SYYSVAELLUS: ISOJÄRVI, KUHMOINEN 9.-11.9.2016

REITTI: Heretty - Vahterjärvi - Kalalahti - Lortikka - Vahterjärvi - Latokuusikko - Kuorejärvi - Heretty 19.5 + 3.9 km 

VAELLUSKAVERIT: -

HUIPUT: Vahterjärven laavu. Sikurirouskut ja muut sienet. Isojärven rannat. Majavien merkit. Lohkareluola. Latokuusikon aarni. Kaakkurit. 

ERIKOISTA: Pelottomat majavat.

ALUKSI

Isojärven kansallispuisto on yksi eteläisen Suomen melko tuntemattomista kansallispuistoista. Siellä käymistä oli tullut suunniteltua jo pitkään. Kooltaan Isojärvi sopii hyvin joko päiväretkeilyyn tai viikonlopun kestävälle pienelle vaellukselle.

Erilaisia retkeilypalveluja on runsaasti – vuokratuvista tavallisiin nuotio- ja telttapaikkoihin sekä laavuihin. Isojärveltä löytyy pari luontopolkua ja runsas määrä merkittyjä reittejä. Melojille (ja soutuveneen vuokraajille) löytyy myös sallittu leiripaikka Renusaaresta. Ainoastaan autiotuvat alueelta puuttuvat.

Järvi-Suomea hyvin edustava puisto tarjoaa mahdollisuuksia tutustua majavien elämään, yhtälailla vanhoihin kuin tuoreisiinkin majavien rakennelmiin. Vanhoja metsiä alueelta löytyy ainoastaan muutamista paikoista. Ne paikantaakseen kannattaa tutustua esimerkiksi Isojärven hoito- ja käyttösuunnitelmaan.

Vaikka Isojärvi onkin eteläisessä Suomessa, on sen saavuttaminen ilman omaa autoa hankalaa. Tampereen ja Jyväskylän välillä (tie 9) liikennöi päivittäin lukuisia busseja (Matkahuolto), mutta matkaa tieltä (Länkipohja) kansallispuistoon (Huhtala) on 14 kilometriä. Lahden ja Jyväskylän välille (tie 24) jäävästä Kuhmoisista matkaa Isojärven  itäpäähän (Heretty) on puolestaan noin 17 kilometriä (kartta).

PÄIVÄ 1: HERETTY – VAHTERJÄRVI 4.2 + 1.3 KM

Iltapoluilla kauniissa valossa. Majavat näytillä. Kiertotie kauniin metsän läpi. Vahterjärven upea leiripaikka.

Päivä 1. Heretty – Vahterjärvi (klikkaa suuremmaksi).

Viikonloppuretki alkoi illansuussa – ilta-auringon kauniissa hehkussa Heretyn parkkipaikalta (kartta). Kapeaa, mäkistä ja mutkaista tietä Kuhmoisista Herettyyn ajellessa tunsi siirtyvänsä melkoiseen korpeen. Tunnelma heti alkuun oli erinomainen – mukavan erämainen. Syksyisenä perjantai-iltana oli Heretyn kahvila kiinni, joten viimeistä pullaa en taipaleelleni vanhalta metsätyö-kämpältä saanut. Kämppäkahvilan pihamaalta löytyy kaivo vesitäydennyksiä varten.

Heretty: Metsätyökämpän kahvila ja pari vuokrattavaa huonetta.

Polulle vihdoin astuessani oli sää syksyisen raikas. Alkumatkasta aina Kannussalmen sillalle (kartta) saakka sain kävellä helppokulkuisia sorattuja polkuja pitkin. Aina silloin tällöin pysäytti matkanteon joku näyttävä sieni. Olin ajatellut poimia reissun aikana sienitäydennyksiä talven varalle, eikä kaupunkiin tarvinnutkaan palata tyhjin käsin.

Syksyinen sorattu polku.

Kannussalmen sillalla olin nopeasti, mutta Heretyn parkkipaikaa lähellä olevan Kannuslahden nuotio- ja leiripaikan (kartta) keittokatoksineen päätin käydä kurkkaamassa paluumatkalla.

Kannussalmen sillalla.

Pitkän sillan yli kulkiessaan tulee ylittäneeksi Kurkijärveen kuuluvan kapean lahden. Kaunis Kurkijärvi rakentamattomine rantoineen kuuluu lähes kokonaisuudessaan kansallispuistoon. Sillan eteläpuoleisessa kivessä kasvoi kaunista kaarrekarvejäkälää.

Kurkijärvi.Värikkäät aprikoosiseitikit.

Matka jatkui leppoisasti. Kurkijärvelle heitin lopulliset hyvästit Mäyrälahden tervaleppää kasvavassa pohjukassa. Alueen paikannimistö herätti hiukan kummastusta, sillä seraavaksi astelin Tapposuon laitamilla (kartta). Olisi tietenkin mielenkiintoista tietää, mikä on tarina suon nimen taustalla. Reilun kilometrin päässä olevassa Viinahoilossa on varmaan joskus porissut pontikkapannu – tarjoaahan rotkon (hoilon) pohja hyviä piiloja.

Mäyrälahden pohjukassa.

Metsätalouden merkit olivat alkumatkalla selvästi nähtävillä tasaikäisinä metsäkuvioina ja ojitettuina kosteikkoina. Kuoriaisen ja Kaakkolammin soistuvien lampien rannat (kartta) saavutettuani alkoivat metsät kuitenkin vanheta ja muuttua luonnotilaisemmiksi. Lepolammille päästyäni olin jo arvokkaasti vanhenevan ja aarnioituvan metsän sylissä. Polunvarressa kasvavan koivun pakurikäävän oli joku ajattelematon kulkija kerännyt talteen.

Kuoriainen – syksyn värit kauniilla soistuvalla lammella. Joku on riipinyt arvokkaan pakurin talteen.Kaakkolammin kauneutta illan valossa.

Kaakkolammin jälkeen suuntasin kohti koillista ja Lepolammia. Täällä polkua oli jouduttu linjaamaan uudelleen majavien padon aiheuttaman tulvan vuoksi. Uusi reitti on merkitty maastoon nauhoilla – hyvin selvästi. Hiukan ennen lampea kohtasin illan ensimmäiset kulkijat, jotka ystävällisesti neuvoivat pitämään silmät auki: Majavat olivat illan hämärtyessä liikkeellä.

Hunajavahakkaat ja rentukat pienen puron varrella.
Majavien valtakunta.

Kauan ei Lepolammin laidalla (kartta) tarvinnut odotella, kun kokonainen majavaperhe lipui hitaasti lammen poikki. Viiden majavan näkeminen yhtäaikaa oli upea kokemus. Aiemmin olen esimerkiksi Kuhmossa joutunut odottelemaan arkojen majavien näyttäytymistä tuntikausia. Nämä majavat näyttivät tottuneen ihmisiin. Poikaset tosin katosivat nopeasti jonnekin näkymättömiin, mutta majavavanhemmat jäivät näkyvälle paikalle lammen vastarannalle ruokailemaan. Kauas kuuluva maiskutus sai hymyilemään.

Vähän aarnimetsän tuntua.Puro rahkasammalten keskellä.

Vahterjärvi leiripaikkoineen (kartta) oli jo lähellä. Vanha metsä, jonka läpi nyt kuljin, piristi mukavasti mieltä.  Nousin lopuksi pienen kallioisen mäen yli ja sain Vahterjärven näkyviin. Leiripaikka laavuineen näkyi kauas. Oli hiljaista.

Vahterjärven laavu näkyvissä.

Leiripaikan rannalla ei toistaiseksi ollut ketään. Teltan pystytin kallioiden päälle – laavun viereen. Erinomaisia paikkoja teltoille ja isommalle joukolle löytyy laavun takaa, pienen Vahterlammen etelärannalta.

Parin päivän leiripaikka löytynyt.

Saatuani teltan pystyyn oli palattava Lepolammille. Majavien näkeminen on ollut sen verran harvinaista herkkua, ettei tilaisuutta voinut jättää hyödyntämättä. Samalla sain oikoa hiukan jalkojani. Sääkin oli mitä parhain – poutainen ja raikas.

Pilvipoutainen kaunis ilta Vahterjärvellä.

Majavat näyttäytyivät tälläkin kertaa, tosin poikaset pysyivät loitolla. Leiriin palasin hämärän tullen. Nyt oli laavulle saapunut yksinäinen kulkija, jonka kanssa istuimme iltatulista nautiskellen aikamme. Isojärven reissu oli alkanut erinomaisesti.

Illan tunnelmat.

PÄIVÄ 2: VAHTERJÄRVI – KALALAHTI – LORTIKKA – VAHTERJÄRVI + KAAKKOKALLIO 9.2 + 2.6 KM

Sieniä, sieniä, sieniä. Kaunis Isojärvi. Lounas Kalalahden laavulla. Omilla poluilla Kurkilamminvuorilla. Päiväkävijöitä Lortikassa, väkeä leirissä. Iltalenkki Kaakkokallioille. Julkkismajavat.

Päivä 2. Vahterjärvi – Kalalahti – Vahterjärvi (klikkaa suuremmaksi).

Aamu alkoi kahvilla ja majavilla. Hämärän aikaan aktiivisten elukoiden elämää oli käytävä seuraamassa heti aamusta, pienellä aamulenkillä. Samalla sain kulkea taas kerran vanhan ja tunnelmallisen metsän läpi.

Uuteen päivään. Majavalammelle aarnioituvan metsän läpi.Lepolammi – majavalampi.

Olin suunnitellut viikonloppuni niin, että saatoin kulkea toisen päivän ilman rinkkaa. Leiri jäi paikalleen Vahterjärvelle ja selkääni nakkasin pienen päivärepun, jonne mahtui kaikki tarvittava keittimestä lähtien. Kädessä kulki ämpäri sieniä varten.

Vahterlammin – mukavia telttapaikkoja.

Vahtejärven ja -lammin välisen suon ylitin pitkoksia pitkin. Tämän jälkeen kiipesin järvimaisemien ylle. Kuivilta kallioltakin löytyi kauniita sieniä – punahelttaisia seitikkejä sekä näyttävän pulleita männynsuomuorakkaita. Kummastakaan ei ämpärintäytteeksi tietenkään ollut, mutta sienten moninaisia muotoja on aina mukava tutkiskella. Kalliolta laskeuduttuani törmäsin jälleen kansallispuiston tunnuseläimen tekosiin: Täältäkin löytyi vanha pato.

Vahterjärven ja -lammin väliset pitkokset. Vahterlammi.Vanh majavapato Vahtejärven pohjoispäässä.

Kohti Isojärveä kuljin pitkälti kuivissa männiköissä ja kallioisissa maisemissa. Yhdessä kallioiden välisessä notkelmassa (kartta) innostuin lähtemään sienten perässä hiukan kauemmas pääpoluilta.

Kuivilla kallioisilla kankailla.

Kantarellejakin vielä löytyi, mutta eniten metsässä ja paljolti polkujenkin varsilla kasvoi sikurirouskua. Ilmeisesti hiukan tuntemattomampi, mutta erinomainen ruokasieni jää monelta poimimatta. Olin lähtenyt reissuun suurin odotuksin mustatorvisienten suhteen, mutta ne oli näistä metsistä jo kerätty talteen – lähes viimeistä torvisientä myöten. Ainoastaan yksi torvisieni tuli reissulla vastaan!

Leppähelokat?

Isojärvi häämötti jo kaukaa metsän siimeksestä. Järven rantaan laskeuduin jyrkkää polkua pitkin. Kauniissa järvessä ja aarnioituvissa metsissä riitti kuvattavaa. Harmaasta säästä huolimatta oli tyyni järvi todella kaunis.

Isojärvi. Vastarannalla kansallispuistoon kuuluva Hiidenvuori.

Ilokseni ja yllätyksekseni oli metsä myös täällä suhteellisen vanhaa (ilmakuva). Vihreän eri sävyissä riitti ihmeteltävää ja huomio kinnittyi maatuviin runkoihin, niillä kasvaviin sammaliin sekä nahka- ja torvijäkäliin. Tuhkelot olivat jo pössäyttäneet kesän itiöt ilmoille.

Isojärven rantamilla.Metsäkerros- ja sulkasammalet.Metsänahkajäkälä.Kauniit tuhkelot ja torvijäkälät.

Kosteilla rannoilla kasvoi sekovartisia maksasammalia – muinaisia, jo 500 miljoonaa vuotta sitten maalla menestyneitä kasveja. Törmäsin matkalla muutamiin päiväretkeilijöihin, mutta reitillä ja rannoilla oli viikonlopusta huolimatta erittäin rauhallista.

Tyyni Isojärvi.Heijastuksia.Rannan maksasammalet.Rauhaa.

Viihdyin rannoilla ja rantakivikoilla melko pitkään. Lopulta nälkä ajoi kohti Kalalahden laavua. Loppumatkasta vanhat metsät vaihtuivat vanhoihin talousmetsiin ja tunnelmallinen pienempi polku leveämpään baanaan. Vanha metsäautotie on kunnostettu maastopyrillä ajettavaksi. Komealla paikalla (kartta) olevalla laavulla kohtasin nuorten miesten kolmikon, jonka kanssa jutustellessa vierähti melkoinen tovi.  Porukka oli lähtenyt viikonloppureissulle varusteita testaamaan. Rannalta löytyy myös erillinen nuotiopaikka.

Opasteita Kalalahden lähellä.

Laavulta lopulta lähdettyäni suuntasin Kalakorpeen. Täälläkin ovat majavat muuttaneet maisemaa. Soinen ja tulviva jokivarsi oli täynnä pystyn kuolevia runkoja. Seurailin kohti Lortikkaa johtavaa reittiä ja välillä poikkesin metsään sienten perässä. Täältä löytyi myös suppilovahveroita, jotka noukin talteen.

Kalakorvessa.

Lortikalle saakka en pääreitillä pysytellyt, vaan poikkesin Kurkilamminvuorelle (kartta) näköaloja ihailemaan. Hiukan peitteisiltä kallioilta pudotus alapuoliselle Kurkilammille on lähes 50 metriä. Maisemia oli ihastelemassa myös ukkometso, joka säikäytti tapansa mukaan – rytinällä lentoon pyrähtäen. Vuoren laella oli runsaasti isoja siirtolohkareita.

Kurkilamminvuorella.

Kurkilamminvuorelta suuntasin suorinta reittiä Lortikanlammille, josta löytyy iso, jopa 20 hengelle sopiva vuokratupa. Tuvalla näytti olevan porukkaa, joten tarkemmin en tupaan päässyt tutustumaan. Jatkoin matkaani Yläisen Lortikan eteläpuoliselle nuotiopaikalle, jossa pysähdyin hetkeksi ja jututin siellä tapaamiani muita retkeilijöitä.

Lortikanlammilla.

Hetken huokaistuani ja kahviteltuani nousin Lortikanvuorille (kartta). Vuorten rajoitusosassa on polkujen ulkopuolella liikkuminen kielletty. Jättimäisten siirtolohkareiden peittämällä vuorella on sen verran puustoa, ettei kunnon näköaloja kallioisen kukkulan jyrkkyydestä huolimatta löydy. Metsän koillispuolisessa kuusia kasvavassa hoilossa kasvaa varsin näyttävää kuusikkoa.

Vuorella.Lortikanvuoren koillispuolisissa kuusikoissa.

Takaisin Vahterjärven leiriin palailin majavalammen kautta, mutta nyt majavat pysyttelivät näkymättömissä. Päivä oli kuljetellut minua kansallipuiston hienoimmissa osissa ja saaliiksi olin saanut ämpärillisen sieniä. Ennen leiriin palaamista oikaisin vielä Vahterjärven länsipäätyyn maisemia katselemaan.

Vahterjärven länsipäässä.

Leiripaikkaan oli nyt ilmaantunut lisää porukkaa. Laavun lisäksi myös toinen, Vahterjärven kaakkoiskulmassa oleva nuotiopaikka oli käytössä. Aikaa oli, joten lähdin vielä pienelle iltalenkille Kaakkokallioille (kartta). Täällä kohtasin jonkin verran hirvikärpäsiä ja hirvistä kertoivat myös hirvien lantakasoissa kasvavat ja pitkäjalkaiset hirvenkaulussienet.

Päivä oli ollut erittäin antoisa, myös sienten suhteen. Päiväksi oli lupailtu pientä sadetta, jota ei koskaan tullut. Hyvä niin. Syksyn pimeydessä loimottavilla tulilla oli taas kerran erityisen tunnelmallista istuskella.

Illan päätös.

PÄIVÄ 3: VAHTERJÄRVI – LATOKUUSIKKO – KUOREJÄRVI – HERETTY 6.1 KM

Lohkareluolalla. Latokuusikon aarni ja raidankeuhkojäkälät. Majavan merkkejä loppuun saakka. Kuikat ja kaakkurit. Aurinkoa!

Päivä 3. Vahterjärvi – Latokuusikko – Heretty (klikkaa suuremmaksi).

Viimeinen päivä alkoi kirkkaassa säässä. Vaikka ohjelmassa oli varsin lyhyt matka takaisin Heretyn parkkipaikalle, osui matkalle paljon mielenkiintoista nähtävää. Viimeiset sikurirouskutkin tuli alkumatkasta vielä kerättyä.

Leiri purettu.

Odotin kovasti pääsyä Latokuusikon aarnialueelle, mutta ennen sitä minut pääsi yllättämään polun varressa ollut näyttävä lohkareluola (kartta). Tästä en etukäteen tiennyt mitään. Luolan jälkeen ohitin Viinahoilon rotkon ja lopulta tulin kansallispuiston toiselle rajoitusosalle – Latokuusikon aarnialueelle.

Lohkareluolalla.

Latokuusikon aarnialue (kartta) on varsin pieni. Mieleen täältä jäivät etenkin muutamat polun varteen sattuneet suuret haavat (joita majavat olivat järsineet) ja niillä kasvavat vanhojen metsien tunnuslajit – paperiarkin kokoiseksi kasvavat raidankeuhkojäkälät. Mieltä lämmittivät myös lukuisat käävät. Polku oli monin pakoin kaatuneiden runkojen peittämä, joten aivan huonokuntoisimmille ei Latokuusikon läpi kulkevaa reittiä voi suositella.  Alueen myrskytuhot olivat paikoin todella mittavia.

Jättiläinen.Raidankeuhkojäkälä.Musta aukko.Latokuusikon myrskytuhoja.Maatuvalla kuusen rungolla oli kokoa. Ryhmätuhkelot ovat löytäneet hyvä kasvupaikan lahokannolta.

Latokuusikon aarnialue päättyi Hevosjärven pohjoisrantaan. Täältäkin löytyi majavien rakentama pato. Upeassa säässä ja Kuorejärveen laskevalla kauniilla purolla oli hyvä olla.

Majavapato vuotaa. Hevosjärvi.

Kuorejärven rantaan päästyäni minut pääsi yllättämään kaakkuripari, jonka mukana lipui yksi jo kookkaaksi kasvanut poikanen. Erämaajärvien linnun pääsee siis todennäköisesti näkemään täällä tulevanakin kesänä.  Järven toisessa päässä puolestaan uiskenteli kuikkapari, mutta poikasia ei sillä näkynyt.  Ehkäpä kuikan poikaset olivat joutuneet hauen suuhun.

Hauska silta Hevosjärvellä.Kuorejärvi – kaakkureiden ja kuikkien koti.

Kuorejärven laavulla (kartta) oli parikin yöpyjäporukkaa heräilemässä. Pysähdyin laavulle hetkeksi, join termariin keittämäni kahvit ja ihailin tyyntä järven pintaa.

Kuorejärven laavu.

Loppumatkasta innostuin vielä kuvaamaan maanpinnan pieniä ihmeitä – jäkäliä ja sammalia. Suurilla siirtolohkareilla kasvoi lisäksi riidenliekoa ja pikkuruisia sieniä.

Sulkasammalet. Sarvet. Siirtolohkareen alla.

Ympyrälenkkini tuli lopulta täyteen ja astelin taas tuttuja polkuja pitkin Kannussalmen sillan yli. Nyt poikkesin myös Kannuslahden nuotiopaikalla (tai oikeammin keittokatoksella). Kannuslahti (kartta) tarjoaa erinomaisen ja kauniin leiripaikan vain reilun puolen kilometrin päässä Heretystä.

Syksyn tuntua. Kannuslahden katos. Kannuslahti.

Viimeiset sadat metrit kävelin taas sorattua polkua pitkin. Herettyyn saavuttuani oli kahvila juuri aukeamassa, joten päätin hiukan odottaa. Kahvilan emäntä kertoi Kalalahdella olevista soutuveneistä, joita saa vuokrattua Heretyltä kohtuulliseen hintaan. Niillä pääsee helposti Isojärvellä sijaitsevaan  Renusaareen (kartta), josta löytyy myös nuotio- ja leiripaikka. Tätä täytyy seuraavalla Isojärven reissulla ehdottomasti kokeilla!

Loppumatka leveällä polulla.

LOPUKSI

Isojärvi yllätti positiivisesti. On varmaa, että siellä tulee vierailtua vielä joskus toistekin. Lukuisat rauhalliset vesistöt ja saaren leirpaikka tekevät Isojärvestä mielenkiintoisen kohteen myös melojille. Kansallispuiston tunnukseksi valittu majavakin tuli nähtyä livenä, joten mitään olennaista ei reissulta jäänyt uupumaan. Isojärvi on hyvä vaihtoehto retkipaikaksi eteläisessä Suomessa – esimerkiksi huomattavasti suositummille Nuuksiolle ja Repovedelle.

---

Jutun kuvat kirjoittajan ottamia.

Blogin kirjoittajalta:

NUUKSION RETKEILYOPAS (2018) ja KARTTA (1:15 000) SEKÄ UUSI REPOVEDEN RETKEILYOPAS (2020)

 

 

 

MUKANA KULKENEET PAPERIKARTAT: 

Printit Retkikartasta (Paikannimihaku:  Isojärven kansallispuisto).

ALUEEN DIGIKARTTA NETISSÄ:

Retkikartta (Paikannimihaku:  Isojärven kansallispuisto).

Kuvien ja sisällön kopiointi luvatta kielletty.

 

 

 

Advertisement

KESÄVAELLUS: MURHISALO, SUOMUSSALMI 15.-16.7.2016

REITTI: Kuivajärventie - Kirnulampi - Murhijärvi - Kivijärvi - Karhujärvi - Murhijärvi - Kuivajärventie 15.7 + 14.9 km 

VAELLUSKAVERIT: Tuuli.

HUIPUT: Metsät, metsät ja metsät. Avoimet suot. Raja. Joutsenpoikue. Saunajoki. Erämaan rauha. 

ERIKOISTA: Rajan läheisyys.

ALUKSI

Kainuussa on useita upeita suojeltuja, syrjäisiä ja vanhoja metsiä kuten Elimyssalo, Malahvia, Martinselkonen, Jonkerinsalo ja Paljakka, joiden koluamiseen kannattaa käyttää aikaa.  Yksi näistä on Murhisalo Suomussalmen eteläosissa – aivan itärajan tuntumassa. Murhisalo on osa suurempaa Itärajan retkeilyreittiä (Kuhmo- Hossa/Suomussalmi, 160 km) ja itärajan suojelualueiden ketjua. Alunperin on Itärajan reitti UKK-reitin itäinen haara, joka jatkuu edelleen Kuhmoon ja sieltä Hiidenportin kansallispuiston kautta Kolille saakka. Läntinen haara kulkee Vuokatin ja Vaara-Kainuun läpi Syötteen kansallispuistoon ja edelleen Urho Kekkosen kansallispuiston rajoille Tulppioon.

Murhisalo muodostuu useista soidensuojelualueista sekä vanhojen metsien suojeluohjelmaan kuuluvista metsistä. Aluetta monipuolistavat pienet vesistöt, vapaana virtaavat joet ja säännöstelemättömät järvet. Metsäelämysten lisäksi tarjoavat syrjäiset seudut myös todellista erämaan rauhaa – retkeilijät ovat näissä paikoissa todella harvassa. Retkeilypalveluja (pitkostettuja polkuja, nuotiopaikkoja ja laavuja…) on tästä huolimatta varsin hyvin tarjolla.

Murhisaloon on hankala päästä muuten kuin omalla autolla. Kesäisin lähimmäs Murhisaloa pääsee ainoastaan Ämmänsaareen (Suomussalmelle) ja Kuhmoon. Matkaa Ämmänsaaresta Kuivajärventien lähtöpaikalle kertyy noin 70 kilometriä ja Kuhmosta noin 90 kilometriä. Koulupäivisin Kuhmo-Ämmänsaari (tie 912) tiellä on joitain bussivuoroja (Suomussalmi-Saarikylä), joiden aikataulut kannattaa tarkastaa Matkahuollon sivuilta. Bussipysäkeiltä on reitille kuitenkin matkaa vähintään 13 kilometriä.

PÄIVÄ 1: KUIVAJÄRVENTIE – KIRNULAMPI – MURHIJÄRVI 8.2 + 4.4 KM

Päivä 1: Kuivajärventie – Murhijärvi (klikkaa suuremmaksi).

Parkkipaikalla. Viimeiset säädöt.

Saavuttuamme Murhisalon pienelle parkkipaikalle (kartta) oli paikalla pari muuta autoa. Tutkailimme hetken parkkipaikan reunaan pystytettyä infokarttaa ja suuntasimme innolla maastoon.

Vihdoin polun päälle.

Heti ensimetreistä alkaen saimme taittaa matkaamme vanhojen metsien suojeluohjelmaan kuuluvissa metsissä. Murhisalon metsät suojeltiin lopulta kovien kiistojen jälkeen. Metsähallitus vetäytyi alueen hakkuista. Murhisalon metsiä haluttiin suojella myös kulttuurisista syistä – kuuluuhan alue harvoihin vienankarjalaisiin erämaisemiin koko Suomessa. Osan matkaa teimme suojelluilla soilla. Kuivajärventien reunamien metsät eivät aivan luonnontilaisia ole, vaan vanhojen hakkuiden jäljet näkyvät jossain määrin metsien rakenteessa. Syvemmälle Murhisaloon mentäessä ihmisen vaikutus kuitenkin vähenee. Osassa metsistä on tehty myös ennallistamistoimia.

Saarijoen ylitys.

Rönninvaaran kuivien kankaiden yli päästyämme laskeuduimme Saarijärven laskujoelle (kartta). Saarijoen ylittävä silta oli päässyt jo rapistumaan. Kovat alkukesän sateet olivat pitäneet huolen myös siitä, että vettä riitti – sillan molemmin puolin. Ylityksestä selvisimme kuitenkin kuivin jaloin. Soilla saimme ihailla runsasta ja kypsymässä olevaa hillasatoa. Hillassa olleen ja saalistaan esitelleen poimijan olimme kohdanneet jo aiemmin matkallamme.

Saarisuon yli.

Puron jälkeen oli edessä varmastikin reitin kaunein avosuo – Saarisuo. Meidät huomioinut kurkipari (myös ääninäyte) töräytteli suolla isoon ääneen, muttei  kuitenkaan näyttäytynyt kunnolla. Pitkillä pitkoksilla meitä jolkotteli vastaan jo reissun toinen, mutta viimeinen kohtaamamme kulkija. Polkulenkillä ollut juoksija pysähtyi juttelemaan pitkäksi aikaa – ilmeisesti seura oli lenkin varrella ollut vähissä… Matka jatkui ja määränpäänämme oli Kirnulammen laavu (kartta), jonne päätimme pysähtyä syömään. Kirnulammen laavulle poikkesimme pääpolulta reilut kolmesataa metriä.

Puhtaat vedet Kirnulammesta.

Lounastelimme leppoisasti poutaisesta säästä nautiskellen. Kuivalla ja hiukan tuulisella kankaalla ei itikoistakaan ollut haittaa. Iltapäivän taival oli noin kahdeksan kilometriä, joten kiirettä ei ollut. Tutkailimme myös laavun siistiä ympäristöä, josta löytyi kaikki tarvittava huusseineen ja täysine halkoliitereineen. Kovinkaan suuria määriä yöpyjiä ei näillä syrjäisillä laavuilla käy. Seuraamme liittyi kuitenkin hetkeksi yksinäinen havukantojäärä.

Jääräpainen kaveri. Ruokaa, kahvia ja lepoa…Matka jatkuu…

Oikaisimme pääpolulle ja ohitimme Pienen Särkilammen sekä useita pitkostettuja ja kauniita suojuotteja. Nyt alkoi selvästi aarnimaisempien ja vanhempien metsien osuus. Etu- ja Takakuusikkovaaran metsät ovat saaneet kasvaa suurimmaksi osaksi rauhassa. Maassa lötkötti paljon lahopuuta myrskytuhojen jäljiltä elämää monipuolistamassa. Varsin pitkälle aikanaan suunnitelluista hakkuista muistutti metsäautotien raivauttu pohja (ilmakuva). Tie jäi lopulta rakentamatta loppuun ja tienpohjaksi raivattu metsä ennallistuu nyt omaan hitaaseen tahtiinsa.

Kauniiden soiden yli Kuusikkovaaroille. Kuusikkovaaran vanhoissa metsissä oli tunnelmaa.

Kirnulammelta eteenpäin oli polkua kuljettu selvästikin vähemmän. Pitkokset olivat paikoin hyvin sammaloituneita – osin lahojakin. Pääosin pitkokset kuitenkin vielä kantoivat, eikä kosteiden paikkojen yli tarvinnut mättäillä pomppien mennä kuin muutamassa kohden. Metsät ympärillä olivat vanhoja ja arvokkaita. Kuivasuon (kartta) kiersimme uudempaa polkulinjausta pitkin. Vanhat pitkokset lienevät uponneet Kuivasuohon jo aikaa sitten. Ainakaan vanhalta polulta poikkeamista ei huomannut – siitäkään huolimatta että sitä yritin paikantaa.

Pitkokset matkalla suohon.

Hoikanahossa näimme suon laidalta jo pienen pilkahduksen Murhijärvestä. Matkaa oli nyt jäljellä puolisentoista kilometriä. Jouduimme vielä kiertämään Murhijärven laavulle Saunajoen ylittävän sillan (kartta) kautta. Hoikasta Murhijärveen laskevan Saunajoen silta oli vielä kohtuullisessa kunnossa. Vesi oli poikkeuksellisen korkealla ja joki suorastaan tulvi. Ihastelimme hetken rehevää jokivartta, ennen kuin käännyimme jyrkästi itään kohti Murhijärven rantaa.

Perillä (T).

Laavu näytti mukavalta ja siistiltä, selvästikin kalastajien suosimalta. Vieraskirjan perusteella on laavu erittäin hiljainen – päiväkävijöitä oli ollut ehkä kerran viikossa ja yöpyjiä huomattavasti harvemmin. Polttopuuhuolto pelasi ja huussi oli kunnossa. Alkuun söimme ja katselimme  teltallemme sopivan paikan. Itikkasavutkin väsäilimme, vaikkei itkikoita kovin paljon vielä ollutkaan. Sen verran hiki oli kävellessä tullut, että mieli teki järveen. Ennen mutapohjan alkua oli pohjassa jonkin verran teräviä kiviä, joihin onnistuin satuttamaan jalkani. Mitään vakavampaa ei kuitenkaan sattunut.

Virkistystä kaipaava ruumis kelluu Murhijärvessä (T). Leiri on laskeutunut – ei niin siistiä enää…

Virkistäytymisen ja pienen levon jälkeen oli hyvä lähteä iltakävelylle. Sopivan reilun neljän kilometrin ympyrälenkin saimme aikaiseksi Iso-Valkeaisen kiertävistä poluista (kartta). Siistimme leirin ja läksimme taas metsään – nyt ilman rinkkoja. Hyttysiä oli tyynessä illassa metsän keskellä jo riittävästi. Tuuli hyödynsi hyttyshattuaan (jolloin myrkkyjä ei tarvitse levitellä kasvoille), kun taas itse tyydyin karkotteisiin.

Ilta- ja aamupalan tarpeet olimme päättäneet kerätä talteen matkalta. Hyviä paikkoja löytyikin heti laavun yläpuolisilta kankailta. Mukaan oli tullut otettua tätä varten oikein pieni litran ”ämpärikin”. Päätimme myös etsiä vesitäydennyksiä juoksevista virtapaikoista. Iso-Valkeaisesta Pieneen Murhijärveen laskeva purovesi (kartta) oli raikasta, mutta erittäin humuspitoista. Täytimme vesipullomme jo tässä, mutta jatkoimme paremman veden etsimistä vielä myöhemmin. Kirkasvetisempi paikka (kartta) löytyikin Valkeaisten välistä.

Humuspitoista purovettä. Muurahaisten touhuja on aina mukava seurata (T). Kultaiset oksat.

Metsät olivat hienoja – paikoin käsiteltyjä (kauan sitten), paikoin hyvin luonnontilaisia. Riippunaava kultasi puiden oksat kauniisti illan auringossa. Komeimmat avoimet paikat löytyivät Valkeisten väliin jääviltä soilta. Ennen suurille soille saapumistamme ylitimme pienen pitkostamattoman suojuotin (kartta), kuljimmehan nyt hetken reittien ulkopuolella. Alkukesän sateisuus piti suot märkinä, mutta ylittäminen ei kuitenkaan ongelmia tuottanut. Suon jälkeen käännyimme kohti Valkeaisia.

Keijukävelyä kapeilla pitkoksilla.

Sen verran innoittavaa kulku laskevan auringon valaisemissa kauniissa suomaisemissa oli, että muistelimme Helsingin Uutelassa kohtaamaamme ”keijukaista”, jonka tanssahteleva tapa liikkua jäi mieleen. Pitkokset suon yli olivat vanhat ja osin lahonneet, mutta vielä kuljettavissa.  Valkeaisten väliin jäävältä purolta löytyi kirkasta vettä.

Vettä juotavaksi. Iso-Valkeainen. Suo ja kesäilta. Hyvä yhdistelmä.

Suon reunalla meitä odotteli vanha ja koluttu kelo – hyvä pesäpuu. Metsät olivat Hoikan(järven) pohjoisrannalla (kartta) kuitenkin aikanaan hakattu tervanpolton tarpeisiin. Tästä muistuttavat kartoilla siellä täällä olevat tervahautojen paikat. Nyt nämäkin metsät saavat vanheta arvokkaasti. Sieltä täältä löytyi tuore (männynpunikki)tatti poimittavaksi.

Kelo ja kotikolot. Hymy pienestä sienestä.

Hoikan päädyssä odotti kummallinen näky ja luulin jo hetken bonganneeni albiinon kurjen… Pian  kuitenkin paljastui, että kaula pitkällä ruovikossa kulkijat olivat laulujoutsenia, jotka veivät poikuettaan meistä kauemmas. Näky oli kaunis, kun neljä poikasta lipui joutsenparin johdatellessa arvokkaasti pitkin järven tyyntä pintaa.

Laulujoutsenet.

Leiriin palattuamme laitoimme ruokaa, toisin sanoen paistoimme pekonilla kuorrutettua grillimakkaraa ja valelimme mustikoiden päälle runsaasti valmistamaamme vaniljakastiketta. Lyhyellä reissulla saattoi kuljetella mukanaan iskukuumennettua maitoakin rinkan painona.

Illan menu.

Nuotiolla tuli istuskeltua vielä tovi, mutta nukkumaan pääsimme ajoissa. Päätin, että tutkin läheistä Saunajoen vartta tarkemmin aamulla herättyäni. Lyhyt iltalenkki joen rantaan oli vienyt tulviville luhtasoille, joille eteneminen tyssäsi alkuunsa. Kiristelimme vielä teltan huolella. Yöksi oli ennustettu sateita.

Savuilla. Leiri hiljentyy.

Sadetta oli lupailtu, joten emme vielä olleet tehneet päätöstä jatkosta. Leiripaikan vaihtamiselle ei joka tapauksessa olisi tarvetta, mikäli päättäisimme olla maastossa vielä toisenkin yön.

Murhijärven yö.

PÄIVÄ 2: MURHIJÄRVI – KIVIJÄRVI – MURHIJÄRVI – KUIVAJÄRVENTIE   7.5 + 10.5KM

Päivä 2. Murhijärvi – Kivijärvi – Kuivajärventie (klikkaa suuremmaksi).

Yö oli sateinen, samoin aamu. Ennusteen mukaan sateen oli luvattu jatkuvan koko päivän. Join aamukahvit ja lähdin katselemaan Saunajoen vartta. Joki tulvi vuolaasti. Aamun hiljaiset ja varhaiset hetket ovat vaelluksilla monesti parasta – kelissä kuin kelissä.

Saunajoki.

Saunajoki oli aamuisessa sateessa erittäin kaunis. Sade sai koivut ja pajut kiiltämään sekä roikkumaan veden painosta joen yllä.  Joen tulviville rannoille ei ilman kumisaappaita ollut juurikaan asiaa, mutta muutamassa kohden pääsi jokea kuvaamaan. Hoikan rannoilla ei joutsenperhettä enää näkynyt. Joutsenet näyttivät pitävän sadetta jossain toisaalla.

Hoikan itäpäässä.

Päivän suunnitelmien teon jätimme aamupalalle. Puurohiutaleet olivat jo turpoamassa ja mustikat valmiina sopan keittoon. Tällä kertaa olivat marjat tuoreita ja niistä tehty soppa erityisen hyvää.

Aamusetti valmiina. Mustikkasopan aineksia.

Pitkään suunnnitelmia pohdittuamme päätimme lähteä kotiin jo yhden yön jälkeen ja purkaa leirin iltapäivällä – ilman rinkkaa tehdyn päiväretken jälkeen. Iltalenkillä oli Itärajan merkatulle reitille haarautuva polku jäänyt huomaamatta, joten sitä lähdimme alkuun etsimään. Mukaan pakkasimme termarin (luksusta lyhyillä reissuilla), eväsleipiä ja pientä naposteltavaa.

Hetki pienillä poluilla …… sitten merkatulla mutta poluttomalla reitillä.

Merkattu reitti löytyi, mutta ilman polkua. Hetken pohdimme jatkaisimmeko helpompaa taivallusta, mutta Tuuli solahti päättäväisesti sinisin pallukoin merkitylle reitille. Sinne siis. Välillä sai harvakseltaan maalattuja reittimerkkejä etsiä, mutta tämä tuotti Tuulille suurta hupia. Lopulta saavuimme kohti itää ja Putikonkangasta johtavalle polulle (kartta). Suuntasimme Putikonniemen kärkeen (kartta) Kivijärven rantaan, josta olisi matkaa Venäjän rajalle järven poikki vaivaiset 700 metriä. Niemen kärkeen merkityn rakennuksen arvelimme olevan rajamiesten kämppä.  Näin myös oli.

Niemen kärkeen päästyämme oli lukitulla partiokämpällä hiljaista. Niinpä hyödynsimme surutta pihapiiriin pystytettyä huvimajaa eväs- ja lepotauollamme.  Sade jatkui kutakuinkin tauotta, välillä kovempaa, välillä hiljaisesti ripotellen. Jutustelimme rajamiesten elämästä ennen ja nyt. Nykyisin ei näille partiokämpille ole samanlaista tarvetta kuin ennen (osa on myös purettu ja siirretty) ja pitkät partiomatkat ovat korvautuneet kameroilla, liikkeentunnistimilla, mönkijöillä ja moottorikelkoilla… Tuulia pihapiirin ja kämpän siisteys kummastutti ja ihastutti, mutta jos joku, niin siisteys lienee niitä armeijan opettamia hyveitä.

Kivijärvi – rajajärvi.

Tauon jälkeen suuntasimme niemen kärkeen, Venäjän puolelle kurkkimaan. Rajavyöhyke halkaisee Kivijärven ja Venäjä näkyy vastarannalta selvästi. Vaikka erämaissa oltiinkin oli vastarannalla yllättäen useita veneitä. Valmiina maihinnousua varten? Neuvostoliiton aikaan olisi tunnelma varmaan ollut toinen, mutta nytkin sai valtakunnanrajan näkeminen lähietäisyydeltä aikaan mukavia väristyksiä.

Siisti pihapiiri.

Palasimme vielä kämpälle ja jatkoimme tuttua polkua pitkin länttä kohden. Nyt kävelimme polkua pitkin metsäautiotielle saakka (kartta). Tukkirekkoja ei tällä tiellä varmastikaan enää nähdä, sillä ympäröivät metsät on nyt suojeltu. Murhisalon metsiä on mukava tutkiskella myös ilmakuvilta. Vanhimmat ja luonnontilaisimmat metsäsaarekkeet erottuvat niiltä varsin helposti.

Reissun helppokulkuisin polun pätkä Putikonkankaalla.

Ohitimme matkallamme erityisen kauniin aapasuon, jolla märät rimmet ja kuivat jänteet vuorottelivat. Sade ropisi märkien allikoiden pintaan ja vesi oli korkealla.

Putikonkankaan aapa.

Kuljimme nyt pätkän metsäautotietä pitkin, raskaamman poluttoman taipaleen vastapainoksi. Takaisin poluille pääsimme Karhujärvellä (kartta). Itärajan pinnassa on aisteja aina syytä terävöittää ja tuulen suuntaa seurata. Lottovoitto, karhun kohtaaminen (video) luonnossa, sattuu kuitenkin vain harvojen kohdalle… Nykyisin karhukantamme on jo yli 1500 yksilöä, mikä riittää elinvoimaisen kannan ylläpitoon ja kantaa voidaan säädellä metsästyksellä. Suojelun ja asennemuutoksen ansiosta on nousu huima, kun vielä 1980-luvulla oli karhuja vain nelisensataa. Samaa kehitystä toivoisi myös ahmalle ja sudelle, mutta tässä riittää vielä paljon työtä tehtäväksi.

Metsäautotiellä. Vanhaa, kaunista ja naavaista metsää.

Palasimme leiriin lyhintä reittiä pitkin (kartta) – Valkeaisten järvet oli tullut nähtyä jo illalla. Matkallamme saimme ihailla vielä muutamia pienempiä ja lähes koskemattomia metsälaikkuja.

Leiri oli purettu nopeasti. Enemmän tai vähemmän jatkuva sade antoi taas mahdollisuuden varusteiden testamiseen. Nyt uusi telttakin sai tulikasteensa rankemmassa sateessa – ilman ongelmia. Kenkien kanssa ei mennyt ihan  yhtä hyvin. Jatkuva sade ja märkä varvikko on testaamiseen mitä otollisin. Vaikka kalvottomat kenkäni olin ennen reissua huolella vahannutkin, tuli vesi lopulta paksun nahkan läpi ja ohi. Tuulin jalat pysyivät kalvollisissa kengissä kuitenkin lähes kuivina. Omien kenkien suhteen olenkin miettinyt, mahdoinko ostaa jonkinlaiset ”maanantaikappaleet” – kalvottomista kengistä kun on aiemmin ollut pelkästään hyvä kokemuksia.

Nahkajäkälät viihtyvät vanhoissa metsissä.

Heti alkumatkasta bongasimme suuren nahkajäkäläesiintymän. Yhtä paljon niitä oli tullut viimeksi nähtyä Oulangan kansallispuiston metsissä. Matkaa taitoimme nyt tuttuja polkuja pitkin. Alkuperäisen suunnitelman mukaan oli tarkoituksenamme kiertää takaisin palatessamme Saarijärven ympäri (kartta), mutta nyt reissun hiukan lyhennyttyä pysyttelimme suoralla polulla. Saarijärven lenkillä on epäilemättä nähtävää – komeita avosoita ja vanhoja metsälaikkuja.

Taipaleella. Metsää … … ja suojuotteja.

Sää vaihteli reilusta sateesta auringonpaisteeseen. Pitkoksilla kulkiessa sai olla varovainen – sen verran liukkaita ne sateisella säällä olivat. Päivästä oli tulossa varsin pitkä ja loppumatkasta tämä alkoikin jo tuntua jaloissa.

Vanhoilla pitkoksilla. Sateen jälkeen.

Sateen raikastamissa metsissä oli hyvä joskin hiukan raskas kulkea. Soilta bongasimme runsaana esiintyneen pyöreälehtikihokin ja metsissä ihastelimme vanhimpia puita – etenkin vanhoja haapoja.

Saalistaja – pyöreälehtikihokki. Muhkurainen haapavanhus.

Pysähtelimme välillä juomaan, mutta Kirnulammen laavulla emme enää piipahtaneet. Kuivajärventien parkkipaikka lähestyi varsin vauhdikkaasti. Tuuli napsi polun varrelle kasvaneita tatteja mukaansa. Sää jatkui koko matkan vaihtelevana – välillä satoi, välillä paistoi.

Pieni Särkilampi.Uhkaavan taivaan armoilla. Tuuli, tattikassi ja viimeinen pieni nousu Rönninvaaralle.Maali näkyvissä.

Parkkipaikan näkeminen oli raskaan taipaleen jälkeen helpotus ja vaihdoimmekin heti kuivaa päälle. Itikat olivat paljaasta pinnasta tietenkin innoissaan. Nyt ei parkkipaikalla muita autoja näkynyt.

LOPUKSI

Vanhoissa metsissä on aina mukava kulkea. Valitettavasti niitä on eteläisessä Suomesta enää hyvin vähän. Kainuun korvista vanhoja aarnia vielä jonkin verran löytyy ja tulevina vuosina niitä on tarkoitus koluta lisää – metsä kerrallaan. Itärajan retkeilyreitti Kuhmosta Hossan tulevaan kansallispuistoon on tarkoitus kulkea joskus kokonaisuudessaan. Itärajan pinnassa kulkiessa lisää tunnelmaa aina ajatus jonkin suurpedon kohtaamisesta, vaikkei se kovin todennäköistä olekaan. Murhisaloa voi suositella lämpimästi ennen kaikkea sen tarjoaman erämaisen rauhan vuoksi.

---

Jutun kuvat kirjoittajan ottamia lukuunottamatta kuvia, joissa itse kirjoittaja esiintyy tai joiden perässä on merkintä (T). Niistä kiitos kuuluu Tuulille.

Blogin kirjoittajalta:

NUUKSION RETKEILYOPAS (2018) ja KARTTA (1:15 000) SEKÄ UUSI REPOVEDEN RETKEILYOPAS (2020)

 

 

 

MUKANA KULKENEET PAPERIKARTAT: 

Printit Retkikartasta (Paikannimihaku:  Murhijärvi).

ALUEEN DIGIKARTTA NETISSÄ:

Retkikartta (Paikannimihaku:  Murhijärvi).

Kuvien ja sisällön kopiointi luvatta kielletty.

KESÄVAELLUS: TIILIKKAJÄRVI, RAUTAVAARA 21.-23.6.2016

REITTI: Sammakkotammi - Venäjänhiekka - Koseva - Sammakkotammi 23.4 + 19.6 km 

VAELLUSKAVERIT: Juha ja lapset (8, 10 ja 12 v.).

HUIPUT: Tupasvillan kukinta. Keskikesän aurinko. Hiljaisuus ja erämaan tuntu. Kihokit ja kämmekät. Tiilikanaution tila. Uimarannat. Huikeat leiripaikat. Jämerät puusillat. 

ERIKOISTA: Järven poikki kävellen. "Kekkospitkokset".

ALUKSI

Kainuun ja Pohjois-Savon rajalla sijaitseva pienehkö Tiilikkajärven kansallispuisto kuuluu Suomen hiljaisimpiin: Kävijöitä on vuodessa alle 10 000. Itse olen vieraillut Tiilikkajärvellä useita kertoja sekä pienillä vaelluksilla että päiväretkillä, joten alkoikin olla jo aika tehdä hienosta puistosta juttu. Kansallispuisto kuuluu ehdottomiin suosikkeihini, eikä tämäkään lapsikatraan kanssa tehty kolmen päivän vaellus jättänyt kylmäksi.

Tiilikkajärven kansallipuisto on luonteeltaan hyvin erämainen. Puistoa luonnehtivat  lukuisat ojittamattomat, tupasvillaa kasvavat nevat ja rämeet (ilmakuva) sekä ennen kaikkea Tiilikkajärven puhkaiseva harju sekä sen liepeille syntyneet hiekkarannat. Kansallispuistossa on useita laajoja rajoitusosia lintujen pesintärauhan ja herkän harjuluonnon suojelemiseksi. Useat yhtälailla uimiseen kuin rantautumiseenkin sopivat hiekkarannat tekevät Tiilikkajärvestä erinomaisen retkikohteen sekä lapsiperheille että melojille. Ympyrälenkkiä on varsinaisella vaelluksella kansallispuistossa kävellen hankala tehdä, mutta nyt tuli hiukan testailtua sellaistakin vaihtoehtoa tulevia retkiä ajatellen… Kaksi pientä ympyräistä, päiväretkelle sopivaa reittiä kansallispuistosta löytyy ja ne molemmat tuli tehtyä vaelluksella ohimennen.

Syrjäiseen kansallispuistoon on hankala päästä ilman omaa autoa ja puiston eteläistä lähtöpaikkaa lähin bussipysäkki (Matkahuollon aikataulut) on Rautavaaralla – noin 16 kilometrin päässä. Joensuu-Kajaani -tielle on matkaa puolestaan noin 25 kilometriä. Kansallispuiston toinen ”portti” on pohjoisessa ja kansallispuiston läpi kävellen on kahden lähtöpaikan välillä matkaa noin 9.5 kilometriä.

PÄIVÄ 1: SAMMAKKOTAMMI – VENÄJÄNHIEKKA 3.8 + 9.5 KM

Liikeelle iltapäivällä. Basecamp Venäjänhiekka. Jättiläispaarmoja. Kahlaten järven poikki. Upea auringonlasku. Öinen suokävely.

Matka alkoi puolen päivän jälkeen Sammakkotammen parkkipaikalta (kartta). Nimensä paikka on saanut järvelle rakennetusta padosta (tammi) Olimme suunnitelleet reissumme niin, että ensimmäisen päivän lyhyt etappi taittui iltapäivällä. Alle neljän kilometrin päivämatkaa kompensoitiin ”Basecamp Venäjänhiekalta” tehdyillä retkillä.

Päivä 1: Samakkotammi – Venäjänhiekka (klikkaa suuremmaksi).

Teimme alkuun matkaa parkkipaikalle kertyneiden paarmojen saattelemana. Ylitimme Tiilikanjoen komeaa jämerää puusiltaa pitkin. Paahteinen, paarmojen suosima tuuleton paikka vaihtui mukaviin metsäisiin polkuihin.

Reissun ensimmäiset metrit veivät Tiilikanjoen yli.

Alkuun seurailimme Sammakkojärven rantoja. Harjulle (kartta) noustuamme pidimme pienen juomatauon. Harjulla kävi jo pieni tuulenvire niin, että pahimmalta ötökkämyrskyltä säästyttiin. Tauolla levitetyillä hyttysmyrkyilläkin saattoi olla osuutta asiaan.

Ensimmäinen tauko harjun päällä.

Kuivilla harjupoluilla oli matkanteko helppoa ja lasten menohalut olivat kohdallaan. Lapsista vanhimmat johtivat joukkoa edellä.

”Oottakaa!”Matkantekoa harjupolulla.

Ohitimme harjua seuraillen rämeisen Lähdesuon ja pian olimme polkujen risteyksissä (kartta). Yksi polku johti kohti seuraavan päivän reittiä kansallispuiston pohjoisiin osiin, toinen iltakävelyksi suunnitellun Kalmoniemen kärkeen ja kolmas päivän maaliin – Venäjänhiekan hienolle hiekkarannalle.

Lähdesuo – taustalla pilkottaa jo Tiilikkajärvi.

Vastaanotto Venäjänhiekoilla sai sappeni hiukan kiehahtamaan, kun meitä ravasi vastaan haukkuen vapaana juoksenteleva isokokoinen koira. Pienin lapsista ehti jo ottaa muutaman juoksuaskeleen pakomatkalleen, mutta  muiden pysytellessä rauhallisina paikallaan sai koira nuuhkaista ja hyväksyä retkueemme osaksi hiekkojen asujaimistoa. Koirien pitäminen vapaana on kansallispuistoissa ehdottomasti kielletty, mutta tämä ei tunnu valitettavan suurta osaa koiranomistajista hetkauttavan. Irrallaan pidettyihin koiriin törmää suojelualueilla tämän tästä. Lähes joka vuosi saadaan lukea suojelualueilla irrallaan juoksentelevien kotioloihin tottuneiden koirien vaistojen heräämisestä. Suurin syy irrallaanpitokieltoon on tietenkin pesimälintujen ja luonnonvaraisten eläinten mahdollinen häirintä.

Kisailua rannalla.

Nuotiopaikalle (kartta) päästyämme tapasimme myös yksin retkeilleen koirien omistajan, enkä koirien vapaana juoksentelemiseen jaksanut puuttua. Koirat näyttivät pysyttelevän kiltisti rannalla ja niistä tuntui olevan lapsille suurta iloa. Niinpä rannalla kirmasikin pian pari koiraa ja kolme lasta. Päätimme lounastaa ennen leirin pystyttämistä. Kuulimme, että läheiseltä Uiton kämpältä löytyi kaivo. Suuntasimme lounaan jälkeen kahden lapsen kanssa vedenhakureissulle. Soiden ympäröimän ja jonkin verran humuksen värjäämän Tiilikkajärven vesi on itsessään kelvollista juotavaksi keittämättäkin – mutta varma on aina varmaa. Kaiken keittovetemme otimme järvestä.

Kaarisilta kapean Autio- ja Tiilikkajärven erottavan salmen yli. Näkymät kohti Autiojärveä.

Matkalla ylitimme kaarelle rakennetun puusillan (kartta). Tiilikkajärven  ja Autiojärven välinen soistuva ja saroja kasvava salmi pysyy auki heikon virtauksen avulla. Uiton kämpän pihapiiristä löytyy kaivon ohella myös komea mäntyvanhus (kartta), jota kävimme ihailemassa. Iso 22 hengen vuokratupa on valmistunut vuonna 1946 uittokämpäksi. Kämpän (kartta) hyviä palveluja täydentää sauna. Normaalisti kämppä maksaa 150€/vrk, mutta ”äkkilähtönä” sen voi saada vain 80 eurolla. Venäjänhiekalta kämpälle on matkaa reilu puoli kilometriä.

Keikkujat uimalaitureilla. Itkonjoella.

Lyhyen päivämatkan jälkeen olivat lapset energisiä ja kaikki vaaran paikat vetivät tietenkin puoleensa. Tyttäreni alkaessa kiipeillä Itkonjoen sillan kaiteilla tulivat huolehtivan isän rajat kuitenkin lopulta vastaan.

Venäjänhiekka.Ystävämme nautapaarmat.

Hiekoille palattuamme riitti meillä seuraa myös ympärillä sitkeästi pörräävistä ja ampiaista muistuttavista nautapaarmoista. Paarmojen laskeuduttua vaatteille ei kankeasti liikkuvista ”jättipaarmoista” ollut suurtakaan harmia.

Illan ohjelmana oli selvittää, pystyisikö Tiilikalla tekemään ympyrälenkin järven poikki kahlaamalla ja harjun vedenalaisia osia seurailemalla. Niinpä koko seurue suuntasi iltakävelylle kohti Kalmoniemen kärkeä. Mukaan lähti pikkureppu pienine välipaloineen ja vesipulloineen. Noin puolentoista kilometrin matka niemen kärkeen (kartta) taittui nopeasti. Matkalla ohitimme upeita hiekkarantoja sekä melojille tarkoitettuja harjun ylittäviä lyhyitä vetotaipaleita. Sää oli lähes täydellinen.

Polku päättyy. Taustalla Pohjoisniemi.

Harjun päähän käveltyämme kaivelimme eväät esiin, minkä jälkeen oli aika koettaa vedenalaista reittiä (kartta) Selkäsalmen poikki. Vedenalaista harjua pitkin kävelemistä olin miettinyt jo pidemmän aikaa. Olin kuullut etukäteen, että kahlaaminen onnistuisi, mutta sen sijaan että vesi olisi yltänyt lanteille saakka, jouduin vastarannalle päästäkseni kahlailemaan kainaloita myöten vedessä.  Pään päällä rinkkaa kantaen olisi ylitys jo hankala. Hiukan toki jäi askarruttamaan, että valitsinko varmasti sen matalimman reitin. Veden ollessa kesän lopulla matalimmillaan, kannattaisi reittiä ehkä yrittääkin. Matkaa niemen kärjestä toiseen on noin 150 metriä (ilmakuva).

Kävellen järven poikki.

Paluumatka leiriin sujui hyväntuulisesti lasten ”juostessa” edellä. Ilta-aurinko muutti maiseman illan myötä pehmeäksi. Lämpöisessä illassa oli kesän tuntu kosketeltavissa. Harju ja sen hiekkaiset rannat näyttäytyivät nyt erityisen kauniina. Kapeimmassa kohdassaan on harjulla leveyttä alle kymmenen metriä.

Kalmoniemen kauneutta.Harju kapeimmillaan.

Palattuamme leiriin alkoi nuudelipolttoaine olla lopuillaan, joten oli aikaa valmistaa illan ruoka – pekoniin käärittyä grillimakkaraa ja jälkituuaksi valkosuklaavaahtoa. Tämänkertainen vaahdon vatkaus toisin meinasi viedä voimat. Useimmiten kaikenlaiset mousse-jälkiruuat retkeillessä ovat onnistuneet hyvin.

Terveellinen iltapala.Janonsammutin.

Hiekoille paistavassa illan auringossa oli mukava istuskella. Auringonlaskusta tuli yksi upeimmista, mitä olen koskaan päässyt todistamaan. Lapset uivat lämpimässä illassa pitkään ja hartaasti.

Iltauinnit ja -jumpat samalla kertaa.Tiilikan auringonlasku.

Iltauintien jälkeen oli aika saada lapset yöpuulle. Itse olin päättänyt käydä vielä ”yökävelyllä”. Ajattelin, että ehkäpä pääsisin näkemään hämäräaikaan liikkuvia hirviä laajoilla suoalueilla tai niiden reunamilla. Alueella liikkuu toki myös karhuja ja susia, mutta niiden näkeminen olisi jo lottovoitto. Sopiva iltalenkki (vajaa viisi kilometriä) johti Uiton kämpältä Tiilikanautiolle, sieltä Pitkäkankaalle ja takaisin (kartta).

Pienet iltavillit ennen nukkumaanmenoa.

Öisillä soilla oli rauhaisaa. Suuri osa kulkemastani reitistä soljui pitkostettuja polkuja pitkin – rämeiden ja etenkin saroja kasvavien avarien nevojen läpi.

Öiset nevat ja rämeet.

Suorat pitkoslinjat hiukan huvittivat – Kainuussa on totuttu 1960-luvulla rakennettuihin viivottimella vedettyihin ja syrjäisiin kolkkiin johtaviin hiekkateihin sekä niiden viivasuoriin linjauksiin. Näitä on nimitetty osuvasti rakentamisen ajankohdan mukaan ”kekkosteiksi”. Samanlainen suunnittelu näyttää päteneen myös joihinkin pitkoksiin.

”Kekkospitkoksilla”.

Palasin hiljaiseen leiriin tyytyväisenä, vaikkei elämää öisillä soilla juuri näkynytkään. Käet kyllä kukkuivat kaikkialla villisti. Yhden uskaliaan ja harvoin näyttäytyvän käen sentään sain nähdä.

Kaunis ”Basecamp Venäjänhiekka” on rauhoittunut.

PÄIVÄ 2: VENÄJÄNHIEKKA – KOSEVA 8.2 + 4.8 KM

Ensimmäinen kunnon vaelluspäivä. Tiilikanaution torpan kaunis pihapiiri. Niittykukkia, kämmeköitä ja kihokkeja. Vaihtelevissa keleissä. Upea leiripaikka. Lettukestit.

Päivä 2: Venäjänhiekka – Koseva (klikkaa suuremmaksi).

Uusi aamu valkeni pilvisenä. Naapuri koirineen oli jo lähtökuopissaan. Kiertelin aikani kuluksi leiripaikan rantoja. Hiljaisuutta leikkasi vastarannalla kailottanut laulujoutsen.

Pilvinen aamu. Vastarannalla rauhoitetut suoalueet.Rantojen tupasvillat ja sarat.

Ennen kuin herättelin muita, laittelin aamukattauksen valmiiksi. Edellisen kesän kuivatut marjat oli aiemmilla retkillä syöty, joten tällä kertaa mentiin valmiiksi maustetuilla pussipuuroilla (ja päästiin helpommalla).  Aamu oli leppeän lämmin.

Herääminen.Aamupala rannalla (T).

Aamupalan jälkeen oli aika purkaa leiri. Lapset olivat puuhassa ilahduttavasti mukana. Usein yksin lapsen kanssa retkeillessä tulee kaikki tehtyä lähes automaattisesti itse. Lopulta päästimme menohaluiset lapset matkalle etukäteen ja laittelimme loput tavarat kasaan Juhan kanssa. Liikkeelle pääsimme joka tapauksessa hyvissä ajoin. Tämä oli hyvä, sillä epävakaassa säässä saattaisi sadekuurojen sattuessa kohdalle tulla matkantekoon pitkiäkin taukoja. Lasten käskimme odotella läheisellä Uiton kämpällä, jossa täydensimme vesivarastot raikkaalla kaivovedellä.

Teltta kasaan ja rinkat kuntoon.Neuvonpitoa ennen lähtöä. Lapset edellä susien syötiksi. Uiton kämpän pumppukaivolla.

Matkaa tehdessä alkoi sää pikku hiljaa selkiintyä. Uiton kämpän pihapiiristä lähtiessämme törmäsimme kauniisti kukkivaan punakämmekkään. Vain kilometrin taivaltamisen jälkeen nousimme Tiilikanaution pihapiiriin.

Punakämmekkä.

Tiilikanautio on hyvin säilynyt (ja 1920-luvun asuun entisöity) vanha torppa pihapiireineen.  Alunperin tilaa asutettiin jo 1700-luvulla, mutta lopulta se autioitui ja sai rappeutua rauhassa lähes sata vuotta. Nykyisin pystyssä olevat rakennukset ovat 1920-luvulta. Torppaan voi astua sisään taukoa pitämään. Näin myös teimme. Yhdellä lapsista oli kesäisenä koulutehtävänään kerätä (kuvata) kasveja. Kasvien kuvaamiseen ympäröivät niityt soveltuivatkin mitä parhaiten.

Tiilikanaution entisöity torppa. Näkymiä.

Kauniissa pihapiirissä oli mukava liikkua ja bongailla tuttuja niittykasveja – niittyleinikkejä, metsäkurjenpolvea, siankärsämöitä, sarjakeltanoita… Pihapiirin kosteikkoiselta reuna-alueelta, lähteen vierestä löysimme myös hienosti kukkivan maariankämmekän. Toisinaan hankalasti tunnistettavien kämmeköiden joukosta on maariankämmekkä helppo tunnistaa viimeistään leopardikuvioisista lehdistään.

Mesimarja bongattu (J).Maariankämmekkä.Tiilikanaution koivikko lähteen lähellä.

Torpalta (kartta) lähtöä tehdessämme kohtasimme nuoren pariskunnan, joka lienee ohittanut meluisan, Venäjänhiekalle leiriytyneen seurueemme jo edellisenä iltana. Tiilikanautiota reunusti kaunis riukuaita ja portti, joka johdatti meidät rantanevojen läpi kohti Koirakiveä. Sieltä löytyi nuotiopaikka (kartta), jossa myös kohtaamamme pariskunta saattoi hyvinkin yöpyä – kauniilla paikalla ja varmasti omassa rauhassa.

Tiilikanautiolta Koirakivelle – kauniilla reitillä kauniissa säässä.Lounas Koirakivellä.  Astioiden huuhtomishommissa.

Aurinko paistoi jälleen. Koirakiven jälkeen saimme tehdä matkaa soiden ja erämaisten hiekkarantojen muodostamassa keskellä – helppokulkuisilla kuivilla poluilla ja pitkoksilla. Lopulta sukelsimme hiukan kauemmas rannasta, kuusivaltaisten sekametsien suojiin (kartta).

Matka jatkuu – taustalla Koirakiven kaunis nuotiopaikka.

Kuusikot toivat reittiin mukavaa vaihtelua, etenkin kun niissä oli oikean aarnimetsän tuntua. Palokorot sekä hiiltyneet tervaskannot kertoivat vanhoista metsäpaloista. Välillä ylitimme tupasvillan täyttämiä soita. Tupasvillan kuitua on käytetty tekstiileissä, mutta toisin kuin voisi luulla, löytyy käytetty kuitu maatuneista varsista, ei hapsuisesta kukinnosta. Kauempaa katsottuna näytti moni suo olevan kuin lumen peitossa ja kosteimmilta paikoilta löytyi myös luhtavillaa.

Kolmikon taivallusta.

Matka taittui mutkattomasti – lapset edellä ja aikuiset hiukan jäljessä. Minä sain pitää omaa monologiani ohittamistamme kasveista ja luontotyypeistä – Juhan harmiksi tai viihdykkeeksi. En ole viitsinyt kysyä kummin. Suurelta osin pilvinen päivä oli rauhoittanut paarmat – niitä ei kovin paljon näkynyt. Käkien kukkuminen oli sen sijaan loputonta. Niinpä nimesimme käen itsevaltaisesti kansallispuiston tunnuslinnuksi (oikeassa tunnuksessa on rajakiven kaiverrukset, Venäjän ja Ruotsin vaakunat). Toinen alati ääntä rannoilla pitänyt lintu oli rantasipi ja kolmas silloin tällöin olemassaolostaan ilmoittanut laulujoutsen.

Katson autiota hiekkarantaa…Tämän isompaa hirveä emme reissullamme nähneet. Vaihteeksi aarnimaisissa korpikuusikoissa. … ja alati soilla.

Takaisin rantapoluille saavuimme vanhan rajakiven ja Rajasaarten kohdalla (kartta). Täyssinän rauhan jälkeiseen aikaan olisimme tässä kohtaa katselleet Tiilikkajärveä Venäjän puolelta. Itse kiviä ja niiden kiveen hakattuja komeita vaakunoita pääsee ihailemaan ainoastaan meloen (tai googlaten). Vaakunat esiintyvät myös kansallispuiston virallisessa tunnuksessa. Rajakiven jälkeen ohitimme ojitetulta Konnunsuolta laskevan pienen, kauniin joen. Samalla siirryimme kävelemään hetkeksi Sotkamon ja Kainuun puolelle.

Rajasaaret. Harjunpäät ja Selkäsalmi, jonka läpi pääsi nippanappa kahlaamaan.

Olimme kulkeneet taas mukavan matkan ja alkanut sade pisti pohtimaan tauon pitämistä. Sadetta ei kuitenkaan kestänyt varttia pidempään, joten mukanani kantamalle tarpille ei ollut nyt käyttöä. Tauon pidimme matkaa vielä taitettuamme pienen niemen kärjessä (kartta) – hiukan tuulisella paikalla. Itikat olivat pienestä sateesta virkistyneet, joten tuulenvire tuli tarpeeseen. Aurinko näyttäytyi jälleen nopeasti sateen jälkeen.

Majavavaara!

Tiilikkajärven pohjoispäädyssä (kartta) meidät otti vastaan majavasta varoittava kyltti. Lieneekö yleensä arka majava uhannut joskus retkeilijöiden henkeä? Majavaa ei näkynyt, mutta itse pato oli aivan suon ylittävien pitkosten vieressä. Majavapadon jälkeen reittimme nousi harjulle ja kääntyi kohti etelää. Pian ohitimme myös pohjoiselle parkkipaikalle (kartta) johtavan polun risteyksen (parkkipaikka jäi vain sadan metrin päähän).

Reippain askelin kohti päivän maalia.

Aurinko alkoi taas helottaa ja tuuli piti hyttyset poissa. Hiukan saimme taas paarmoja kutitella, mutta pian nekin olivat häipyneet. Nyt oli matkaa takana jo sen verran, että lasten kysely loppumatkan pituudesta alkoi yltyä. Leveää harjupolkua (kartta) pitkin saimme kulkea Kosevalle vielä pari kilometriä.

Välipalaa.

Perille Kosevaan (kartta) päästyämme katselimme taivaalle ja tulkitsimme sään vielä sen verran epävakaaksi, että pistimme pystyyn ”tilapäisleirin” tarpin (laavukangas) avulla. Paikalla oli yksittäinen meloja telttoineen, joka kertoi lähtevänsä vielä illan aikana. Samalla vapautuisivat rannan parhaat telttapaikat käyttöömme. Niitä paikkoja kannatti kyllä hiukan odotella – harvoin saa telttansa yhtä komeaan paikkaan pystyttää.

Melojan paratiisissa?Kahvikriisi.

Välipalan jälkeen oli hyvä suunnata vilkaisemaan Kosevan pikkuruista autiotupaa (kartta). Kahvi oli jo melkoisen vähissä, mikä luonnollisesti uhkasi aiheuttaa pahan kriisin. Puuhis esittelee Kosevan kämppää ja leiripaikkaa omalla videollaan.

Kosevan sympaattinen tupa.

Läheiseltä tuvalta palattuamme saimme välipalan voimin leirin pystyyn. Sää oli nyt selkiintynyt ja saimme nautiskella pilvipoutaisesta illasta. Syötyämme lähdimme kahden vanhimman lapsen kanssa kohti pohjoisniemen kärkeä, kun taas Juha jäi nuorimman kanssa leiripaikan lähistölle.

Illan pouta leiripaikalta katseltuna.

Vanhempien lastenkaan into ei kovin pitkälle tällä kertaa riittänyt, joten käveleksin lopulta Pohjoisniemeen (kartta) yksin. Samalla sain tutustua lähes neitseellisiin harjun rantoihin. Etenkin kauniit jäkälakasvustot tekivät täällä vaikutuksen. Ketun (?) kaivama kolokin löytyi.

Pohjoisniemen kauneutta.

Illan päätteeksi oli edessä vielä lettukestit. Herkkusuita hellittiin tätä ennen jäljelle jääneillä vaahtokarkeilla. Jokainen sai paistaa oman lettunsa. Valmista hilloa oli mukana, mutta kermavaahto jäi tällä kertaa uupumaan. Lettulautaset huuhdeltiin rannalla ja vatsat täynnä oli hyvä alkaa asettumaan yöpuulle.

Letunpaistajat.Tiskikone käynnissä.

Tyttären kanssa käväisimme vielä pienellä iltakävelyllä leiripaikan länsi- ja pohjoispuolella. Tuuli oli tyyntynyt lähes kokonaan ja ilta oli lämmin. Tiilikan erämaajärven maisemissa oli hyvä olla.

Iltakävelyllä (T). Illan tyyneyttä.

PÄIVÄ 3: KOSEVA – SAMAKKOTAMMI 11.4 + 5.3 KM

Aamuyön taikaa. Majavan jäljillä. Tutuissa maisemissa reippaasti edeten. Tiilikanaution lähde. Loppumatkan vanhat männiköt. Kyy!

Päivä 3. Koseva – Sammakkotammi (klikkaa suuremmaksi).

Heräsin aamuun jo puoli neljän aikaan. Teltan ”maisemaikkunasta” loisti tyyni järvenpinta, jonka yllä leijui aamun usva. Taivaalla mollotti täysikuu. Näkymät pakottivat nousemaan ylös jo aamuyön tunteina. 

Hieno aamu leiripaikan rannassa.

Ylös noustua olikin hyvä lähteä rantoja käveleksimään. Hiljaisuus oli lähes täydellistä, joskin vastarannan laulujoutsen taas kertoi heränneensä. Kiersin alkuun harjun toiselle puolelle, josta pääsin näkemään taivaanrannasta nousevan auringon.

Aurinko nousee.

Toiselle puolelle harjua päästyäni alkoivat auringon ensimmäiset säteet jo tavoitella mäntyjen latvoja ja nostattaa entistä tiheämpää usvaa järven pintaan leijumaan. Oli kaunista. Juuri tällaiset hetket tekevät vaelluksista vaivan arvoisia.

Aamun usvaa.Suuri taulakääpä.Pitkälehtikihokki valmiina aterialle. Pohjanpaju. Huussin komea haka.

Lopulta maltoin siirtyä rannoilta halkovajalle pilkkeiden tekoon ja nuotiopaikalle aamukahvin  keittoon. Nyt aurinko tavoitteli jo nuotiopaikkaa ja se nousi hitaasti harjun ylle. Kahvikupin kanssa saatoin asettua taas rannalle, jonne loppujen lopuksi siirryin juoksujalkaa. Joutsenen lähestyvä huuto kertoi kaverin olevan tulossa tarkastamaan mistä savu oikein tulee. Niinpä joutsenen ylilento kruunasi hienon aamun.

Aamukahvit.

Kello oli vielä sen verran vähän, että päätin lähteä toisellekin aamukävelylle, aina majavapadolle saakka. Sotkamolaista majavaa ei nytkään näkynyt. Tiilikkajärven pohjoisin pläntti kuuluu Sotkamon kuntaan ja Kainuuseen. Padon lähistöllä suurimman vaikutuksen teki kuivan mäntyvaltaisen harjun vaihtuminen kuusikoksi. Laskeuduin ensin harjun alle sen länsipuolelle, jossa oli vanha ja hylätty, mutta edelleen ehjä majavapato.

Vanha pato pitää yhä.

Tämän jälkeen kävin ihastelemassa tuoreempaa patoa, jolla oli hiljaista. Runsaana kukkiva suovehka tuntui nauttivan majavan luomasta kosteikosta. Harjun kuivemmilla liepeillä kukkki metsätähti ja riidenlieko levitteli kasvustoaan laajalle alalle.

Suovehka. Majavapadolla.

Edessä oli vaelluksen pisin päivä. Keittelin palattuani vedet muulle porukalle, ennen kuin tohdin rapistella telttojen liepeitä. Kauniiseen aamuun nousi ylös hyväntuulisia retkeilijöitä. Aamiaisen ja leirin purkamisen jälkeen alkoi paluumatka tuttuja polkuja pitkin.

Harjun pohjoispään kuusikoissa.

Olimme keventäneet jokaisen lapsen taakkoja pitkän päivän varalle, minkä vuoksi tuntuivat lapset taittavan alkumatkaa melkein juosten. Selvästi aiempia päiviä pidemmästä taipaleesta joutuikin lapsia muistuttelemaan. Lapset kulkivat lähes koko päivän edellä. Pysähtelimme tauoille päivän mittaan tutuissa paikoissa ja lounasta syötiin taas Koirakiven nuotiopaikalla (kartta). Kaasu oli tullut jälleen kerran arvioitua oikein – viimeiset kaasut käytimme tiskiveden lämmittämiseen. Ruuatkin olivat kahvikriisistä huolimatta riittäneet.

Kuusikoissa ja soilla.

Pysähdyimme täyttämään vesipullojamme Tiilikanaution lähteellä (kartta). Maariankämmekän ohella kasvoi täällä kaunista rätvänää ja ojakellukkaa. Hienon pihapiirin ohitettuamme siirryimme vauhdilla Uiton kämpälle, josta löytyi lasten iloksi puujalat. Energiaa näytti riittävän erinomaisesti vielä loppumatkallekin. Pienimmälle eräjormalle olivat viimeiset kilometrit jo hiukan raskaampia, mutta kaikki jaksoivat viimeisenkin päivämatkan hyvin.

Tiilikanaution lähteellä (alempi kuva T). Kohti juhannuksen viettoa.Suomalainen savanni.Tauko Uiton kämpän pihamaalla.

Uiton kämpän jälkeen suuntasimme ”uusille” poluille. Itäinen reitti (kartta) Sammakkotammen parkkipaikalle on huomattavasti läntistä kiintoisampi. Täällä saa käveleksiä kohtuullisen iäkkäissä männiköissä ja soiden ja kuivien kankaiden mosaiikki (ilmakuva) luo reitille mukavaa vaihtelua. Loppumatkasta vastaan tulevat myös Tiilikan jokea kohden johtavat vesistöt – Autiojärvi, Pieni sammakkojärvi ja niiden välinen rannoiltaan soistuva joki.

Mikä ihme siellä ääntelee?Reissun toinen kihokkilaji – pyöreälehtikihokki.

Vaihtelevaa elämääkin loppumatkalla jonkin verran kohtasimme. Vastaamme käveli pari kappaletta Homo sapiensia (päivän ainoat). Yritimme myös etsiä kummallisesti ääntelevän linnun (joku hätäinen poikanen) männikön latvuksista siinä kuitenkaan onnistumatta. Polun varren kaarnankolossa pesi puolestaan suojaväriinsä luottanut harmaasieppo. Yhdellä suolla näimme myös pyöreälehtikihokin ja aivan viimeisiä pitkoksia ylittäessämme huutelivat vanhimmat lapset edellä, että pitkosten alle pakeni kyy. Lasten loikittua nopeasti pitkosten yli lähti käärme taas liikkeelle. Käärmeen perään kiiruhtaessani päästeli kaveri sellaista sihinää, etten kovin lähelle viitsinyt mennäkään.

Kyyn pysäyttämät. Kyy pakeni lopulta sihisten.Tupasvillaa, tupasvillaa …

Loppumatkasta saimme ihastella jatkuvasti reitillä vastaan tulleita pitkostettuja tupasvillanevoja. Soiden läpi virtasi kauniita luhtaisia puroja, joiden lähistöllä loikki sammakoita. Loppujen lopuksi tuli Sammakkotammen parkkipaikka vastaan varsin yllättäen. Nopeakulkuinen pitkosten, kuivien ja leveiden polkujen reitti vei maaliin kovalla vauhdilla. Vauhtia saattoi kyllä ylläpitää myös retken päätteeksi lupaamamme jäätelöt…

LOPUKSI

Tiilikkajärvi on upea erämainen kansallispuisto. Tällä kertaa pääsimme näkemään keskikesän kukkaloistoa tupasvillaisine soineen, mutta Tiilikan suot hehkuvat erityisen hienosti syksyn väreissäkin. Poutaiset säät suosivat. Hiljainen puisto sopii komeine hiekkarantoineen ja helppokulkuisine harjureitteineen etenkin lasten kanssa retkeileville sekä melojille.

Alkumatkasta aiheuttivat etenkin paarmat hiukan nurinaa, mutta niiden harmittomaan hitauteen omissa verenhimoisissa toimissaan tottui jokainen melko nopeasti. Lasten kasvettua oli tällä reissulla helppo huomata, että etenkin vanhimmat lapset liikkuivat mielellään omassa joukossaan, paljon muiden edellä. Leirin askareetkin alkoivat sujua omatoimisesti. Kun mukana oli useampia lapsia, näytti leiriaskareisiin osallistuminen (leirin kasaus ja purku, tiskailu, omista tavaroista huolehtiminen…) olevan kaikille mieluisampaa. Parasta lapsille lienee tällä reissulla ollut uimarantojen lisäksi ne herkut – niin kuin aina. Myös kyyn kohtaaminen jäi varmasti kaikille mieleen.

Sortin sakki -selfie.

 

 

---

Jutun kuvat kirjoittajan ottamia lukuunottamatta kuvia, joiden perässä on merkintä (T) tai (J). Niistä kiitos kuuluu tyttärelleni sekä Juhalle.

Blogin kirjoittajalta:

NUUKSION RETKEILYOPAS (2018) ja KARTTA (1:15 000) SEKÄ UUSI REPOVEDEN RETKEILYOPAS (2020)

 

 

 

MUKANA KULKENEET PAPERIKARTAT: 

Vuokatti ja Kainuun kansallispuistot – ulkoilukartta (1:25 000).

ALUEEN DIGIKARTTA NETISSÄ:

Retkikartta (Paikannimihaku:  Tiilikkajärven kansallispuisto).

Kansallispuiston yleiskartta ja palvelut.

Kuvien ja sisällön kopiointi luvatta kielletty.

 

 

KEVÄTVAELLUS: KARHUNKIERROS, KUUSAMO 16.-22.5.2016

REITTI: Ristikallion tienhaara - Taivalköngäs - Ansakämppä - Vennäänmutka - Myllykoski - Porontimajoki - Valtavaara - Ruka (71.6 + 10.6 km) 

VAELLUSKAVERIT: Tuuli.

HUIPUT: Lukuisten koskien kuohut. Kevätaurinko ja kevään kukat. Oulangan ja Porontiman vanhat metsät. Väräjävä järripeippo. Kallioportti. Vaarareitin näköalat - Vattuvaara, Kumpuvaara, Konttainen ja Valtavaara. Murku.

ERIKOISTA: Reitin hiljaisuus ja "omat tuvat".

ALUKSI

Karhunkierroksen kulkeminen lähes kahdenkymmenen vuoden jälkeen uudestaan oli hieno kokemus. Maisemat eivät tietenkään olleet muuttuneet, mutta kierroksen suosion kasvaessa ovat reitin palvelut parantuneet ja kulkijamäärät kasvaneet huomattavasti. Nyt – tulvahuipun jälkeisellä keväisellä vaelluksella ei sesonki ollut vielä alkanut, joten omaa rauhaa riitti. Muita kulkijoita kohtasimme lähinnä tuvilla. Hetta-Pallas -reitin ja Kevon reitin ohella kuuluu Karhunkierrros niihin klassikkoreitteihin, jotka kannattaa ehdottomasti joskus kiertää. Karhunkierroksen suurin anti kiteytyy kuohuviin koskiin, erämaisiin metsiin ja upeisiin joki- ja vaaramaisemiin. Karhunkierros kulkee suurelta osin Oulangan kansallispuistossa ja loppumatkasta Valtavaaran-Pyhävaaran luonnonsuojelualueella.

Noin viikon vaelluksemme alkoi Ristikallion tienhaarasta (kartta), jonne pääsimme Kuusamosta lentokenttäbussilla. Sesongin aikaan reitin varrelle pääsee karhunkierrosbussilla (ja sesongin ulkopuolella koulubusseilla).  Kuusamoon puolestaan pääsee esimerkiksi pääkaupunkiseudulta helposti junan tai bussin ja bussin yhdistelmällä tai vaikka lentäen. Omalla autolla liikkuessa kannattaa auto jättää Rukalle, josta voi jatkaa reitin varteen busseilla. Toki myös toiseen suuntaan kulkeminen on mahdollista. Kunnon rengasreittiä ei Karhukierros muodosta.

Oulankajoki tulvii keväisin yleensä hyvin rajusti ja tulvat voivat katkaista reitin useista kohdista. Tämä voi tarkoittaa kahlaamista jääkylmissä vesissä tai tulvapaikkojen kiertämistä. Pienet sillat ovat joskus lähteneet tulva-aikaan jopa liikeelle, eikä siltojen yli kuohuvien purojen ylittäminen kahlaten ole välttämättä turvallista – etenkään jos veden mukana liikkuu puutavaraa. Siksi tulvahuipun aikaan vaeltamista (yleensä toukokuun puolivälin paikkeilla) ei voi suositella kokemattomille vaeltajille. Keväistä vaellusta suunnitellessa tulva- ja lumitilannetta kannattaa seurata esimerkiksi Suomen ympäristökeskuksen sivuilta  sekä Oulangan luontokeskukselta kysellen. Varsinainen kesäsesonki alkaa heti tulvahuipun jälkeen ja päättyy lumen tuloon loka-marraskuussa. Pienempiä tulvia voi esiintyä myös syksyisin.

Karhunkierros soveltuu hyvin vaikka ensimmäiseksi ”pitkäksi” vaellukseksi: Reitti on suhteellisen helppokulkuinen ja hyvin merkitty. Juomavettä saa helposti puhtaista puroista ja suojaisia yöpaikkoja (laavuja ja autiotupia) riittää, vaikka sesonkiaikaan oman teltan mukana kuljettaminen on vähintäänkin suositeltavaa. Kaiken lisäksi matkanteon käydessä liian raskaaksi, voi vaelluksen katkaista helposti reitin varrella useammassakin kohtaa (mm. Oulangan luontokeskus, Juuma sekä tiet Juuma-Ruka -osuudella).

Päivämatkamme olivat hyvin kohtuullisia – suorastaan leppoisia – mutta vuosien kokemuksen myötä olen kokenut tämän tavan vaeltaa omakseni. Karhunkierroksen reitin voi kulkea nyt tehtyä vaellusta huomattavasti rivakammin – vain muutamassa yössä – mutta nähtävää ja ilman rinkkaa tehtäviä pieniä pistoja reitin ulkopuolelle riittää. Niitä voi suositella lämpimästi. Karhunkierroksen perusreittivaihtoehtoina ovat Hautajärvi-Ruka (82 km), Hautajärvi-Juuma (58 km), Ristikallion tienhaara-Juuma (48 km) ja Ristikallion tienhaara-Ruka (72 km), joista jälkimmäisen nyt kuljimme.

PÄIVÄ 1: RISTIKALLION  TIENHAARA – TAIVALKÖNGÄS 8.8 + 0.8 KM

Metson pyrähdys. Näkyvällä kansallispuiston rajalla. Ristikallio! Kävelyä kauniissa ilta-auringossa. Rauhallinen Puikkokämppä. "Grillijuhlat". Väkeä Taivalkönkäällä.

Päivä 1. Kuljettu reitti (klikkaa suuremmaksi).

Menohalut pitkien juna- ja bussimatkojen jälkeen olivat kohdallaan. Kiristelimme rinkat selkään ja matkaan lähdimme pilvipoutaisessa säässä. Karhunkierrosbussin sijaan pääsimme lähtöpaikkaamme Ristikallion tienhaaraan (kartta) lentokenttäbussilla. Se noukki meidät kyytiinsä Kuusamon linja-autoasemalta matkallaan varikolta lentokentälle. Lentokentän ohitettuamme olimme bussin ainoat matkustajat. Hiukan  erikoiseen järjestelyyn ei olisi ollut syytä, sillä ”karhunkierrosbussina” sesongin ulkopuolella toimiva koulubussi olisi ajanut saman asian – tosin puolisen tuntia myöhemmin. Saimme kuitenkin väärää tietoa koulubussin reitistä: Myös koulubussi olisi pysähtynyt Rukan keskusaukiolla (jonne jätimme paluumatkalle tarkoitetut puhtaat vaihtovaatteet).

Alkumatkaa tehtiin raiskion keskellä – kansallipuiston ulkopuolella.

Ensimmäisen kilometrin kulki reitti kansallipuiston ulkopuolella (kartta) varsin lohduttomassa maisemassa. Pienen  ja kauniin luonnontilaisen suon pitkoksia pitkin ylitettyämme saavuimme puiston rajalle varsin vauhdikkaasti.

Kohti kansallispuiston rajaa.

Alkumatkan polku oli selkeä ja helppokulkuinen. Montakaan sataa metriä emme ehtineet reittiä tallata, kun olimme jo bonganneet edestämme lentoon pyrähtäneen  ukkometson ja (metsä)myyrän. Pienen myyrähuipun jälkeen ovat myyräkannat olleet jo laskussa, emmekä näitä  pieniä otuksia nähneet juurikaan enempää – ukkometsoista puhumattakaan.

Onni on – kansallipuiston raja (T).

Kansallispuiston rajalle saavuttuamme kiinnittyi huomiomme etenkin vanhoihin metsiin sekä varvikon keskellä kasvaviin kauniisiin nahkajäkäliin. Poluille oli noussut runsain määrin korvasieniä. Sekä jäkäliä että sieniä riitti koko reitin varrella runsaasti –  etenkin siellä, missä metsät olivat vähänkin luonnontilaisempia. Alkumatkalla metsät vaihtelivat Patokankaan kuivista männiköistä Aventojoen varren kauniisiin kynttiläkuusikoihin.  Aventojoen jylhään laaksoon (kartta) saimme kurkkia alkuun ylhäältä päin.

Kynttiläkuusikoissa.Oulangan nahkakäkälät.Korvasieniä oli reitillä p-a-l-j-o-n.Taulakääpä reittimerkkinä.

Reitin ensimmäinen suuri ”nähtävyys” – Ristikallio – oli nyt jo lähellä. Juuri ennen Ristikalliolle saapumistamme meidät ohitti raahelaiskaksikko, joka oli lähtenyt liikkeelle hiukan meidän jälkeemme koulubussin kyydistä.

Kekomuurahaisten kevätkiireet.

Nousu Ristikalliolle oli lyhyt. Ylös harjanteelle päästyämme jätimme rinkkamme polun varteen ja nousimme varsinaisille näköalapaikoille (kartta) ilman turhia painoja. Täällä kuivia kalliomänniköitä sävyttivät runsaat määrät harmaata kelopuuta. Lopulta paljastui yksi Karhunkierroksen vaikuttavimmista maisemista – Ristikallio – jonka pystyt kallioseinämät tippuvat suoraan Aventojokeen.

Ristikallion maisemissa. Kurkkija.Jotain löytyi – mutta mitä?

Maisemia ihailtuamme laskeuduimme alas Ristikallion tuvalle (kartta) – reitin ensimmäiselle mahdolliselle yöpaikalle. Myös tuvan pihalta avautuvat näkymät Aventojoen suvantoon olivat todella hienot. Matkamme kuitenkin jatkui – tarkoituksenamme oli paarustaa vielä Taivalkönkäälle saakka (kartta), mikäli sää ja voimat ensimmäisen illan etapille olisivat kohdillaan – ja olivathan ne – etenkin kun haukkasimme tuvalla hiukan välipalaa.

Ristikallion kämpällä – Aventojoella.

Karhunkierroksen alkumatka tarjoaa hyviä yöpaikkoja myöhään liikkeelle lähteville, sillä Ristikallion autiotuvan (matkaa Kuusamo-Salla -tien varresta 4.5 km) lisäksi alkumatkalla on toinenkin kämppä – Puikkokämppä (7 km) ja päämääränämme olleelle Taivalkönkään autiotuvalle on matkaa vain noin 9 km. Kaikilta kämpiltä löytyy luonnollisesti nuotiopaikat halkoliitereineen sekä huussit.

Karhunkiertäjä.Taas näitä.

Kämpältä jatkoimme hetken eteenpäin ja saavuimme noin kilometrin kävelyn jälkeen Karhunkierroksen ensimmäiselle riippusillalle – Maaninkajoelle (kartta). Ylitimme sillan ja laskimme taas rinkkamme polun varteen tutustuaksemme jokeen hiukan lähemmin. Komeasti tulvien jälkimainingeissa kuohuvalle koskelle kannatti pysähtyä.

Maaninkajoki.

Maaninkajoki antoi hyvää esimakua tulevasta. Karhunkierroksen ehdottomasti yksi parhaista anneista onkin sen lukuisat kosket riippusiltoineen. Tätä kaikkea pääsimme ihailemaan parhaaseen aikaan – tulvien vielä pauhatessa. Maaninkajoen kuohuja katsellakseen on hyvä poiketa ennen siltaa oikealle johtavalle polulle – joen ylle kohoaville kallioille (kartta).

Maaninkajoen kuohut.

Maaninkajoelta reitti  kuljetti meidät  jälleen hetkeksi aivan kansallispuiston rajalle (paljon puhuva ilmakuva), mikä ei kyllä jäänyt huomaamatta. Erikoista hakkuissa on tietenkin se, että Metsähallituksen toinen käsi hakkaa ja toinen suojelee. Kansallispuistolle tuskin on eduksi, mikäli kovakätiset hakkuut ulotetaan aivan puiston rajalle saakka ilman minkäänlaista vaihettumis- tai suojavyöhykettä. Toisaalta voi aina todeta, että tällaisenkin toiminnan ja näkymien  todistaminen vaan muistuttaa suojelun tarpeellisuudesta.

Kelojen kauneutta.

Pian olimme Puikkokämpällä (kartta), kauniin soistuvan Vaululammen rannalla. Puikkokämppä on Oulangan alueen vanhin tupa (rakennettu jo noin 1890) ja kamiina on sieltä ilmeisesti palovaaran vuoksi poistettu. Yöpymiseen se leveine lavereineen toki soveltuu erittäin hyvin (ainakin jos varustus on talvellakin sään mukainen).

Puikkokämppä ja Vaululampi.

Matkaa ei päivän maaliin, Taivalkönkäälle, ollut enää kuin alle kaksi kilometriä. Aika-ajoin saimme astella hyvin merkatulla reitillä sorattuja polkuja pitkin. Joidenkin mielestä voi soraus heikentää metsien tunnelmaa, mutta paljon kuljetulla Karhunkierroksella on soraus metsien etu, kun polun juurakot eivät tallaannu, eivätkä polut turhaan levene. Illan iloksi myös aurinko alkoi taas paistamaan kunnolla ja tämähän luonnollisesti piristi mieltä entisestään.

Portaat Taivalkönkäälle.

Taivalkönkäälle laskeuduttuamme huomasimme tuvalla olevan jo varsin paljon porukkaa. Tilaa erikoisessa, kaksikerroksisessa tuvassa olisi meillekin hyvin riittänyt, mutta päätimme viettää ensimmäisen yömme omassa teltassa. Erinomaisia telttapaikkoja löytyy könkään yläpuolelta (kartta). Myös täältä löytyy erillinen halkovaja ja nuotiopaikka. Ennen teltan pystyttämistä laitoimme kuitenkin tulet alas joen varteen illan grillailuja varten – yhdessä paikalle ehtineiden raahelaisnuorukaisten kanssa. Tuvalla yöpyi myös koko loppumatkan kanssamme suunnilleen samaa tahtia liikkunut nuorten saksalaisnaisten kolmikko sekä suomalais-amerikkalainen (?) pariskunta. Karhunkierros ja Oulangan kansallispuisto ovat saaneet varsin paljon huomiota (HS/The Guardian) ulkomailla (myös National Geographic). Siksi hieno reitti on myös monen ulkomaanelävän tiedossa ja  suosiossa.

Leiri pystyssä.

Grillailtuamme pekoniin käärittyä kanaa ja grillijuustoa sekä hiukan kateutta tai ihmetystä muissa vaeltajissa heräteltyämme (ensimmäisen illan tuoreet herkut vaihtuvat aina loppujen lopuksi pussiruokiin), päätimme käydä pienellä iltakävelyllä Taivalkönkään koskien yllä.

Taivalköngäs.

Taivalkönkäällä Oulankajoki haarautuu kolmeen erilliseen koskeen, joista jokaisen yllä häilyy komea riippusilta. Näistä pisimmän ja menosuunnassa viimeisen ylitimme vasta aamulla – rinkat jo selkään laitettuna ja matkan jatkuessa Oulankajokea seuraillen.

Sulkasammalia ja punaherukoita rehevässä laaksossa.

Nukkumaan pääsimme ajoissa. Kuulimme vielä, kun telttapaikalle saapui iltamyöhään muita kulkijoita Hautajärven suunnalta. Aamulla varsin laajalle alueelle levittäytyvällä telttailualueella olikin pystyssä kaksi muuta telttaa.

Näkymät upealta leiripaikalta Oulankajoelle. Päivä pulkassa.

PÄIVÄ 2: TÄIVÄLKÖNGÄS – ANSAKÄMPPÄ 16.1 + 0.9 KM

Kaunis aamu - sateinen päivä. Hirvenlihakeittoa luontokeskuksella. Kiutakönkään komeat kuohut. Jokivartta ja kauniita metsiä. Moderni kämppä.

Päivä 2. Kuljettu reitti (klikkaa suuremmaksi).

Aikaisena aamuherääjänä keittelin ensin kahvit ja laittelin aamukattauksen ”kannonnokkaan”.  Kuvasin kaunista Oulankajoen laaksoa Tuulin vielä nukkuessa makoisasti.  Aamutulia en kuitenkaan tehnyt, sen verran lämmin aamu oli. Yö raikkaassa ulkoilmassa tuli nukuttua erinomaisesti.

Aamukattaus. Aamuinen Oulankajoki ja Taivalkönkään viimeinen riippusilta.

Leirin rauhassa purettuamme olimme likkeellä jo varsin varhain. Alas joelle laskeuduttuamme näytti kämpällä olevan vielä hiljaista.

Matka jatkuu.

Ihastelimme vielä Taivalköngästä ja sen erikoista kivilajia – konglomeraattia. Riippusiltoja pitkin oli joet ja kosket mukava ylittää. Aurinko paistoi heti aamusta, mutta iltapäivälle oli luvattu jonkin verran sadetta. Päivän tavoitteena oli päästä Ansakämpälle, mutta lyhyempäänkin päivämatkaan olisimme olleet tyytyväisiä. Niinpä jätimme päätöksen päivän pituudesta sään ja tuntemusten varaan.

Aamun  kuohut Taivalkönkäällä.Taivalkönkään pitkä riippusilta.Katse taaksepäin, komealle leiripaikalle (ylhäällä vasemmalla).

Kaikki kolme riippusiltaa ylitettämme nousimme jyrkästi jokilaaksosta  kohti idässä paistavaa aurinkoa. Nyt saimme kulkea erittäin helppokulkuisia, kuivia ja leveitä kangaspolkuja pitkin – usein jopa vierekkäin. Ensimmäisen kunnon pysähdyksen teimme Oulankaan laskevalla Kiekeröjoella (kartta), jossa täydensimme vesivarojamme. Kauniin joen yli on rakennettu jämerä puusilta.

Kiekeröjoen sillalla.

Sen verran pidimme tahtia yllä, että tavoitteenamme oli päästä Oulangan luontokeskuksen suojiin ennen kunnon sateen alkua. Tämä olikin helppokulkuisilla poluilla mahdollista. Meno oli reippaasta tahdista huolimatta leppoisaa ja hyväntuulista.

Kuivilla kankailla. Myrskytuhoja.

Kahvipaussin pidimme Runsulammen rannalla olevalla nuotiopaikalla (kartta), joka vaikutti varsin viehättävältä. Termospulloa emme vaelluksella mukanamme kantaneet, joten jokaiselle matkan varren kahvi- ja teepaussille kaivelin rinkastani keittimen. Tähän on jo niin tottunut, ettei siitä paljonkaan vaivaa ole. Kaasulla vesi kiehuu kaiken lisäksi vauhdilla. Keittimen kantamisesta näköalapaikoille pienillä iltalenkeilläkin on tullut tapa, josta tuskin koskaan luovun – ”tunturikahvit” milloin missäkin, useimmiten hienoilla näköalapaikoilla ovat pienen vaivan arvoiset.

Oulankajoki Runsulammen kohdalla. Kahvikupit huuhdeltu.

Sade alkoi näyttää matkan jatkuessa yhä ilmeisemmältä. Ohitimme nyt aikanaan palaneita männiköitä, mistä todistivat hiiltyneet kannot ja palokorot – paksun kaarnan ympäröimät kaarnattomat kohdat mäntyjen rungoilla.

Metsäpalon jälkiä.

Erinomaisen kirkasta ja raikkaan makuista vettä saimme Runsuniityltä laskevalla purolta, joskaan varsinaiselle täydennykselle ei enää ennen luontokeskusta ollutkaan tarvetta. Sen verran kuitenkin jo sateen edeltä pakoon kiiruhdimme, ettemme niityn ladolla (ja samalla Rytisuon viiden kilometrin mittaisella luontopolulla) piipahtaneet.

Runsuniitty.

Luontokeskusta edelsi vielä Oulangan leirintäalue, joka näin toukokuussa oli vielä kiinni. Kesäkuun alussa aukeava leirintäalue tarjoaa kahviloineen ja omine vuokramökkeineen mukavuuksia niitä etsiville. Me olimme päättäneet käyttää hyväksemme Oulangan luontokeskuksen palveluja. Hiukan ennen kuin pääsimme perille, alkoi tiputtelemaan vettä.

Oulangan yli maantiesiltaa pitkin.Piuhat kiinni.

Oulangan luontokeskuksella söimme suunnitelmamme mukaisesti lounaan (11€)  – hirvenlihalla höystetyt keitot leipineen. Päälle joimme kahvit. Kännyköiden ja kameroiden akut olivat luonnollisesti samaan aikaan latauksessa. Ennen reissua unohdimme ostaa pienen määrän maitoa mukaamme (pariin jälkiruokaan) – tähänkin ongelmaan löytyi luontokeskuksesta ratkaisu. Vesisateeseen ei ollut kiire, joten kiertelimme aikamme kuluksi myös pienen kansallispuistosta kertovan näyttelyn ja vilkuilimme Hannu Hautalan luontokuvia. Luontokeskuksella oli hiljaista, eikä sadekeli näyttänyt houkutelleen paikalle päiväkävijöitä kourallista enempää.

Matka jatkui sadevarustuksessa.

Oulangan luontokeskukselta polku jatkui hyvin sorattuna. Se johdatteli meidät lukuisten päiväkävijöiden suosimaa reittiä pitkin Kiutakönkäälle, ehkä koko kansallispuiston kuvatuimmalle pienelle putoukselle ja koskelle. Luontokeskukselta lähtee vajaan viiden kilometrin mittainen Hiiden hurmos -luontopolku, jota alkuun seurailimme.

Oulangan kansallispuiston tunnuskasvi – neidonkenkä.

Kiutakönkäälle kävellessämme ylitimme pienen puusillan, joka ylitti vanhan kallioon hakatun uittorännin. Pian koko kosken komeus oli nähtävillämme. Hiukan sateinen sää ja liukkaat kalliot eivät innostaneet kovinkaan rohkeaan kosken kuvaamiseen. Suuren vaikutuksen punertavien dolomiittikallioiden keskellä virtaava koski kuohuillaan (video) kuitenkin teki.

Kiutaköngäs.

Könkäällä on myös Reino Rinteen muistolaatta. Se muistutti meitä siitä, etteivät Kuusamon vapaana kuohuvat kosket ole mikään itsestäänselvyys, vaan kiivaiden ”koskisotien” tulos. Nykyisin alueen luontoa uhkaavat ennen kaikkea kaivoshankkeet, joista pisimmälle on edennyt australialaisen Dragon Miningin hanke Juomasuolla – lähellä Rukaa. Juomasuon kaivoksen jätevedet uhkaisivat myös Oulangan kansallispuiston jokia. Kaivoshankkeet ovat herättäneet runsaasti vastarintaa. Sitä tuskin vähentää se, että kyseinen yhtiö on niittänyt hyvin kyseenalaista mainetta muualla Suomessa ja sen ympäristölupa Oriveden kultakaivoksella evättiin toistuvien ympäristöongelmien vuoksi kokonaan.

Reino Rinteen muistolaatta.

Kiutakönkäältä löytyy useita hiidenkirnuja luonnollisessa ympäristössään. Koskien kuohujen pyörittämät kivenmurikat ovat jauhaneet kallioon erikokoisia onkaloita – niin pysty- kuin sivusuunnassakin.  Tulvien aikaan voi Kiutakönkään normaalin uoman äärelle pääsy estyä kokonaan ja nyt kiertämämme niemeke (kartta) voi muodostua tällöin pieneksi saareksi. Niemekkeelle johtavat sillat voivat jäädä jopa kokonaan veden alle.

Pieni kirnu.

Kiutakönkään jälkeen nousimme Oulangan korkean jokitörmän päälle. Täältä (kartta) löytyi paiväretkeläisryhmien tarpeisiin rakennettu iso keittokatos. Hetkeksi katokselle pysähdyttyämme matkamme jatkui epävakaassa säässä.

Metsät ja joki – erämaa.

Kiutakönkään jälkeen olivat metsät erityisen komeita ja erämaisia. Kelopuuta oli paljon ja vanhojen metsäpalojen merkit runsaita. Männikköisten hiekkakankaiden tasaisilla ja leveillä poluilla kulkeminen oli  kaiken lisäksi helppoa. Alhaalla virtaavan tumman Oulangan pinnalla liukuivat Kiutakönkään jälkikuohut.

Merenojan nuotiopaikka.

Aikamme jokitörmää seurailtuamme laskeuduimme lopulta takaisin joen partaalle, kauniisiin kuusikoihin ja sekametsiin sekä Merenojan nuotiopaikalle (kartta). Oli aika keittää kahvit. Merenojan yli johti selvästikin uusi silta ja kovan tulvan merkit olivat täällä selviä. Ehkäpä silta oli vielä viikko aiemmin ollut veden alla.

Merenoja.

Taukoa pitäessämme alkoi sade hiukan kiihtyä. Olimme ajatelleet Merenojaa mahdollisena leiripaikkana, mutta sade laittoi askeliimme vauhtia. Sadetta ei kauaa kestänyt ja hetken evästeltyämme päätimme jatkaa päivän matkaa Ansakämpälle saakka.

Näsiä kukkii.Tulvaniittyjä, joilta on aikoinaan kerätty heinää karjalle.

Reitti jatkui nyt vaihteeksi joen tuntumassa ja kohtasimme täällä muutamia vanhoja tulvaniittyjä (kartta), niille rakennettuja latoja sekä kauniisti kukkivan näsiän. Hetken päästä nousimme jälleen joen korkealle töyräälle – nyt jo rauhallisesti ja vakaasti virtaavan Oulankajoen ylle. Koko reissun pisimmän päivämatkan päätteeksi laskeuduimme portaita pitkin alas joen rantaan Ansakämpälle (kartta). Sää oli mukavasti selkiintymässä illaksi.

Oulangan hiekkatörmät.

Vanha Ansakämppä on aikanaan palanut, minkä vuoksi saimme etsiytyä uuden ja ”modernin” ja valoisan kämpän suojiin.  Paikalla oli jo muutama kulkija, mutta tilaa mukavasti kahteen soppeen ja yhteen koko seinän mittaiseen laveriin järjestetyssä kämpässä riitti. Hetken mietimme myös teltassa majoittumista, mutta kämppä vei nyt voiton – saimmehan sieltä kaiken lisäksi käyttöömme oman sopen. Asetuimme taloksi, teimme nopeasti tulet jokivarren mukavalle nuotiopaikalle ja aloimme makkaran paistoon. Tämän illan jälkeen olikin sitten aika siirtyä pussiruokadieettiin.

Jokivarteen sortuvat kuuset – kukin vuorollaan.

Illan kirkastuessa omaa menojalkaa vielä hiukan vippasi, mutta Tuuli päätti levätä ja keskittyä murhamysteeriin lämpöisellä tuvalla. Vanhan pokkarin sivut kelpasivat luetun tahtiin sytykkeiksi. Itse suuntasin syötyämme jokivarteen (kartta). Pienellä iltalenkillä kohtasin aran porovaatimen vasoineen sekä lähinnä oksennusta muistuttavan ja erikoisen hirvenparvimaljakkaan. Rannoilla kukki jo sianpuolukka ja tuomi puski keväistä lehteä. Oulangan rantojen pensaisiin kerääntyneet heinät kertoivat tulvan käyneen tänäkin keväänä korkealla. Kämpälle palatessani jututin vielä kauniille jokitörmälle telttansa pystyttänyttä pariskuntaa.

Hirvenparvimaljakas.Oulangan hiekkasärkät.Tulvan merkit.

Koko päivän hiljalleen ripotelleesta sateesta huolimatta olimme säilyneet varsin kuivina. Varustuksemme toimi. Illan mittaan alkoi tupa täyttyä, mutta neljäkin tuvalle pistäytynyttä kulkijaa päätti jatkaa vielä matkaansa. Loppujen lopuksi oli nukkumaan mennessä tilavassa tuvassa ainoastaan kuusi henkeä. Myöhäisten kulkijoiden liittyessä joukkoon nousi pääluku lopulta kymmeneen. Tuttuun tapaan oli tuvalla taas ”saunanlämmittäjiä”, sen verran ahkeraan kamiinan luukku kävi. Yli kahdenkymmenenviiden asteen ei tupa sentään tällä kertaa lämmennyt… Kaksi kaverusta tuli tuvalle vasta yömyöhällä, emmekä tähän edes heränneet – sen verran makoisia unemme pitkän päivän jälkeen olivat.

PÄIVÄ 3: ANSAKÄMPPÄ – VENNÄÄNMUTKA 13.0 + 1.4 KM

Auringonpaistetta ja hyvää tuulta. Vedenjakajan yli Oulangalta Kitkalle. Metsäjoogaa. Pähkänäkallion maisemat! Yö laavulla.

Päivä 3. Kuljettu reitti (klikkaa suuremmaksi).

Aamu valkeni heleänä. Joella leijui usva. Takana oli varmasti koko reissun viilein yö, vaikkei aivan pakkasen puolella liene käytykään. Hereillä olimme varhain, joten pakkailimme tavaroitamme lähinnä ulkosalla, ettemme olisi häirinneet muita tuvassa yöpyjiä. Raikkaassa aamusäässä tämä oli mukavaa.

Kaasu oli terassin liedeltä loppunut, joten turvauduimme aamupalan laitossa omaan keittimeen. Tämä taisi ollakin ensimmäinen kerta, kun vastaan tuli tilanne, että Metsähallituksen huolto on tässä asiassa pettänyt. Yleensä vaihtopullo on aina löytynyt vastaavissa tilanteissa jostain varaston nurkasta. Nyt sitä ei näkynyt. Omaa keitinkaasua kyllä riitti loppumatkalle helposti, vaikka hiukan asiasta jo ehdin huolestuakin. Selvää tietysti on, että tulipaikoilla saa ruokansa aina laitettua ja vetensä keitettyä.

Aamun Oulanka.Ylös kämpältä.

Kauniissa aamuauringossa oli edellisen päivän harmauden jälkeen erityisen mukava lähteä liikkeelle. Muutenkin oli matkanteko nyt entistä vapautuneempaa – pisin päivämatka rinkan kanssa oli takanapäin, taakat kevenivät pikku hiljaa ja yöt oli saatu viettää onnistuneesti sekä teltan että autiotuvan suojissa. Yhtään sanaharkkaakaan ei vielä oltu saatu aikaiseksi. Nyt alkoi herätä varmuus siitä, että yhteinen reissu tulisi onnistumaan. Alkuun nousimme takaisin Oulankajoen korkeiden jokitörmien päälle. Jokilaakson yllä saimme kännykkäyhteyden ulkomaailmaan pelaamaan. Päivän säätiedot näyttivät erittäin hyvältä.

Aurinkoinen aamu.

Matka jatkui taas hetken jokitörmän päällä, ennen kuin laskeuduimme Ansapurolle, yhdelle Oulangan lukuisista kirkasvetisistä sivupuroista (kartta). Alimmaiselta Ansalammelta laskevalta purolta saimme raikasta vettä juotavaksemme.

Vesitäydennystä Ansapurolta.

Puron jälkeen oli aika jättää hyvästit Oulankajoelle, sillä edessä oli nousu Oulanka- ja Kitkajoen erottavalle vedenjakajalle. Metsäisessä (ja hakkaamattomassa) maisemassa oli todellista erämaan tuntua.

Metsien keskellä.

Hetken kuljettuamme pysähdyimme toiselle aamiaiselle Kulmakkopuron varteen (kartta). Karhunkierroksen retkioppaasta saimme lukea puron mielenkiintoisesta historiasta: Purolle padotut vedet eivät aikanaan 1900-luvun alussa riittäneet kuljettamaan lähistöltä kaadettuja tukkeja Oulangalle. Niinpä tukit lojuvat vielä tänäkin päivänä puron varressa. Osa puista kuitenkin sahattiin myöhemmin paikan päällä ja kuljetettiin valmiina sahatavarana Ruotsiin saakka.

Puusiltaa pitkin Kulmakkopuron yli. Epäonnistunut tukinuitto. Sahatavaran jäänteet Kulmakkopurolla. Historia on täällä läsnä.

Leppoisan taukopaikan ohitti parikin toiseen suuntaan kulkenutta vaeltajaa. Matka jatkui vedenjakajalla – nyt loivasti ylöspäin kohti Kulmakkovaaraa ja Kulmakkojärvellä sijaitsevaa Jussinkämppää. Kulmakkovaara on mannerjään liikkeen suuntaisesti muokkautunut vaara, tarkkaan ottaen suuri drumliini. Vedenjakajan korkeimman kohdan (290 m m.p.y.) saavutettuamme pidimme aurinkoisen lepotauon. Tuuli käytti tämän tehokkaasti metsäjoogaan, minä ihan vaan istuskeluun, tankkaamiseen ja valokuvaamiseen. Edellisen sateisen päivän jälkeen tuntui lämmin paiste erityisen hyvältä, vaikkei lämpötilat kovin korkealle nousseetkaan. Sää oli raikas, samoin mieli.

Metsäjoogi.Havukka-ahon istuskelija (T). Aurinko ja sinitaivas. Onni.

Kulmakkojärveä kohden laskeutuessamme alkoivat metsät taas vanheta ja muuttua männiköistä sekametsiksi. Tästä olivat merkkinä niin vanhat kelottuneet männynrungot kuin metsojenkin jätökset. Kulmakkojärvelle ja Jussinkämpälle saavuimme kostean suon poikki pitkoksia pitkin.

Riippunaavaa. Metson merkki.Kulmakkojärvi.

Jussinkämppä on malliltaan samanlainen kuin Ansakämppä – valoisa ja kolmeen eri  makuusoppeen järjestetty. Keittolounaan (valmis juuressoppa kuivatuilla lihalla ja vihanneksilla höystettynä) keittelimme kuistin kaasuliedellä.

Lounas tulilla.Jussinkämppä.Hirvi kävi täällä.

Jussinkämpän (kartta) lounaan jälkeen jatkoimme pääasiassa alaspäin. Matkalla kohtasimme runsaasti hirvenjälkiä – jätöksiä ja polkuja. Parikin suota oli matkalla ylitettävä – kuten Pesospuroa ympäröivä suo (kartta), joka vielä vähän aikaa sitten  lumien sulettua oli pitkoksineen veden alla. Saarivaaran lakiosissa ylitimme kauniin rinnesuon, Rytisuon (kartta), ennen kuin laskeuduimme jyrkästi Kitkajoen laaksoon. Viimeinen lasku tapahtuikin jo portaita pitkin.

Pesospuro. Rytisuon reunamilla. Kohti Kitkaa. Saaripuron kirkkaat vedet.

Saaripuron (kartta) rinnesoilta laskevassa mutkittelevassa uomassa virtasivat kirkkaat, mutta humuspitoiset vedet.  Metsät muuttuivat nyt selkeästi kuusivaltaisiksi – paikoin  lehtomaisiksi. Kevään heleää vehreyttä oli mukava katsella.

Kevään väreissä.

Matkalla olimme jo päättäneet yöpyä Vennäänmutkan laavulla, mikäli sen lippa tarjoaisi riittävästi suojaa odotettavissa olevalta öiseltä sateelta. Iloksemme oli laavu (kartta) hyvin tilava ja sen lippa pitkä. Lisäksi laavu oli suoraan Pähkänänkallion alapuolella,  loistavalla paikalla aivan joen partaalla. Pähkänää oli tullut katsottua kartalta jo etukäteen ja se oli tullut todettua hyväksi iltalenkin kohteeksi hyvässä säässä – sitäkin nyt piisasi. Ennen laavua pysähdyimme kuitenkin melko synkeällä kodalla (kartta). Telttailemiseen olisi toki kodan ympäristökin ollut mitä mainioin.

Ylös Pähkänälle.

Laavulle sutjakkaasti asetuttuamme lähdimme kiipeämään Pähkänänkalliolle. Alkuun seurailimme merkittyä yhdyspolkua (kartta), joka olisi johtanut Pähkänän parkkipaikalle – noin kilometrin päähän. Jyrkälle rinteelle rakennettujen portaiden yläpäästä löysimme pienen, kalliojyrkänteelle johtavan polun. Etuajassa kukkivan mustikankin saimme hyviltä aurinkoisilta kasvupaikoilta bongattua. Ylös päästyämme jatkoimme vielä hetken jyrkänteen reunalla, kunnes olimme näköaloihin tyytyväisiä. Sää jatkui edelleen pilvipoutaisena. Ilta-auringossa oli täällä (kartta) erämaisissa maisemissa Kitkajoen yllä hyvä istuskella pitkä tovi.

Pähkänänkallion maisemia komeimmillaan.Puroeroosion dokumentointia.

Alas laskeuduimme tuttua reittiä pitkin hyväntuulisina. Kallioille nousu oli kannattanut – ehdottomasti. Portaiden alapäästä löytyneitä eroosiovaurioita ei voinut olla vanhasta tottumuksesta kuvaamatta. Kulutus poluilla on usein melkoista ja rinnepoluilla loppusilauksen antavat keväisin poluille etsiytyvät lumien sulamisvedet.

Lämmön tekijä. Laavuelämää.

Laavu oli nyt ”meidän” ja otimme siitä kaiken ilon irti. Pari vauhdilla etenevää kaveria meidät laavulla istuskellessamme ohitti – muita vaeltajia emme koko iltana nähneet. Omaa rauhaa riitti. Sytyttelimme nuotiolle tulet pienen sateen alkaessa ja illan viiletessä. Kitka virtasi pienenä koskena edessämme kohti Venäjää ja Vienanmerta. Erämaan onni oli taas läsnä. Onnistuneen päivän ja iltatoimien jälkeen oli hyvä vetäytyä makuupussin sekä laavun suojiin.

Iltapesulla.

PÄIVÄ 4: VENNÄÄNNIEMI – MYLLYKOSKI 10.6 + 1.2 KM

Päivä Kitkajoen varrella - koskien kavalkadi. Varhaisia kukkijoita. Muuttuvia suunnitelmia. Oman tuvan oma huone. Yllätyssauna. Sää poutaantuu jälleen.

Päivä 4. Kuljettu reitti (klikkaa suuremmaksi).

Heräsin totuttuun tapaan hyvin aikaisin ja annoin Tuulin jatkaa uniaan. Kiertelin laavun lähistöllä pilvistä aamua kuvaillen ja sytyttelin aamutulet ennen aamupuuron ja mustikkasopan keittelyä. Tulevalle päivälle oli luvattu taas hiukan epävakaisempaa säätä.

Unet raikkaassa ilmassa.Aamutulet.Laavun rannassa – Kitkajoki ja Pähkänänkallio.

Edessä oli päivä Kitkajokea seuraillen. Suunnitelmamme mukaisesti tarkoituksenamme oli kävellä rinkkojen kanssa Siilastuvalle ja tutustua sitten ilman turhia painoja Myllykoskeen sekä erämaahotelli Basecamp Oulankaan ja sen palveluihin. Päivän aikana tulivat suunnitelmamme kuitenkin hiukan muuttumaan.

Lähtövalmiina.

Yöpaikalta lähdettyämme saavuimme pian toiselle jokivarren laavulle (kartta), joka sijaitsee ainoastaan puolisen kilometriä ylävirran suuntaan. Tämäkin laavu oli hyvin lähellä jokea – erittäin viihtyisännäköisellä paikalla.

Kitkajoen maisemat – edessä Koivuniemen jyrkät.

Matka jatkui nyt aivan Kitkajoen tuntumassa (kartta) – yhdellä reitin hienoimmista osuuksista. Aivan joen varressa kuljimme  noin kolme kilometriä. Maisemat toivat väistämättä mieleen Koilliskairassa sijaitsevan kanjonimaisen Nuorttijoen varren, jota pitkin olin kulkenut reilut kaksi vuotta aiemmin. Vaikka polku kulkeekin aivan vesirajassa, tulvii Kitkajoki Oulankajokea huomattavasti vaisummin, eikä osia polusta peity tulvan alle kuin aivan korkeimman tulvahuipun aikaan.

Peukutus kulkijalle.Polku ei paljon lähempänä jokea olisi voinut kulkea …Kyltti kalastajille oli pakko käydä tarkastamassa.

Kitkajoen pienilmasto ja joen kuljettama hedelmällinen liete luovat oivan ympäristön ja kasvupaikan monille vaativammille kasveille – punaherukalle, lehto-orvokille ja rentukalle. Ihmettelimmepä polulla kasvanutta erikoista kukkamaljakastakin.

Punaherukkaa.Orvokki kukassa.Rentukan aikainen kukinta. Kukkamainen sieni – kukkamaljakas.

Kanjonimaisia jokimaisemia oli pysähdyttävä ihastelemaan vähän väliä. Kenttäkerroksen kasvuston lisäksi kiinnittyi huomiomme myös melko iäkkäisiin jokivarren kuusikoihin. Aikaisesta keväästä kertoivat rann