REITTI: Ristikallion tienhaara - Taivalköngäs - Ansakämppä - Vennäänmutka - Myllykoski - Porontimajoki - Valtavaara - Ruka (71.6 + 10.6 km)
VAELLUSKAVERIT: Tuuli.
HUIPUT: Lukuisten koskien kuohut. Kevätaurinko ja kevään kukat. Oulangan ja Porontiman vanhat metsät. Väräjävä järripeippo. Kallioportti. Vaarareitin näköalat - Vattuvaara, Kumpuvaara, Konttainen ja Valtavaara. Murku.
ERIKOISTA: Reitin hiljaisuus ja "omat tuvat".
ALUKSI
Karhunkierroksen kulkeminen lähes kahdenkymmenen vuoden jälkeen uudestaan oli hieno kokemus. Maisemat eivät tietenkään olleet muuttuneet, mutta kierroksen suosion kasvaessa ovat reitin palvelut parantuneet ja kulkijamäärät kasvaneet huomattavasti. Nyt – tulvahuipun jälkeisellä keväisellä vaelluksella ei sesonki ollut vielä alkanut, joten omaa rauhaa riitti. Muita kulkijoita kohtasimme lähinnä tuvilla. Hetta-Pallas -reitin ja Kevon reitin ohella kuuluu Karhunkierrros niihin klassikkoreitteihin, jotka kannattaa ehdottomasti joskus kiertää. Karhunkierroksen suurin anti kiteytyy kuohuviin koskiin, erämaisiin metsiin ja upeisiin joki- ja vaaramaisemiin. Karhunkierros kulkee suurelta osin Oulangan kansallispuistossa ja loppumatkasta Valtavaaran-Pyhävaaran luonnonsuojelualueella.
Noin viikon vaelluksemme alkoi Ristikallion tienhaarasta (kartta), jonne pääsimme Kuusamosta lentokenttäbussilla. Sesongin aikaan reitin varrelle pääsee karhunkierrosbussilla (ja sesongin ulkopuolella koulubusseilla). Kuusamoon puolestaan pääsee esimerkiksi pääkaupunkiseudulta helposti junan tai bussin ja bussin yhdistelmällä tai vaikka lentäen. Omalla autolla liikkuessa kannattaa auto jättää Rukalle, josta voi jatkaa reitin varteen busseilla. Toki myös toiseen suuntaan kulkeminen on mahdollista. Kunnon rengasreittiä ei Karhukierros muodosta.
Oulankajoki tulvii keväisin yleensä hyvin rajusti ja tulvat voivat katkaista reitin useista kohdista. Tämä voi tarkoittaa kahlaamista jääkylmissä vesissä tai tulvapaikkojen kiertämistä. Pienet sillat ovat joskus lähteneet tulva-aikaan jopa liikeelle, eikä siltojen yli kuohuvien purojen ylittäminen kahlaten ole välttämättä turvallista – etenkään jos veden mukana liikkuu puutavaraa. Siksi tulvahuipun aikaan vaeltamista (yleensä toukokuun puolivälin paikkeilla) ei voi suositella kokemattomille vaeltajille. Keväistä vaellusta suunnitellessa tulva- ja lumitilannetta kannattaa seurata esimerkiksi Suomen ympäristökeskuksen sivuilta sekä Oulangan luontokeskukselta kysellen. Varsinainen kesäsesonki alkaa heti tulvahuipun jälkeen ja päättyy lumen tuloon loka-marraskuussa. Pienempiä tulvia voi esiintyä myös syksyisin.
Karhunkierros soveltuu hyvin vaikka ensimmäiseksi ”pitkäksi” vaellukseksi: Reitti on suhteellisen helppokulkuinen ja hyvin merkitty. Juomavettä saa helposti puhtaista puroista ja suojaisia yöpaikkoja (laavuja ja autiotupia) riittää, vaikka sesonkiaikaan oman teltan mukana kuljettaminen on vähintäänkin suositeltavaa. Kaiken lisäksi matkanteon käydessä liian raskaaksi, voi vaelluksen katkaista helposti reitin varrella useammassakin kohtaa (mm. Oulangan luontokeskus, Juuma sekä tiet Juuma-Ruka -osuudella).
Päivämatkamme olivat hyvin kohtuullisia – suorastaan leppoisia – mutta vuosien kokemuksen myötä olen kokenut tämän tavan vaeltaa omakseni. Karhunkierroksen reitin voi kulkea nyt tehtyä vaellusta huomattavasti rivakammin – vain muutamassa yössä – mutta nähtävää ja ilman rinkkaa tehtäviä pieniä pistoja reitin ulkopuolelle riittää. Niitä voi suositella lämpimästi. Karhunkierroksen perusreittivaihtoehtoina ovat Hautajärvi-Ruka (82 km), Hautajärvi-Juuma (58 km), Ristikallion tienhaara-Juuma (48 km) ja Ristikallion tienhaara-Ruka (72 km), joista jälkimmäisen nyt kuljimme.
PÄIVÄ 1: RISTIKALLION TIENHAARA – TAIVALKÖNGÄS 8.8 + 0.8 KM
Metson pyrähdys. Näkyvällä kansallispuiston rajalla. Ristikallio! Kävelyä kauniissa ilta-auringossa. Rauhallinen Puikkokämppä. "Grillijuhlat". Väkeä Taivalkönkäällä.
Päivä 1. Kuljettu reitti (klikkaa suuremmaksi).
Menohalut pitkien juna- ja bussimatkojen jälkeen olivat kohdallaan. Kiristelimme rinkat selkään ja matkaan lähdimme pilvipoutaisessa säässä. Karhunkierrosbussin sijaan pääsimme lähtöpaikkaamme Ristikallion tienhaaraan (kartta) lentokenttäbussilla. Se noukki meidät kyytiinsä Kuusamon linja-autoasemalta matkallaan varikolta lentokentälle. Lentokentän ohitettuamme olimme b
ussin ainoat matkustajat. Hiukan erikoiseen järjestelyyn ei olisi ollut syytä, sillä ”karhunkierrosbussina” sesongin ulkopuolella toimiva koulubussi olisi ajanut saman asian – tosin puolisen tuntia myöhemmin. Saimme kuitenkin väärää tietoa koulubussin reitistä: Myös koulubussi olisi pysähtynyt Rukan keskusaukiolla (jonne jätimme paluumatkalle tarkoitetut puhtaat vaihtovaatteet).
Alkumatkaa tehtiin raiskion keskellä – kansallipuiston ulkopuolella.
Ensimmäisen kilometrin kulki reitti kansallipuiston ulkopuolella (kartta) varsin lohduttomassa maisemassa. Pienen ja kauniin luonnontilaisen suon pitkoksia pitkin ylitettyämme saavuimme puiston rajalle varsin vauhdikkaasti.
Kohti kansallispuiston rajaa.
Alkumatkan polku oli selkeä ja helppokulkuinen. Montakaan sataa metriä emme ehtineet reittiä tallata, kun olimme jo bonganneet edestämme lentoon pyrähtäneen ukkometson ja (metsä)myyrän. Pienen myyrähuipun jälkeen ovat myyräkannat olleet jo laskussa, emmekä näitä pieniä otuksia nähneet juurikaan enempää – ukkometsoista puhumattakaan.
Onni on – kansallipuiston raja (T).
Kansallispuiston rajalle saavuttuamme kiinnittyi huomiomme etenkin vanhoihin metsiin sekä varvikon keskellä kasvaviin kauniisiin nahkajäkäliin. Poluille oli noussut runsain määrin korvasieniä. Sekä jäkäliä että sieniä riitti koko reitin varrella runsaasti – etenkin siellä, missä 
metsät olivat vähänkin luonnontilaisempia. Alkumatkalla metsät vaihtelivat Patokankaan kuivista männiköistä Aventojoen varren kauniisiin kynttiläkuusikoihin. Aventojoen jylhään laaksoon (kartta) saimme kurkkia alkuun ylhäältä päin.
Kynttiläkuusikoissa.
Oulangan nahkakäkälät.
Korvasieniä oli reitillä p-a-l-j-o-n.
Taulakääpä reittimerkkinä.
Reitin ensimmäinen suuri ”nähtävyys” – Ristikallio – oli nyt jo lähellä. Juuri ennen Ristikalliolle saapumistamme meidät ohitti raahelaiskaksikko, joka oli lähtenyt liikkeelle hiukan meidän jälkeemme koulubussin kyydistä.
Kekomuurahaisten kevätkiireet.
Nousu Ristikal
liolle oli lyhyt. Ylös harjanteelle päästyämme jätimme rinkkamme polun varteen ja nousimme varsinaisille näköalapaikoille (kartta) ilman turhia painoja. Täällä kuivia kalliomänniköitä sävyttivät runsaat määrät harmaata kelopuuta. Lopulta paljastui yksi Karhunkierroksen vaikuttavimmista maisemista – Ristikallio – jonka pystyt kallioseinämät tippuvat suoraan Aventojokeen.
Ristikallion maisemissa. 
Kurkkija.
Jotain löytyi – mutta mitä?
Maisemia ihailtuamme laskeuduimme alas Ristikallion tuvalle (kartta) – reitin ensimmäiselle mahdolliselle yöpaikalle. Myös tuvan pihalta avautuvat näkymät Aventojoen suvantoon olivat todella hienot. Matkamme kuitenkin jatkui – tarkoituksenamme oli paarustaa vielä Taivalkönkäälle saakka (kartta), mikäli sää ja voimat ensimmäisen illan etapille olisivat kohdillaan – ja olivathan ne – etenkin kun haukkasimme tuvalla hiukan välipalaa.
Ristikallion kämpällä – Aventojoella.
Karhunkierroksen alkumatka tarjoaa hyviä yöpaikkoja myöhään liikkeelle lähteville, sillä Ristikallion autiotuvan (matkaa Kuusamo-Salla -tien varresta 4.5 km) lisäksi alkumatkalla on toinenkin kämppä – Puikkokämppä (7 km) ja päämääränämme olleelle Taivalkönkään autiotuvalle on matkaa vain noin 9 km. Kaikilta kämpiltä löytyy luonnollisesti nuotiopaikat halkoliitereineen sekä huussit.
Karhunkiertäjä.
Taas näitä.
K
ämpältä jatkoimme hetken eteenpäin ja saavuimme noin kilometrin kävelyn jälkeen Karhunkierroksen ensimmäiselle riippusillalle – Maaninkajoelle (kartta). Ylitimme sillan ja laskimme taas rinkkamme polun varteen tutustuaksemme jokeen hiukan lähemmin. Komeasti tulvien jälkimainingeissa kuohuvalle koskelle kannatti pysähtyä.
Maaninkajoki.
Maaninkajoki antoi hyvää esimakua tulevasta. Karhunkierroksen ehdottomasti yksi parhaista anneista onkin sen lukuisat kosket riippusiltoineen. Tätä kaikkea pääsimme ihailemaan parhaaseen aikaan – tulvien vielä pauhatessa. Maaninkajoen kuohuja katsellakseen on hyvä poiketa ennen siltaa oikealle johtavalle polulle – joen ylle kohoaville kallioille (kartta).
Maaninkajoen kuohut.
Maaninkajoelta reitti kuljetti meidät jälleen hetkeksi aivan kansallispuiston rajalle (paljon puhuva ilmakuva), mikä ei kyllä jäänyt huomaamatta. Erikoista hakkuissa on tietenkin se, että Metsähallituksen toinen käsi hakkaa ja toinen suojelee. Kansallispuistolle tuskin on eduksi, mikäli kovakätiset hakkuut ulotetaan aivan puiston rajalle saakka ilman minkäänlaista vaihettumis- tai suojavyöhykettä. Toisaalta voi aina todeta, että tällaisenkin toiminnan ja näkymien todistaminen vaan muistuttaa suojelun tarpeellisuudesta.
Kelojen kauneutta.
Pian olimme Puikkokämpällä (kartta), kauniin soistuvan Vaululammen rannalla. Puikkokämppä on Oulangan alueen vanhin tupa (rakennettu jo noin 1890) ja kamiina on sieltä ilmeisesti palovaaran vuoksi poistettu. Yöpymiseen se leveine lavereineen toki soveltuu erittäin hyvin (ainakin jos varustus on talvellakin sään mukainen).
Puikkokämppä ja Vaululampi.
Matkaa ei päivän maaliin, Taivalkönkäälle, ollut enää kuin alle kaksi kilometriä. Aika-ajoin saimme astella hyvin merkatulla reitillä sorattuja polkuja pitkin. Joidenkin mielestä voi soraus heikentää metsien tunnelmaa, mutta paljon kuljetulla 
Karhunkierroksella on soraus metsien etu, kun polun juurakot eivät tallaannu, eivätkä polut turhaan levene. Illan iloksi myös aurinko alkoi taas paistamaan kunnolla ja tämähän luonnollisesti piristi mieltä entisestään.
Portaat Taivalkönkäälle.
Taivalkönkäälle laskeuduttuamme huomasimme tuvalla olevan jo varsin paljon porukkaa. Tilaa erikoisessa, kaksikerroksisessa tuvassa olisi meillekin hyvin riittänyt, mutta päätimme viettää ensimmäisen yömme omassa teltassa. Erinomaisia telttapaikkoja löytyy könkään yläpuolelta (kartta). Myös täältä löytyy erillinen halkovaja ja nuotiopaikka. Ennen teltan pystyttämistä laitoimme kuitenkin tulet alas joen varteen illan grillailuja varten – yhdessä paikalle ehtineiden raahelaisnuorukaisten kanssa. Tuvalla yöpyi myös koko loppumatkan kanssamme suunnilleen samaa tahtia liikkunut nuorten saksalaisnaisten kolmikko sekä suomalais-amerikkalainen (?) pariskunta. Karhunkierros ja Oulangan kansallispuisto ovat saaneet varsin paljon huomiota (HS/The Guardian) ulkomailla (myös National Geographic). Siksi hieno reitti on myös monen ulkomaanelävän tiedossa ja suosiossa.
Leiri pystyssä.
Grillailtuamme pekoniin käärittyä kanaa ja grillijuustoa sekä hiukan kateutta tai ihmetystä muissa vaeltajissa heräteltyämme (ensimmäisen illan tuoreet herkut vaihtuvat aina loppujen lopuksi pussiruokiin), päätimme käydä pienellä iltakävelyllä Taivalkönkään koskien yllä.
Taivalköngäs.
Taivalkönkäällä Oulankajoki haarautuu kolmeen erilliseen koskeen, joista jokaisen yllä häilyy komea riippusilta. Näistä pisimmän ja menosuunnassa viimeisen ylitimme vasta aamulla – rinkat jo selkään laitettuna ja matkan jatkuessa Oulankajokea seuraillen.
Sulkasammalia ja punaherukoita rehevässä laaksossa.
Nukkumaan pääsimme ajoissa. Kuulimme vielä, kun telttapaikalle saapui iltamyöhään muita kulkijoita Hautajärven suunnalta. Aamulla varsin laajalle alueelle levittäytyvällä telttailualueella olikin pystyssä kaksi muuta telttaa.
Näkymät upealta leiripaikalta Oulankajoelle. Päivä pulkassa.
PÄIVÄ 2: TÄIVÄLKÖNGÄS – ANSAKÄMPPÄ 16.1 + 0.9 KM
Kaunis aamu - sateinen päivä. Hirvenlihakeittoa luontokeskuksella. Kiutakönkään komeat kuohut. Jokivartta ja kauniita metsiä. Moderni kämppä.
Päivä 2. Kuljettu reitti (klikkaa suuremmaksi).
Aikaisena aa
muherääjänä keittelin ensin kahvit ja laittelin aamukattauksen ”kannonnokkaan”. Kuvasin kaunista Oulankajoen laaksoa Tuulin vielä nukkuessa makoisasti. Aamutulia en kuitenkaan tehnyt, sen verran lämmin aamu oli. Yö raikkaassa ulkoilmassa tuli nukuttua erinomaisesti.
Aamukattaus. 
Aamuinen Oulankajoki ja Taivalkönkään viimeinen riippusilta.
Leirin rauhassa purettuamme olimme likkeellä jo varsin varhain. Alas joelle laskeuduttuamme näytti kämpällä olevan vielä hiljaista.
Matka jatkuu.
Ihastelimme vielä Taivalköngästä ja sen erikoista kivilajia – konglomeraattia. Riippusiltoja pitkin oli joet ja kosket mukava ylittää. Aurinko paistoi heti aamusta, mutta iltapäivälle oli luvattu jonkin verran sadetta. Päivän tavoitteena oli päästä Ansakämpälle, mutta lyhyempäänkin päivämatkaan olisimme olleet tyytyväisiä. Niinpä jätimme päätöksen päivän pituudesta sään ja tuntemusten varaan.
Aamun kuohut Taivalkönkäällä.
Taivalkönkään pitkä riippusilta.
Katse taaksepäin, komealle leiripaikalle (ylhäällä vasemmalla).
Kaikki ko
lme riippusiltaa ylitettämme nousimme jyrkästi jokilaaksosta kohti idässä paistavaa aurinkoa. Nyt saimme kulkea erittäin helppokulkuisia, kuivia ja leveitä kangaspolkuja pitkin – usein jopa vierekkäin. Ensimmäisen kunnon pysähdyksen teimme Oulankaan laskevalla Kiekeröjoella (kartta), jossa täydensimme vesivarojamme. Kauniin joen yli on rakennettu jämerä puusilta.
Kiekeröjoen sillalla.
Sen verran pidimme tahtia yllä, että tavoitteenamme oli päästä Oulangan luontokeskuksen suojiin ennen kunnon sateen alkua. Tämä olikin helppokulkuisilla poluilla mahdollista. Meno oli reippaasta tahdista huolimatta leppoisaa ja hyväntuulista.
Kuivilla kankailla. 
Myrskytuhoja.
Kahvipaussin pidimme Runsulammen rannalla olevalla nuotiopaikalla (kartta), joka vaikutti varsin viehättävältä. Termospulloa emme vaelluksella mukanamme kantaneet, joten jokaiselle matkan varren kahvi- ja teepaussille kaivelin rinkastani keittimen. Tähän on jo niin tottunut, ettei siitä paljonkaan vaivaa ole. Kaasulla vesi kiehuu kaiken lisäksi vauhdilla. Keittimen kantamisesta näköalapaikoille pienillä iltalenkeilläkin on tullut tapa, josta tuskin koskaan luovun – ”tunturikahvit” milloin missäkin, useimmiten hienoilla näköalapaikoilla ovat pienen vaivan arvoiset.
Oulankajoki Runsulammen kohdalla. 
Kahvikupit huuhdeltu.
Sade alkoi näyttää matkan jatkuessa yhä ilmeisemmältä. Ohitimme nyt aikanaan palaneita männiköitä, mistä todistivat hiiltyneet kannot ja palokorot – paksun kaarnan ympäröimät kaarnattomat kohdat mäntyjen rungoilla.
Metsäpalon jälkiä.
Erinomaisen kirkasta ja raikkaan makuista vettä saimme Runsuniityltä laskevalla purolta, joskaan varsinaiselle täydennykselle ei enää ennen luontokeskusta ollutkaan tarvetta. Sen verran kuitenkin jo sateen edeltä pakoon kiiruhdimme, ettemme niityn ladolla (ja samalla Rytisuon viiden kilometrin mittaisella luontopolulla) piipahtaneet.
Runsuniitty.
Luontokeskusta edelsi vielä Oulangan leirintäalue, joka näin toukokuussa oli vielä kiinni. Kesäkuun alussa aukeava leirintäalue tarjoaa kahviloineen ja omine vuokramökkeineen mukavuuksia niitä etsiville. Me olimme päättäneet käyttää hyväksemme Oulangan luontokeskuksen palveluja. Hiukan ennen kuin pääsimme perille, alkoi tiputtelemaan vettä.
Oulangan yli maantiesiltaa pitkin.
Piuhat kiinni.
Oulangan 
luontokeskuksella söimme suunnitelmamme mukaisesti lounaan (11€) – hirvenlihalla höystetyt keitot leipineen. Päälle joimme kahvit. Kännyköiden ja kameroiden akut olivat luonnollisesti samaan aikaan latauksessa. Ennen reissua unohdimme ostaa pienen määrän maitoa mukaamme (pariin jälkiruokaan) – tähänkin ongelmaan löytyi luontokeskuksesta ratkaisu. Vesisateeseen ei ollut kiire, joten kiertelimme aikamme kuluksi myös pienen kansallispuistosta kertovan näyttelyn ja vilkuilimme Hannu Hautalan luontokuvia. Luontokeskuksella oli hiljaista, eikä sadekeli näyttänyt houkutelleen paikalle päiväkävijöitä kourallista enempää.
Matka jatkui sadevarustuksessa.
Oulangan luontokeskukselta polku jatkui hyvin sorattuna. Se johdatteli meidät lukuisten päiväkävijöiden suosimaa reittiä pitkin Kiutakönkäälle, ehkä koko kansallispuiston kuvatuimmalle pienelle putoukselle ja koskelle. Luontokeskukselta lähtee vajaan viiden kilometrin mittainen Hiiden hurmos -luontopolku, jota alkuun seurailimme.
Oulangan kansallispuiston tunnuskasvi – neidonkenkä.
Kiutakönkäälle
kävellessämme ylitimme pienen puusillan, joka ylitti vanhan kallioon hakatun uittorännin. Pian koko kosken komeus oli nähtävillämme. Hiukan sateinen sää ja liukkaat kalliot eivät innostaneet kovinkaan rohkeaan kosken kuvaamiseen. Suuren vaikutuksen punertavien dolomiittikallioiden keskellä virtaava koski kuohuillaan (video) kuitenkin teki.
Kiutaköngäs.
Könkäällä on myös Reino Rinteen muistolaatta. Se muistutti meitä siitä, etteivät Kuusamon vapaana kuohuvat kosket ole mikään itsestäänselvyys, vaan kiivaiden ”koskisotien” tulos. Nykyisin alueen luontoa uhkaavat ennen kaikkea kaivoshankkeet, joista pisimmälle on edennyt australialaisen Dragon Miningin hanke Juomasuolla – lähellä Rukaa. Juomasuon kaivoksen jätevedet uhkaisivat myös Oulangan kansallispuiston jokia. Kaivoshankkeet ovat herättäneet runsaasti vastarintaa. Sitä tuskin vähentää se, että kyseinen yhtiö on niittänyt hyvin kyseenalaista mainetta muualla Suomessa ja sen ympäristölupa Oriveden kultakaivoksella evättiin toistuvien ympäristöongelmien vuoksi kokonaan.
Reino Rinteen muistolaatta.
Kiutakönkäältä löytyy useita hiidenkirnuja luonnollisessa ympäristössään. Koskien kuohujen pyörittämät kivenmurikat ovat jauhaneet kallioon erikokoisia onkaloita – niin pysty- kuin sivusuunnassakin. Tulvien aikaan voi Kiutakönkään normaalin uoman äärelle pääsy estyä kokonaan ja nyt kiertämämme niemeke (kartta) voi muodostua tällöin pieneksi saareksi. Niemekkeelle johtavat sillat voivat jäädä jopa kokonaan veden alle.
Pieni kirnu.
Kiutakönkään jälk
een nousimme Oulangan korkean jokitörmän päälle. Täältä (kartta) löytyi paiväretkeläisryhmien tarpeisiin rakennettu iso keittokatos. Hetkeksi katokselle pysähdyttyämme matkamme jatkui epävakaassa säässä.
Metsät ja joki – erämaa.
Kiutakön
kään jälkeen olivat metsät erityisen komeita ja erämaisia. Kelopuuta oli paljon ja vanhojen metsäpalojen merkit runsaita. Männikköisten hiekkakankaiden tasaisilla ja leveillä poluilla kulkeminen oli kaiken lisäksi helppoa. Alhaalla virtaavan tumman Oulangan pinnalla liukuivat Kiutakönkään jälkikuohut.
Merenojan nuotiopaikka.
Aikamme jokitörmää seurailtuamme laskeuduimme lopulta takaisin joen partaalle, kauniisiin kuusikoihin ja sekametsiin sekä Merenojan nuotiopaikalle (kartta). Oli aika keittää kahvit. Merenojan yli johti selvästikin uusi silta ja kovan tulvan merkit olivat täällä selviä. Ehkäpä silta oli vielä viikko aiemmin ollut veden alla.
Merenoja.
Taukoa pitäessämme alkoi sade hiukan kiihtyä. Olimme ajatelleet Merenojaa mahdollisena leiripaikkana, mutta sade laittoi askeliimme vauhtia. Sadetta ei kauaa kestänyt ja hetken evästeltyämme päätimme jatkaa päivän matkaa Ansakämpälle saakka.
Näsiä kukkii.
Tulvaniittyjä, joilta on aikoinaan kerätty heinää karjalle.
Reitti jatkui nyt vaihteeksi joen tuntumassa ja kohtasimme täällä muutamia vanhoja tulvaniittyjä (kartta), niille rakennettuja latoja sekä kauniisti kukkivan näsiän. Hetken päästä nousimme jälleen joen korkealle töyräälle – nyt jo rauhallisesti ja vakaasti virtaavan Oulankajoen ylle. Koko reissun pisimmän päivämatkan päätteeksi laskeuduimme portaita pitkin alas joen rantaan Ansakämpälle (kartta). Sää oli mukavasti selkiintymässä illaksi.
Oulangan hiekkatörmät.
Vanha Ansak
ämppä on aikanaan palanut, minkä vuoksi saimme etsiytyä uuden ja ”modernin” ja valoisan kämpän suojiin. Paikalla oli jo muutama kulkija, mutta tilaa mukavasti kahteen soppeen ja yhteen koko seinän mittaiseen laveriin järjestetyssä kämpässä riitti. Hetken mietimme myös teltassa majoittumista, mutta kämppä vei nyt voiton – saimmehan sieltä kaiken lisäksi käyttöömme oman sopen. Asetuimme taloksi, teimme nopeasti tulet jokivarren mukavalle nuotiopaikalle ja aloimme makkaran paistoon. Tämän illan jälkeen olikin sitten aika siirtyä pussiruokadieettiin.
Jokivarteen sortuvat kuuset – kukin vuorollaan.
Illan kirkastuessa omaa menojalkaa vielä hiukan vippasi, mutta Tuuli päätti levätä ja keskittyä murhamysteeriin lämpöisellä tuvalla. Vanhan pokkarin sivut kelpasivat luetun tahtiin sytykkeiksi. Itse suuntasin syötyämme jokivarteen (kartta). Pienellä iltalenkillä kohtasin aran porovaatimen vasoineen sekä lähinnä oksennusta muistuttavan ja erikoisen hirvenparvimaljakkaan. Rannoilla kukki jo sianpuolukka ja tuomi puski keväistä lehteä. Oulangan rantojen pensaisiin kerääntyneet heinät kertoivat tulvan käyneen tänäkin keväänä korkealla. Kämpälle palatessani jututin vielä kauniille jokitörmälle telttansa pystyttänyttä pariskuntaa.
Hirvenparvimaljakas.
Oulangan hiekkasärkät.
Tulvan merkit.
Koko päivän hiljalleen ripotelleesta sateesta huolimatta olimme säilyneet varsin kuivina. Varustuksemme toimi. Illan mittaan alkoi tupa täyttyä, mutta neljäkin tuvalle pistäytynyttä kulkijaa päätti jatkaa vielä matkaansa. Loppujen lopuksi oli nukkumaan mennessä tilavassa tuvassa ainoastaan kuusi henkeä. Myöhäisten kulkijoiden liittyessä joukkoon nousi pääluku lopulta kymmeneen. Tuttuun tapaan oli tuvalla taas ”saunanlämmittäjiä”, sen verran ahkeraan kamiinan luukku kävi. Yli kahdenkymmenenviiden asteen ei tupa sentään tällä kertaa lämmennyt… Kaksi kaverusta tuli tuvalle vasta yömyöhällä, emmekä tähän edes heränneet – sen verran makoisia unemme pitkän päivän jälkeen olivat.
PÄIVÄ 3: ANSAKÄMPPÄ – VENNÄÄNMUTKA 13.0 + 1.4 KM
Auringonpaistetta ja hyvää tuulta. Vedenjakajan yli Oulangalta Kitkalle. Metsäjoogaa. Pähkänäkallion maisemat! Yö laavulla.
Päivä 3. Kuljettu reitti (klikkaa suuremmaksi).
Aamu valkeni heleänä. Joella leijui usva. Takana oli varmasti koko reissun viilein yö, vaikkei aivan pakkasen puolella liene käytykään. Hereillä olimme varhain, joten pakkailimme tavaroitamme lähinnä ulkosalla, ettemme olisi häirinneet muita tuvassa yöpyjiä. Raikkaassa aamusäässä tämä oli mukavaa.
Kaasu oli terassin liedeltä loppunut, joten turvauduimme aamupalan laitossa omaan keittimeen. Tämä taisi ollakin ensimmäinen kerta, kun vastaan tuli tilanne, että Metsähallituksen huolto on tässä asiassa pettänyt. Yleensä vaihtopullo on aina löytynyt vastaavissa tilanteissa jostain varaston nurkasta. Nyt sitä ei näkynyt. Omaa keitinkaasua kyllä riitti loppumatkalle helposti, vaikka hiukan asiasta jo ehdin huolestuakin. Selvää tietysti on, että tulipaikoilla saa ruokansa aina laitettua ja vetensä keitettyä.
Aamun Oulanka.
Ylös kämpältä.
Kauniissa aamuauringossa oli edellisen päivän harmauden jälkeen erityisen mukava lähteä liikkeelle. Muutenkin oli matkanteko nyt entistä vapautuneempaa – pisin päivämatka rinkan kanssa oli takanapäin, taakat kevenivät pikku hiljaa ja yöt oli saatu viettää onnistuneesti sekä teltan että autiotuvan suojissa. Yhtään sanaharkkaakaan ei vielä oltu saatu aikaiseksi. Nyt alkoi herätä varmuus siitä, että yhteinen reissu tulisi onnistumaan. Alkuun nousimme takaisin Oulankajoen korkeiden jokitörmien päälle. Jokilaakson yllä saimme kännykkäyhteyden ulkomaailmaan pelaamaan. Päivän säätiedot näyttivät erittäin hyvältä.
Aurinkoinen aamu.
Matka jatkui taas hetken jokitörmän päällä, ennen kuin laskeuduimme Ansapurolle, yhdelle Oulangan lukuisista kirkasvetisistä sivupuroista (kartta). Alimmaiselta Ansalammelta laskevalta purolta saimme raikasta vettä juotavaksemme.
Vesitäydennystä Ansapurolta.
Puron jälkeen oli aika jättää hyvästit Oulankajoelle, sillä edessä oli nousu Oulanka- ja Kitkajoen erottavalle vedenjakajalle. Metsäisessä (ja hakkaamattomassa) maisemassa oli todellista erämaan tuntua.
Metsien keskellä.
Hetken kuljettuamme pysähdyimme toiselle aamiaiselle Kulmakkopuron varteen (kartta). Karhunkierroksen retkioppaasta saimme lukea puron mielenkiintoisesta historiasta: Purolle padotut vedet eivät aikanaan 1900-luvun alussa riittäneet kuljettamaan lähistöltä kaadettuja tukkeja Oulangalle. Niinpä tukit lojuvat vielä tänäkin päivänä puron varressa. Osa puista kuitenkin sahattiin myöhemmin paikan päällä ja kuljetettiin valmiina sahatavarana Ruotsiin saakka.
Puusiltaa pitkin Kulmakkopuron yli. 
Epäonnistunut tukinuitto. 
Sahatavaran jäänteet Kulmakkopurolla. Historia on täällä läsnä.
Leppoisan taukopaikan ohitti parikin toiseen suuntaan kulkenutta vaeltajaa. Matka jatkui vedenjakajalla – nyt loivasti ylöspäin kohti Kulmakkovaaraa ja Kulmakkojärvellä sijaitsevaa Jussinkämppää. Kulmakkovaara on mannerjään liikkeen suuntaisesti muokkautunut vaara, tarkkaan ottaen suuri drumliini. Vedenjakajan 
korkeimman kohdan (290 m m.p.y.) saavutettuamme pidimme aurinkoisen lepotauon. Tuuli käytti tämän tehokkaasti metsäjoogaan, minä ihan vaan istuskeluun, tankkaamiseen ja valokuvaamiseen. Edellisen sateisen päivän jälkeen tuntui lämmin paiste erityisen hyvältä, vaikkei lämpötilat kovin korkealle nousseetkaan. Sää oli raikas, samoin mieli.
Metsäjoogi.
Havukka-ahon istuskelija (T). 
Aurinko ja sinitaivas. Onni.
Kulmakkojärveä kohden laskeutuessamme alkoivat metsät taas vanheta ja muuttua männiköistä sekametsiksi. Tästä olivat merkkinä niin vanhat kelottuneet männynrungot kuin metsojenkin jätökset. Kulmakkojärvelle ja Jussinkämpälle saavuimme kostean suon poikki pitkoksia pitkin.
Riippunaavaa. 
Metson merkki.
Kulmakkojärvi.
Jussinkämppä on malliltaan samanlainen kuin Ansakämppä – valoisa ja kolmeen eri makuusoppeen järjestetty. Keittolounaan (valmis juuressoppa kuivatuilla lihalla ja vihanneksilla höystettynä) keittelimme kuistin kaasuliedellä.
Lounas tulilla.
Jussinkämppä.
Hirvi kävi täällä.
Jussinkämpän (kartta) lounaan jälkeen jatkoimme pääasiassa alaspäin. Matkalla kohtasimme runsaasti hirvenjälkiä – jätöksiä ja polkuja. Parikin suota oli matkalla ylitettävä – kuten Pesospuroa ympäröivä suo (kartta), joka vielä vähän aikaa sitten lumien sulettua oli pitkoksineen veden alla. Saarivaaran lakiosissa ylitimme kauniin rinnesuon, Rytisuon (kartta), ennen kuin laskeuduimme jyrkästi Kitkajoen laaksoon. Viimeinen lasku tapahtuikin jo portaita pitkin.
Pesospuro. 
Rytisuon reunamilla. 
Kohti Kitkaa. 
Saaripuron kirkkaat vedet.
Saaripuron (kartta) rinnesoilta laskevassa mutkittelevassa uomassa virtasivat kirkkaat, mutta humuspitoiset vedet. Metsät muuttuivat nyt selkeästi kuusivaltaisiksi – paikoin lehtomaisiksi. Kevään heleää vehreyttä oli mukava katsella.
Kevään väreissä.
Matkalla olimme jo päättäneet yöpyä Vennäänmutkan laavulla, mikäli sen lippa tarjoaisi riittävästi suojaa odotettavissa olevalta öiseltä sateelta. Iloksemme oli laavu (kartta) hyvin tilava ja sen lippa pitkä. Lisäksi laavu oli suoraan Pähkänänkallion alapuolella, loistavalla paikalla aivan joen partaalla. Pähkänää oli tullut katsottua kartalta jo etukäteen ja se oli tullut todettua hyväksi iltalenkin kohteeksi hyvässä säässä – sitäkin nyt piisasi. Ennen laavua pysähdyimme kuitenkin melko synkeällä kodalla (kartta). Telttailemiseen olisi toki kodan ympäristökin ollut mitä mainioin.
Ylös Pähkänälle.
Laavulle sutjakkaasti asetuttuamme lähdimme kiipeämään Pähkänänkalliolle. Alkuun seurailimme merkittyä yhdyspolkua (kartta), joka olisi johtanut Pähkänän parkkipaikalle – noin kilometrin päähän. Jyrkälle rinteelle rakennettujen portaiden yläpäästä löysimme pienen, kalliojyrkänteelle johtavan polun. 
Etuajassa kukkivan mustikankin saimme hyviltä aurinkoisilta kasvupaikoilta bongattua. Ylös päästyämme jatkoimme vielä hetken jyrkänteen reunalla, kunnes olimme näköaloihin tyytyväisiä. Sää jatkui edelleen pilvipoutaisena. Ilta-auringossa oli täällä (kartta) erämaisissa maisemissa Kitkajoen yllä hyvä istuskella pitkä tovi.
Pähkänänkallion maisemia komeimmillaan.
Puroeroosion dokumentointia.
Alas laskeud
uimme tuttua reittiä pitkin hyväntuulisina. Kallioille nousu oli kannattanut – ehdottomasti. Portaiden alapäästä löytyneitä eroosiovaurioita ei voinut olla vanhasta tottumuksesta kuvaamatta. Kulutus poluilla on usein melkoista ja rinnepoluilla loppusilauksen antavat keväisin poluille etsiytyvät lumien sulamisvedet.
Lämmön tekijä. 
Laavuelämää.
Laavu oli nyt ”meidän” ja otimme siitä kaiken ilon irti. Pari vauhdilla etenevää kaveria meidät laavulla istuskellessamme ohitti – muita vaeltajia emme koko iltana nähneet. Omaa rauhaa riitti. Sytyttelimme nuotiolle tulet pienen sateen alkaessa ja illan viiletessä. Kitka virtasi pienenä koskena edessämme kohti Venäjää ja Vienanmerta. Erämaan onni oli taas läsnä. Onnistuneen päivän ja iltatoimien jälkeen oli hyvä vetäytyä makuupussin sekä laavun suojiin.
Iltapesulla.
PÄIVÄ 4: VENNÄÄNNIEMI – MYLLYKOSKI 10.6 + 1.2 KM
Päivä Kitkajoen varrella - koskien kavalkadi. Varhaisia kukkijoita. Muuttuvia suunnitelmia. Oman tuvan oma huone. Yllätyssauna. Sää poutaantuu jälleen.
Päivä 4. Kuljettu reitti (klikkaa suuremmaksi).
Heräsin totuttuun tapaan hyvin aikaisin ja annoin Tuulin jatkaa uniaan. Kiertelin laavun lähistöllä pilvistä aamua kuvaillen ja sytyttelin aamutulet ennen aamupuuron ja mustikkasopan keittelyä. Tulevalle päivälle oli luvattu taas hiukan epävakaisempaa säätä.
Unet raikkaassa ilmassa.
Aamutulet.
Laavun rannassa – Kitkajoki ja Pähkänänkallio.
Edessä oli päivä Kitkajokea seuraillen. Suunnitelmamme mukaisesti tarkoituksenamme oli kävellä rinkkojen kanssa Siilastuvalle ja tutustua sitten ilman turhia painoja Myllykoskeen sekä erämaahotelli Basecamp Oulankaan ja sen palveluihin. Päivän aikana tulivat suunnitelmamme kuitenkin hiukan muuttumaan.
Lähtövalmiina.
Yöpaikalta lähdettyämme saavuimme pian toiselle jokivarren laavulle (kartta), joka sijaitsee ainoastaan puolisen kilometriä ylävirran suuntaan. Tämäkin laavu oli hyvin lähellä jokea – erittäin viihtyisännäköisellä paikalla.
Kitkajoen maisemat – edessä Koivuniemen jyrkät.
Matka jatkui nyt aivan Kitkajoen tuntumassa (kartta) – yhdellä reitin hienoimmista osuuksista. Aivan joen varressa kuljimme noin kolme kilometriä. Maisemat toivat väistämättä mieleen Koilliskairassa sijaitsevan kanjonimaisen Nuorttijoen varren, jota pitkin olin kulkenut reilut kaksi vuotta aiemmin. Vaikka polku kulkeekin aivan vesirajassa, tulvii Kitkajoki Oulankajokea huomattavasti vaisummin, eikä osia polusta peity tulvan alle kuin aivan korkeimman tulvahuipun aikaan.
Peukutus kulkijalle.
Polku ei paljon lähempänä jokea olisi voinut kulkea …
Kyltti kalastajille oli pakko käydä tarkastamassa.
Kitkajoen pienilmasto ja joen kuljettama hedelmällinen liete luovat oivan ympäristön ja kasvupaikan monille vaativammille kasveille – punaherukalle, lehto-orvokille ja rentukalle. Ihmettelimmepä polulla kasvanutta erikoista kukkamaljakastakin.
Punaherukkaa.
Orvokki kukassa.
Rentukan aikainen kukinta. 
Kukkamainen sieni – kukkamaljakas.
Kanjonimaisia jokimaisemia oli pysähdyttävä ihastelemaan vähän väliä. Kenttäkerroksen kasvuston lisäksi kiinnittyi huomiomme myös melko iäkkäisiin jokivarren kuusikoihin. Aikaisesta keväästä kertoivat rannoille ajautuneet jäälautat.
Tauon paikka.
Halipakko.
Ylös jokilaaksosta.
Ennen Petäjikköpuroa nousimme hiukan ylöspäin jokilaaksosta – uutta polkulinjausta pitkin. Paikoin kivikkoiset, juurakkoiset ja raskaskulkuisemmat polut vaihtuivatkin pian tasaisempiin kangasmaastoihin. Kauniisti kuohuvalle Petäjikköpurolle (kartta) oli hyvä pysähtyä hiukan huilaamaan.
Petäjikköpuro.
Puron jälkeen nous
imme jyrkästi hiekkakankaille ja pois Kitkajoen maisemista. Polku seuraili nyt jyrkkiä harjuja. Parin kilometrin taipaleen jälkeen oli taas aika laskeutua alas kohti Kitkajokea ja lounaspaikkaamme Harrisuvantoa. Tätä ennen pääsimme vielä ihailemaan erityisen kirkasvetistä Kitkaan laskevaa kaunista sivupuroa. Nyt saavuimme hyvin soratuille poluille, kokonaisuudessaan 12 kilometrin mittaisen Pienen Karhunkierroksen varteen.
Pienen karhunkierroksen leveät polut. 
Kitkajoen kaunis sivupuro.
Harrisuvannolle (kartta) saavuttuamme alkoi ripotella vettä. Tästäkään sateesta ei ollut kastelijaksi, eikä sadetta kestänyt pikaista keittolounasta pidempään. Laavulla saimme jututtaa muitakin retkeilijöitä – Harrisuvannolla yöpynyttä pariskuntaa, jonka olin kohdannut aiemmin jo Ansakämpällä pientä iltalenkkiä tehdessäni.
Harrisuvannon pitkä riippusilta.
Lounaalta matka jatkui nyt Kitkan etelärannalle. Joen yli pääsimme Harrisuvannon riippusiltaa pitkin. Aikanaan oli tavallisempaa kulkea Kitkan pohjoisrantaa pitkin (kartta), mutta nyt pääreitti on linjattu uudelleen Kitkajoen eteläpuolelle ja Siilastuvalle. Joen pohjoisrantaa voi kulkea edelleen, mutta tällä polulla on pysyttävä varsin tiiviisti, sillä sen pohjoispuoliset osat kuuluvat vain luonnolle ja tutkijoille varattuun kansallispuiston rajoitusosaan.
Kitkajoen kanjoni.
Varsinaiseen Kitkan kanjonimaiseen osaan saavuimme Vattumutkan jälkeen (kartta), pari kilometriä Harrisuvannon riippusillan jälkeen. Tämän jälkeen edessä olikin toinen toistaan komeampia koskinäkymiä – Kalliosaari, Jyrävä, Aallokkokoski …
Kitkajoki Kalliosaaren kohdalla. 
Koskea uhmaava Kalliosaari. 
Mysrkytuhoja kansallispuiston laidalla. 
Kaunis pilkkunahkajäkälä seinäsammalten seassa.
Vaellus kanjonin reunamilla päättyi hetkeksi Siilastuvalla (kartta), jossa aloimme miettiä päivän taipaleen jatkamista vielä eteenpäin. Aikaa oli varhaisen lähdön vuoksi runsaasti. Siilastuvan ympäristössä, niin kuin muuallakin alueen luonnontilaisissa metsissä, kasvoi runsaasti kaunista pilkkunahkajäkälää. Se voisi yleisyytensä vuoksi hyvinkin sopia kansallipuiston tunnukseksi harvinaisen neidonkengän sijaan. Täälläkin, niin kuin kaikkialla muualla kansallispuistossa, kuului äänimaisemaan järripeipon (myös ääninäyte) jatkuva värinä.
Jyrävä.
Näymät Siilastuvalta Jyrävälle ovat suorat – seitsenmetrinen lohennousun katkaiseva putous tippuu alas suoraan tuvan edessä. Äänikin kuuluu. Lähdin vielä ”tarkastamaan” läheistä nuotiopaikkaa, mutta sen kivisestä ympäristöstä löytyy telttapaikkoja varsin kitsaasti. Tuumattuamme päätimme jatkaa matkaa Myllykoskelle, vaikka oppaasta saimme lukea sen olevan varsinaisesti päivätupa. Päätimme käydä myös Basecamp Oulangalla, josta ajattelimme kysäistä mahdollisuutta suihkussa käymiseen. Ilmassa oli nyt pientä reissuväsymystä, mutta tuulet kääntyivät vielä illaksi. Silloin paistoi jo aurinko.
Tuumaustauko Siilastuvalla.
Siilastuvan läheinen leiripaikka.
Siilastuvan jälkeen matka jatkui portaita pitkin Jyrävän putouksen ylle nousten. Reitti seuraili taas jyrkän kanjonin reunamia ja pian näkyviin tuli myös yli puolen kilometrin mittainen, yhtenä kuohuna laskeva Aallokkokoski (kartta). Ennen Myllykoskea olimme taas saavuttaneet kansallispuiston rajan, joka täälläkin päättyi hiukan ikävästi jokin aika siten hakattuihin maisemiin.
Jyrävän kuohut yltä kuvattuna.
Aallokkokoski. 
Myllykosken portaikoissa.
Yksityinen mökki kansallispuiston reunamilla. Ei huono.
Myllykosken päivätuv
alle (kartta) päästyämme ymmärsimme tehneemme oikean valinnan. Tuvalta löytyi lavereita kahdestakin kerroksesta ja tuvan ylemmässä kerroksessa oli kaiken lisäksi ”yksityishuone”, johon mahtuisi hyvin kokonainen perhekin samalle laverille. Olimmekin pian paikkamme valinneet. Kamiina historialliselta 
tuvalta puuttui, mutta tällä ei olisi keväisessä säässä juurikaan ollut käyttöä. Tuvalle asetuttuamme oli aika lähteä katsomaan erämaahotellin kahvilaa. Soittelin vielä sesongin ulkopuolista aikaa viettävään paikkaan ja kuulin, että ainakin kahvila olisi auki. Suihkua päätimme kysellä perille päästyämme.
Matkaa Basecampille (kartta) ei ollut kilometriä enempää. Kahvilasta saimme myös maitoa loppumatkan tarpeisiin. Yllättäen suihkua kysellessämme meille tarjottiin mahdollisuutta ”patikka
saunaan”. Tilaisuus oli tietenkin hyödynnettävä ja kahdeksan euron maksuun olisi kuulunut myös palju (jonka veden totesimme kokeilemattakin turhan kuumaksi). Pyyhkeet saimme talon puolesta. Sauna teki hiukan vaisun iltapäivän jälkeen todella hyvää ja takaisin Myllykoskelle käveleksimme virkistäytyneinä, puhtaina ja reipastuneina.
Myllykoski.
Myllykoskelle palattuamme saimme asettua valmiille tulille: Tuvan nuotiopaikalla oli nyt jo aiemmin Harrsisuvannolla tapaamamme pariskunta. Kuulumisia vaihdettuamme jatkoi pari matkaansa. Me aloimme ruuanlaittoon. Muutamia päiväkävijöitä tuvalla vielä illan mittaan kohtasimme, mutta väkeä oli liikkeellä keskellä viikkoa todella vähän. Tupaa saimme loppujen lopuksi isännöidä ja emännöidä yön yli ihan kahdestaan. Melkoista luksusta.
Kosken kuohut.
Sää pysyi hiukan epävakaana, vaikka aurinko välillä pilvien raoista pilkistelikin. Pientä sadettakin saimme. Tuuli keskittyi lueskeluun ja rauhallisesta leirielämästä nautiskeluun, kun taas itse kävin pienellä iltalenkillä Myllykosken sillan toisella puolella. Pieniä kiipeilyharjoituksia kosken yllä olevilla kallioilla tehdessäni totesin tulleeni vanhaksi (tai viisaaksi) – korkeat paikat ovat alkaneet pelottaa.
Illan onni oli omassa tuvassa.
Leijona tuvassa.
Tuvan isäntä pihalla hommissa – emäntä vahtii.
Myllykosken ylittävä riippusilta johtaa pienelle Karhunkierrokselle. 
Iltatulilla.
Myllykosken tuvan vanha pärekatto. 
Tuvalla on käyty.
PÄIVÄ 5: MYLLYKOSKI – PORONTIMA 7.7 + 5.8 KM
Aurinkoa! Aamukävely pienellä Karhunkierroksella. Kallioportti. Pois kansallispuistosta. Taas yö "omalla" tuvalla. Porontiman vanhat metsät.
Päivä 5. Kuljettu reitti (klikkaa suuremmaksi).
Aamumme alkoi aurinkoisesti ja hyväntuulisesti. Olimme suunnitelleet päivän alkuun pienen aamulenkin ilman rinkkoja pienellä karhunkierroksella. Varsinainen suunnittelemamme siirtymätaival rinkkojen kanssa Porontimajoelle ei ollut kuin noin kahdeksan kilometriä. Aikaa siis oli.
Kännykän virransäästö ja himmeä näyttö …
… ja sää ulkona: pilvipoutaa ja aurinkoa!
Kevättä Myllykosken riippusillalla.
Sää todellä suosi. Liikkuminen ilman rinkkoja mukavassa poutaisessa aamussa oli nautinnollista ja reitti kohti Kallioporttia – pienen retken päämäärää – hieno. Matkalle sattui niin pieniä lampia kuin kauniita soitakin. Viimein saavuimme itse Kallioportille – Kitkajoen muinaiselle purku-uomalle, jossa vanhoista kuohuista muistuttavat dramaattiset kivikot, rotkot ja kalliojyrkänteet sekä soistuvat lammet. Matkaa Myllykoskelta Kallioportille (kartta) oli noin kaksi kilometriä.
Nimetön lampi matkalla Kallioportille.
Rapautuva Kallioportti.
Toinen toistaan komeampien näkymien seuratessa kulkuamme päädyimme lopulta Kallioportin pohjoisimpaan nurkkaan (kartta), jossa reitti olisi alkanut laskemaan alas kohti Harrisuvantoa. Pystysuorat kallioseinämät tarjosivat huikeita näkymiä alas soistuville lammille ja kynttiläkuusikoihin.
Kallioportin maisemat!
Pientä kiipeilyä. 
Katse alas kynttiläkuusikoihin.
Aikamme Kallioportin maisemissa pyörittyämme palasimme takaisin jo kulkemaamme reittiä pitkin. Käytännössä olimme saaneet kävellä myös pienen Karhunkierroksen lähes kokonaisuudessaan – Kallioportilta Harrisuvannon suuntaan laskeutuvaa portaikkoa ja 300 metrin pätkää lukuunottamatta. Niille, joilla aikaa kokonaiselle vaellukselle ei löydy, voi Pientä karhunkierrosta suositella lämpimästi.
Soiden sarakasvustoa.
Kallioportilta lähdettyämme etsiytyi katseeni jälleen maahan ja sen kasvustoon. Kauniiden jäkälien lisäksi oli soiden sarakasvustoa mukava tutkiskella. Kukkivia kasveja ei toukokuussa vielä juurikaan löytynyt. Mukana kulkeneelle varustukselle – keittimelle ja eväille oli käyttöä Pyöreälammen (kartta) hienolla taukopaikalla. Kakkosaamiainen tuli nautiskeltua erinomaisessa säässä ja erityisen kauniissa maisemissa.
Kahvipaussi Pyöreälammen rannalla.
Myllykoskelle palattuamme oli aika nakata rinkat selkään, suunnata kohti Porontiman kämppiä ja heittää hyvästit Oulangan kansallispuistolle. Nyt matka jatkui vastikään hakattujen ja taimettuvien talousmetsien läpi kohti Rukaa ja Valtavaaran suojeltuja metsiä. Aivan kansallispuiston rajalta löytyy ekopiste (kartta) jätteille ja niiden lajitteluun. Käytimme tätä hyväksemme ja purimme täällä turhaa lastiamme. Matka jatkui taas hiukan keveämmin askelin.
Keväinen tuomi Lummiskonjoen yllä.
Vaikka teimme nyt matkaa kansallispuiston ulkopuolella, kaiken lisäksi paikoitellen kovin ottein käsitellyissä metsissä, toi tämä kaikesta huolimatta vaihtelua nähtyyn ja koettuun. Eri-ikäisten hakkuiden keskellä matkatessamme kiinnittyi huomiomme kauniisiin keväisiin puroihin ja hakkuiden keskelle jätettyihin mäntyvanhuksiin. Mitä ilmeisimmin on täällä hakattu arvokasta vanhaa metsää, sen verran monisatavuotisilta nämä mäntyjärkäleet näyttivät. Päivä oli edennyt jo pitkälle, joten lounaan aika tuli pian – Puurosuon laavulla, jota huoltaa Metsähallituksen sijaan Kuusamon kaupunki.
Männynjärkäle on jätetty pystyyn hakkuun keskelle.
Toisaalla taas on putsattu koko metsä. 
Aurinko!
Puurosuon laavulla otimme keittovetemme läheisestä purosta (kartta), jonka vesi vaikutti hyvälaatuiselta – siitäkin huolimatta, että se laski asutulta alueelta suoalueiden läpi. Reppu keveni taas hiukan keittolounaita valmistaessamme. Valoisassa männikössä sijaitseva tuplalaavu oli siisti ja hyvin huollettu. Ekopisteeltä laavulle on matkaa noin kolme kilometriä, Myllykoskelta reilu puoli kilometriä enemmän.
Lounaalla.
Laavun jälkeen jatkoimme matkaamme vanhenevissa metsisssä ylittäen välillä kauniita avosoita (kartta). Keväisen raikkaassa aurinkoisessa säässä ja helppokulkuisilla poluilla oli matkanteko miellyttävää. Asutuksen ”läheisyydestä” ja suojelemattomuudesta meitä muistuttivat aluetta halkovat metsäautotiet, joita aika-ajoin lompsimme tai ylitimme. Kaikesta huolimatta riitti tälläkin osuudella vaihtelevaa ja kaunista nähtävää. Parempaa oli silti tulossa.
Avosoilla. 
Teeri kävi täällä.
Noin kilometri ennen loivaa loppunousua Porontiman kämpälle ylitimme myös ihan oikean tien (kartta). Paikalliset taksiyrittäjät ovat huomanneet hyvän ”bisneksen” väsyneiden vaeltajien varalle, sillä ylittämiemme teiden varsilta löysimme tästä lähtien lähes poikkeuksetta pieniä mainoksia ja ohjeita taksin tilaamiseen. Nyt näille palveluksille ei ollut tarvetta – olimme paitsi hyvävoimaisia, myös hyväntuulisia. Kaiken lisäksi kohti Porontimaa kävellessä alkoivat metsät selvästi muuttua vanhemmiksi, viihtyisämmiksi ja monimuotoisemmiksi. Aurinkokin vaan jatkoi helottamistaan lähes pilvettömältä taivaalta.
Porontiman vanha mylly ja nykyinen pieni autiotupa.
Porontimalle (kartta) saavuimme suorastaan hilpeissä tunnelmissa. Kaunis sää kohotti selvästi mieltä. Porontima vaikutti melkein pieneltä kylältä – paikalla on kaksi pikku kämppää vastakkain kauniin pienen kosken keskellä ja pihapiiristä löytyy myös laavu, keittokatos sekä tietenkin halkovaja ja huussit – kaksin kappalein.
Nyt on siistiä – ihan ”omassa” kämpässä.
Muita kulkijoita ei paikalla näkynyt – niinpä valitsimme itsellemme lokoisat oltavat kämpistä uudemmasta – se kun oli vanhaa hiukan valoisampi. Hiukan siivoton se kuitenkin oli, joten ensimmäiseksi tartuin harjan varteen, lakaisin lattiat ja putsasin hyllyt sinne jätetyistä ruuista (riisiä, hiutaleita, suurimoita…) ja roskista. Ajattelemattomuuttaan ja lastia keventääkseen – ehkä hyvää tahtoen – jättää moni kulkija kämpille ylijäämäruokiaan. Tämä ei tietenkään ole kovinkaan viisasta, sillä ne voivat houkutella paikalle metsäneläviä – myyriä ja hiiriä. Niinpä kaikki roskat saivatkin palaa laavun tulipaikalla osan ruuista kompostoituessa huussissa. Sitten hakkasin halkoja ja keitimme tulokahvit. Olipa vaan hyvä olla.
Kahvihetki (T).
Nautiskelua.
Asetuttuamme taloksi saapui paikalle saksalainen isä tyttärineen ja hetken jännitimme, kumpaan tupaan he asettuisivat. Jännitystä tietenkin lisäsi se, että kyseessä oli Ansatuvalla kohtaamamme ”saksalainen saunanlämmittäjä”. Oman kämpän saimme kuitenkin edelleen pitää. Paikalle porhalsi myös suurempi suomalainen seurue lounastamaan ja vaihdoimme kuulumisia. Iltalenkiksi olin suunnitellut Porontiman järven rannalle ja sen muodostamalle kanjonille piipahtamista. Aikamme huilattuamme lähdimmekin taas liikkeelle.
Myllylampi.
Alkuun kävelimme parinsadan metrin matkan Myllylammelle (kartta). Pysähdyimme istuskelemaan ja nautiskelemaan pitkäksi aikaa ilta-auringosta. Kaunis, aurinkoinen päivä oli päättymässä yhtä kauniiseen iltaan.
Myllylammen rannoilla kasvoi upeaa vanhaa metsää.
Istuskeltuamme oli aika nousta ylös Joenniskankallioille (kartta) näköaloja ihailemaan. Myllylammen pohjoisrannalta löytyi pieni polku, jota seurasimme aina Porontimajärven rantaan saakka. Täältä jouduimme nousemaan lyhyen poluttoman taipaleen jyrkästi ylös kalliolle. Sieltä polku taas löytyi ja palatessamme pysyttelimmekin sillä. Aurinkoisuus oli tarttuvaa sorttia ja etenkin Tuuli tuntui olevan nyt voimissaan.
Porontimajärvi.
Porontiman ”kanjoni”.
Vaikka pienellä iltakävelyllä ei ollut mittaa edes kahta kilometriä, oli reitillä erityisen paljon kaunista nähtävää. Suosittelemme. Tämän jälkeen oli hyvä asettua yöpuulle. Kamiinaan pistimme puolikkaan pesällisen puuta ja siitä riitti hyvin lämpöä aamuun asti.
Porontiman tuvat.
PÄIVÄ 6: PORONTIMA – VALTAVAARA 11.8 + 0.5 KM
Auringosta murkuun. Huikeita vaaramaisemia. Takaisin suojeltuihin metsiin. Raskaampi lopputaival jyrkillä Valtavaaran poluilla.
Päivä 6. Kuljettu reitti (klikkaa suuremmaksi).
Aamun hehku.
Raikas aamu alkoi sillä, että lykkäsin kamiinaan hiukan lämpöä ja lähdin aamukävelylle Myllylamelle. Oma pieni ”kylämme” näytti erityisen kauniilta aamun auringossa.
Luppoa Myllylammen kuusikoissa.
Porontimajoen pikkuinen koski myllyn sillalla.
Aamupuurot ja mustikkasopat sain keiteltyä keittokatoksen liedellä, minkä jälkeen olikin hyvä herätellä retkikumppani tuvan hämärästä, alkaa syömään ja pakkailemaan. Aamiaisen nautimme tällä kertaa sisätiloissa. Valmiita olimme lähtöön hyvissä ajoin (tavan mukaan), samalla aikaa kun saksalaiset seuralaisemme vasta aloittelivat omaa aamupalaansa ulkosalla. Sää oli taas mitä mainioin, mutta illaksi oli jo luvattu sadetta – eikä tämä lupaus pettänyt. Siksikin oli hyvä olla liikkeellä aikaisin.
Valmiina päivän koitoksiin.
Alun sad
at metrit saimme kulkea illalla (ja aamukävelyllä) tutuksi tullutta polkua pitkin. Pian aloitimme nousumme ensimmäiselle päivän monista vaaroista. Täälläkin oli reittilinjauksia hiukan uusittu ja ylös Vattuvaaralle (kartta) nousimme alkuun uusia portaita pitkin. Edessä oli päivän mittaan monta melko raskasta nousua lukuisten vaarojen päälle, mutta samalla hienoille näköalapaikoille. Jokilaaksojen ja koskien jälkeen olikin edessä taas aivan uudenlainen osa Karhunkierroksen monipuolista luontoa.
Kohti Vattuvaaraa.
Näköalat niin pohjoiseen kuin eteläänkin olivat Vattuvaaran lakiosista upeat. Huomiomme kiinnittyi myös tykkylumen rasittamiin kuusikoihin. Täälläkin oli vielä vanhoja metsiä säästynyt hakkuilta ilahduttavissa määrin.
Alla (iltakävelyn) kanjoni ja Pitkälahti.
Vattuvaaran arvokkaat kuusikot. 
Näköalat: Ryötinki (lampi) ja Oulankaa reunustava vaarajono.
Pian vanhat metsät kuitenkin jäivät taakse ja palasimme ihmisen huolella muokkaamaan maisemaan. Polut olivat täällä helppokulkuisia ja välillä astelimme metsäautoteitä pitkin. Lounaspaikkaamme Ison Kuikkalammen laavulle (kartta) saimme lasketella loivasti noin kahden ja puolen kilometrin matkan. Tämä pätkä sujui huomaamatta – vaihteeksi pitkiin keskusteluihin syventyen. Niihin keskittyessämme olimme jopa kävellä harhaan.
Kekustelujen jälkeen: OIlako vai eikö olla? (T).
Vedenhakureissu kauniisti soistuvalla Isolla Kuikkalammella.
Lounaan laitto sujui rääppiäistyyliin – osin jäljellä olevien ruokien mukaan. Reissu alkoi olla loppusuoralla. Keittovedet haimme sadan metrin päästä Isolta Kuikkalammelta.
Ison Kumpuvaaran maisemia.
Nyt oli edessä nousu vaaroista seuraavalle – Isolle Kumpuvaaralle. Vaaran jokin aika sitten hakattu, lämmin ja valoisa itäharjanne näytti innostaneen mustikan varhaiseen kukintaan. Erot mustikan kukinnassa olivat reitin varrella melkoiset, kun toisaalla saattoi vasta mustikan lehti olla pienellä silmulla.
Mustikan kukat.
Kohti Isoa Kumpuvaaraa.
Isolta Kumpuvaaraltakin avautui lopulta huikeat maisemat erämaisiin metsiin ja järville. Vaarojen lakiosissa oli vain harvoissa kuusissa latvukset jäljellä. Tykkylumen katkoessa latvukset saattoi kuusen kasvu olla keskittynyt leveäksi ja tuuheaksi muodostuneeseen alaoksistoon.
Kumpuvaaran kuuset …
… ja maisemat!
Kevättä muurahaispesässä.
Kumpuvaaralla istahdimme sen läntiselle laelle (kartta) rakennetuille penkeille ja lounaspöydälle. Porontimalla yöpynyt saksalaiskaksikko ohitti meidät tässä kohtaa ja loppumatkan taitoimme suunnilleen samaan tahtiin. Isolta Kumpuvaaralta laskeuduimme jyrkästi alas, osin pieniä teitä pitkin. Edessä oli paluu suojeltujen metsien suojiin ja nousu vielä kahden vaaran päälle – Konttaiselle ja Valtavaaralle. Olimme saaneet taittaa matkaamme huippuhyvässä, aurinkoisessa säässä, mutta nyt taivaalle alkoi pikku hiljaa kerääntyä sadetta lupailevia pilviä. Erämaisen Oulangan jälkeen tuntui kaikki rakennettu ympäristö hiukan häiritsevältä, toisaalta myös kiehtovalta. Hakkuiden ja metsäautoiteiden ohella saimme nyt vaaroilta näkyviin teitä, peltoja ja kokonaisia kyliä.
Pieni tauko suolla ennen nousua Konttaiselle.
Konttaisen j
uurella astuimme jälleen suojelualueen puolelle – Valtavaaran-Pyhävaaran luonnonsuojelualueelle. Suojelualueella pysyimmekin lähes koko loppumatkan. Kuten jo mainittu, saimme nauttia vanhoista suhteellisen luonnontilaisista metsistä jo edellistenkin vaarojen lakiosissa sekä Porontimalla, mutta suojelu takaa, että Konttainen ja Valtavaara pysyvät hakkaamattomina myös jatkossa. Alun jyrkkien portaiden jälkeen oli nousu loivaa ja leveää polkua pitkin melko vaivatonta. Kävelty matka ei vielä suuremmin väsyttänyt ja kulku oli vielä letkeää.
Valtavaaran-Pyhävaaran suojelualue – reitit ja retkeilypalvelut. 
Näkymät pienelle suolle – edelliselle huilauspaikalle.
Viimeiset metrit Konttaiselle.
Upeat suojellut kynttiläkuusikot Konttaisen alla.
Nyt on näkymät.
Pilviverho 
taivaalla paksuuntui, emmekä jääneet kovin pitkäksi aikaa Konttaisen maisemia ihailemaan. Vaaran laki on saavutettavissa helposti myös päiväkäynnillä, sillä seuraavaksi laskeuduimme Konttaisen ja Valtavaaran väliin jäävälle maantielle (kartta). Täällä pidimme heti tauon, sillä lähdin hakemaan lähd
evettä tien varressa olevalta ja karttaan merkatulta (kartta) lähteeltä. Tuuli jäi rinkkavahtiin. Lähde osoittautui varsin kelvolliseksi, vaikka se sijaintinsa puolesta (aivan maantien vieressä) hiukan epäilyttävältä näyttikin.
Pikavisiitti ”sivistyksen” pariin.
Nousun Valtavaaralle aloitimme uudelta polkulinjaukselta, jossa saimme askeltaa soratuilla ja hyväkuntoisilla poluilla. Talven tuhoja ei reitiltä oltu ehditty vielä kuitenkaan korjata. Siellä täällä saimme kierrellä polulle kaatuneita ja taipuneita runkoja. Heti jyrkimmän nousun jälkeen (kartta) paljastui kauniit näkymät länteen.
Näkymiä Konttaisjärvelle.
Matkaa tehtiin taas tykkylumien runtelemissa kuusikoissa ja koivikoissa. Maisemat ja kasvillisuus alkoivat muistuttaa yhä enenevissä määrin tuntureita: Puut muuttuivat ylempänä pienemmäksi ja kitukasvuisemmiksi – samalla metsät alkoivat harveta. Metsänraja oli nyt lähellä. Matkaa oli tehty melko raskaassa maastossa koko päivän ajan, joten poikkesimme vielä kahville Suolammen laavulle (kartta) ennen viimeistä rutistusta Valtavaaran laella sijaitsevalle päivätuvalle.
Kokki taas vauhdissa.
Suolammen laavulla tapasimme myös ensimmäiset varsinaiset päiväretkeilijät, joten hiljaista oli täälläkin. Tuuli heittäytyi hetkeksi penkille pitkälleen samalla kun laittelin kahvit valmiiksi. Laavu oli varsin kauniilla paikalla, eikä varmastikaan huono yöpaikka – ainakaan itikattomaan aikaan.
Suolampi.
Matka jatku
i nyt ylös ja alas (kartta) – silti koko ajan Valtavaaran laella. Näkymät olivat kuitenkin aivan viime metreille saakka peitteiset. Paras puhti alkoi luonnollisestikin olla jo poissa. Jyrkät nousut ja laskut Valtavaaran laella tuntuivat jo jaloissa. Painot olivat rinkoista matkan aikana luonnollisesti ruokien myötä huvenneet. Metsämiehen suksi – tai sen jämä – jaksoi kuitenkin vielä huvittaa suuresti.
Kummelihommissa.
Valtavaaran pohjoiselta sivuhuipulta (kartta) löytyi yllättäen kummeli, johon oli omat kivet tietenkin lisättävä. Näkymät olivat avoimelta laelta jo todella näyttävät. Edessä oli vielä yksi jyrkkä lasku Surmanoroon sekä nousu Valtavaaran huipulle. Täällä oli kulkijoiden avuksi rakennettu köysikaiteita, joista olikin apua rinkkojen kanssa liikkuessa. Nyt oli jo varmaa, että selviäisimme tuvalle ilman sadetta, joten kiirehtiä ei jyrkillä rinteillä tarvinnut.
Konttaisen jyrkkä profiili on maisemassa helppo tunnistaa. 
Surmanoron nousut ja laskut.
Surmanorosta noustuamme olimme päässeet loppumatkan paljakkaan – metsänrajan yläpuolelle (ilmakuva). Olimme käytännöllisesti katsoen tunturissa, vaikka näiden tuntureiden pikkuruiset paljakat kalpenevatkin pohjoisten suurtuntureiden rinnalla. Kasvillisuus on täällä kuitenkin tuntureilta tuttua. Kenttäkerroksesta löytyy niin tunturivihvilää ja riekonmarjaa kuin kauniisti kukkivia sielikköä ja kurjenkanervaakin.
Metsänraja tuli lopulta vastaan.
Lopulta saimme jo tuvankin (kartta) tähtäimeemme. Pienellä päivätuvalla oli hiukan tungosta – kolme koiraakin – joten sisään emme suoraan kiirehtineet, vaan istahdimme ulos penkeille pöydän ääreen. Huipulle päästyämme kävin vilkaisemassa vielä alapuolella olevaa kotaa, niin että voisimme tehdä päätöksemme yöpaikasta syötyämme. Viimeinen yö oli jossain Valtavaaralla tarkoitus viettää. Vaihtoehtoja oli jäljellä vielä kolme – tupa, kota (kartta) ja laavu (kartta) Valtavaaranlammella, noin kilometrin päässä. Se oli kuitenkin jo selvää, ettemme ohittamallemme Suolammen laavulle enää palaisi.
Päivätuoa näkyvissä.
Nelisenkym
mentä metriä päivätupaa alempana ja metsänrajan alapuolella sijaitseva kota vaikutti siistiltä ja selvästi valoisammalta kuin aiemmin Kitkajoella näkemämme. Sen reunoja kiertävillä leveillä lavereilla mahtuisi hyvin nukkumaankin. Vieressä oli kaiken lisäksi halkovaja, kunnon kirves ja huussi, joka ylhäältä puuttui. Tilukset tarkastetteuani palasin ylös ruuanlaittoon.
Sade tulollaan, kokki kohdillaan.
Tupa tyhjeni ja sade alkoi. Kokkaaminen onnistui loppujen lopuksi ulkona kastumatta, mutta söimme sisällä – tuvan suojissa. Koko loppupäivän aikana tuvan tyhjennyttyä tapasimme ylhäällä yhden perheen sekä yhden hätäisen kulkijan. Sen jälkeen oli hiljaista. Sade oli selvästikin lannistanut päiväkävelijät, eikä takaapäin enää näyttänyt toisia vaeltajia olevan tulossa.
Tuvassa.
Syötyäm
me päätimme jäädä yöksi tuvalle. Laitoimme rinkkamme nurkkaan, pois mahdollisten päiväkävijöiden tieltä. Tämän jälkeen lähdimme yhdessä alas kodalle halkohommiin. Puu oli kuivaa ja kirveskään ei tällä kertaa ollut sitä perinteistä hitsattua Metsähallituksen mallia. Pilkkeet syntyivät nopeasti, 
eikä niitä pieneen tupaan kummoisia määriä tarvinnut tehdäkään. Puut ylös kannettuamme laitoimme kamiinaan pienet tulet lähinnä sen toiminnan testaamista varten. Puuta ei kamiinassa varmaan paljonkaan polteta, kun halkovaja on sen verran hankalan matkan päässä. Hiukan ongelmalliseksi muodostui tuvan ovi, joka ei ilman kiilavirityksiä ja narun apua pysynyt kunnolla kiinni. Lopulta sekin onnistui jotenkuten ja olo alkoi olla pienessä tuvassa mukavan kodikas.
Valtavaaran tunnelmallinen päivätupa.
Päivätupia 
ei ole tarkoitettu yöpymiseen, mutta mikäli päiväkävijät ottaa yöpyessään huomioon, on yöpyminenkin mahdollista. Tarkkaan ottaen tuvan säännöissä kerrotaan yöpymisen olevan sallittua vain hätätapauksessa. Tavaroitaan ei siis pidä levitellä, ennen kuin alkaa olla varma, ettei tupaa tarvitsevia päiväkävijöitä ole enää liikkeellä. Aamulla on puolestaan hyvä kerätä rojunsa joutuisasti. Sesongin aikaan voisi olettaa, että Valtavaaralle nousee kulkijoita yömyöhälläkin, joten silloin ei yöpyminen tuvalla ole suositeltavaa – tuskin edes mahdollista. Nyt emme kulkijoita enää nähneet koko iltana ja joskus kymmenen aikaan aloimme asettua lopullisesti paikoillemme. Koko reissun ensimmäinen kunnon sade oli alkanut ja se vihmoi ulkona kutakuinkin vaakatasossa – tuntureille tuttuun tyyliin.
Palovartija.
Alunperin on Valtavaaran tupa toiminut palovartijan majana. Siksipä tuvasta löytyykin ikkunat kolmeen suuntaan ja se on autiotuvaksi varsin valoisa. Nyt palovartiointia tarvittiin lähinnä sisällä, sillä harvoin tulta nielevä kamiina hiukan huoletti. Niinpä ennen nukkumaanmenoa tarkistimme vielä, että tulet olivat kutakuinkin sammuneet.
Murkun tuloa.
Silloin tällöin kävin vielä ulkona kuvaamassa murkun tuloa. Ja sehän tuli, joten ihan oikean tunturin peittävän sumunkin pääsimme reissullamme loppujen lopuksi kokemaan. Aamuun mennessä oli näkyvyys haihtunut alle sataan metriin.
Murku tulee – oletko valmis?
Yöpymisestä Valtavaaran tuvalla olen haaveillut jo kauan ja nyt sen haaveen sai toteuttaa, sääntöjä luovasti tulkiten. Hankala murkusää teki omantunnon hiukan puhtaammaksi. Niinpä sitten nukuimme jo kolmannen yön peräkkäin ”omalla” tuvalla. Luksuksen tuntu sesongin ulkopuolisella ja hiljaisella Karhunkierroksella säilyi loppuun saakka.
PÄIVÄ 7: VALTAVAARA – RUKA 3.6 KM
Sumun keskellä - taianomaisissa maisemissa. Lasku Valtavaaralta - nousu Rukalle. Perillä!
Päivä 7. Kuljettu reitti (klikkaa suuremmaksi).
Kuljettu reitti (klikkaa suuremmaksi).
Lähdimme liikkeelle Palolammelta (kartta), josta löytyy parkkipaikan lisäksi kaivo, infopiste, keittokatos, nuotiopaikka, huussi sekä ryhmille tarkoitettu edullinen vuokrapirtti (ei yöpymiseen). Määränpäänämme oli Hiidenportin rotko sekä Porttilammen laavu.
Kuivilla kankailla … 
… ja kuusikoissa.
Alkumatka sujui helppokulkuisia kuivia kankaita pitkin. Tervanpolton ajoista muistutti vanha tervahauta. Kurkkasimme rotkoon jo Palolammen eteläpäässä (kartta), mutta komeimmat näkymät löytyvät hiukan edempää. Tämän jälkeen sukelsimme vielä kauniisiin, melko iäkkäisiin kuusivaltaisiin sekametsiin sekä sivusimme paikoin myös pieniä suojuotteja ja lampia. Reilun kilometrin kävelyn jälkeen olimme Hiidenportin reunamilla. Polku jatkui rotkoa seuraillen (kartta) ja pari kertaa sen pohjalla käyden aina Porttilamelle saakka.
Portaat ylös rotkon pohjalta.
Kiipeilykärpänen. 
Kalliopaasi rotkon reunamilla.
Rapu kallioilla (T).
Jyrkkiä pudotuksia.
Näköalapaikoilla.
Portin rotkolammet.
Leveä ja kulunut polku kertoi kulkijoiden keskittymisestä rotkon reunamille. Kaikesta huolimatta on Hiidenportti yksi maamme hiljaisimmista kansallispuistoista. Kävijöitä on vuosittain alle 8000 (esimerkiksi Kolilla lähes 168 000). Syrjäisyyden lisäksi on tähän epäilemättä syynä suhteellisen vähäiset retkeilypalvelut – puistosta ei esimerkiksi löydy yhtään autiotupaa. Omia polkuja reittien ulkopuolella kulkiessaan muita kulkijoita tuskin paljonkaan tapaa.
Kallioita ja keloja. 
Näyttävä suo rotkon pohjalla. 
Loppumatka laavulle pitkoksia pitkin.
Laavulla lammen pohjoisrannalla.
Porttilampi.
Laavulla.
Kohti aarnimetsiä.
Alkumatkalla riitti tervaskantoja.
Ikimäntyjä kasvamassa. 
Korpia …
… ja kosteikkoja. Rehevä puronvarsi.
Järeissä männiköissä.
Vähän kuljetut pitkokset kortteiden keskellä.
Urposoilla kiiri valkoviklon huuto.
Ahneen majavan työmaa.
Urpolammentie.
Urpolammen laavu.
Erämaan tuntua Urpolammella.
Vanhan metsän merkki – järeitä haapoja. 
Kunnon metsää, pieniä polkuja.
Takaisin nevan poikki.
Maariankämmeköiden kauneutta. 
Vanhat pitkokset Urposuon poikki. 
Kelojen keskellä.
lle
Mikä ihme siellä ääntelee?
