkeen sukelsimme vielä kauniisiin, melko iäkkäisiin kuusivaltaisiin sekametsiin sekä sivusimme paikoin myös pieniä suojuotteja ja lampia. Reilun kilometrin kävelyn jälkeen olimme Hiidenportin reunamilla. Polku jatkui rotkoa seuraillen (kartta) ja pari kertaa sen pohjalla käyden aina Porttilamelle saakka.

Portaat ylös rotkon pohjalta.

Reitti tarjosi toinen toistaan komeampia näkymiä itse rotkolaaksoon, sen pohjalla oleville soille ja pienille soistuville lammille.  Jyrkänteet ja niiden reunoille muodostuneet paadet houkuttelivat kiipeilemään ja etsimään hienompia näkymiä. Eipä ihme, että kulkijoita varoiteltiin kyltein (ja ohjailtiin naruaidoin) tämän tästä.

Kiipeilykärpänen. Kalliopaasi rotkon reunamilla.Rapu kallioilla (T).Jyrkkiä pudotuksia.

Oma kiipeily oli sen verran kömpelöä, että se tyssäsi melkolailla alkutekijöihinsä. Rotkon reunoilta löytyi joka tapauksessa upeita näköalapaikkoja.

Näköalapaikoilla.Portin rotkolammet.

Leveä ja kulunut polku kertoi kulkijoiden keskittymisestä rotkon reunamille. Kaikesta huolimatta on Hiidenportti yksi maamme hiljaisimmista kansallispuistoista. Kävijöitä on vuosittain alle  8000 (esimerkiksi Kolilla lähes 168 000). Syrjäisyyden lisäksi on tähän epäilemättä syynä suhteellisen vähäiset retkeilypalvelut – puistosta ei esimerkiksi löydy yhtään autiotupaa. Omia polkuja reittien ulkopuolella kulkiessaan muita kulkijoita tuskin paljonkaan tapaa.

Kallioita ja keloja. Hiidenportin pitkä ja soistuva nimetön lampi.

Ennen Porttilammen laavulle saapumistamme laskeuduimme jälleen rotkon pohjalle, kauniille suolle. Suon yli saimme kulkea helppokulkuisia pitkoksia pitkin.

Näyttävä suo rotkon pohjalla. Loppumatka laavulle pitkoksia pitkin.

Asetuimme nopeasti laavulle (kartta), jossa meitä odottivat valmiit tulet. Paikalta teki lähtöä retkellä ollut perhe. Paikalle saapui samoihin aikoihin yksinäinen vaeltaja, joka osoittautui isän vanhaksi työkaveriksi. Maailma on pieni.

Laavulla lammen pohjoisrannalla.

Kauniilla paikalla sijaitsevalta laavulta pysyivät itikat savun avulla poissa. Tarkkasilmäinen voi löytää lammen rannasta myös juotikkaita, tuttavallisemmin iilimatoja.

Porttilampi.

Sää oli sen verran lämmin, että juomisesta oli syytä pitää huolta. Laavulla oli hyvä istuskella ja nautiskella matkalle ottamiamme pieniä eväitä, sekä tietenkin termariin keitettyjä kahveja.

Laavulla.

Olin suunnitellut tekeväni lenkin minulle vielä tuntemattomille poluille Urpolammelle. Olin lukenut löytäväni sieltä kauniita aarnimetsiä. Niinpä muiden jäädessä laavulle istuskelemaan jatkoin pian matkaani laavulta kohti itää lähtevälle polulle.

PORTTILAMPI – URPOLAMPI – PALOLAMPI 9.5 KM

Opasteet laavulla olivat paikallaan ja polku kohti Urpolampea lähti halkoliiterin vierestä. Heti ensiaskelista oli selvää, että liikuin nyt vanhoissa metsissä – keloja ja tervaksia oli paljon. Parempaa oli kuitenkin vielä tulossa…

Kohti aarnimetsiä.Alkumatkalla riitti tervaskantoja.

Alkuun olivat metsät hyvin mäntyvaltaisia. Metsien siimeksestä pilkotti avoimia soita. Paikoitellen oli polku päällystetty pitkoksilla – korpijuotteja (kartta) oli siellä täällä. Yksin kulkiessani liikuin vauhdilla ja pian olin polkujen risteyksessä (kartta). Toinen niistä johti takaisin Hiidenportin laaksoon. Jatkoin toista kohti itää ja Urpovaaraa.

Ikimäntyjä kasvamassa. Korpia …… ja kosteikkoja. Rehevä puronvarsi.

Oravilammelle laskevan puron latvoilla oli rehevä kosteikko, minkä jölkeen nousin loivasti kohti Urpovaaraa. Metsät komistuivat ja vanhenivat askel askeleelta. Pian olinkin jo järeiden mäntyjen ympäröimänä.

Järeissä männiköissä.Vähän kuljetut pitkokset kortteiden keskellä.

Kaikkein vanhimmat ja komeimmat aarnimetsät odottivat Urposuon takana (kartta). Suota ylittäessäni huusi ylläni suolla pesinyt valkoviklo. Metsänreunaan päästessäni kahahti – muutaman kymmenen metrin päästä lähti liikkeelle jotain isompaa, mutta suonreuna oli niin peitteinen, etten mitenkään nähnyt liikkeelle lähtenyttä otusta. Todennäköisesti kyseessä oli vain hirvi, vaikken makuujälkiä suon reunasta niitä etsittyäni löytänytkään. Ainahan sitä toki toivoo karhuun törmäävänsä, tosin mukavan ja turvallisen etäisyyden päästä. Siihen voisi Hiidenportissa olla edes jonkinlaiset mahdollisuudet (karhutiheyskartta/RKTL).

Urposoilla kiiri valkoviklon huuto.

Ursposuon jälkeen olin taas jonkinlaisessa alkukantaisessa hurmoksessa vanhoista metsistä lumoutuneena. Näissä metsissä voi kohdata harvinaisempia, vanhoille metsille tyypillisiä lajeja kuten pikkusieppoja. Itse jouduin tällä kertaa uteliaiden töyhtötiaisten ympäröimäksi. Urpolammelta laskevaa puroa ylittäessäni (kartta) ei järeä haapa ja sitä nakerrettu runko jäänyt huomaamatta. Jostakin puronvarresta oli paikalle eksynyt majava, joka näytti löytäneen melkoisen haasteen talttahampailleen. Työ oli vielä kesken ja jäljet tuoreita.

Ahneen majavan työmaa.

Loivasti kohti Urpovaaraa noustuani katkesi vanhan metsän lumous kuin seinään – eteen tuli kansallispuiston raja ja vanha, joskin jo pusikoitunut hakkuuala sekä syrjäinen kansallispuiston parkkipaikka ekopisteineen. Kohti Urpolammen laavua (kartta) lompsin pientä metsätietä pitkin. Vanhojen metsien ketju katkeaa tehtyyn tielinjaukseen (ilmakuva).

Urpolammentie.

Urpolammen syrjäinen laavu oli hiljainen, joskin nuotiopaikalta nouseva savukiehkura kertoi, että paikalla oli vastikään käyty. Erämaisen lammen hitaasti soistuvia rantoja reunustivat joka puolelta kauniit aarnimetsät ja kelot.

Urpolammen laavu.Erämaan tuntua Urpolammella.

Kovin pitkäksi aikaa en Urpolamen rantoja jäänyt ihailemaan, vaan lähdin palailemaan takaisin päin jo kulkemaani polkua pitkin. Vanhoissa metsissä on aina hieno tunnelma, joka tarjoaa nautintoja kaikille aisteille. Tuttu vanhojen haapojen havina tahditti matkaani, joka alkoi loppua kohden muuttua puolijuoksuksi (tiesinhän, että toiset jo odottelivat Palolammella). Pieniä ihmeitä oli paluumatkallakin pysähdyttävä kuitenkin katselemaan.

Vanhan metsän merkki – järeitä haapoja. Kunnon metsää, pieniä polkuja.

Nevalla katselin ja kuvasin kosteampiin paikkoihin keskittyneitä ja kuniisti kukkivia maariankämmeköitä. Niitä riitti aivan pitkosten viereenkin. Tuoksunsa kauas levittävä suopursu oli kukkinut jo aikaa sitten ja tupasvillan kukatkin alkoivat jo vedellä viimeisiään.

Takaisin nevan poikki.Maariankämmeköiden kauneutta. Vanhat pitkokset Urposuon poikki. Kelojen keskellä.

Porttilammelle ja rotkolle palattuani jatkoin matkaani silloin tällöin juomaan pysähtyen. Vauhdikas lenkki Urpolammelle oli kuitenkin kannattanut –  taas kerran olin saanut nähdä uusia paikkoja, myös tulevia retkiä ajatellen.

LOPUKSI

Hiidenportin rotkolaakso on aina kaunis, vaikkei se suuruudessa esimerkiksi Korouomalle tai Kevolle pärjääkään. Lyhyt visiitti Urpolammelle muistutti taas siitä, mikä portilla on loppujen lopuksi ehkä kaikkein parasta – erämaisten aarnimetsien rauha. Niitä riittää vielä seuraavillekin retkille koluttavaksi. Hiidenportilla kiehtookin ennen kaikkea poluttomien metsäisten taipaleiden kulkeminen. Esimerkiksi Lehtovaaran tai Urpolammen ja Oravijärven väliset metsät (ilmakuva) näyttävät sen verran kiehtovilta, että sinnekin on joskus päästävä…

---

Jutun kuvat kirjoittajan ottamia lukuunottamatta kuvia, joiden perässä on merkintä (T). Niistä kiitos kuuluu tyttärelleni.

Blogin kirjoittajalta:

NUUKSION RETKEILYOPAS (2018) ja KARTTA (1:15 000) SEKÄ UUSI REPOVEDEN RETKEILYOPAS (2020)

 

 

 

MUKANA KULKENEET PAPERIKARTAT: 

Vuokatti ja Kainuun kansallispuistot – ulkoilukartta (1:25 000).

ALUEEN DIGIKARTTA NETISSÄ:

Retkikartta (Paikannimihaku:  Hiidenportin kansallispuisto).

Kuvien ja sisällön kopiointi luvatta kielletty.

PÄIVÄRETKI: MEIKO JA HÖGBERGET, KIRKKONUMMI 6.5.2016

REITTI:  Myllykylä (P) - Näseudden (Meiko) - Predrikstolen - Korsolampi - Myllykylä (P) + Högbergetin luola 4.0 km + 0.9 km

VAELLUSKAVERIT: Tuuli ja tytär 12 v. 

HUIPUT: Kevätaurinko! Meikon rauha ja erämaisuus. Järvimaisemat. Kuikan huuto. Kukkivat metsät ja puhkeavat silmut. Korsolammen nuotiopaikka. Högbergetin luolan koluaminen.     

ERIKOISTA: Maaäidin kohdussa.

ALUKSI

Meikoon ja Högbergetin erikoiselle luolalle on pitänyt päästä jo pitkään. Nyt siihen avautui hiukan yllättäen mahdollisuus – vieläpä varsin lyhyellä varoitusjalla. Aurinkoista kevätsäätä ei voinut jättää hyödyntämättä, vaikka aikaa ei nyt ollutkaan käytettävissä puolta päivää enempää. Pidempi (koko päivän) lenkki olisi luonnollisesti vienyt Meikon järven ympäri. Myös yön yli kestävä minivaellus olisi pääkaupunkiseudun viherkehään kuuluvassa Meikossa mahdollinen – sen verran suuri (n. 2000 ha) yhtenäinen suojelualue on. Yöpyessä tukikohtana voisi käyttää nuotiopaikkaa (kartta) Korsolammen rannalla. Muita vaihtoehtoja yöpymiseen ei alueella laillisesti olekaan. Kiitos tämänkertaisten retkikohteiden löytymisestä kuuluu suurelta osin Retkipaikka-blogille.

Meikon luonnonsuojelualueilla on vähän retkeilypalveluita (reittejä, leiri- ja nuotiopaikkoja jne.). Nähtäväksi jää, liitetäänkö Meiko osaksi Porkkalan kansallispuistoa, mikäli sellainen jonain päivänä perustetaan (uudelleen). Meikosta löytyy nykyisin merkittyjä reittejä (mm. Dorgarnin ”neljän lammen polku”), mutta tieto niistä tuntuu olevan kiven takana. Itse liikuimme nyt osin punaisin ja keltaisin ”salmiakein” merkattuja reittejä pitkin, mutta infoa näistä reiteistä ei löytynyt edes jälkikäteen!

Meikoon ja Högbergetille on hiukan hankala päästä ilman omaa autoa, mutta toki sekin onnistuu. Matkan Kirkkonummen asemalta Meikoon voi taittaa joko pyöräillen tai kävellen (noin 5 km yhteen suuntaan). Kirkkonummelle puolestaan pääsee niin paikallisjunalla kuin bussillakin. Matkalla Högbergetille voi seutubussilla liikkuessaan jäädä pois Länsiväylän Tolsan liittymän pysäkillä (kartta). Täältä on Högbergetille matkaa ensin Porkkalantietä ja lopuksi suuria polkuja pitkin kävellen yhteensä noin kaksi kilometriä.

MEIKO 4.0 KM

Matkaan saimme lähteä huippusäässä – taivas oli sininen ja aurinko paistoi. Ilmassa oli todellista kesän tuntua! Auton jätimme Meikon parkkipaikalle (kartta), mistä palasimme parisataa metriä tulosuuntaan vedenottamolle. Täältä löysimme hakemamme ison polun kohti Meikon järveä.

Yllättäen huomasimmekin seurailevamme merkittyä reittiä, josta meillä ei ollut ennakkoon tietoa. Uusia reittimerkit selvästikin olivat. Alkuun kävelimme vanhoja metsittyviä niittyjä pitkin ja ylitimme Korsobäckenin rentukoita kasvavan puron (kartta). Täältä löytyi myös kauniisti kukkivia valkovuokkoja. Olimme nyt suojelualueen rajalla – joten tyttäreni kukkien poimimisesta syyhyävät sormet saivat pysyä kurissa.

Rentukka valmiina kukkimaan.Valkovuokot (T).

Metsäreitillä saavuimme toiselle, hyvin kauniille purolle (kartta). Merkitty reitti ohjasi länteen ja päätimmekin jatkaa sen seurailemista. Polku kulki lähellä puroa, emmekä keväistä solinaa pystyneet sivuuttamaan: Purolla oli hetkonen pompittava. Kevät eteni nyt vauhdilla ja mustikkakin oli täällä isolla silmulla.

Keväinen puro.

Puron jälkeen nousimme kallioille (kartta), jotka johdattivat meidät viimein Meikon järven rantaan. Ensimmäiset järvinäkymät eivät jättäneet kylmäksi. Kaunis järvi huokui rauhaa heti ensimmäisistä hetkistä lähtien. Meiko on eteläisessä Suomessa varsinainen paratiisi – sen rannoilta ei löydy ainoatakaan rakennusta – ei edes laituria maisemaa pilaamasta.

Ensimmäiset järvinäkymät – ei huono!

Rantaan päästyämme oli tarkoituk-senamme kulkea eteemme sattuvia rantapolkuja pitkin. Niin teimmekin, mutta samalla huomasimme seurailevamme nyt punaisia reittimerkkejä (aiempien keltaisten sijaan). Alkuperäisen suunnitelmamme mukaisesti lähdimme kiertämään Näseuddenin niemeä (kartta). Tyttäreni kuvasi maisemia ja metsiä jättäytyen hiukan jälkeemme. Varsinaisia aarnimaisempia metsiä löytyy Meikon järven länsipuolelta Långträskiltä (kartta) ja Trehörningeniltä (kartta). Kulkemallamme reitillä sekametsät olivat suhteellisen kevyellä kädellä käsiteltyjä vanhoja talousmetsiä. Meikon suojelualueilta löytyy lisäksi maan itäisimpiä tammilehtoja.

Tauko.

Aurinkoinen sää houkutteli pitämään taukoa jo varhain – auringonpaisteesta kallioilla nauttien. Niinpä pienen Meikon järveen pistävän niemen (kartta) havaittuamme olimme löytäneet etsimämme – sopivan paikan pienelle kahvi- ja teepaussille. Vaahtokarkkeja olisi tyttäreni pitänyt saada jo automatkalla, mutta vasta nyt sitkeä odotus palkittiin. Oli aika avata vaahtokarkkipurnukka ja tehdä kaakaon ja vaahtokarkkien sekaista mössöä. Ei ehkä aikuiseen makuun. Tunnelma oli järvellä rauhaisa – hyvin erämainen – ja aurinko helotti pilvettömältä taivaalta. Vesi oli vielä kylmää, mutta se houkutteli varpaiden virkistämiseen.

Kesän ensipärskeet. Rantsussa – oikeat hippikelit. Rauhaisa Meiko.

Kirkasvetisellä Meikon järvellä (kartta) on pituutta reilu kaksi kilometriä ja järven kiertävä lenkki sopii hyvin päiväretkeksi. Tällöin kävelyä tulee nuotiopaikalla poikkeaminen mukaan lukien vajaa yhdeksän kilometriä. Nyt kävellystä Näseuddenin lenkistä tulee edelleen pari kilometriä lisää. Järven eteläiselle rannalle Meikobergenille (kartta) eikä kaakkoisrannalle ole polkuja karttaan merkitty, mutta epäilemättä niitä sieltäkin löytyy.

Kirkkaan veden kimallus.

Lämmin päivä edellytti myös kunnollista nestetankkausta, vaikka rauhallista tahtia edettiinkin. Tauon jälkeen jatkoimme edelleen merkityllä reitillä kohti niemen kärkeä. Pian olimme komealla näköalapaikalla, korkeilla rantakallioilla Predrikstolenissa (kartta).

Jylhät rantakalliot.Meikon järvimaisemat – Predrikstolen.

Ennen kuin huomasinkaan, oli tytär jo mielipuuhassaan, kiipeilemässä. Temppuilu jyrkillä kalliolla tietenkin huoletti isää sen verran, että tällä kertaa kiipeily jäi melko lyhyeen. Molempia naisia isän huoli vaan nauratti.

Kiipeilykärpänen puraisi jälleen.

Predrikstolenin korkeilta rantakallioilta (kartta) löytyy hyviä taukopaikkoja – etenkin iltapäivän ja illan auringosta nauttimiseen. Nyt kohtasimme kallioiden lähellä yhden valokuvaajan, joka oli liikkeellä epäilemättä järvellä uiskentelevan kuikkaparin perässä. Suomalaiseen järvimaisemaan kuuluva kuikanhuuto (myös ääninäyte) kuuluikin lähes koko ajan jostain suunnasta. Ilmeisesti järvelle mahtuu useampikin kuikkapari pesimään.

Kallioiset Meikon rannat.

Matka jatkui kuin luonnostaan merkityllä reitillä, vaikkei sen päämäärästä ollut tietoakaan. Oikeaan suuntaan – kohti Korsolamen nuotiopaikkaa – se meitä joka tapauksessa johdatti. Yhden keväisenkostean painanteen (kartta) ylitimme pomppimalla, muuten reittiä pitkin oli helppo kulkea. Hiukan jouduin jossain risteyksessä kompassiinkin tarttumaan tarkistaakseni risteilevien polkujen sijaintia suhteessa määränpäähämme. Korsobäckenin puron ylitimme hyvää puusiltaa pitkin. Lopulta tuli tiellä vastaan myös uusia opasteita.

Korsobäcken. Valkovuokot purolla.

Pienelle hiekkatielle (kartta) päästyämme oli matkaa nuotiopaikalle enää alle kilometri. Helppokulkuisen ja leveän reitin nuotio- ja parkkipaikan välillä voi kulkea tarvittaessa vaikka lastenrattaiden kanssa. Nuotiopaikalle tultuamme oli tulet nopeasti tehty – puu metsähallituksen huoltaman siistin nuotiopaikan vajassa oli rutikuivaa.

Asiaan.

Sää helli ja meno oli hyväntuulista. Eväät oli kaivettu repuista nopeasti ja ne maistuivat. Kauniilla lammella uiskenteli telkkäpari (myös ääninäyte) ja kohta saimme myös kuulla sen lennolle tunnusomaista siipien viuhunaa. Korsolammen nuotiopaikalle (kartta) saapuessamme kohtasimme yksittäisen kulkijan  koirineen ja nuotiolta lähtöä tehdessämme tuli paikalle yksi pariskunta. Hiljaista siis oli ja saimme pitää nuotiopaikan ihan omanamme.

Paparazzi (Tu). Makkaravahti (Tu).

Korsolampi oli todella kaunis keväisessä asussaan. Rantakoivut puskivat jo terhakkaasti silmua ja vanhat männyt seisoivat arvokkaana paikallaan. Sää jatkui täysin pilvettömänä.  Kuvauksellisella, erämaisella lammella on kokoa vain kolmisen hehtaaria. Kesäisin kelpaa lampi lämpimine  vesineen myös uimiseen. Uiminen on kielletty Meikossa ainoastaan vesilaitoksen vedenottopaikan läheisyydessä (kartta).

Mäntyvanhus.  Korsolampi.

Paluumatkalle lähdimme eväistä nautittuamme – suurta parkkipaikalle johtavaa polkua pitkin. Polun varrella kasvaa komeita haapoja. Meikon maat ympäristöineen ovat pääosin Kirkkonummen kunnan ja valtion omistamia, mikä selittääkin alueen säilymisen rakentamattomana ja lähes luonnontilaisena. Osasyy alueen säilymiseen on myös siinä, että Meikon alueet kuuluivat aina vuoteen 1956 saakka Nevostoliitolle vuokrattuun Porkkalaan. Alueella onkin tältä ajalta jonkin verran linnoitusten jäänteitä.

Paluumatka alkaa.

Autolle päästyämme olimme suunnilleen aikataulussa ja päätimme pitää alkuperäisestä suunnitelmastamme kiinni. Niinpä auton nokka kääntyi Länsiväylältä vielä kohti Porkkalanniemeä, jonne johtavan tien varrella Högbergetin luola sijaitsee.

HÖGBERGETIN LUOLA 0.9 KM

Högbergetin erikoinen luola on monille tuntematon mutta ehdottomasti käymisen arvoinen pieni retkikohde. Högberget (kartta) sijaitsee Porkkalantien alkupäässä, Gunnarsbyn kylässä. Länsiväylältä Porkkalantielle pääsee Tolsan liittymästä. Itse luolalle johtavan pienen hiekkatien kohdalla on iso ratsastustalli ja toisella puolella tietä iso parkkipaikka (kartta) – ehkä vanha seuraintalo?  Matkaa luolalle on parkkipaikalta noin 500 metriä. Kulkijoiden tulisi välttää ratsastustallin pihapiirin läpi kulkemista, eikä itse tallin parkkipaikkaa ole tarkoitettu muille kuin tallin asiakkaille. Tämä kaikki luonnollisesti selvisi, kun kävelimme pihapiirin läpi ja parkkipaikan vierestä … Auto oli sentään luvallisessa paikassa.

Luola teki meihin kaikkiin suuren vaikutuksen heti ensisilmäyksestä lähtien ja graniittiluola oli loppujen lopuksi todella helppo löytää. Pieneltä ratsastajien käyttämältä hiekkatieltä (kartta) lähti luolallle suhteellisen selvä polku, vaikka se kulkikin osin metsän harvennusjätteiden seassa. Hiekkatieltä ei luolalle ole 50 metriä enempää.

Kultakutri luolassa. Valoon!Maaäidin kohdussa (Tu).

Itse pääluolan lisäksi löytyy kalliolta muutamia ihmisen mentäviä rakoja, joiden tutkimiseen etenkin tyttäreni käytti aikaa. Ainoa retkueemme jäsen, jonka ei ollut pakko tunkea itseään kapeiden kalliorakosten läpi, olin loppujen lopuksi minä. Luolaa ihmetellessä ja kuvatessa kului joka tapauksessa reilusti aikaa. Luolan erikoinen muoto on syntynyt mannerjään sulamisvesien virtauksen kuluttamana viimeisen jääkauden aikana – hiukan hiidenkirnujen tapaan hioutumalla.

Yksi valoisan luolan kattoikkunoista.

Luolalta läksimme takaisinpäin jo tutuksi tullutta hiekkatietä pitkin. Täällä meiltä oli vielä menomatkalla jäänyt huomaamatta ratsutilan läpikulun kieltävä kyltti. Seurasimme tietä vielä hetken ja ennen kuin saavuimme tilan pihapiiriin, oikaisimme Porkkalantielle tien ollessa jo näkyvissä.  Kapeaa Porkkalantietä pitkin kävelimme parkkipaikalle ainoastaan satakunta metriä. Lämpöisen kevään merkiksi valkovuokot kukkivat myös täällä ja tien pientareet olivat niitä valkoisenaan.

Retken päätös.

LOPUKSI

Huikean hieno ja lämmin kevätpäivä teki retkestä erityisen helpon ja miellyttävän. Molempien retkikohteiden valintakin oli nopealla aikataululla helppoa – sen verran pitkään olivat paikat mielessä jo kummitelleet. Meikossa suurimman vaikutuksen teki ennen kaikkea alueen ja järven erämaisuus. Selvää on, että Meikoon tulee tutustuttua myöhemmin uudestaan – ehkäpä yön yli kestävällä reissulla. Myös Högbergetin erikoinen luola on vierailukohteena aivan mainio. Vaikka aina ei ollutkaan ihan selvää luolalle mennessä, että missä on sopivaa kuljeskella ja missä ei, oli itse luola joka tapauksessa suuri elämys.

---

Jutun kuvat kirjoittajan ottamia lukuunottamatta kuvia, joiden perässä on merkinta (Tu). Niistä kiitos kuuluu Tuulille. Tyttäreni ottamien kuvien perässä on puolestaan (T).

Blogin kirjoittajalta:

NUUKSION RETKEILYOPAS (2018) ja KARTTA (1:15 000) SEKÄ UUSI REPOVEDEN RETKEILYOPAS (2020)

 

 

 

MUKANA KULKENUT PAPERIKARTTA: 

Printit Retkikartasta (Paikannimihaku: Meiko sekä Gunnarsby, Kirkkonummi). 

BLOGEJA:

Suuntana syksyinen Meiko. Retkipaikka 26.9.2014.

Tie luontoäidin kohtuun, Högbergetin virtauseroosioluola Kirkkonummella. Retkipaikka 12.9.2013.

Kuvien ja sisällön kopiointi luvatta kielletty.

PÄIVÄRETKI: KASAKALLIO JA TALOSAARI, HELSINKI 27.3.2016

REITTI:  Uusi Porvoontie - Kasakallio - Salmenkallio - Talosaari - Talosaarentie - Uusi Porvoontie 9.5 km. 

VAELLUSKAVERIT: -

HUIPUT: Sammalet! Hautaröykkiö. Kasakallion jyrkänteet ja näköalat. Paannejäät. Kevätaurinko näyttäytyy.  

ERIKOISTA: Hups! jousiamuntarata.

ALUKSI

Päätin suunnata minulle täysin ennestään tuntemattomaan ympäristöön pelkästään kartan perusteella. Talosaaren suojelualue näyttäytyi Retkikartalla kiinnostavana retkikohteena ja Kasakallio hautaröykkiöineen oli riittävän lähellä näiden kahden paikan yhdistämiseen yhdellä retkellä. Kumpikin paikka soveltuu sinällään hyvin ihan omalle pienelle retkelleen. Itse kävelin  paikkojen (kartta) välisen pätkän pieniä hiekkateitä ja metsiä pitkin – eksyinpä reissullani kuumottavalle jousiammuntaradallekin.

Molempiin paikkoihin yksin tai yhdessä pääsee helposti omalla autolla, mutta myös bussit kulkevat tiuhaan Itäväylää ja Uutta Porvoontietä pitkin. Näihin busseihin pääsee parhaiten matkaamalla Itäkeskukseen metrolla. Uutta Porvoontietä pitkin kulkevat ainakin paikallisbussit 841 ja 93/93K. Myös Porvoon ja Helsingin (Kamppi) väliset bussit kalpaavat siirtymiseen (Matkahuolto – aikatauluhaku esim. Helsinki – Östersundom).

UUSI PORVOONTIE – KASAKALLIO – SALMENKALLIO 2.4  + 1.2 KM

Jäin pois paikallisbussista Uudella Porvoontiellä, lähellä Vikkullantien risteystä. Tästä pääsin suuntaamaan suoraan kohti Kasakalliota. Alkuun  nousin Kasakalliota edeltävälle matalammalle kukkulalle. Sää oli melkolailla pilvinen, joten sammalista ja jäkälistä viime aikoina innostuneena oli katse paikoitellen tiukasti maassa.

Kalliomänniköt.

Karun kauniissa kalliomänniköissä oli hyvä kävellä. Ensimmäinen kiintoisa jäkälätuttavuus oli piikkimäinen puikkotorvijäkälä, jota löytyi niin tavallisten poronjäkälien seasta. Tutuista sammalista vastaan tuli kuivia paikkoja suosivia kangaskynsisammalia ja kangaskarhunsammalia. Kallioiden komeita paasimaisia muotoja oli pyöristänyt yhtälailla mannerjää kuin sen sulamisvedetkin. Metsän rauha oli heti alkuhetkistä käsin kosketeltavissa, eikä edes Porvoontien tai Kehä III:n suunnalta kuulunut pahemmin liikenteen huminaa, vaikka niiden lähellä liikuinkin.

Siloisia suloisia kalliopaasia.

Ensimmäiseltä kukkulalta laskeuduin hiukan alaspäin – tullen aivan lähelle Vikkulantien pihapiirejä. Täältä löytyi hiukan yllättäen erityisen komea Kasakallion jyrkänne (kartta), jonka alla isot kivenjärkäleet muodostivat pieniä lohkareluolia. Louhikoita oli tietenkin koluttava ja kallionkoloihin tutustuttava. Pystysuorilla kallioseinämillä kasvoi niin kalliokarstasammalia kuin kalliopalmikkosammaliakin.

Kasakallion jyrkillä ja lohkareluolissa.

Lohkareikkoa aikani koluttuani nousin jyrkästi Kasakallion lakiosiin, mistä avautui hienot näkymät alla oleville peltoaukeille ja metsiin. Tämän oli joku muukin huomannut ja asetellut kallioiden laelle (kartta) penkin.

Näkymät Kasakallion jyrkänteiltä kohti länttä.

Matka jatkui kohti Kasakallion röykkiöhautaa. Siirryin jyrkänteen reunalta hiukan sisemmälle kallioiden lakiosiin, jossa ihastelin kauniisti ”terassoituneita” kallioita. Kalliojyrkänteen reunoja seurailemalla löytää varmasti mukavia näköalapaikkoja, mutta tällä kartaa olin kiinnostunut lakiosien karuista männiköistä. Ympäristöään selvästi ylemmäs kohoava Kasakallio on toiminut paitsi pronssikautisena hautamuistomerkkinä myös keskiaikaisena vartiovuorena merkkitulineen. Kasakallion kiintoisaa historiaa on kerrattu tarkemmin täällä.

Kivettynyt kaakkuri?Kasakallioilla.

Jonkin aikaa kallioiden laella ”harhailtuani” alkoi nousu Kasakallion korkeimmille kohdille olla lopuillaan. Hautaröykkiökin alkoi jo pilkistellä männynoksien lomasta.

Kasa näkyvissä!

Kasakallion laella oli hyvä tunnelmoida ja hörpätä kahvit muinaisten suurmiesten muistolle. Millähän tavoin pronssikaudella vainajien muistoa käytiin paikalla kunnioittamassa? Varmaa on, että röykkiö oli rakennettu juuri minuakin varten – ettei vaan suurmiesten loisto pääsisi unohtumaan.

Röykkiötä suojaa muinaismuistolaki.Hautakivet ja uusi elämä.

Hautaröykkiön läheisiltä jyrkänteiltä löytynee hyviä näköalapaikkoja (kartta) kohti länttä, mutta minä tiirailin enemmän itään ja etelään, jossa satamanosturit kohottelivat varsiaan kohti tummaa taivasta. Itäisessä Helsingissä liikkuessa luovat satamarakenteet vaikuttavia kontrasteja luonnon kaupungin välille.

Satama. Näkymät Kasakallion laelta kohti metsäistä itää.

Nyt oli aika suunnata kohti Talosaarta, eikä mitään kunnon reittisuunnitelmia ollut. Hetken seurailin pientä polkua, joka laskeutui Kallioiden laelta etelään, mutta se oli pian hukattu ja jalkani veivät minut pienelle ja kauniille rotkolle.

Rotkon hämyissä.

Hiukan alempaa löytyikin jo itään suuntaava iso ja luminen polku, jota oli helppo seurailla. Kosteisiin ja lumisiin notkelmiin laskeutuessa bongailin paitsi rahkasammalia, myös lumelle painautuneita metsän elävien jälkiä.

Metsäkauris, valkohäntäkauriin vai hirven vasa?

Tavoitteenani oli päästä pienelle kartalla näkyvälle ”niitylle” (kartta), joka osoittautuikin jousiampujien harjoitusradaksi. Ampumaradan perustajat eivät varmaan olleet ajatelleet kenenkään saapuvan paikalle metsiä pitkin – sen verran epämääräisesti oli alue merkitty ja suojattu. Maaleja löytyi myös metsästä. Ehdin jo hetken ajatella, että päättyvätkö päiväni pronssikautiseen tapaan nuolen lävistykseen, kun tajusin missä oikein liikuin. Lähdinkin kiertämään aluetta rivakasti hiukan kauempaa. Ensimmäiset kunnon varoituskyltit löytyivät vasta ampumaradalle johtavalta pieneltä tieltä (kartta), jota pitkin suuntasin askeleitani kohti Talosaarta.

Tiellä.

SALMENKALLIO – TALOSAARI – UUSI PORVOONTIE 3.3. + 2.9 KM

Ampumaradan tie johdatti minut peltomaisemaan ja Talosaarentielle (kartta). Siitrtymätaipaleella oli mittaa vajaa kaksi kilometriä, mutta varsin mukavat peltomaisemat ja matkalle osunut komea kilpikaarnainen mäntyvanhus pitivät mielen virkeänä.

Maisemien muutos.

Tie päättyi Talosaaren kartanolle (kartta), jossa toimii tätä nykyä iso hevostalli. Kävin vilkaisemassa komean kartanon pihapiiriä ennen kuin suuntasin itse Talosaareen ja sen poluille. Tien päästä löytyy iso parkkipaikka autoilla liikkuville.

Kartanon päärakennus.

Alkuun sain astella kaunista rannansuuntaista puukujaa pitkin. Taivas pysyi edelleen pilvessä. Polku ja tie jatkuivat leveänä aina Helsingin luonnonsuojeluyhdistyksen vuokraamalle vanhalle torpalle saakka.

Tammikujalla.Torpviken vielä jääkannen alla.

Talosaaren niemen kärjessä (kartta) on vain kivistä kasattu aallonmurtaja – kauniiden maisemien lisäksi. Jääkansi näytti täällä olevan vielä sen verran paksu, että pilkkijöitä liikkui siellä ja täällä. Niemen kärjestä alkaen polut kapenivat kapenemistaan tunnelmallisiksi metsäpoluiksi.

Vuosaaren sataman kurjet näkyvät Talosaareenkin.Jäiset merimaisemat.

Rantapolulla oli hyvä kuljeskella ”pitkän” tiepätkän jälkeen. Rantaa reunustivat tervalepät. Polulla en tosin malttanut pysytellä – nähtävää riitti niin rannassa kun mantereen puoleisilla paannejäisillä kallioillakin. Merijään päällä oli jo melkoisesti vettä, eikä se houkutellut kuljeksimaan. Paannejäistä oli kallioille muodostunut mitä mielenkiintoisimpia luomuksia. Yhden lippaluolan ulkoseinäksi oli syntynyt kauniit jääpuikkokalterit.

Paannejäät.

Rannalta ajauduin loppujen lopuksi syvemmälle lehtomaisiin, kuusivaltaisiin metsiin – varsin ihanteelliseen paikkaan erilaisten sammalten bongaukseen. Niinpä liikuinkin pitkän aikaa nenä maassa kiinni – välillä kontaten. Tämän tuloksena sainkin kohdata monta mukavaa lehtisammalta – sokerina pohjalla isokastesammal, yksi Suomen maksasammalista.

Lehtoruusukesammal.Metsälehväsammal.Isokastesammal.

Lopulta lähdin seurailemaan niemen poikki kulkevaa polkua, joka vei minut Talosaaren pohjoispuoliselle suojellulle lintukosteikolle (kartta) – vanhoille merenrantaniityille, joita reunustivat pajukot. Pilvitaivas alkoi nyt repeillä ja aurinkokin vihdoin näyttäytyi. Rannan pajukoista vielä linnut puuttuivat, mutta pääsiäisen merkiksi olivat pajut kauniisti kukalla. Talosaarta, Kasakalliota sekä useita meren läheisiä pieniä suojelualueita on ehdotettu liitettäväksi Sipoonkorven kansallispuistoon. Tulevaisuus näyttää, miten monien Sipoonkorven eteläpuolisten Natura-alueiden käy.

Rantapajukossa.Taivas auki.

Rantaniityiltä jatkoin vielä hetkeksi metsän puolelle. Pian ympyrälenkki Talosaaressa oli sulkeutunut. Aurinko alkoi helottaa siihen malliin, että mukava kahvittelupaikka oli vielä löydettävä.  Talosaaren etelärannan niittyjen reunamilta (kartta) löytyikin vanha sammalten pehmustama  kiviaita – kuin tehtynä istuskeluun. Takanani levittäytyi kuivahko sekametsäalue. Auringosta kanssani nauttivat myös ahomansikan ruusukkeet. Hevoshakojen liepeillä norkoili jo kottaraisia.

Kahvittelut kiviaidalla.

Talosaaren parkkipaikalle (kartta) päästyäni oli edessä vielä vajaan kolmen kilometrin taival bussipysäkille (kartta) – Uuden Porvoontien varteen. Päätin hiukan oikoa peltojen poikki (kartta). Kulku savisten ja märkien viljelysten läpi osoittautui melko raskaaksi savipaakkujen tarttuessa kengänpohjiin. Mukavempaa se silti oli, kuin koko matkan tietä pitkin lompsiminen.

LOPUKSI

Tämän reissun kohokohdat osuivat ehdottomasti Kasakalliolle, sen jyrkänteisiin ja maisemiin – yllättävään erämaisuuteen. Myös Talosaarta voi retkikohteena suositella ja se on epäilemättä parhaimmillaan kesällä tai hiukan myöhemmin keväällä. Molemmat kohteet sopisivat hyvin Sipoonkorven kansallispuiston osaksi ja toivo niiden liittämisestä osaksi puistoa elää…

---

Jutun kuvat kirjoittajan ottamia.

Blogin kirjoittajalta:

NUUKSION RETKEILYOPAS (2018) ja KARTTA (1:15 000) SEKÄ UUSI REPOVEDEN RETKEILYOPAS (2020)

 

 

 

MUKANA KULKENUT PAPERIKARTTA: 

Printti Retkikartasta (Paikannimihaku: Kasakallio, Helsinki ja Talosaari, Helsinki). 

ALUEEN DIGIKARTAT NETISSÄ:

Retkikartta (Paikannimihaku:  Kasakallio, Helsinki ja Talosaari, Helsinki).        

Muita blogeja:

Kasakallio: Helsingin uusi ”Koli”. Esoteerinen maantiede ja periferiaterapia, 9.2.2009

Paikka jossa elvyin: Kasakallio. Luonnontie 18.3.2015.

Kuvien ja sisällön kopiointi luvatta kielletty.

PÄIVÄRETKI: SIPOONKORPI 12.3.2016

REITTI: Flatberget (Tasakallio) P - Kalkkiruukin laavu - Flatberget (Tasakallio) P 7.1 km

VAELLUSKAVERI: Tytär 12 v. 

HUIPUT: Kevätaurinko. Lumi ja jää. Högbergetin laen avoimet maisemat. Ainavihannat sammalet ja sanikkaiset. 

ERIKOISTA: Jääpuikkoputoukset.

ALUKSI

Sipoonkorven kansallispuistossa on vielä paljon koluamattomia kolkkia. Talvisessa kelissä päätimme kuitenkin tällä kertaa turvautua jo ennestään tuttuun reittiin – Kalkkiruukin luontopolkuun (nyk. Kalkinpolttajan polku) – jonka arvelimme olevan hyvässä kulkukelpoisessa kunnossa myös näin talvisin. Varsinaisella luontopolulla on mittaa 4.8 km ja yhdyspolkuineen tuli matkamme pituudeksi tällä kertaa reilut seitsemän kilometriä – hyvä puolen päivän mittainen retki siis. Reipas hankikanto olisi antanut mahdollisuuden käveleksiä siellä täällä, mutta reitin varrella oleva laavu ja tallatun polun helppous pitivät meidät pääosin polulla.

Kuljettu reitti (klikkaa suuremmaksi).

FLATBERGET P – KALKKIRUUKIN LAAVU (2.7 KM)

Lähtö- ja lopetuspaikaksi valitsimme Flatbergetin, Tasakallion parkkipaikan, olihan meillä tällä kertaa käytössämme auto. Flatbergetille (Tasakallio) pääsee myös julkisilla kulkuvälineillä: Hakunila-Sotunki-Nybygget -linja (719) kulkee myös Flatbergetin ohi. Taivas oli kirkas ja odotettavissa oli kaunis paisteinen päivä. Aamuvarhaisellakin oli parkkipaikalla muutamia autoja – ei kuitenkaan ruuhkaksi asti.

Flatbergetin opasteet (T).

Parkkipaikalta suuntasimme kohti Kalkkiruukin luontopolkua. Yhdysreittiä luontopolulle ei vielä ole, joskin sellainen on valmisteilla – seurailimmehan takaisin tullessamme alustavia reittimerkkejä ja hyvin tallattua polkua parkkipaikalle johtavan tien varteen. Tästä meillä ei kuitenkaan ollut lähtiessämme tietoa, joten suuntasimme luontopolulle omia reittejämme pitkin – metsien kautta. Kulku oli kantavalla hangella helppoa, mutta jäisillä jyrkänteillä (kartta) kiipeily korkealle Högbergetille oli sanalla sanoen hiukan kuumottavaa. Tyttärelle kiipeily oli sen verran luontaista, että huolissani olin lähinnä omasta selviämisestäni. Högbergetin, alueen korkeimman kallioisen mäen ylintä paikkaa merkkaava kummeli löytyi joka tapauksessa helposti ja aurinko paistoi nyt jo täydeltä terältä.

Vähän kalliokiipeilyä heti alkuun. Lumen verhoama kelo. Kohti kukkulaa.Högbergetin laella.

Korkealta Högbergetin kallioilta lähdimme seurailemaan luontopolkua, jolle oli tallautunut helposti seurailtava ura näin talvellakin. Vastaan tuli päivän mittaan niin kävelijöitä, maastopyöräilijöitä kuin lumikenkäilijöitäkin – harvakseltaan tosin. Lumikengille ei kyllä hankikeleillä olisi ollut tarvetta. Omaa rauhaa kaikesta huolimatta riitti.

Jääpuikot ja metsälehväsammalet.

Kalkkiruukin luontopolun eteläisessä päässä on useita komeita kallioseinämiä, jotka näin talviaikaan ovat monesti jääpuikkojen  ja jääputousten peittämiä. Näistä ensimmäinen tuli vastaan heti Högbergetiltä laskeuduttuamme. Jäättömillä ja lumettomilla seinämillä vihersivät lukuisat eri sammalet. Luuppia ei ollut mukana, mutta moni sammal tuli matkalla tunnistettua ilmankin. Tytärkin sammalista kovasti innostui.

Merkatulta reitiltä ja hyvin tallatulta polulta ei voi eksyä. Jäisillä ja jyrkillä rinteillä oli syytä varoa.

Kaikkein hankalimmilla rinteillä siirryimme suosiolla pois polulta ja etsimme pitävämmät jalansijat polkujen ulkopuolelta. Samalla löysimme komeita jäisiä kallioseinämiä, jotka olisivat muuten jääneet huomaamatta. Nykykunnossaan luontopolku ei sovellu kaikkein huonojalkaisimmille, mutta polkua on tarkoitus kunnostaa lähivuosina. Helpompikulkuinen reitti nuotiopaikkoineen löytyy kansallispuiston pohjoisosista Byabäckenistä (Ponun perinnepostia -luontopolku).

Jäätyneillä kallioilla. Metsäkerrossammal kasvoi runsaana kalliohyllyillä.

Useiden kauniiden kallioseinämien jälkeen kulki polkumme tiheiden kuusimetsien läpi. Kirkas kevätauringon paiste ulottui metsiin saakka. Matkamme jatkui lumen peittämiä portaita pitkin kallioiselle mäelle, jonka päältä laskeuduttuamme kohtasimme erityisen kauniin jääpuikkojen peittämän kallioseinämän.

Kevätaurinko korvessa.

Ainavihantien kasvien, sammalten ja sanikkaisten, lumen ja jään kauneus mykisti. Kallioseinämiltä tunnistimme heti alkuun kallioimarteen. Imarteen roikkuvien lehtien alla kasvoi palmikkosammalia, seinäsammalia, kynsisammalia ja kerrossammalia. Löytyipä jostain myös isokorallisammalta. Jäkälistä vastaan tuli mm. sormipaisukarvetta ja puikkotorvijäkälää.

Jääpuikkoseinä.

Karkkihammasta kolotti jo sen verran, että loppumatka laavulle sujui vauhdilla. Opasteet olivat kunnossa ja reittimerkeiksi naamioituneet haavanläiskäjäkälät täplittivät vanhojen haapojen krokotiilin nahkaa muistuttavaa kaarnaa. Täällä koirien kanssa liikkuvia muistutetaan pitämään lemmikkinsä kytkettyinä, laiduntaahan läheisillä Grankullan niityillä (kartta) kesäisin lampaita. Tämä on hyvä muistaa, sillä ikäviltä tapauksilta ei ole vuosien varrella vältytty, kun usein omistajansa yllätykseksi lutuisen lemmikin vaistot ovat heränneet.

Haavanläiskäjäkälällä on varsin osuva nimi.

KALKKIRUUKIN LAAVU – FLATBERGET P  (4.4 KM)

Nuotiotulia ei tarvinnut tällä kertaa tehdä itse. Laavulla yönsä viettäneiden espoolaisten partiolaisten valmiina loimottaville tulille oli helppo istahtaa. Alkuun grillasimme makkaraa ja joimme termarikaakaot, minkä jälkeen oli perinteisen jälkiruuan aika: Vaahtokarkkien paahtaminen ja käristäminen kuuluu nykyisin retkeen kuin retkeen.

Käristystä. Sulle, siis mulle.

Vaikka Kalkkiruukin laavu (kartta) ei sijaitsekaan veden äärellä, on laavun paikka kuitenkin varsin mukava. Pienen kallioisen kumpareen päällä oleva laavu on hyvässä kunnossa, puuhuolto toimii ja sahat ja kirveet olivat paikallaan. Paikalta löytyy myös huussi.

Laavulla metsän uumenissa.

Aikamme tulisteltuamme oli aika pakata ja jatkaa matkaa kohti avoimempaa maisemaa – Yrjölään ja Roxängenin purolle (kartta).  Muita kulkijoita tuli vastaan jo hiukan enemmän, alkoihan päivä olla jo parhaimmillaan. Keväinen Roxängen solisi ja pulisi iloisesti. Kauniin puron reunoja koristivat jäiset pitsit.

Roxängenin kaunis puro.

Laakson pohjalla tuli vastaan useita hiihtäjiä – ulottuvathan Vantaan Hakunilasta Keravan Keinukalliolle johtavat hyvin huolletut ladut Sipoonkorven kansallispuiston reunamille. Hiihtokelit olivatkin mitä mainioimmat ja hetken jo harmittelinkin, ettei suksia tullut otettua mukaan.

Välillä tietä pitkin.

Luontopolku seurailee hetken tietä pitkin, kunnes se taas poikkeaa metsän puolelle. Tien varresta bongasimme jo tutuksi tulleen ja viehättävästi palmikoivan palmikkosammalen. Valko- tai sinivuokkoja ei tienpenkoilla kuitenkaan vielä näkynyt. Sipoonkorvesta löytyy myös harvinaisempia keltavuokkoja.

palmikkosammal.

Metsän puolelta löytyi aina niin mukavia kaatuneita runkoja, jotka houkuttelivat tyttäreni testaamaan tasapainoaan. Sipoonkorven maisemissa on aikoinaan harrastettu kalkinlouhintaa ja -polttoa, mistä luontopolkukin on saanut nimensä. Suuntasimmekin nyt vanhalle kaivokselle, josta löytyy pienialainen louhos ja vanhojen kalkkiuunien perustuksia. Voisi olettaa, että kalkkiperäiseltä alueelta löytyisi myös lukuisia kalkinsuosijakasveja. Näitä emme nyt kuitenkaan erikseen etsineet.

Hiphei!Kalkkilouhos. Kalkkiuunin perustuksia. Pieni evästauko kalkkilouhoksen reunamilla.

Palasimme louhokselta takaisin tielle ja jatkoimme matkaamme kohti Högbergetiä. Metsään käännyimme hiukan lian aikaisin, mutta näiltä pieniltä harharetkiltä on tapana löytää aina jotain mielenkiintoista – tällä kertaa oli pienen soistuneen painanteen pohjalta paljastunut lumen alta korkeita karhunsammalmättäitä. Oikea polku löytyi tämän jälkeen nopeasti. Edessä oli jyrkkiä nousuja ja laskuja sekä tasapainoilua jäisillä rinteillä.

Tarkkana.

Viimeinen nousu (kartta) takaisin Högbergetille aarnimaisten metsien ja kalliojyrkänteen alla on yksi luontopolun viehättävimmistä osista. Kallioilta aikoinaan alas vierineet kivenjärkäleet ja paksujen jääkansien peittämä puro  saivat meidät pysähtelemään ja kuvaamaan luonnon pieniä ihmeitä aika ajoin.

Puro paksujen jäälohkareiden alla. Kuusi tekee kuolemaa (T).  Haavankeltajäkälä ja sormipaisukarve (harmaa).

Hämäristä metsistä saavuimme kovin toisenlaiseen maisemaan – avoimille Högbergetin kallioille. Ympyrälenkkimme oli nyt sulkeutunut.

Kohti näköalapaikkoja.

Käväisimme vielä  Högbergetin reunamilla (kartta), mistä avautuu huomattavasti mäen lakiosia paremmat näkymät kohti Sotunkia ja Högbergetiä ympäröivien peltojen kuvioimia laaksoja. Komea näköalapaikka oli muidenkin kulkijoiden tiedossa, sillä keväisen auringon paisteesta ja kallioiden suojista yhytimme nuoren pariskunnan kokkailemasta retkieväitään. Noissa maisemissa ja keleissä kyllä kelpasi.

Näkymät kohti Sotunkia.

Paisteisilla, avarilla kallioilla oli suorastaan tunturimainen tunnelma.

Kapusimme vielä kerran Högbergetin laelle, mistä löysimme valmiiksi tallatun polun. Päätimme seurailla polkua ja kun huomasimme puihin kiinnitetyt nauhat, oli helppo uskoa, että polku veisi meidät ennen pitkää tutun tien varteen. Näin myös kävi. Tienmutkassa oli parikin autoa parkissa, joten suunniteltu luontopolun yhdysreitti näytti jo olevan tuttu joillekin patikoijoille.

Viimeinen lasku.Me. Retkeilijät. Eräkertun ja -jorman jäljet bongattu.

Viimehetken bongaus parkkipaikalta – kulosammal.

LOPUKSI

Tutuillakin reiteillä on eri vuodenaikoina paljon uutta nähtävää. Luminen maisema ja etenkin jään peittämät kalliot tekivät tällä reissullamme suuren vaikutuksen. Kesäisessä vehreydessä jää  ainavihannat sammalet ja saniaiset helposti huomiotta – nyt niihin tuli lumisessa maastossa kiinnitettyä erityistä huomiota. Flatbergetin avoimet ja lumen peittämät kalliot muistuttivat erehdyttävästi tunturien lakia ja maisemat korkeilta kallioilta olivat parhaimmillaan. Sipoonkorven kävijämäärät ovat vielä kaukana Nuuksion merkityistä perusreiteistä, joten jos retkillään kaipaa enemmän omaa rauhaa, on retkikohde näiden kahden välillä helppo valita.

---

Jutun kuvat kirjoittajan ottamia lukuunottamatta kuvia, joissa on merkintä (T). Näistä kuvista kiitos kuuluu tyttärelleni.

Blogin kirjoittajalta:

NUUKSION RETKEILYOPAS (2018) ja KARTTA (1:15 000) SEKÄ UUSI REPOVEDEN RETKEILYOPAS (2020)

MUKANA KULKENEET PAPERIKARTAT: 

Printti Retkikartasta.

ALUEEN DIGIKARTTA NETISSÄ:

Retkikartta (Paikannimihaku:  Sipoonkorven kansallispuisto)

Kansallispuiston yleiskartta ja palvelut.

MUUT KARTAT:

Ahola, Joel (2014): Sipoonkorpi – Pieni retkiopas, 1:25000. 

Kuvien ja sisällön kopiointi luvatta kielletty.

PÄIVÄRETKI: SIPOON PILVIJÄRVI 16.12.2015

REITTI: Pilvijärven uimaranta - Flyen - Pilvijärvi - Pilvijärven uimaranta 2.7 km. 

VAELLUSKAVERIT: Vesku.

HUIPUT: Luhdat. Lumiset sammalikot. Jäätyvä järvi. Korkeat kalliorannat. Pilvijärven laskupuro.

ERIKOISTA: Polku lohkareluolan läpi.

ALUKSI

Sipoonkorven kansallipuiston suunnalla on toinenkin hyvä retkikohde – Pilvijärven luonnonsuojelualue (Molnträsket). Matkaa tänne kertyy Helsingistä noin 30 kilometriä. Pilvijärven länsirannalla on kesäisin vilkas uimaranta ja parkkipaikoilla kerätään tuolloin muutaman euron maksua. Tällä rahoitetaan alueen kunnossapitoa. Uimarannalta löytyy grillauspaikka (puuhuolto toimii), kesäkioski ja huussit. Yöpymismahdollisuutta ei alueella valitettavasti ole. Järven rantoja seuraileva ja järven kiertävä polku on paikoin jyrkkä, eikä sovellu kaikkein huonojalkaisimmille.

Kuljettu reitti (klikkaa suuremmaksi).

PILVIJÄRVEN KIERTO (2.7 KM)

Pilvijärven parkkipaikalle (kartta) saavuttuamme saimme olla yksin – oli hyvin hiljaista. Kesällä lienee toisin. Lähelle uimarantaa parkkeerattuamme suuntasimme suoraan grillipaikalle, jossa puuhuolto näytti olevan kunnossa – itse grillailun ja chillailun jätimme reissun loppuun. Olimme varustautuneet reissuumme retkikirvein, mutta saatavilla olleet puukalikat olivat sen verran pieniä, ettei kirveelle ollut käyttöä. Kirves ja saha paikalta kuitenkin puuttui.

Pilvijärven uimarannan ohut lumipeite.

Jalkaan olimme laittaneet kumisaappaat – edellisellä syysreissulla kävivät vaelluskenkien varret sen verran lyhyiksi, että kosteikkojen ylittämiseksi oli kengät tuolloin heitettävä olalle. Hyisessä vedessä kahlailu ei siis tällä kertaa kuulunut kierrokseen.

Jäätyvä järvi.

Täysin lumettomasta Helsingin talvesta tultuamme tuntui vähäinenkin lumi ja sen luoma valo hyvältä. Järvikin oli jo hyvää vauhtia jäätymässä. Taivas oli pilvessä ja maisema kaamoksen sininen. Aika-ajoin loi aurinko pilvien takaa horisonttiin pienen hohteen.

Flyenin suon yli.

Hetken metsässä kuljettuamme päädyimme Flyenin suolle (kartta), jonka ylittävät pitkokset olivat tälläkin kertaa osin veden alla. Ohut ja tuore lumipeite teki pienestä luhdasta erityisen kauniin ja kuvauksellisen. Tulvien alle aika-ajoin jäävä avoluhta muuttuu kauempana rannasta männikköiseksi rämeeksi.

Suolla.

Suon ylitettyämme hukkasimme hetkeksi polun (sinisin puihin maalatuin täplin merkattu ”kuntopolku” jatkoi kohti pohjoista). Kiipeilimme ylös kallioille ja jatkoimme sitten rannan suuntaisesti etelään (kartta). Kiipeileminen jäisillä ja jyrkillä kallioilla ei välttämättä ollut  se kaikkien järkevin liike selkä- ja olkapäävammaisille. Ylös kuitenkin pääsimme. Kallioiden päältä avautui heti komeat näkymät ohuen jään peittämälle järvelle.

Pilvijärvi.Kauniit ”valaanselät”.

Matka jatkui todella hienojen silokallioiden päällä kuljeskellen. Polku oli selkeä ja sitä oli helppo seurata. ”Valaanselkäkalliolta” laskeuduimme jyrkästi alas notkelmaan, jossa avoinna virtaava puro muistutti alkutalven lauhkeudesta. Edessä oli jälleen jyrkkä nousu. Iloksemme kulki polku täällä pienen lohkareluolan läpi. Sen läpi oli tietenkin pakko mennä, vaikka helpommallakin olisi varmasti päässyt.

Metsän menninkäinen nousee kallioiden uumenista (V).

Olimme nousseet jälleen viitisentoista metriä järven yläpuolelle kohoaville kallioille. Kallioiden pinnoilla meitä ilahdutti varsin erikoinen ”elävä” vesi (video).  Täältä löytyi myös mukavalle paikalle pystytetty pöytä penkkeineen. Varustuksemme oli kuitenkin sen verran kevyt ja keli vilakka, ettei paikka houkutellut pysähtymään. Termarikahvit joimmekin vasta perillä – grillitulien lämmössä.

Kallioilla, kukkuloilla. Lunta!

Rantoja seuraileva polku laskeutui nyt hiljalleen toiselle luhdalle. Lahoavia puita kalvoivat kauniit valkeat käävät. Olimme alunperin ajatelleet suunnata kohti itää – läheisen Mjödträskin rakentamattomille ja suojelluille rannoille (kartta), mutta innostus ei tällä kertaa siihen riittänyt. Koko Mjödträskin läntinen ranta on suojeltu, mutta järven itäranta on sen sijaan tiheästi rakennettu.

Pilvijärvi jäätyy.

Pitkoksilla (V).

Toisenkin rantareitille osuvan luhdan pitkokset olivat edellisellä reissulla veden alla. Nyt tämän järviruokoa kasvavan luhdan yli pääsi ”kuivin” jaloin. Suolta nousi metsän puolelle kulunut polku. Kesäisin alueella riittää varmasti paljon kulkijoita. Tällä reissulla emme kuitenkaan kohdanneet yhtään retkeilijää. Linnutkin olivat hiljaa.

Sipoonjokeen laskevan Pilvijärven kirkasvetinen laskupuro oli erityisen kaunis. Osa puron eteläisistä osista on suojeltu. Pilvijärven suojelualueen eteläisellä rajalla kulkee suuri voimalinja, joka katkaisee  metsän kuin seinään.

Laskupurolla.Pilvijärven kapeaan lahteen päättyvä eteläpää.

Suuntasimme nyt ylemmäs sammaleisen kuusimetsän siimekseen (kartta). Seurailimme alkuun sinisiä reittimerkkejä, jotka kertoivat paikalla kulkevasta ”kuntopolusta”. Varsinaisesta rakennetusta polusta ei kuitenkaan ollut kyse, vaan saimme astella ihan tavallisia metsäpolkuja pitkin. Vihreät sammalikot ja lumi loivat soistuvan metsän pohjalle kauniin mosaiikin. Sipoon kuntopolkuja ja latu-uria voi käyttää hyväkseen myös Pilvijärvelle suuntautuvia reittejä suunnitellessa.

Kosteikko metsän keskellä.Aarnimetsän tuntua.

Laskeuduimme vielä rantaan, jonne johtavalle polulle kaatuneet rungot kertoivat hiljalleen aarnioituvasta metsästä. Kauniin jäätyvän järven katseluun emme vieläkään kyllästyneet. Pilvinen kaamos verhosi maiseman sineen. Ennen grillipaikalle saapumistamme saimme ylittää vielä viimeisen pitkostetun kosteikon, mikäli lankkusiltoja pitkoksiksi ylipäätään voi kutsua.

Sininen hetki.

Teimme tulet grillausta varten nopeasti ja Vesku jäi ”vahtiin”, kun itse suuntasin uimarannalle jäitä koettelemaan ja viimeisiä maisemakuvia napsimaan.

Ritisevällä jäällä (turvallisesti rannan tuntumassa).Kallioiset itärannat (taukopaikka kuvan ison kallion päällä).

Olimme käyttäneet lyhyeen lenkkiin varsin runsaasti aikaa – kiirettä ei ollut, maasto oli melko hankalaa ja nautiskelimme suojelualueen hiljaisuudesta. Grillitulien lämmössä oli tämän jälkeen mukava istuskella.

Tulilla.

LOPUKSI

Pilvijärvi on kaunis ja ehdottomasti vierailun arvoinen retkikohde. Omaa rauhaa kaipaavien kulkijoiden kannattaa suunnata alueelle uimakauden ulkopuolella. Uimarannan iloinen melske epäilemättä kaikuu tyyninä kesäpäivinä kaikkialle. Joulukuisen kaamoksen keskellä meidät otti vastaan täydellinen hiljaisuus.

---

Jutun kuvat kirjoittajan ottamia lukuunottamatta kuvia, joiden perässä on merkintä (V). Niistä kiitos kuuluu Veskulle.

Blogin kirjoittajalta:

NUUKSION RETKEILYOPAS (2018) ja KARTTA (1:15 000) SEKÄ UUSI REPOVEDEN RETKEILYOPAS (2020)

ALUEEN DIGIKARTAT NETISSÄ: