kämppä | VAELLUSJUTUT | Retkiä. Vaelluksia. Reittejä.

REITTI: Mustasilta - Vaakkoi - Saarijärvi - Suolikas - Iso Majaslampi - Mustasilta 12.7 + 7.2 km

VAELLUSKAVERIT: -

HUIPUT: Vaakkoin kauniit lammet. Helsingin Ladun kämppä. Suolikkaan maisemat. Nuuksion pohjoisosien rauha.

ERIKOISTA: Sienet vähissä.

ALUKSI

Jälleen kerran oli aika suunnata ”omaan” Nuuksion kansallispuistoon – tällä kertaa tuntemattomille poluille Nuuksion kyljessä olevalle Vaakkoin ulkoilualueelle sekä aina rauhalliseen ja tuttuun Saarijärven ja Suolikkaan ympäristöön. Yöni vietin Helsingin Ladun jäsenille tarkoitetulla eräkämpällä Vaakkoin lammen rannalla. Niinpä tätä reissua voi kai sitten nimittää yhden yön ”minivaellukseksi”. Ruska oli päässyt etenemään eteläisessä Suomessa lähes parhaimmilleen, mutta sienisyksy vaikutti ainakin toistaiseksi todella kehnolta.

Vaakkoin ulkoilualueelle ja Nuuksion pohjoisosien lähtöpaikoille pääsee kätevästi seutuliikenteen busseilla 345 (joka päivä Mustasiltaan) ja 346 (arkisin Espoon rajalle saakka). Vanhaa Porintietä pitkin kulkee myös kaukoliikenteen busseja (Matkahuolto aikataulut), joita voi käyttää liikkumisessa hyväkseen. Samalla suunnalla ovat myös Salmen ja Luukin ulkoilualueet.

PÄIVÄ 1: MUSTASILTA – VAAKKOI 3.5 + 7.2 KM

Mustasillasta metsään. Kotiutuminen kämpälle. "Vaakkoin lampikierros". Seuraa toisista eräilijöistä. Iltalenkki Saaren Mustalle. Saunaan!

Reissuni alkoi Mustasillasta (kartta). Hetken Porintietä käveltyäni suuntasin kohti Tuhkurin lampea mökkitietä pitkin (kartta). Mökkitien päästä oli helppo laskeutua lammen länsipäässä olevalle isolle polulle (kartta).

Tuhkuri.

Tuhkurilta polku jatkui seuraavalle lammelle – Väärä-Mustalle (kartta). Sää oli erinomainen – täysin pilvetön. Muutamia suppilovahveroita sattui kulkiessa silmiini, mutta olin päättänyt poimia tällä reissulla talteen ainoastaan mustatorvisienet, mikäli niitä olisi tarjolla. Matkalla Väärä-Mustalle sain kierrellä muutamia tuulen kaatamia järeitä kuusia.

Väärä-Musta.

Väärä-Mustalle suunnistettuani oli helppo todeta että lampi oli oikea ja kaiken lisäksi kaunis. Lammen pinnalla kellui muutamia turvelauttoja, jotka ovat tuttuja myös muilta Nuuksion lammilta, kuten Mustalammelta. Näitä on myös rakenneltu onnistuneesti Nuuksiossa pesivien arkojen erämaalintujen, kaakkureiden tarpeisiin. Väärä-Mustan jälkeen kävelin Espoosta Vihdin puolelle ja Vaakkoin lammelle. Varsinaista polkua en löytänyt – kallioiden yli Vaakkoille kävellessäni törmäsin tosin pariinkin suuntaani nähden poikittain menevään polkuun. Maasto oli joka tapauksessa helppokulkuista – polulla tai ilman.

Majapaikkaani Ladun eräkämpälle saavuin hyvissä ajoin. Kämpän (kartta) pihamaalla sain kahvitella ja haukata hiukan evästä kahden pienen pojan ja heidän isänsä muodostaman mukavan retkeilijäkolmikon kanssa. Tutustuin Helsingin Ladun jäsenille tarkoitettuun suureen tupaan ja pienempään kammariin. Tämän jälkeen suuntasin ilman rinkkaa pienelle retkelle kohti Vaakkoin ulkoilualueen lukuisia lampia. Alue oli minulle ennestään tuntematon, joten uusia maisemia oli mukava lähteä koluamaan. Tuvan erillinen sauna oli jo lämpenemässä – siitä huolehti kämpällä ollut päivystäjä.

Saaren Mustan länsirannalla.

Lähdin kiertämään ensiksi säännöllisen muotoista ja vajaan 10 hehtaarin kokoista Vaakkoita. Sen koilliskulmasta oli hyvä suuntia Saaren Mustalle, jonne ei ollut matkaa muutamaa sataa metriä enempää. Rauhallinen, kaunis lampi oli ruskassaan vaikuttava näky. Etenkin lammessa oleva pieni saari näytti houkuttelevalta. Kiipesin näkymiä vielä entisestäänkin parantaakseni vielä rantakalliolle (kartta).

Askeleeni kulkivat tämän jälkeen kohti pikkuruista Kämmenlampea (kartta). Sinne suuntasin Saaren Mustan pohjoispäädyssä olevan rämeen kautta. Merkkaamattomilta reiteiltä ei löydy pitkoksia, joten lumen sulamisen aikoihin ja syystulvien aikaan on soiden ylitykseen hyvä varautua kunnon vaelluskengillä tai kumisaappailla. Rämeen jälkeen nousin ylös kallioiden päälle, mistä löytyi Reitti 2000 – 110 kilometriä pitkä merkattu reitti, joka alkaa Helsingin Keskuspuistosta ja kiertelee Nuuksion järviylängöllä. Reitti on etenkin maastopyöräilijöiden suosiossa, mutta sopii toki erinomaisesti patikoijillekin. Reitti on merkitty maastoon sinivalkoisin nauhoin.

Soistuva Kämmenlampi.

Hetken reitillä kuljettuani avautuivat näkymät kauniille avosuolle, Kokkoissuolle (kartta), jossa näytti kyykkivän karpaloiden poimijoita. Poikkesin pois reitiltä ja laskeuduin suon reunalle. Määränpäänä olleelle Kämmenlammen laavulle tulin tuota pikaa. Suon ylle kohoavalle kalliolle rakennetun mukavan laavun olivat sananmukaisesti vallanneet teini-ikäiset partiolaiset erikoisine pressuviritelmineen. Kuulemani mukaan eivät partiolaiset laavulla kuitenkaan kovin usein vieraile – partiolaisilla on oma retkikämppä lähistöllä – Mylly-Majalammella. Hetken laavulla ja lammen rannalla viipyiltyäni oli syytä jatkaa matkaa. Karpaloita löytyi myös lammen rannalta. Laavulta palasin takaisin reitille, jota pitkin lompsin aina Kuikunlääniin johtavalle tielle (kartta) saakka.

Iso Lehmilampi.

Jatkoin tietä pitkin kohti Vaakkoita muutama sata metriä. Matkalla kohtasin pari maastopyöräilijää. Takasin metsän puolelle sain palata Ison Lehmälammen kohdalta (kartta). Seurailin karttaan merkkaamatonta leveää ja kaunista rantapolkua pitkin aina lammen kaakkoispäätyyn saakka. Ruskassa kylpeviä rantoja alkoi värjätä ilta-aurinko. Takaisin Vaakkoille suunnistin jälleen kallioiden poikki. Maasto oli todella kuivaa, eikä suppilovahveroita (eikä erityisesti hamuamiani mustatorvisieniä) tuntunut olevan missään. Mukanani kulki myös ämpäri – lähinnä muodon vuoksi. Puolukoita oli sen sijaan runsaasti, vaikka alueella varmasti poimijoita riittääkin.

Kämpälle palattuani oli paikalla jonkin veran saunojia ja tulilla istuskelijoita, joiden kanssa tuli hetki rupateltua. Vaakkoin lampikierros oli ollut sen verran kaunis, että oli syytä lähteä vielä toisellekin lenkille. Aikaa oli runsaasti. Päätin lähteä takaisin Saaren Mustalle – tällä kertaa sen etelärannoilla kohoaville kallioille. Kuljin lammelle hiukan kiertäen, Väärä Mustan ja sieltä kohti koillista suuntautuvan pienen murroslaakson (kartta) kautta. Laakson keskellä oli kevyesti hakattu alue, jota puolukoiden poimijat eivät olleet löytäneet. Puolukkaa oli todella paljon, yksittäinen ”maamunakin” löytyi.

Saaren mustalla jälleen.

Laakson pohjalta nousin Saaren Mustan rannan korkeille kallioille ja pienen niemen kärkeen, mistä avautui erinomaiset näkymät itse lammelle. Täällä oli jo maltettava pysähtyä kauniista ilta-auringosta nauttimaan. Lammen vastarannallakin näytti olevan isompi porukka samoissa puuhissa. Takaisin kohti Vaakkoita lähdin lammen rantoja seurailemalla. Täältä löytyi komea herkkutatti, jonka kuitenkin jätin suosiolla metsänelävien syötäväksi. Saaren Mustan maisemia oli käytävä ihailemassa vielä kerran ilta-auringon lämmössä lammen kulmalta.

Ladun eräkämpälle palattuani oli paikalla vieläkin tulistelijoita nautiskelemassa täydellisestä, kirkkaasta syyspäivän illasta. Ladun porukassa iltanuotiolla istuskellessa ei jutun aiheita tarvinnut hakea – retkeilystä, tehdyistä ja tekemättömistä reissuista riitti juttua. Sauna oli kuumana ja kävijöitä riitti. Pimeän tultua sain kuitenkin jäädä kämpälle yksin isännöimään.

Jutellessa selvisi, että Haukkalammentiellä oli ollut suoranaista ruuhkaa ja parkkipaikat täynnä. Muita ihmisiä ei Nuuksiossa oikein voi koskaan kokonaan välttää, mutta omaa rauhaa kaipaavien kannattaa suunnata kauniimpina ja mitä ilmeisimpinä retkipäivinä (etenkin viikonloppuisin) jonnekin muualle kun Haukkalammelle, josta suurin osa merkityistä reiteistä alkaa. Sekä Kattila ja Siikaniemi ovat heti rauhallisempia paikkoja parkkipaikkoineen, mutta Nuuksioonhan on käytännössä mahdollista suunnata miltä tahansa suunnalta kansallispuiston reunamilta.

Saunan jälkeen nukutti niin, etten edes iltatulille jaksanut.

Vaakkoi ilta-auringossa.

PÄIVÄ 2: VAAKKOI – SUOLIKAS – MUSTASILTA 9.2 KM

Saarijärven vanhat metsät. Lippaluola. Nuuksion helmi - Suolikas. Rauhaa Isolla Majaslammella. Säikähdys Mustakorvessa.

Tapani mukaan heräsin jo varhain – pimeän aikaan. Aikani pienillä tulilla istutuani ja aamiaisen nautittuani lähdin kohti Saarijärven pohjoisrantoja ja Suolikkaan järveä. Vaakkoin kämpältä kävelin ensin Vanhan Porintien varteen, mistä jatkoin suoraan metsän puolelle Saarijärven rantaan. Järven pohjoisrannalla on muutamia kesäasuntoja, jotka jouduin kiertämään. Korkeilta kallioilta maisemia ihailtuani astelin kansallispuiston rajan yli järven luoteispäässä, mistä oli helppo jatkaa karttaan merkittyä isoa polkua pitkin (kartta).

Saarijärven rannalla.

Kansallispuiston puolelle päästyäni muuttui maisema selvästi. Metsät olivat Saarijärven lounaisella rannalla yllättävänkin vanhoja ja kuuset suuria. Iso polku seuraili järven rantaa kalliojyrkänteen alla. Jyrkänteen alle oli välillä poikettava paitsi vilkuilemaan mustatorvisieniä, myös etsimään mahdollisia luolia. Yksi mukava lippaluola jyrkän alta löytyikin, sieniä ei. Kostealla ja rehevällä pohjoisrinteellä kasvoi lukuisia kauniita sammallajeja, kallioimarretta ja muita saniaisia sekä sydänlehtisiä nuoria metsälehmuksia.

Hetken Saarijärven rantoja koluttuani suuntasin Sarkkisen lampea kohti johtavalle polulle (kartta). Lammen rannalle tultuani oli aika pitää kahvipaussi hiljaisuudessa. Tyynellä lammella istuskellessa alkoi pian kuulua tutuksi tullutta äänekästä kaakatusta – hanhiparvi oli syysmuutolla. Pian se lensikin komeassa aurassa ylitseni. Läheisessä koivussa huomio kiinnittyi näyttävään pökkelökääpään. Jopa kuuluisalla kivikautisella ”jäämies Ötzillä” oli tätä lahottajasientä mukanaan – mitä ilmeisimmin lääkinnällisistä syistä.

Pökkelökääpä.

Evästettyäni jatkoin kiertelyäni Sarkkisen lammen rannalla pieniä polkuja seuraillen. Lammen itäpäässä oli jo noustava korkealle kalliolle, jossa joku pökkelöpää oli repinyt kallioilta kelon, niin että revitty kanto näkyi vastarannalle saakka. Luvaton nuotio oli tietenkin tehty kalliolle. Hetken jyrkkää pientä polkua ylös ja alas kuljettuani saavuin lopulta tyynen Suolikkaan järven rannalle – epäilemättä yhteen Nuuksion hienoimmista paikoista (kartta). Sarkkista ja Suolikasta erottaa vain kapea kannas ja sen läpi virtaava pieni puro.

Tyyneyttä Suolikkaalla.

Kaksi ja puoli kilometriä pitkä järvi on pohjoispäässä kapeimmillaan alle 15 metriä leveä. Vaikka kallioisen järven rannoilla on muutamia rakennuksia, on järvi luonteeltaan hyvin erämainen. Noin puolet Suolikkaan rantaviivasta kuuluu kansallispuistoon. Järven komeimmalla ja varsin näkyvällä järveen pistävällä niemellä (kartta) on helsinkiläisten partiolaisten alunperin jo vuonna 1964 rakennuttama eräkämppä.

Äärettömän kauniilta järveltä matka jatkui alkuun Pöksynhaarasta laskevan ja luonnollisessa uomassaan virtaavan puron vartta pitkin kohti Iso Majaslampea. Pöksynhaaran leiripaikalle (kartta) ei ollut syytä tällä kertaa poiketa, mutta vanhasta kokemuksesta voi sen sanoa olevan erittäin hienolla paikalla. Tulenteko ei siellä ole kuitenkaan sallittu. Seurailin selkeää polkua, joka nousi pian kallioille, pienen suoläntin vierustalle ja lopulta Majaslammen pohjoisrannalle.

Heijastuksia.

Näillä Nuuksion hiljaisilla kulmilla tapaa kulkijoita harvoin. Majaslammen pohjoisrantaa kulkevaa polkua oli helppo seurailla laakealle kalliolle (kartta), jossa moni kulkija on pitänyt luvatonta nuotiota: Avotulen teko ja leiriytyminen on kansallispuistossa sallittu vain niitä varten osoitetuilla paikoilla. Jopa polttopuuta oli kasattu nuotiopaikan viereen valmiiksi. Tässä oli joka tapauksessa hyvä pysähtyä pienelle tauolle ja hörpätä aamulla termariin keittämääni kahvia.

Iso Majaslampi.

Omaa ”alppiruusuamme”, suopursua kainaloihin saakka kasvavasta lammen itäpäästä suuntasin vielä Mustakorven ylle kohoaville korkeille kallioille (kartta). Täällä en ennen ollut käynytkään. Jyrkältä kalliolta avautui näkymät jo osin lehtensä menettäneeseen Mustakorven koivikkoon. Kansallispuiston reunamilla, murros-laaksossa sijaitseva istutuskoivikko on varsin erikoinen, mutta kuvauksellinen näky. Mitä ilmeisimmin alunperin kuusta kasvanut kosteikko on ojituksen myötä kuivunut.

Mustakorven koivikko.

Saarijärveä kohden Mustakorven itäreunan polkua kulkiessa minut säikäytti perusteellisesti tiheän kuusikon seasta vastaan vauhdilla tullut suunnistaja. Näitä tulikin sitten vastaan myöhemmin useampia. Huvittamaan jäi yhden suunnistajan hymy ja kepeä kommentti kauniista poutasäästä – ainakaan tämä urheilija ei tuntunut suunnistavan hampaat irvessä.

Saarijärvellä.

Jatkoin omia suunnistusharjoituksiani ja Saarijärven saavutettuani oli aamuinen pilvipeite rakoillut ja aurinkokin oli alkanut pilkahdella pilvien raosta. Kohti Mustasiltaa sain kuljeskella rauhallisesti polkuja pitkin Saarijärven kauniita maisemia ja kirkkaita vesiä aika ajoin ihaillen. Lopulta saavuin vanhan Yli-Takkulan tilan rantaan johtavalle kärrytielle (kartta). Metsätaipaleet oli nyt kuljettu ja reissu alkoi olla lopuillaan. Kärrytien vierellä minua huvitti haavan kyljessä kasvanut ja kovasti reittimerkkiä muistuttanut haavanläiskäjäkälä. Kärrypolkua reunustavat metsät vaikuttivat varsin hyvin luonnontilaisilta runsaine lahopuineen.

Reittimerkki?

Yli-Takkulan tilalle saavuttuani oli kuljettava vielä kilometrin verran hiekkatietä pitkin Vanhalle Porintielle ja Mustasillan pysäkille. Yli-Takkulan tilan arvokkaat metsät on liitetty kansallispuistoon, mutta itse tila kuuluu Uudenmaan virkistysalueyhdistykselle. Tilalla näytti olevan ratsastustoimintaa. Yli-Takkulasta puolitoista kilometriä linnuntietä etelään on Vääräjärven leiri- ja nuotiopaikka (kartta), joka on minultakin jäänyt kokematta, samoin sen lähellä oleva korkea Lippukallio (kartta).

Hiekkatien pätkällä ilahduttivat syvän vihreää nurmea kasvavan pellon reunan komeassa ruskassa olevat haavat, yhtälailla kun sienitaudin (tervatäplän) hauskasti kuvioimat vaahteratkin. Suurta haittaa ei lehtensä pudottavalle vaahteralle sienestä ole. Perille päästyäni sain odotella tunnin välein Mustasillan pysäkin (kartta) ohittavaa seutubussia jonkin aikaa.

Ruskaa parhaimmillaan.

LOPUKSI

Minulle aiemmin tuntematon Vaakkoin ulkoilualue kauniine lampineen oli erittäin miellyttävä positiivinen yllätys. Nuuksion keskeisten paikkojen ollessa kauniina syyspäivänä ”ruuhkaisuuteen” saakka täynnä ihmisiä, oli Vaakkoin ja etenkin Nuuksion pohjoisosien merkkaamattomilla (ja usein myös kartoilta puuttuvilla poluilla) hiljaista. Yöpaikakseni valikoitunut Helsingin Ladun eräkämppä osoittautui erinomaiseksi paikaksi saunoineen. Ruska ei ehkä ollut vielä aivan parhaimmillaan, mutta yksi Nuuksion ehdottomista helmistä – Suolikkaan järvi – on paikka, jonne on palattava yhä uudelleen.