REITTI: Mäntyharju - Pitkäjärvi - Olhava - Lapinsalmi - Maantie. 51.0 + 10.0 km.
VAELLUSKAVERI: -
HUIPUT: Reitti Kirnukankaan poikki. Mäntyharjun reitin laavut. Katajavuori ja kaikki kalliojyrkät. Hiljalleen aarnioituvat Repoveden metsät.
ERIKOISTA: Reitti talousmetsien keskellä. "Kuumat" yöt.
ALUKSI
Aikani kohdetta lyhyelle syysvaellukselle mietittyäni päätin suunnata jo ennestään tuttuun Repoveden kansallispuistoon. Repovedellä on tullut liikuttua aiemminkin – sekä päiväretkeillen että tyttären kanssa vaeltaen. Tällä kertaa vaeltelin puistossa vanhojen tuttujen paikkojen lisäksi myös uusilla poluilla. Vuoden retkeilykohteeksi valittu Mäntyharju-Repovesi -reitti sai toimia tällä kertaa väylänä itse kansallispuistoon. Noin 30 ensimmäistä kilometriä sain siis kuljeskella puiston rajojen ulkopuolella.
Suuntasin ensin junalla (VR aikataulut) Mäntyharjulle, josta reissuni alkoi. Vaikka saavuin Repovedelle tällä kertaa kävellen, on yhteen Suomen suosituimmista kansallispuistoista mahdollista päästä myös julkisilla kulkuvälineillä. Päätien varresta voi puistoon jatkaa kesäisin joko vesibussilla Orilammelta tai venetaksilla Hillosensalmelta (sulan aikaan). Kouvolan, Verlan ja Lapinsalmen välillä liikennöi Repovesibussi, jonka aikataulut löydät täältä.
PÄIVÄ 1: MÄNTYHARJU – PITKÄJÄRVI 11.9 + 3.8 KM
Liikkeelle tihkussa. Kulkijat vähissä. Talousmetsien keskellä. Kaunis erämaajärvi - Pitkäjärvi.
Päivä1. Kuljettu reitti. (Klikkaa suuremmaksi).
Matka ei alkanut aivan parhaalla mahdollisella tavalla, sillä Mäntyharjun rautatieasemalle saavuttuani alkoi heti tihkuttaa vettä. Sade oli onneksi sen verran niukkaa, ettei siitä oikein ollut kastelijaksi. Asemalta reitin alkupäähän Kisalan liikuntahallille (kartta) kävellessäni oli vielä piipahdettava aloituskahvilla. Kisalan hallilta löytyi paitsi Stefan Lindforsin suunnittelema portti, myös runsaat opasteet. Kisalan vieressä on myös laavu (ei puuhuoltoa).
Alkuun sain seurailla valaistujen kuntourien pohjia, kunnes päätin latupohjiin kyllästyttyäni oikaista metsien poikki valmiita polkuja pitkin (kartta) varsinaiselle reitille. Opasteita oli paitsi reitin alkupäässä myös loppureitillä niin tiuhassa, että koko reitin voisi kulkea vaikka ilman karttaa. Tätä ei tosin voi kenellekään suositella.
Ensimmäisen pienen taukoni pidin siistillä Uutelan laavulla. Laavu (kartta) on rakennettu historiallisesti kiintoisalle, vanhan torpan paikalle. Tästä kertovat myös laavun seinään ripustetut infotaulut. Pihapiiristä löytyy vanhojen rakennusten perustusten lisäksi yli 200-vuotisia ikihonkia. Vesi pitää laavulle kantaa mukanaan, sillä kunnon vesipaikkoja ei aivan lähistöltä löydy. Polttopuuta näytti halkovaja olevan pullollaan.
Laavulta matka jatkui metsäautotien yli Etusuolle. Mäntyharjun reitti on rakennettu sekä maastopyöräilijöille että patikoijille. Reitit ovat suurimmaksi osaksi yhteneviä ja Etusuolla tämä oli nähtävillä hiukan huvittavalla tavalla: Myöhemmin rämepätkälle pyöräilijöille sorattu polku kulki vanhojen ja liukkaiden pitkosten vieressä. Etusuolta matka jatkui Mäntyharjun partiolaisten suljetulle ja mukavannäköiselle ”piilopirtille” ja edelleen Ylimmäiselle Myllylammelle.
Ylimmäinen Myllylampi.
Myllylammen pohjoiset ja koilliset rannat oli hakattu perusteellisesti. Kulkijan iloksi oli hakkuuaukean reunalle kuitenkin jätetty pystyyn muutama pahkainen koivu. Reitin länsipuolella levittäytyi tyyni lampi. Sammalisen kodalle (kartta) oli lammen eteläpäästä matkaa enää puoli kilometriä.
Näyttävä tuplapahka.
Tien viereen rakennetulla Sammalisen kodalla oli hyvä pitää lounastaukoa. Kodalle nimensä antanut Sammalisenlampi sijaitsee noin 200 metriä taukopaikalta länteen. Ihmettelin hiukan sitä, ettei kotaa ole rakennettu tai siirretty mukavammalle paikalle lammen rantaan. Yleisesti ottaen olivat kaikki Mäntyharjun reitin taukopaikat pienten metsäautoteiden läheisyydessä.
Keitintä kokoon laittaessani ohitti kodan kaksi maastopyöräilijää – koko päivän aikana ainoat kohtaamani kulkijat. Paikalla olevasta pumppukaivosta kuului veden lorinan sijaan pelkkää ilman pihinää. Vettä oli onneksi mukanani sen verran, että sain nuudelini keitettyä, eikä vettä tarvinnut lähteä etsimään kauempaa (esimerkiksi Sammalisenlammelta). Muita kaivoja ei Mäntyharjun reitillä ole, joten käyttövesi täytyy ottaa pintavesistä. Veden laadusta ei eteläisessä Suomessa ole aina takeita – joten vesi on varminta keittää.
Runsasta satoa.
Kodalt
a jatkoin vielä hetken tietä pitkin, kunnes polku vei minut metsän puolelle. Täälläkin oli metsissä suoritettu ”hoitotoimenpiteitä”, mutta ainakin valoisa ja avoin maasto takasi puolukalle hyvät mahdollisuudet menestyä. Sato oli erityisen runsas. 
Alueen voimaperäinen metsätalous käy hyvin ilmi ilmakuvista sekä niistä näkyvistä eri-ikäisistä hakkuukuvioista. Niinpä reitille sinne tänne sirotellut opastaulut kertoivatkin muunmuassa erilaisista metsänhoidon menetelmistä. Yhden monista pienistä teistä ylitettyäni saavuin hiekkaisille kankaille, missä oli vanha soramonttu ja ”pakollinen” poltettu autonraato.
Suopellon tilan pienen viheriöivän peltoaukean ohitettuani tein jälleen matkaa pieniä hiekkateitä ja vanhoja kärrypolkuja pitkin. Ohitin myös toisen tilan, kunnes polku johdatti minut metsien suojaan ja Harmaalammelle (kartta). Tämä olikin ensimmäinen paikka reitillä, 
missä syksyinen luonto teki vaikutuksen kauneudellaan. Soistuva hiljainen lampi hohti harmaassakin säässä ruskan väreissä. Polku vaihtui lammen rantoja seuraileviin ja sateen kastelemiin liukkaisiin pitkoksiin.
Harmaalammen rauhaa.
Lammen rantaan oli jämähtänyt valtava siirtolohkare, jota oli kierreltävä ihmettelemässä hiukan tarkemmin. Nyt matkaa päivän maaliin ei ollut enää kun vaivainen kilometri. Yhtälailla päivä kun luontokin oli selvästi parantunut vanhetessaan. Linnut olivat harmaassa säässä pysytelleet hiljaa muutamaa varoituksiaan rääkyvää närheä lukuunottamatta.
Pitkäjärven laavu sijaitsi mukavalla paikalla koivikon keskellä. 
Utuinen Pitkäjärvi.
Pitkäjärven laavulla (kartta) oli hiljaista. Erämaajärvenä ja rakentamattomana säilynyt järvi on suoranainen ihme yhdessä Suomen mökkirikkaimmista kunnista. Pitkäjärven rannat ovat säilyneet kaavoittamattomina ja yhden ainoan omistaja
n, UPM Kymmenen hallussa. Metsiä on järven lähistöllä käsitelty paikoin kovallakin kädellä, mutta nykykäytäntöjen mukaisesti on ainakin rannoille jätetty pienet metsäkaistaleet maisemien säilyttämiseksi ja ravinnehuuhtoutumien vähentämiseksi. 
Hirvikärpäsiä oli ollut matkalla jonkin verran – leiriin tultua ei niistä kuitenkaan ollut enää vaivaa, etenkään sen jälkeen, kun mukaan tarttuneet takiaiset oli eliminoitu. Hirvikärpästen hitaus teki tästä helppoa. Oikein kunnon keinoja niden karkottamiseen ei ole, vaikka joka syksy lehdissä ruoditaankin mitä erikoisempia suojautumiskeinoja. Laavun ympärillä esillä ollut ympäristötaide nosti hymyn huulille. Rannoilla kasvoi lievästi myrkyllistä korpipaatsamaa.
Olin saapunut perille ajoissa, joten päätin käydä ennen pimeän tuloa vielä iltakävelyllä. Hyvät vaihtoehdot iltalenkille olivat melkolailla vähissä, joten päädyin seurailemaan tulevan päivän reittiä – alkuun pientä ja kapeaa harjua pitkin (kartta). Itse harju jatkui kapeana ja kivisenä saarena myös Pitkäjärvessä. Järven pohjoispäädyn kosteikon kierrettyäni saavuin hakkuuaukealle. Polun johdatettua minut rantaan, sain lopulta ihailla maisemia korkeiden kallioiden ja selvästi iäkkäämpien männiköiden keskeltä.
Pitkäjärvestä pilkistävä harjusaari.
Ilta pimeni. Istuskelin laavulla nuotiotulen loimutessa ja lueskelin paikan vieraskirjaa. Joku kulkija oli pelästynyt yöllistä mölinää, jota patikkamies epäili karhuksi paeten loppuyöksi autoon. Huvitti – mitähän itse olisin tehnyt samassa tilanteessa? Paikalla oli vieraillut myös paljon ulkomaisia patikoijia, etenkin venäläisiä matkaajia. Melko harva kulkija oli kuitenkin käyttänyt hyväkseen mukavaa laavua yöpaikkana. Nuotiolla oli hyvä kuivatella kenkiin varvikoissa kertynyttä kosteutta ja paistella makkaraa. Nukkumaan päädyin todella aikaisin – etenkin yksin reissatessa jää tekemiset pimeän tultua vähiin.
PÄIVÄ 2: PITKÄJÄRVI – OLHAVA 25.0 KM
Pitkä päivä. Matkoslammen luksuslaavu. Kaunis pitkälampi. Matkantekoa metsäautoteillä. Vihdoin kansallispuistoon. Levoton yö.
Päivä 2. Kuljettu reitti (alku). (Klikkaa suuremmaksi).
Aikainen nukkumaanmeno tarkoitti sitä, että ylöskin tuli noustua suorastaan järjettömään aikaan – puoli viideltä. Myöhemmin kävi ilmi, että pitkäksi muodostuneen päivän kannalta varhainen liikkeelle lähtö oli paikallaan. Yö oli ollut todella lämmin – laavussa tuli nukuttua makuupussi auki. Aamupuurot ja mansikkasopat (kuivatuista mansikoista) keiteltyäni lähdin liikkeelle hämärän aikaan.
Pitkäjärven aamu.
Tuttua reittiä alkuun tallatessani sujui matka jouten. Pari kuikkaa uiskenteli arasti keskellä järveä jo suureksi kasvaneen jälkikasvunsa kanssa. Olisikohan kuikkapari menettänyt toisen poikasensa kylmän alkukesän myötä? Reitti kulki mukavasti rannan tuntumassa – kunnes se nousi metsäautotielle ja hakkuualueiden keskelle. Järven eteläpäässä reitti vei uudelleen rantaan. Pitkäjärven laavulta olisi ollut mahdollista suunnata myös radan yli itään, mutta olin katsonut etukäteen läntisen reitin kiinnostavammaksi.
Linkkumyllyn puronvarsi.
Olin huomannut laavulla, että matkalta löytyisi myös majoitusta tarjoava Linkkumylly (kartta), mutta ainakin Linkkumyllyn kahvila ja majoituspuoli oli lopettanut kesäisen toimintansa. Niinpä teitä pitkin tuli tässä vaiheessa lompsittua turhankin pitkään. Käväisin kuitenkin vilkaisemassa paikalla Pajulammelta Sarkaveteen laskevan puron reheväkasvuista vartta. Hetken huokaistuani suuntasin rautatien takaiselle reitille karttaan merkittyjä metsäautoteitä pitkin (kartta). Radan yli päästyäni oli varsinainen itäinen Mäntyharjun reitti (kartta) helppo löytää.
Matkoslampi.
Seuraava laavu, 
Matkoslampi, oli hienolla paikalla – pienen kalliojyrkän alla, ruskan väreihin pukeutuneen ja soistuvan lammen rannalla. Yllätyksekseni oli paikalle ennakkotiedoista poiketen rakennettu mukavannäköinen ja vieraski
rjan kiitoksista päätellen hyvät löylyt antava sauna! ”Luksuslaavuun” (kartta) kuului uudenkarhean saunan lisäksi rannalla kaikkien käytettävissä oleva soutuvene sekä aurinkokennoilla toimiva valaistus. Tavaroita pakatessani laavun ohitti yksittäinen maastopyöräilijä ja seuraavat kulkijat näin vasta illalla Olhavanvuorelle päästyäni.
Istutusmetsäkin voi olla toisinaan kaunis.
Pian Matkoslammen jälkeen oli edessä taas yli kahden kilometrin pätkä teitä pitkin. Samalla siirryin kuntarajan yli Mäntyharjun puolelta Kouvolaan. Olisin voinut hyvinkin oikaista Nuolniemen kylänraitin läpi, mutta kylätie (kartta) näytti kulkevan sen verran läheltä taloja, että päätin pysytellä reitillä. Takaisin metsään pääsin hiukan myöhemmin (kartta) – Haudankorven suon poikki.
Kohti Rahnamäen selännettä.
Suon ylitettyäni nousin kauniin saniasten peittämän laakson ja kalliojyrkänteiden välistä Rahnamäen päälle. Edessä oli jälleen kerran pätkä metsäautoteitä pitkin. Loppumatkasta päätin kuitenkin oikaista Kusjärven eteläpäädyn jyrkänteen kautta, mistä avautuikin komea näkymä järvelle (kartta). Pari mökkiä jouduin omilla poluillani kuitenkin kiertämään hiukan kauempaa.
Maisema alkoi nyt muuttua. Tämän sai viimeistään kokea korkean ja jyrkän Nuollammenvuoren päälle (kartta) noustessa. Repoveden kansallispuistolle tyypilliset jyrkät kallioiset mäet alkoivat yleistyä. Alkoi sataa. Luulin ehtiväni suojaan Pitkälammen laavulle (kartta, nykyisin purettu) kastumatta, enkä viitsinyt kaivella sadevaatteita esiin (tyypillinen aloittelijamainen virhe…). Sade tietenkin koveni. Pitkälammen keskellä sijaitsevalla kannaksella olevalle laavulle saavuttuani olikin syytä tehdä tulet ja aloittaa kuivattelu.
Pitkälammen laavu.
Sympaattinen laavu sijaitsi jyrkän kallioseinämän alla, rehevässä, joskin hiukan synkässä lahdenpohjukassa. Kuulemani mukaan on mahdollista, että laavu poistuu käytöstä lähitulevaisuudessa. Olin ajatellut alunperin yöpyä Pitkälammella, mutta sade ja varhainen lähtö saivat mieleni muuttumaan. Vaatteita kuivatellessa laskeskelin kilometrejä Olhavalle j
a päätin jatkaa vielä Repoveden kansallispuiston puolelle saakka. Loppumatkan reitti oli kaiken lisäksi nopea – kulkua metsäautoteitä pitkin viimeisiä kilometrejä lukuunottamatta. Iltaohjelmaksi olin jo ehtinyt suunnitella epäilemättä mielenkiintoisten Pitkälammen itärantojen kallioiden (kartta) koluamista, mutta tämä sai nyt jäädä. Laavulta lähdettyäni ja vielä märät vaatteet päälle puettuani jatkoin matkaani, ensin Pitkälamminvuoren päälle kiipeämällä.
Pitkälamminvuorella.
Päivä 2. Kuljettu reitti (loppuosa). (klikkaa suuremmaksi).
Sää poutaantui. Metsäautotiepätkästä ei ole jälkipolville paljonkaan kerrottavaa. Tietä pitkin jolkottelu oli melkolailla tylsää ja alueen hakkuista muistuttivat yhtälailla vastaan ajellut tukkirekka, kuin tukkipinot ja niiden vierellä seisonut 
metsäkonekin. Kansallispuiston (tarkasti ottaen puolet suojellusta alueesta muodostavan Aarnikotkan metsiensuojelualueen) rajalle saavuttuani maltoin sentään pitää pienen tauon pikataipaleellani. Tuntui hyvältä päästä Repoveden pikku hiljaa aarnioituvien metsien syliin sekä Repovedelle näkymät tarjoavalle Riuttanvuorelle (kartta).
Riuttanvuorella. Alhaalla siintää Repovesi.
Kartasta poiketen pysytteli polku jyrkänteiden päällä aina Olhavanvuorelle (kartta) saakka. Hyvä niin. Olhavan päälle oli vielä hiukan kiipeämistä ja matka alkoi jo painaa. Ennestään tuttuja, upeita näkymiä en Olhavalle jäänyt tällä kertaa pitkäksi aikaa ihastelemaan – tärkeämpää oli päästä laavulle vielä kosteita varusteita kuivattelemaan. Alhaalla lammella ui yksinäinen laulujoutsen. Venäläisperäinen lainasana olhava tarkoittaa rotkoa tai notkelmaa, jonka alla on vettä.
Olhavanvuorella.
Jyrkästi Olhavanlammelle laskeuduttuani suuntasin kaivon kautta laavulle (kartta). Kirkasta, raikasta kaivovettä oli vaihteeksi mukava hörppiä. Kaivolle parkkeeratut autot kummastuttivat – moottoriliikenne kun ei kansallispuistoissa ole sallittu muille kun Metsähallituksen huoltoajoille ja alueen läpi tonteilleen kulkeville harvoille mökkiläisille. Yllätyksekseni oli laavulle saavuttuani hiljaista. Olin odottanut tapaavani viimeistään laavulla muita kulkijoita – olihan sentään viikonloppu. Olin kuitenkin laavulla ainoa yöpyjä. Hyvältä (mutta vain kolmelle yöpyjälle riittävältä) laavulta on suora näköyhteys Olhavanvuorelle.
Päivä oli ollut pitkä. Olin kuitenkin kulkenut jopa yli puolet matkasta erilaisia hiekkateitä pitkin. Tämä onkin Mäntyharju-Repovesi -reitin suurin puute – aivan liian usein on reitti linjattu kulkemaan olemassa oleville teille – maisemallisesti hienompien polkujen, metsien ja vesistöjen varsien sijaan.
Olhavanvuoren kuuluisa jyrkänne (jyrkänteen alla kiipeilijöitä).
Heti alkuun laitoin tulet ja aloin kuivatella kamojani. Tämä oli helppoa, kun sain viritellä vaatteitani tulien ympärille vapaasti – muita retkeilijöitä häiritsemättä. Ennen pimeän tuloa oli vielä aikaa käydä läheisellä, kallion alla olevalla, yleensä kiipeilijöiden käyttämällä leiripaikalla – myös siellä oli autiota. Muutama kiipeilijä tosin viritteli köysiään kallioilla. Pimeän aikaan valaisi Olhavan leiriytymispaikkaa sentään kaksi otsalamppua.
Makuupussiin hyvissä ajoin vetäydyttyäni alkoi tapahtua. Ensin minut herätti kova pauke, jonka arvelin kuuluneen Repoveden kansallispuiston itäosissa olevalta Pahkajärven ampuma-alueelta. Hiukan myöhemmin rokki soi. Silloin ehdin jo ajatella, ettei metelin taustalla voinut ollut puolustusvoimat. Samaan aikaan laavun viereisellä pienellä tiellä kävi kova liikenne, joka kuitenkin (onneksi) hiljeni yön myötä. Olin ihmeissäni. Erilaisiin häiriöihin olen Suomen kansallispuistoissa törmännyt äärimmäisen harvoin. Myöhemmin sain kyllä kuulla, mikä mekkalan aiheutti.
PÄIVÄ 3: OLHAVA – LOJUKOSKI – LAPINSALMI 10.0 + 5.7 KM
Huippupäivä. Tyyneyttä ja rauhaa Kirnukankaalla - vilinää Lapinsalmessa. Katajavuoren hulppeat näköalat ja jykevä jyrkänne. Ketunlenkki.
Päivä 3. Kuljetut reitit. (Klikkaa suuremmaksi).
Aamuun h
eräsin jälleen hämärän aikaan – kaikesta huolimatta hyvin nukutun ja lämpöisen yön jälkeen. Päivän määränpää oli nyt Lapinsalmi, monien mutkien kautta. Aamupalan syötyäni suuntasin ensin Mustalamminvuoren näkötornille (kartta). Valoa oli kulkiessa sen verran, ettei otsalampulle ollut käyttöä.
Näkymät Mustalamminvuorelta Ruskiasalmeen.
Harmaan, vielä valkenevan päivän aamussa ja pienessä unenpöpperössä eivät maisemat vanhassa tutussa paikassa tehneet tällä kertaa kovinkaan suurta vaikutusta. Korkea näkötorni on joka tapauksessa ehdottomasti vierailun arvoinen paikka: Toisella puolella avautuu näkymät Ruskiasalmelle, toisella puolella nimensä mukaiselle Mustalammelle ja Olhavanvuorelle. Ruska ei täällä vielä värjännyt maisemaa, vaikka pientä yritystä oli jo ilmassa.
Ruskan pioneeri.
Pikainen visiitti Mustalamminvuorella vaihtui pian minulle ennestään tuntemattomiin ja suuren vaikutuksen tehneisiin polkuihin. Ensin suuntasin Valkjärven eteläpuolelle (kartta), josta löytyi yllätyksekseni hienoja lehtomaisia kankaita. Lumen 
painosta taipuneiden, riippamaisten ja kitukasvuisten metsälehmusten löytäminen oli pieni yllätys, vaikka lehmuksia toki kasvaa luontaisesti aina Kainuun rajoille saakka. Alkuun luulinkin löytäneeni pähkinäpensaita (ja innostuin turhaan) – sen verran erikoisennäköisiä roikkuvat lehmukset olivat. Eteläisessä Suomessa menestyvän pähkinäpensaan saapumista Repovedelle jouduttaneen odottamaan vielä jonkin aikaa.
Valkjärven sivuutettuani jatkoin kohti Kirnukangasta ja Kirnuhuokoa. Nyt sain kulkea lähes koko matkan korkeiden kallioiden ja jyrkänteiden päällä (kartta). Vaikka reitti oli merkitty, tuli merkkejä seurattua hiukan huolimattomasti. Pian huomasinkin joutuneeni jyrkänteen ja ylle kohoavan kallion väliin. Niinpä jouduin hiukan kiipeilemään, mikä hiukan horjuvilla jaloilla ja edellisestä päivästä väsyneenä oli suorastaan pelottavaa. Lopulta laskeuduin Kirnukankaan laavulle (kartta), jossa pidin pienen tauon ja kuvasin nimetöntä lampea. Paikan vieraskirjasta kävi ilmi, että laavulla oli ollut varsin vähän yöpyjiä.
Kirnukankaan nimetön lampi.
Kirnukankaan vier
essä, muutaman sadan metrin päässä on Kirnuhuoko (kartta), varsin näyttävä kalliojyrkänne, rotko ja lippaluola. Kirnuhuokoon sain laskeutua portaita pitkin – nyt kuivana olleen puron vierestä. Paikka toi väistämättä mieleeni Paistjärven Pirunkirkon. Tarinan mukaan on Kirnuhuoko ollut perinteinen ja suojaisa pontikankeittopaikka.
Kirnuhuoko.
Kirnuhuo´olta portaat johtivat korkean Hauklamminvuoren päälle (kartta). Jälleen kerran sai alkavaa ruskaa ihastella upealta näköalapaikalta. Alas jäävä soistuva lampi oli hiljainen. Mieli oli tyyni ja tyytyväinen – olin onnistunut mahduttamaan muutaman kilometrin taipaleelle melkoisen monipuolisen kattauksen Repoveden kaunista luontoa.
Hauklamminvuori.
Hauklamminvuorelta laskeuduin hiljalleen kohti Lojulampea, jolla sijaitsee paitsi Lojukosken nimeä kantava varauskota myös kaikille avoin nuotio- ja leiripaikka (kartta). Lojukoskelta löytyy myös kaivo. Repoveden yleisölle avoin alue päättyy Lojulampeen ja Pahkajärven ampuma-alueen suoja-alueeseen. Tämä muodostaa kansallispuiston pinta-alasta jopa kaksi kolmasosaa. Raja on merkitty puihin sinivalkoisin merkein.
Rauhallisella Lojukosken leiripaikalla laitteli aamiaistaan yksi venäläisperhe. Itse koskesta ei ole jäljellä enää muuta kun leveä, ruovikoituva uoma – koski on aikanaan perattu uittoja varten – Lojulammen ja Tervajärven yhdistävän lyhyen uoman yli on rakennettu silta. Lojukoskelta jatkoin pitkin Tervajärven ra
ntoja kohti Kuutinkanavaa. Matkalle osui muutamia vanhempien metsien peittämiä taipaleita sekä hakkuilta aikanaan säästynyt Tukkiniemi. Matkalla näin useita pelottomia punarintoja.
Pilvipeite alkoi hiljalleen rakoilla niin, että Kuutinkanavalle (kartta) päästyäni pilkahteli jo aurinko. Kuutinkanavassa oleva uittoränni on rakennettu alunperin vuonna 1912 ja entisöity parikymmentä vuotta sitten. Kuutinkanava on Lapinsalmen ja Olhavanvuoren ohella puiston keskeisimpiä vierailukohteita, minkä vuoksi täällä yleensä tapaa muitakin retkeilijöitä – niin nytkin.
Lounasta n
autiskelin Kuutinkanavan keittokatoksella nuoren pariskunnan hyvässä seurassa. Niin kun muulloinkin muita retkeilijöitä kohdatessa, oli nytkin hyvä vaihtaa kokemuksia. Pariskunta oli yhden yön reissulla, mikä riittääkin varsin hyvin Repoveden keskeisimpien ”nähtävyyksien” koluamiseen. Ennen lähtöäni kävin vielä vilkaisemassa Kuutinlahteen sortunutta kallioseinämää, jonka alta reitti aikanaan kulki. Nykyisin täytyy kallioiden päälle kiivetä kauempaa kiertäen tai hankalaa ja jyrkkää oikoreittiä pitkin (kartta).
Kuutinlahti.
Matka jatkui kohti Lapinsalmea (kartta). Päivä oli etenemässä hyvää vauhtia iltapäivän puolelle, mikä näkyikin kulkijoiden määrässä – matkalla tuli vastaan useita päiväretkelle ehtineitä, suuriakin seurueita. Lapinsalmella olikin päällä jo täysi hulina leirikoululaisineen. Kiirettä ei ollut, joten ennen leirin pystyttämistä join kahvit ja jututin vielä toistakin retkeilevää pariskuntaa.
Onnistunut tarppiviritelmä.
Hyvä leiriytymispaikka löytyi Lapinsalmen riippusillalle johtavien portaiden yläpäästä, jossa oli runsaasti hyviä teltan paikkoja. Leirin pystytyksessä meni aikaa tavallista kauemmin, sillä mukanani oli tällä kertaa pelkkä tarppi (laavukangas tai loue), jota en ollut vielä koskaan virittänyt yöpymistä varten. Erityisen tyytyväinen olin vasta toiseen, kahteen puuhun kiinnitettyyn viritelmään.
Katajavuori.
Aikaa oli kulkemiselle vielä hyvin runsaasti. Niinpä päätin suunnata Ketunlenkin puolikkaalle ja Katajavuorelle (kartta), missä en ollut aikaisemmilla Repoveden keikoillani vielä käynyt. Katajavuoresta muodostuikin yksi reissun kohokohdista – sen verran jykevä oli itse kallio ja se tarjosi erinomaiset näköalat viitisenkymmentä metriä kallion alapuolella olevalle Repovedelle. Katajavuoren päälle saa kavuta portaita pitkin. Itse en kuitenkaan malttanut pysytellä poissa niiden viereisestä, jyrkänteen alle rapautuneesta hankalakulkuisesta mutta kiintoisasta louhikosta.
Repoveden kansallispuistossa on jopa kaksikin kalliomaalausta, joista toinen sijaitsee Katajavuoren lähistöllä (kartta), Kuutinlahden suulla. Löppösenluolan kuluneista maalauksista (kuvia) on erotettavissa kämmenkuvia ja vino ihmishahmo. Myös Olhavanvuorelta on vastikään löydetty huonosti säilyneitä kalliomaalauksia (kuvia). Suomen kalliomaalaukset sijaitsevat useimmiten tärkeiden vesireittien varrella ja ne on tehty nuoremmalla kivikaudella – 7000-3500 vuotta sitten. Komeimmat maalaukset olen toistaiseksi nähnyt läheisellä Astuvansalmella sekä Suomussalmen Hossassa. Repovedeltä on löydetty yksi kivikautinen asuinpaikka, joka on Kapiaveden Sikoniemessä. Yksittäisiä kvartseja on löydetty myös Katajajärven rannoilta.
Repovesi.
Taivas oli vetäyty
nyt pilveen ja luvattu sade tuli lähes minuutilleen ennustetun mukaisesti. Sitä ei kuitenkaan kestänyt kymmentä minuuttia pidempään. Aivan ylimmäisellä kalliolla ollessani tarjoutui samaa matkaa kulkenut venäläisseurue ottamaan minusta kuvan – niinpä sainkin kunnon pönötyskuvan Katajavuoren päältä. Sateen jo tauottua ja hiukan eväitä naposteltuani lähdin laskeutumaan kohti Katajajärveä (kartta).
Katajajärvellä.
Sää pouta
antui nopeasti raikkaaksi ja kirkkaaksi syyspäiväksi. Niinpä istahdin hetkeksi vielä Katajajärvenkin rannalle. Paikalle asetetun opaskyltin mukaan on järvestä kairattu pohjasedimenttejä, joista löytyy runsaasti katajan siitepölyjä. Karjatalous ja maanviljely saapuivat alueelle nuoremman kivikauden lopussa ja pronssikauden alussa. Tällöin maisema muuttui avoimemmaksi – samalla myös kataja yleistyi.
Katajajärveltä ei 
matkaa Lapinsalmelle ollut enää kun kuutisensataa metriä. Matkalla oli kuitenkin vielä yksi kiintoisa kohde – pienialainen myrskytuhoalue. Tuhoalueen ja lahoavan puun merkitys konkretisoitui paikan ohittaessani varsin hienolla tavalla: Paikalta etsi syötävää aina yhtä sävähdyttävä palokärki.
Lapinsalmen riippusillalla riitti ylittäjiä.
Lapinsalmelle palattuani tapasin mm. Repovedellä erilaisia retkiä järjestäviä Seikkailuviikarin ja Tervarummun luontomatkailuyrittäjiä. Opastettavan ryhmän keskittyessä ruokailuun jäi oppailla aikaa myös jutusteluun. Niinpä myös Olhavan öisen mekkalan arvoitus selvisi: Lähellä Olhavaa oli järjestetty äänekkäät sikajuhlat ilotulituksineen. Matkalla kohtaamani ja hätäisesti tunnistamani ”pähkinäpensaatkin” tarkentuivat jutustellessa nuoriksi lehmuksiksi. Kun vielä retkiryhmälle illalliseksi tarjottua loimulohta riitti minullekin, oli lyhyt tapaaminen Repoveden alueen hyvin tuntevien oppaiden kanssa erittäin mieluisa.
Ennen pimeän tuloa oli aikaa vielä yhdelle lenkille. Niinpä suuntasin Ketunlenkin toisellekin puolikkaalle – kohti Määkijänniemeä. Tälle lenkille tuli mittaa reilu kolme kilometriä. Reitin yksi näyttävimpiä kohtia on rantaan ulottuva Terrivuoren kalliojyrkänne (kartta), joka muuttaa polun kapeaksi väyläksi Kapiaveden ja jyrkänteen väliin. Mietin kovasti, että mahtaakohan polku jäädä erityisen korkean veden aikaan kokonaan veden alle? Parisataa metriä pitkä ja nelisenkymmentä metriä korkea jyrkänne on joka tapauksessa vaikuttava ja näköalat sen päältä arvatenkin komeat.
Terrivuori. Komeita kallioseinämiä Repovedellä riittää.
Jyrkiltä kallioilta polku johdatteli Määkijänniemeen, joka poikkeaa muusta Repovedestä paitsi kallioperältään, myös kasvillisuudeltaan. Määkijäniemen metsät lienee hakattu vain vähän ennen kansallispuiston perustamista vuonna 
2003, joten Määkijänniemessä on varsin terhakas istutusmännikkö. Nyt nuorta männikköä on ennallistettu kulotuksin. Lähes kaikkialta veden ympäröimä niemi onkin tähän erinomainen kohde ja kasvillisuutta on poltettu hyvin suurelta alalta. Repoveden kansallispuisto jakaantuu kallioperältään kahteen osaan, joiden raja kulkee Kapiaveden ja Lapinsalmen kautta. Kulutusta kestäneet pohjoiset mikrokliinigraniitit ovat kestäneet paremmin kulutusta kuin nuoremmat, eteläosien rapakivialueet. Täällä maasto on huomattavasti loivapiirteisempää.
Määkijänniem
en nimi ei mitä ilmeisimmin viittaa lampaisiin, vaan nimi Mäkienniemi lienee vääntynyt eteläsavolaisten suussa Määkijänniemeksi. Niemen päässä (kartta) on salmen ylittävä vetolautta, jolle samaan aikaan sattui myös nuori naiskolmikko. Yksissä tuumin saimme vedettyä lautan salmen yli helposti. Kovalla tuulella saattaa lautan vetäminen käydä yksin melko raskaaksi.
Loppumatka sujui ennallistamattomassa ja tasaikäisessä männikössä kulkien. Törmäsin matkallani vielä oravaan, jolla oli suussaan linnunpoikanen! Vuodenajan huomioonottaen ajattelin nähneeni väärin, mutta tälle löytyi loppujen lopuksi myös selitys. Lapinsalmen sillankin pääsin vielä ylittämään. Sillan kaiteeseen on ripustettu lukuisia lemmenlukkoja ikuista r
akkautta todistamaan. Edellisestä vierailusta oli jo aikaa, eikä lukkoja vielä tuolloin ollut muutamaa enempää. Ehkäpä lukkojen lisääntyminen on merkki siitä, että myös rakkaus maailmassa on lisääntynyt.
Kuulin vielä illalla nuotiolla istuessani, että Lapinsalmen parkkipaikalle (kartta) on avattu pieni kioski. Karkinhimo iski välittömästi, joten vielä viimeisen iltalenkin tein makeanhimon vallassa puolijuoksua. Syksyisin vain viikonloppuisin auki oleva kioski oli juuri menossa kiinni – karkkini kuitenkin sain.
Rauhallinen ilta Lapinsalmessa.
PÄIVÄ 4: LAPINSALMI – MAANTIE 4.6 KM
Kirkas ja kuulas aamu. Elvingin torni.
Päivä 4. Kuljettu reitti. (Klikkaa suuremmaksi).
Yöpyjiä oli Lapinsalmessa ainoastaan pari seuruetta – yksi pariskunta pienen lapsensa kanssa sekä pieni joukko motoristeja telttasaunoineen. Päivän vilinästä ei ollut tietoakaan. Lapinsalmen nuotiolla illalla pysähtynyt nuori partiolaiskolmikkokin jatkoi yöksi Määkijänniemeen.
Aamu aukeni kirkkaassa säässä.
Viimeisen päivän ohjelmassa oli pelkästään kävely tienvarteen, josta sain kaverikyydin takaisin Helsinkiin. Kirkkaan aamun jälkeen alkoi taivaalle kerääntyä ensin sumupilviä, sitten myös kumpupilviä. Kaunis poutasää joka tapauksessa jatkui.
Päätin kä
ydä vielä vilkaisemassa matkalle osuvaa Elvingin näkötornia, joka oletukseni mukaisesti oli kuitenkin aikaisena sunnuntaiaamuna kiinni. Näkötornin (kartta) on 1900-luvun alussa rakennuttanut kartanonherra Elving palovartiointia sekä luvattoman kalastuksen ja metsästyksen valvontaa varten. Torni on kunnostettu ja avattu sen jälkeen matkailukäyttöön. Kansallispuiston rajojen ulkopuolella tuli vastaan tuikitavalliset hakkuaukeat. Nämä muistuttivat jälleen kerran hyvin siitä, miksi on tärkeää, että osa metsistämme on suojelun piirissä. Pian olin maantiellä ja reissuni oli ohi.
LOPUKSI
Repoveden vasta vuonna 2003 perustettu kansallispuisto oli jälleen hieno kokemus. Erityisen tyytyväinen olin käytyäni kansallispuistossa uusissa paikoissa, niin Katajavuorella kun Kirnukankaallakin – molemmat tekivät suuren vaikutuksen. Olin myös tyytyväinen yhtenä yönä testaamaani tarppiviritelmään. Voi hyvinkin olla, että alan siirtyä ainakin osalla reissuistani ”tarppimieheksi” (lisävarusteeksi täytyy toki hankkia kesäkeleillä hyttysiltä suojaava rankinen).
Mäntyharju-Repovesi -reitti oli sen sijaan jonkinlainen pettymys, vaikken kartan perusteella kovin suuria odottanutkaan. Mieleen toki jäi muutama erityisen kaunis paikka, kuten Pitkäjärvi ja Pitkälampi sekä erinomaiset laavut. Itse reittilinjaus oli monine tiepätkineen kehnonpuoleinen. Olenkin melkolailla varma, että reitti soveltuu paremmin maastopyöräilijöille, joissa nopeat tietaipaleet eivät aiheuta samanlaista apatiaa kun kävelijöille. Eipä ollutkaan ihme, että ainoat reitillä tapaamani retkeilijät olivat liikkeellä maastopyörillä.
Jutun kuvat kirjoittajan ottamia lukuunottamatta kuvia, joissa itse kirjoittaja esiintyy. Niistä kiitos kuuluu matkalla tapaamilleni nimettömille retkeilijöille.
Blogin kirjoittajalta:
NUUKSION RETKEILYOPAS (2018), REPOVEDEN RETKEILYOPAS (2020), HOSSA JA KYLMÄLUOMA (2021) JA POHJOIS-LAPIN RETKEILYOPAS (2023 – UUTUUS!)
MUKANA KULKENUT PAPERIKARTTA:
Repovesi ulkoilukartta 1:20 000.
Printit Retkikartasta (Paikannimihaku: Mäntyharju).
ALUEEN DIGIKARTAT NETISSÄ:
Mäntyharju-Repovesi -reitin kartta.
Retkikartta (Paikannimihaku: Repovesi).
Repoveden yleiskartta ja palvelut.
MUUTA:
Mäntyharju-Repovesi -reitin nettisivut.
Repovesi – pieni retkiopas ja kartta 1:15 000.
Kuvien ja sisällön kopiointi luvatta kielletty.
VAELLUSJUTUT | Retkiä. Vaelluksia. Reittejä. 