KEVÄTVAELLUS: NUUKSIO 15.-16.4.2016

REITTI: Haltia - Romvuori - Mustalampi - Kolmoislammit - Holma-Saarijärvi - Soidinsuo - Holma-Saarijärvi - Siikaranta 16.5 km (+ 1.1 km) 

VAELLUSKAVERIT: - 

HUIPUT: Lintuja siellä ja täällä. Keväisten purojen solinaa. Kaakkurin huuto. Illan ja aamun aurinko. Soidinsuon joutsenpari. 

ERIKOISTA: Paljon poluttomia taipaleita.

ALUKSI

Tällä kertaa suuntasin Nuuksion kansallispuistoon minivaellukselle teltan kanssa. Tarkoitukseni oli viettää yksi yö Holma-Saarijärvellä (kartta). Nyt kiertelin itselleni vielä osin tuntemattomissa paikoissa, silti aivan Nuuksion ytimessä. Suunnitelmaani kuuluivat niin Romvuori (kartta) kuin Soidinsuokin (kartta), jossa toivoin kuulevani soitimella olevien teerien pulputuksen. Pulputuksen kyllä kuulin, mutta ihan toisaalla kuin olin kuvitellut. Keväistä luonnon heräämistä oli ilo seurata. Muuttolinnut olivat palanneet, niitä oli kaikkialla ja laulukonsertti oli korvia huumaavaa.

Nuuksioon menin ja sieltä myös tulin pois Espoon paikallisbusseilla. Haltian suuntaan kulkevat Espoon keskuksesta bussit 245 ja 245K (reittikartta ja aikataulut). Kesäisin bussi kulkee Kattilaan, Nuuksion pohjoisosiin saakka. Siikarannasta pääsee Leppävaaran asemalle busseilla 238KT ja 238T. Läheiselle Siikajärvelle ja -niemelle kulkevat bussit 238, 238B, 238K ja 238KB.

PÄIVÄ 1: HALTIA – HOLMA-SAARIJÄRVI 13.3 + 1.1 KM

Uudella yhdyspolulla. Jäähelmiä ja kevään kukkia. Rauhoittuminen Romvuorella. Isoja lintuja: Mustalammen kanadanhanhet ja Soidinsuon joutsenet. Harhailua. Soidinsuon aurinko. Kaunis ilta Holma-Saarijärvellä.

Päivä 1. Haltia – Soidinsuo – Holma-Saarijärvi (klikkaa suuremmaksi).

Bussista hyppäsin pari pysäkkiä Haltian luontokeskuksen jälkeen. Uusi yhdyspolku Haukkalammen ja Haltian välille on rakennettu vasta pari vuotta sitten. Tätä polkua lähdin alkuun seurailemaan. Polun pää (kartta), tarkasti ottaen tien ylityskohta, löytyi helposti, sillä yhdyspolku on iso, sorattu ja merkitty.

Metsäliekosammal.

Heti alkuun teki uuden polun linjaus vaikutuksen – ensimmäiset askeleeni sain astella komeassa haavikossa. Krokotiilikaarnaisten ja järeiden haapojen tyviosat olivat kauniiden suikertavien metsäliekosammalten peitossa.  Matka jatkui kosteammalle pitkostetulle pätkälle, jossa talven viimeiset lumet vielä odottivat sulamistaan.

Yhdyspolulla.

Uusia retkeilyrakenteita reitillä edustivat rautaiset portaat (kartta), jotka johdattivat jyrkän kukkulan laelle. Mäeltä löytyy Pitkäjärvelle avautuvia näköalapaikkoja. Uusiin Metsähallituksen kokeilemiin rautaisiin retkeilyrakenteisiin olen suhtautunut varauksella, mutta hyvin näyttivät uudet harjateräksestä valmistetut portaat maisemaan istuvan. Kukkulalta laskeuduin jyrkästi Nuuksion Pitkäjärven rantaan. Kaunis Pitkäjärvi oli vapautunut jäästä vastikään ja maisemat kohti Romvuorta olivat rauhoittavat. Yllättäen kuulin täällä sen teerien pulputuksen, jota olin reissultani lähtenyt hakemaan. Pulputuksen tarkkaa suuntaa en tosin pystynyt paikallistamaan.

Nuuksion Pitkäjärvi ja Romvuori.

Matka jatkui kohti Pitkäjärven pohjoispäätyä, mistä löytyi näyttävä keväinen  puroputous jäähelmineen. Täältä sain myös bongattua kevään ensimmäiset sinivuokot ja leskenlehdet.  Reissuni oli alkanut äärimmäisen hyvin ja tässä kohtaa on jo syytä kiittää Metsähallituksen luontopalveluja erinomaisesta yhdyspolun linjauksesta: Se toimii. Näkemistä tällä osuudella riittää ja maasto on mukavan vaihtelevaa.

Sinivuokot kukassa. Leskenlehti pakkayöstä supullaan.Jäähelmiä.

Pienen hiekkatien (kartta) saavutettuani olin suunnitellut suntaavani kohti Romvuoren kallioita suorinta reittiä pitkin. Vastaani tullut Yksityisalue-kyltti ei yllättänyt. Hetken aprikoituani päätin taivaltaa tietä pitkin, sillä tie ei matkallani Romvuorta kohti johtanut kuitenkaan suoraan piha-alueille. Metsän puolelle pääsin nopeasti, jyrkkiä kallioita pitkin kiipeillen. Kapeita niittyjä ylittäessäni törmäsin pyypariskuntaan, joka rapisteli pensaikossa.

Romvuorella.

Kallioiden päälle kiivettyäni aloin seurata polveilevaa jyrkännettä. Vastaan tuli niin kauniita kääpiä kuin viimeisiä sulamisvesiään laskevia  purojakin. Näkymät jyrkänteiltä olivat melko peitteiset. Niinpä yhä parempia ja parempia näkymiä etsiessäni aloin jo hiukan tuskastua kuntoiluksi muuttuneeseen kävelyyn. Kunnollisia polkuja ei täältä löytynyt – pieniä ja helposti hukkuvia polunpätkiä kylläkin. Niitä välillä seurailin ja välillä hakeuduin jyrkänteen reunalle näkymiä kurkkimaan. Lopulta tulin siihen tulokseen, etteivät näkymät enää paremmiksi muuttuisi ja päätin istahtaa tauolle – nyt oli hiki jo päässä. Sopiva kallio jäkälineen löytyi Romvuoren eteläpäästä (kartta), missä jyrkänne hetkeksi katkeaa. Täältä näkyivät niin Haltia kuin Solvallan pienet laskettelurinteetkin. Selvää on, että näköalat esimerkiksi Haltialta Pitkäjärven yli Nuuksion metsiin ovat huomattavasti kiehtovammat kuin Romvuorelta, josta näkee rakennetun Pitkäjärven puoliskon. Taukopaikalta löytyi erityisen kauniita palleroporonjäkäliä.

Paikka rauhoittumiseen.Palleroporonjäkälät.

Aurinko lämmitti ja muuttomatkoiltaan saapuneet peipot lauloivat vierelläni. Taivas vetäytyi pilveen, peipot hiljenivät, eikä aurinko tullut esiin vasta kuin illemmalla – Soidinsuon reunamilla istuskellessani. Alkoi tulla vilu ja lähdinkin etsimään karttoihin merkittyä, Valklammelle johtavaa polkua hiukan lännen suunnalta (kartta).

Kallioiden yli.

Helppokulkuisessa maastossa karujen kallioiden yli kulkiessani törmäsin uuteen sammaltuttavuuteen, nukkaiseen kalliotiera-sammaleen. Pian löytyi hakemani polkukin. Se vei minut muutaman kostean suopainanteen läpi aina Valklammelle (kartta) saakka. Täällä päätin poiketa polulta rantaan – mikä kannattikin: Valklammen jyrkät rantakalliot ja vielä rannassa lojuva jääpeite tekivät paikasta erityisen kauniin.

Valklammen kalliot alta ja yltä.

Kiipeilin vielä kallioiden päälle, ennen kuin jatkoin kohti Mustalampea ja yhtä Nuuksion suosituimmista nuotiopaikoista.  Polku löytyi uudelleen ja nyt se laajeni leveäksi uraksi ennen laskemistaan Mustalammen itäpäähän (kartta). Leveydestään huolimatta polkua ei löydy ulkoilukartoilta. Kuusikossa kulkiessani sain taas kerran todeta, että rahkasammalet äärettömässä vihreydessään ovat upeita. Mustalammenkin rantoja reunusti vielä ohut jääpeite.

Mustalampi.

Mustalammen pohjoisrannalta löysin merkityn reitin polut (osa lyhyttä Punarinnankierrosta), jotka johdattivat minut nuotiopaikalle. Nuotiopaikan savut olin haistanut jo kaukaa. Tulet odottivat siis valmiina. Makkaroiden käristymistä odotellessa oli hyvä kuvata kaunista lampea ja jututtaa tulilla ollutta nuorta paria. Lammen kanadanhanhet olivat saapuneet etelästä ja ne olivat yhtä kesyjä kuin ennenkin. Alkumatkaan oli mennyt aikaa varsin runsaasti, joten pidempi tauko oli paikallaan.

Täh? Ei herkkuja!?!!??Keväinen Mustalampi ja sen kuuluisat turvelautat.Kasvun paikka.

Mustalammelta löytyy parikin katoksellista nuotiopaikkaa (yksi ilman) sekä mahdollisuus leiriytymiseen. Jatkoin kuitenkin kohti Holma-Saarijärveä, jonne päätin leiriytyä. Ajattelin jatkaa nyt merkityillä ja kovin kuluneilla reiteillä (Haukankierroksen ja Korpinkierroksen polut). Kolmikulmalammelle (kartta) saavuttuani tartuin tilaisuuteen kävellä pienempää polkua, joka kulki lammen rannassa. Sitä seurailin niin innokkaasti, että lopulta päädyin sen eteläiseen kulmaan (luulin olevani lammen luoteisnurkassa). Oli aika kävellä harhaan. Harpoin aikani, kunnes vastaan tuli ”väärä” lampi. Hetken ihmeteltyäni tajusin kävelleeni etelään Kolmoislammille (kartta) saakka.  Näitä harhailuja tekee yksin ihan mielellään. Sen sijaan jos perässä seuraa letka, kartta ja kompassi ovat omassa kädessä, joutuu väistämättä noloon tilanteeseen…

Suopursut Kolmikulmalammella.

Keskimmäisen Kolmoislammin rantoja tutkiessani löysin etsimäni – talvenylisiä karpaloita. Maistui. Nyt oli sitten suunnattava metsätaipaleelta Kukkoilanmen kautta takaisin Korpinkierroksen leveille poluille (kartta).

Nämä karpalot meni parempiin suihin.

Holma-Saarijärvelle harpoin reippaasti. Siellä tarkastin tilukset ja mietin, miksiköhän sinne edes menin, tarkoituksenani kun oli kantaa rinkkaa koko päivä mukanani. Kaipa pieni harhailu sekoitti sen verran päätäni, että unohdin jo syöneeni Mustalammella… Holma-Saarijärveltä löytyy kaksikin leiripaikkaa sekä laavu – kaikilla on myös nuotiopaikat asiaankuuluvine varustuksineen. Pienen välipalan jälkeen suuntasin siis takaisin – nyt kohti minulle tuntematonta Soidinsuota.

Hetken Korpinkierrosta seurailtuani suuntasin Kolmoislammilta länteen johtavalle polulle (kartta). Rannan tuntumassa kulkevalta polulta poikkesin pian kauniin lampien välisen kannaksen (kartta) kautta kohti etelää.  Kannaksella oli laiton nuotio- ja leiripaikka. Sitä en kauaa harmitellut, vaan kuvasin jo pölyttämään ehtinyttä tupasvillaa ja aiemmin katsastamatonta Poro-Kolmoislampea. Nuuksion lampibongaus (jota joutessani harrastan) on ihan oma lajinsa, sillä kansallispuistossa ja sen läheisillä ulkoilualueilla on kaikkiaan yli sata lampea tai järveä.

Poro-Kolmoislampi.Läntinen Kolmoislampi oli vielä osin jäässä.

Poro-Kolmoislammelta lähtiessäni ylitin pienen suopätkän ja nousin ylös jyrkän rinteen päälle. Etsimäni polun (kartta) löysin nopeasti. Hipsin sitä pitkin hetken kohti länttä ja suuntasin sitten kohti tavoittelemaani Soidinsuota ja suota kohden pistävää ”niemeä”.

Teerien pulputusta ei kuulunut – ne olivat jossain muualla. ”Niemennokassa” (kartta) oli hyvä pitää pientä taukoa kivellä istuskellen.  Mietin samalla, jättäisinkö suon kiertämisen väliin, mutta suon toisella laidalla (ja kartalla) näkyvät kalliot olivat liian houkuttelevia. Vierestä lensi kaiken lisäksi hyvin matalalla laulujoutsenpari, joka selvästikin oli laskeutumassa jollekin suon lukuisista lampareista. Joutsenia piti päästä katsomaan hiukan lähempää.

Punertavat rahkasammalet.Soidinsuon pohjoislaidalla.

Suon pohjoisreunaa seuraili pieni, mutta selvä ja mukava polku. Nimensä perusteella lienee Soidinsuo ainakin joskus ollut teerien (mukana ääninäyte) soitimen pulputuksen lähde. Mietiskelin lintujen puuttumista. Soitimensa ne lienevät löytäneen nyt jostain muualta. Teerien pulputus kuuluu kauas – jopa kilometrien päähän – silloin kun soidin on kiivaimmillaan. Metsäkanalintujen kannat ovat Suomessa joka tapauksessa heikentyneet ja kaupunkiin palattuani luinkin, että kuluva vuosi oli ollut niiden kannalta erityisen heikko.

Soidinsuon joutsenpari.

Laulujoutsenet olivat todellakin laskeutuneet, mutten niitä viitsinyt uteliaisuudellani suuremmin häiritä. Joutsen on nykyisin jo niin yleinen, että niitä näkee yhtenään. Toisaalta joutsenen näkeminen luontaisessa pesintäympäristössään säväyttää aina. Se, että pesiikö joutsenpari juuri täällä, ei tietenkään ole varmaa.

Käkkärämännyt suon yllä.

Kiipesin suon etelälaidan kallioille, josta avautuikin aika-ajoin hyvät näkymät suolle. Kunnon polkuja ei kallioiden näköalapaikoilta löytynyt, mutta nyt olivat näkymät jo sellaiset, että ne vaativat rauhoittumista paikalleen (kartta). Joutsenten puuhiakin pääsin  seuraamaan ylhäältä päin. Lähtöä tehdessäni alkoi aurinko pilkahtelemaan värjäten suon kauniin kullanhohtoiseksi.

Soidinsuo.

Päivän aikana kulkemani poluttomat taipaleet vaativat veronsa ja kallioilta laskeuduttuani alkoi jalka painaa. Matkaa Holma-Saarijärven leiripaikalle ei kuitenkaan ollut paria kilometriä enempää. Takaisin pääreitille pääsin löytämiäni pieniä polkuja pitkin. Polku suureni, vauhti kiihtyi ja sään selkeneminen pilvisen iltapäivän päätteeksi kohensi mieltä. Keski-ikäisissä ja vehreissä kuusimetsissä käveleminen tuntui hyvältä. Ohitin jälleen Kolmoislammit pientä puusiltaa pitkin, kuvasin ilta-auringon värjäämää metsää, sen pohjalta pungertavia rahkasammalia ja astelin lopulta Holma-Saarijärven saareen (kartta) – toiselle sen kahdesta leiripaikasta. Nyt en ollut enää yksin, sillä paikalle oli asettumassa myös muita yöpyjiä.

Kaksi rahkasammalta: Okarahkasammal ja korpirahkasammal.

Telttaa pystyttelin huolella hetken muita yöpyjiä jututettuani ja hiukan välipalaa nautittuani. Pilkoin myös puita valmiiksi iltatulia varten. Illasta oli tulossa kaunis ja päätinkin kävellä lyhyen lenkin Holma-Saarijärven ympäri (noin 1.1 km). Laskeskelin, että Holma-Saaarijärvellä olin ollut yötä viimeksi noin kahdeksan vuotta sitten. Holma-Saarijärven sijaan olen suosinut telttaillessani yleensä hiukan rauhallisempaa Iso-Holman (kartta) leiripaikkaa.

Leiripaikka Holma-Saarijärven saaressa.

Myös järven toisella puolella olevalla leiripaikalla oli yksi  teltta pystyssä. Ilta oli selkenemässä ja järvellä uiskenteli yksinäinen telkkäkoiras, joka jo aamuun mennessä näytti löytäneen kumppaninsa. Telkkä sukelteli innokkaasti sulilla vesillä, nousten välillä lentoon ja palaten omalle apajalleen. Telkän siipien omalaatuista ja suomalaisille järville niin ominaista viuhunaa oli hauska kuunnella. Aamuun mennessä oli järvelle ilmaantunut myös sinisorsapari.

Kaunis ja selkenevä ilta Holma-Saarijärvellä.

Loppuilta meni nuotiolla istuskellessa ja muiden retkeilijöiden kanssa jutellessa. Eväät (halumia, T-luupihviä, parsaa…) näyttivät naapureillani olevan ”hiukan” parempia kuin itselläni (grillimakkaraa), mistä saimmekin vitsejä väännetyksi. Erilaisten retkeilykokemusten vaihto on joka tapauksessa aina antoisaa. Hämärän saapuessa oli saaressa pystyssä kolme telttaa ja laavultakin kuului ääntä. Oli viikonloppu, mutta leiriytyjien näinkin suuri määrä ehkä yllätti – elettiinhän kuitenkin vasta alkukevään viileitä öitä. Kesäviikonloppuisin tälläkin leiripaikalla varmasti riittää kuhinaa ihan toiseen malliin.

Päivän päätös.

Tunnelmallisella iltanuotiolla.

PÄIVÄ 2: HOLMA-SAARIJÄRVI – SIIKARANTA 3.2 KM

Lintujen aamukonsertti. Kaakkurit ovat saapuneet! Pakkasyö ja aamun usvaa. On metsiä ja "metsiä". Kohti kaupunkia.

Päivä 2. Holma-Saarijärvi – Siikaranta (klikkaa suuremmaksi).

Tyyni aamu. Naapurit.

Toiseen päivään heräsin jo viiden aikaan. Illalla nukkumaan mennessä hiukan harmitti, sillä Nuuksion yllä lentävät ja Helsinki-Vantaalle laskeutuvat koneet pitävät melkoisesti ääntä. Tätä kuunnellessa alkoi myös Turun moottoritieltä kuulunut humina häiritä. Aamun usvaa, järven sorsien puuhia katsellessa ja lintujen laulua kuunnellessa nämä ikävyydet kuitenkin unohtuivat nopeasti. Kaakkuri tuntui saapuneen – sen kova mekastus kuului jostain kaukaa. Rannalla pomppi laulurastas. Sinisorsaparia näytti vahtaavan yksi kilpakosija. Aamutulet luonnollisesti tein – sää oli kirkas ja mukavan kirpeä.

Sorsapari ja taustahämyissä kuumottava kilpakosija.

Leirini purin hitaasti, eikä kiirettä ollut. Lopulta kuitenkin olin valmis talsimaan muutaman kilometrin matkan bussipysäkille Siikarantaan. Lähdin liikkeelle ajoissa, sillä ajattelin mahdollisen teerien pulputuksen kuullessani poiketa vielä Soidinsuon laidalla.  Pulputusta ei kuitenkaan kuulunut, joten matkaani ei tullut suurempia mutkia.

Aamun aurinko.

Oikaisin reitille mönkijällä kuljettua huoltoreittiä pitkin (tätäkään isoa polkua ei löydy kartalta). Raikkaassa aamussa käveleminen tuntui hyvältä. Matka jatkui kohti Kolmoislampia (kartta) tunnelmallisissa kuusimetsissä kulkien ja sammalia kuvaten.

Aamuiset Kolmoislammit.

Loppupätkän Siikarantaan (kartta) ja bussin päätepysäkille sain kulkea tylsien, vanhojen talousmetsien läpi. Ero edeltäviin ja hiukan vanhempiin kuusimetsiin oli silmiinpistävä. Nämäkin mäntymetsät kuuluvat nykyisin kansallispuistoon, joten ne saavat palautua luonnontilaisiksi ajan myötä rauhassa. Istutetun männikön alta puskeekin jo terhakkaita kuusentaimia.

Vanhaa talousmetsää Nuuksion eteläreunalla.

LOPUKSI

Tällä kertaa tuli kuljeskeltua erityisen paljon poluttomilla taipaleilla, vaikka liikuinkin aivan Nuuksion ytimessä ja sen suosituimmilla seuduilla. Siksipä en muita kulkijoitakaan juuri nähnyt leiri- ja nuotiopaikkoja lukuunottamatta.  Reittivalinnat olivat suhteellisen onnistuneita joskin hiukan raskaita koko ajan rinkka selässä liikkuessa. Sekä Romvuori, mutta ennen kaikkea Soidinsuon eteläpuoliset kalliot olivat vierailun arvoisia paikkoja näköaloineen. Uusia lampia tuli taas bongattua ja erikoisella Mustalammellakin oli taas mukava käydä.

Pikästä aikaa olin Nuuksiossa liikkeellä teltan kanssa. Holma-Saarijärven suosio näin varhaisella keväällä jossain määrin yllätti. Jutustelu leirinuotiolla toisten retkeilijöiden kanssa oli mukavaa – niin kuin aina. Leiripaikka noin muuten osoittautui laskeutuvien ja nousevien lentokoneiden vuoksi makuuni turhankin meluisaksi. Kultaako aika muistot, olenko tullut herkkäkorvaisemmaksi, oliko tyyni ilma kauka kantautuviin ääniin syynä vai onko lentoliikenne entisestään lisääntynyt? En tiedä. Aamulla lentomelun korvasi lintujen väsymätön laulu. Niin oli paljon parempi. Yleensä olen telttayöni Nuuksiossa viettänyt muutaman kilometrin pohjoisempana, Iso-Holmalla, enkä silloin vastaavaa lentomelua muista kuulleeni. Tätä tietenkin täytyy taas jatkossa kokeilla.

---

Jutun kuvat kirjoittajan ottamia.

Blogin kirjoittajalta:

NUUKSION RETKEILYOPAS (2018) ja KARTTA (1:15 000) SEKÄ UUSI REPOVEDEN RETKEILYOPAS (2020)

 

 

 

ALUEEN DIGIKARTTA NETISSÄ:

Retkikartta (Paikannimihaku:  Nuuksion kansallispuisto).

Kansallispuiston yleiskartta ja palvelut.

Kuvien ja sisällön kopiointi luvatta kielletty.

Advertisement

KEVÄTVAELLUS: NUUKSIO, VAAKKOI JA PIRTTIMÄKI 1.-2.4.2016

REITTI: Mustasilta - Vaakkoi (+ Suolikas ja Saaren Musta) - Vääräjärvi - Lippukallio - Pääskyskallio - Hynkänlampi - Pirttimäki 18.9 km (+ 9.9 km) 

VAELLUSKAVERIT: - 

HUIPUT: Keväiset purot! Erämaiset järvet: Suolikas ja Vääräjärvi. Palokärjet kaikkialla. Kevääseen heräilevä luonto. Sammal- ja jäkäläbongaus. Lippukallion lohkareikot. 

ERIKOISTA: Heikot kevätjäät ja pilkkikauden päättäjäiset.

ALUKSI

Kevät kutsui kauden ensimmäiselle vaellukselle – minivaellukselle Nuuksioon. Nuuksion kansallispuiston ohella tuli tällä kertaa liikuttua myös Vaakkoin ja Pirttimäen ulkoilualueilla. Molemmat sijaitsevat aivan Nuuksion kansallispuiston kyljessä. Yöni  vietin Helsingin Ladun jäsenille tarkoitetulla eräkämpällä, Vaakkoin lammen rannalla.

Mustasillan bussipysäkiltä alkanut retki suuntautui ensin Vaakkoille, sitten päiväkävelylle Suolikkaan järven ympäri. Perinteiseksi muodostunut iltakävely tuli tehtyä Saaren Mustalle. Toisena päivänä vaelsin Vääräjärven ja Lippukallion kautta Hynkänlammelle. Reissu päättyi munkkikahville Pirttimäen ulkoilumajalle ja Bodomjärven rantaan. Reittivalinnat olivat tälläkin kertaa onnistuneita, vaikka lumiset korpinotkelmat ja jäiset kalliot tekivät kävelyn pienen rinkan kanssa aika ajoin melko raskaaksikin.

Vaakkoin ulkoilualueille sekä Nuuksion pohjoisosien lähtöpaikoille pääsee kätevästi seutuliikenteen busseilla 345 (Luukin kautta joka päivä Mustasiltaan tai Rinnekotiin) ja 346 (arkisin Espoon ja Vihdin rajalle saakka). Vanhaa Porintietä pitkin kulkee myös kaukoliikenteen busseja (Matkahuollon aikataulut), joita voi käyttää liikkumisessa hyväkseen. Pirttimäen (Kunnarlan) ja Espoon keskuksen välillä liikennöi  bussi 246.

PÄIVÄ 1: MUSTASILTA – VAAKKOI + SUOLIKAS JA SAAREN MUSTA 3.6 + 8.0 + 1.9 KM

Tutuissa maisemissa. Kaunis ja rauhallinen koillinen Nuuksio. Suolikkaan kierto. Kieli keskellä suuta kevätjäillä. Hirvipoluilla. Auringonlasku Saaren Mustalla.

Päivä 1. Kuljettu reitti (klikkaa suuremmaksi).

Matkaan hyppäsin Mustasillan pysäkiltä (kartta) hiukan harmaassa säässä. Illaksi ja seuraavaksi päiväksi oli kuitenkin luvattu selkenevää.  Ensimmäisen kilometrin talsin Vanhaa Porintietä pitkin. Kapealta ja epämukavalta tienpätkältä hyppäsin metsäpoluille (kartta) noin kilometrin kävelyn jälkeen. Pienen koivikkoa kasvavan hakkuualan jälkeen olin jo tutuissa metsissä Tuhkurin lammen rannalla.

Tuhkuri jääkannen alla.

Vaakkoin lampikierros oli taas hyvässä vauhdissa. Tuttuja tuulenkaatoja kierreltyäni saavuin seuraavalle lammelle, Väärä-Mustalle (kartta), jolla oli tullut käytyä viimeksi lokakuun lopulla. Kallioita ja niillä kasvavia suonihuopasammalia kuvatessani törmäsin toiseenkin kulkijaan. Selvisi, että Minna oli lähtenyt liikkeelle geokätköjen (geokätkösivusto) perään.

Hyppäsin hetkeksi mukaan geokätkön etsintään, sillä kätkö oli lähellä. Tyttäreni kanssa olen jo sopinut etsiväni geokätköjä Vaakkoin suunnalta jonain keväisenä viikonloppuna. Nyt ajattelin varmistaa, että ainakin yksi piilo sitten löydetään ja mielipaha vältetään… Pienen hakemisen jälkeen erityisen hauskasti toteutettu kätkö löytyikin noin sadan metrin päästä Väärä-Mustan rannasta.

Väärä-Mustalla.

Samalla kun Minna suuntasi itään kohti Tuhkuria ja uusia kätköjä, palasin Väärä-Mustan rantaan ja jatkoin matkaani Vaakkoille. Lumet olivat metsässä jo melko vähissä, mutta isommanpuoleisia lumenviipymiäkin riitti vielä kahlattavaksi. Hankikanto oli pakkasyön jälkeen kuitenkin kohtalainen. Lumen sulamisvedet solisivat nyt puroissa siellä ja täällä – kauniin rahkasammalikon keskellä.

Kevät!Fanikuvassa okarahkasammalten kanssa.

Vaakkoin lampi otti minut tällä kertaa vastaan jääpeitteisenä. Sammalista viime aikoina innostuneena hyökkäsin kuitenkin vielä lammen kaakkoisrantaa kohti työntyville kallioille kivikynsisammalia ja kangaskarhunsammalia ihmettelemään.  Helsingin Ladun kämpälle (kartta) saavuttuani evästelin hetken hiljaisuudesta nautiskellen. Samalla tein suunnitelmiani Suolikkaan järven kiertämiseksi. Syödessäni kuuntelin palokärkien (hyvät ääninäytteet) kovaäänistä mekastusta lammen vastarannalta. Yksi rummutti puunkylkeen, toinen huusi ja kolmas päästeli tutuksi tulleita lentoääniä.

Pyyslampi.

Liikkeelle lähdettyäni päädyin taas talsimaan Vanhaa Porintietä pitkin aina Pyyslammelle (kartta) saakka. Suolikkaan järven rantaan kävelin pientä mökkitietä pitkin. Heti rannan tuntumasta (kartta) avautui upeat näköalat kapealle järvelle, jota reunustavat paikoitellen korkeat ja jyrkät kalliot. Suolikas on hyvin erämainen järvi, jonka ainoat mökkitontit sijaitsevat juuri täällä – Takamaalla – Nuuksion kansallispuiston sisällä. Noin kaksi ja puoli kilometriä pitkä järvi on kapeimmillaan alle 20 metriä.

Suolikkaan jylhät maisemat.

Lähdin seurailemaan Suolikkaan rantaviivaa tarkoituksenani kiertää koko järvi. Jyrkkiä rantoja reunusti leveä kivivyö osoituksena vuosituhansia vanhasta rantatasosta. Viimeisen hiljaisen mökkitontin ohitettuani laskeuduin rantarämeelle, jonka jäisillä mättäillä oli helppo astella. Melko kuiva suo lienee helppo ylittää myös kesäisin. Ympäröivän luonnon teki kauniiksi ainavihantien kasvien ja lumen yhdistelmä – pienet muistutukset siitä ettei talvi, lumi ja jää onnistu kukistamaan kaikkialta esiin puskevaa elämää.

Kuvattavaksi aseteltu. Talvehtineet suopursut. Saari.Suolikkaan kapeikkojen rantarämeet.

Vastaranta oli lähellä. Niinpä aloinkin pohtimaan järven ylitystä jäitä pitkin – olihan vastarannalle matkaa ainoastaan parikymmentä metriä! Vastarannan korkeat näköalakalliot houkuttelivat oikomaan, etenkin kun katselin karttaa ja Suolikkaan järven pohjukan soisempia ja matalia luoteisia rantoja. Heikoille jäille siis päädyin.

Suolikkaan jäillä. Suolikkaan kapeikot.

Vastarannalle päästyäni alkoi kiipeily jäisillä kallioilla. Näköalat kohenivat nopeasti, mutta maisemien lisäksi riitti myös maan pinnalla ihasteltavaa – kauniita jäkäliä ja sammalia.  Pian huomasin seurailevani sekä hirvien että ihmisten tallomaa, rantakallioita myötäilevää pientä polkua. Yhtä paljon tuoreita hirvien jätöksiä en vielä missään ole Nuuksiossa aiemmin nähnyt. Tämä saikin jo toivomaan kohtaamista. Ainoastaan kerran olen hirveen Nuuksiossa törmännyt – aamuisella suolla vuosia sitten.

Valko- ja harmaaporonjäkälät sulassa sovussa. Punatorvijäkälää.Tinajäkälien ja kivikynsisammalen yhteiseloa. Sammalista kaunein – sulkasammal.Oliiveja karhunsammalpedillä.

Suolikkaan kalliorantoja oli mukava seurailla, joskin tossujaan sai asetella varoen – jyrkillä ja jäisillä kalliolla näkymiä ihaillessa ei harha-askeliin ollut varaa. Ajoittain sain kävellä jääkauden hiomia valaanselkäisiä kallioharjanteita pitkin. Linnut olivat valtaosin hiljaa. Nuuksion rauha ja maisemat alkoivat tehdä tehtävänsä.

Kivettyneet valaat keskellä Nuuksiota.Kahvittelumaisemat.

Erinomainen taukopaikka hulppeine maisemineen löytyi pienen niemen kärjestä (kartta). Aikani huilattuani ja punatorvijäkäliä ihmeteltyäni laskeuduin jyrkästi alas Nuuksiolle niin tunnusomaiseen murroslaaksoon, jonka pohjalla virtasi keväinen, Sammalkuohon lammelta laskeva puro. Komeaa korpinotkelmaa kuvatessa meni reilusti aikaa.

Sammalkuohon laskupuro.Metsäkerrossammal.

Purolta nousin takaisin jäisiä jyrkänteitä pitkin korkeille kallioille. Kalliohyllyillä kasvoi metsäkerrossammalta. Ylös päästyäni sain seurailla jo isompaa polkua, joka kulki hiukan etäämpänä rannasta. Maisemien ihailun sijaan kiinnittyikin huomioni jälleen sammaliin, jäkäliin ja tikkojen pöytätapoihin.

Käpytikan pajassa. Palokärki on nauttinut proteiinipitoisen lounaan. Kangaskynsisammal. Kaarrekarve. Tällä jäkälällä on varsin osuva nimi.

Päätin suunnata Suolikkaaseen pistävään niemeen (kartta), jota olin aiemmin ihaillut vain etäältä – vastarannalta. Niemessä sijaitsee helsinkiläisten partiolaisten vanha tukikohta kämppineen. Tätä ennen johdatti polku minut erityisen kauniin, soistuvan Valkealammen rantaan (kartta), jossa olen aikanaan leiriytynytkin. Lammen lounaisella rannalla sijiaitsee yksi Nuuksion virallisista leiriytymispaikoista. Tulenteko ei tällä leiripaikalla kuitenkaan ole sallittu.

Valkealammella.

”Partiolaisten niemeen” päästyäni olin taas valinnan edessä: Kiertääkö Suolikkaan pohjukka vai lompsiako jäiden yli. Meno alkoi hiukan arveluttamaan, kun rannan ohkaiset jäät pettivät alkuun alta, mutta toiselle puolelle kuitenkin pääsin kuivin jaloin. Tässä kohdin oli jään yli matkaa toiselle rannalle viitisenkymmentä metriä – sellainen sopiva uima-altaan mitta.

Vielä kantoi jäät hoikkaa kulkijaa.

Pääsin nyt tutuille ja aiemmin kulkemilleni poluille. Yksi Nuuksion hienoimmista järvimaisemista oli taas edessäni – nyt kevättalvisessa asussaan.

Suolikas.

Näköalapaikoilta lähdin kiertämään Sarkkisen lampea. Sen Suolikkaasta erottaa vain kapea kannas ja lyhyt Sarkkisen laskupuro. Matkantekoni  keskeytti hetkeksi talvikin talvehtineet ja vielä kukattomat lehtiruusukkeet sekä kukkiva tupasvilla. Kosteassa ja kapeassa suonotkelmassa sai hiukan hypähdellä mättäältä toiselle, että sen yli pääsi kuivin jaloin.

Tupasvilla kukkii.

Pienen vedenjakajan ylittämisen jälkeen pääsin Saarijärven pohjoisosien kauniisiin ja melko vanhoihinkin kuusimetsiin (kartta). Metsä nojailee vierellä kulkevaan ja pieniä lippaluolia kylkeensä kätkevään kalliojyrkänteeseen.

Saarijärven kuusimetsissä. Talven viimeisiä tippoja viedään.

Pian olin taas Porintiellä, jolla käveleminen alkoi tympiä jo muutaman sadan metrin jälkeen. Niinpä suuntasin Vaakkoin kämpälle metsiä pitkin. Vaikutusta matkalle osuneet harvennetut yhden puulajin talousmetsät eivät tietenkään tehneet, etenkin kun olin juuri lompsinut komeissa Nuuksion kuusikoissa. Ero oli melkoinen.

Kämpälle palattuani oli kamiinassa jo tulet, joten tehtäväkseni jäi saunan lämmitys. Kuulin myös, että enemmänkin porukkaa oli tulossa. Vaakkoin erinomainen sauna lämpeni hetkessä ja löylyt otettuani ehdin vielä perinteiseksi muodostuneelle iltalenkille Saaren Mustalle – laskevan auringon valossa.  Sää oli selkiintynyt nopeasti.

Sää selkenee. Vaakkoi ilta-auringossa.

Lyhyt lenkki Saaren Mustan lammelle (kartta) on pienen vaivan arvoinen – lampi kuuluu ehdottomasti koko Nuuksion alueen helmiin ja sitä pääsee ihailemaan etelärannan  korkeilta kallioilta. Paluumatkan kämpälle tein ilta-auringon hitaasti laskiessa.

Saaren Mustalla.Ilta metsässä.

Onnistuneen päivän jälkeen oli hyvä mennä nukkumaan. Yksin en tällä kertaa yötäni kämpällä viettänyt, vaan seuranani oli kaksi vanhempaa naista kahden tyttölapsen kanssa. Tilaa kämpällä on kuitenkin niin paljon, että enemmänkin olisi mahtunut.

PÄIVÄ 2:  VAAKKOI – VÄÄRÄJÄRVI – HYNKÄNLAMPI – PIRTTIMÄKI  15.3 KM

Palokärki näyttäytyy. Kirkas päivä. Yllätyksiä Vääräjärvellä. Lippukallion jyrkänne ja lohkareikot. Velskolan komeat kuusikot. Metso säikäyttää. Hynkänlampi. Munkkikahvit.

Päivä 2: Kuljettu reitti (klikkaa suuremmaksi).

Tapani mukaan heräsin aamulla hyvin varhain ja liikkeellä olin tällä kertaa pienen rinkkani kanssa jo ennen kahdeksaa, pienen aamupalan ja kahvit nautittuani. Ulkona pakkaillessani tuli myös yksi edellisenä päivänä ääninäytteitä antaneista palokärjistä tervehtimään. Päivä siis alkoi erinomaisesti – kirkkaassa ja pilvettömässä säässä.

Saarijärven kirkas aamu.

Nyt suuntasin suurelta osin itselleni tuntemattomille poluille ja poluttomille taipaleille, ensin Saarijärven itärannalle. Tällä kertaa en Porintiellä kävellyt paria sataa metriä enempää, ennen kuin sain siirtyä pienemmille teille ja metsäpoluille. Saarijärven rannalta (kartta) löytyy myös uimaranta uimakoppeineen.

Pian pääsin lyhyelle metsätaipaleelle kohti Uudenmaan virkistysalueyhdistyksen nykyisin omistamaa Yli- ja Ali-Takkulan tilaa, jossa toimii hevostalli.  Suurin osa tilan maista metsineen on liitetty osaksi Nuuksion kansallispuistoa. Takkulasta Saarijärven rantaan kulkevan tien varresta oli lumen alta paljastunut ojakellukan lehtiruusukkeet. Metsäisellä taipaleella oli jäistä sekä liukasta. Matkanteko oli hiukan raskaampaa. Luontohavainnot jäivät sen vuoksi lähinnä omiin jalkoihin ja poluilla liikkuneiden eläinten jätöksiin (hevonen ja metsäkauris). Kuvankaunis keväinen puro (Saarijärveen laskeva Myllyoja) tältäkin taipaleelta löytyi.

Metsäkauriin papanat.

Takkulan tilan ohitettuani oli kartan mukaan edessä poluttomia taipaleita. Näin Nuuksiossa harvoin käy, kun kelpuuttaa kulku-urakseen eteen sattuvia, suunnilleen oikeaan suuntaan meneviä polkuja. Nytkin niitä löytyi ja päädyin lopulta Myllyjärven pohjoispäähän (kartta). Voimakkaasti umpeenkasvavan järven kierrettyäni päätin kävellä hetken pikkutietä pitkin, kun kuulin lupaavaa puron solinaa Myllyjärven selvästikin kaivetulta laskupurolta. Kaunista puroa (kartta) poikkesin ihailemaan hiukan tieltä etelään.

Myllyjärven laskupurolla.

Purolta palasin tielle ja jatkoin Vääräjärven pohjoispäätyyn, jossa näkymät aikaisen ja hiljaisen aamun jälkeen hiukan hätkäyttivät.

Pilkkikauden päättäjäiset Vääräjärven jäällä.

Vääräjärven itärantaa (kartta) seurailee selvä polku. Ennen Vääräjärven leiripaikalle tauolle suuntaamistani päätin kuitenkin kipaista jututtamassa pilkkijöitä. Niinpä pulahdin tälle reissulle jo toistamiseen heikoilla rantajäillä. Kengät oli tullut rasvattua ennen reissua, joten sukat eivät onneksi tälläkään kertaa kastuneet.

Vääräjärvellä. Kevätaurinko!Vääräjärven leiripaikka niemen kärjessä.

Aurinko helotti ja lämmitti, vaikka sää oli pakkasesta mukavan kirpeä. Pian saavuin Vääräjärven leiripaikalle (kartta). Syrjäisellä Vääräjärvellä on kävijöitä ja yöpyjiä ilmeisen vähän Nuuksion moniin muihin leiripaikkoihin verrattuna. Puuvaja oli pullollaan ja mukavaan niemeen saa telttansa helposti pystyyn.

Aikani Vääräjärven (minulle uutta) leiripaikkaa ihasteltuani jatkoin matkaa kohti etelässä siintäviä kallioita (kartta). Niille nousemista voi kyllä suositella – sen verran komeat näköalat reilut 20 metriä järven ylle kohoavat kalliot tarjoavat. Vääräjärven rantoja seuraileva polku kaartuu kallioiden alla itään, kohti Velskolanjärveä johtavaa laaksoa.

Vääräjärven näköalakallioilla.

Vääräjärven kallioilta jatkoin kohti järven pohjukkaa ja Väärä- ja Kattilajärven välistä kapeahkoa kannasta. Mukava polku löytyi jälleen ja matka jatkui Kattilajärven rannoilla. Polkua aikani seurattuani suuntasin syvemmälle metsään – halusin käydä katsomassa Lippukallion jyrkännettä ja sen lohkareikkoisia alarinteitä.

Lippukallion lipan alla. Lohkareikosta löytyy.

Lippukallio (kartta) mainitaan myös Aholan Nuuksio-oppaassa hyvänä vierailukohteena. Sitä se olikin ja jyrkänteen alpuolisessa lohkareikossa riittää koluttavaa. Lopulta nousin jyrkänteen päälle sen Lippukallion pohjoisrinteiltä. Aurinkoisilta kallioilta löytyi jälleen hyvä paikka tauolle, kauniiden tina- ja rupijäkälien keskellä. Varsinaisia näköaloja viereisten metsien latvustoja kummemmin ei kallio kuitenkaan tarjoa.

Kolme jäkälää.

Lippukallioilta laskeutuessani harhailin jonkin aikaa olemattomia polkuja etsien. Lopulta päädyinkin lompsimaan sieltä, mistä helpoimmalta tuntui. Matkalla kohtasin metson, ensimmäistä kertaa Nuuksiossa, monista vierailuista huolimatta. Niin kuin aina, säikäytti ison linnun lentoonlähtö tälläkin kertaa.

Erä-Mattilaan saavuttuani kiersin sen tilukset ja jatkoin Velskolan Pitkäjärven rantaviivaa seuraillen. Täällä minut yllättivät komeat kuusikot, suhteellisen nuorimetsäisellä Nuuksion seudulla ovat nämä metsät epäilemättä vanhimmasta päästä. Kävin vilkaisemassa Jänisniemen (ei niin houkuttelevaa) laavua (kartta), jolla ei näyttänyt olevan puuhuoltoa. Paikka kuuluu virallisesti Kattilajärven ulkoilualueeseen ja se on näin ollen Espoon kaupungin huoltama. Kettuniemessä saavuin pienelle hiekkatielle, jota seurailin hetken ja suuntasin sitten poluttomille taipaleille kohti Velskolanjärven lounaispäätä ja Pääskyskalliota (kartta). Sinne päästyäni oli jälleen kerran kiipeiltävä järvinäkymiä varten.

Velskolan Pitkäjärven eteläpäässä – Pääskyskalliolla.

Reissuni alkoi olla lopuillaan. Poluttomilla, paikoin lumisilla taipaleilla kulkeminen ja jäisillä kallioilla kiipeily oli tehnyt tehtävänsä – oli nälkä ja väsyttikin. Pääskyskalliolta laskeuduin alas korpinotkelmaan ja pian olin isoilla baanoilla – Pirttimäen ulkoilualueen latupohjilla. Hiihtäminen ei paikoin lumisilla poluilla olisi enää onistunut, sen verran paljon pitkiä pätkiä oli lumettomana. Syömään olin päättänyt mennä Hynkänlammen nuotiopaikalle (kartta). Täällä kohtasin ensimmäiset kulkijat sitten Vääräjärven pilkkijöiden.

Meno oli nyt jo tahmeaa, latupohjat paikoin jäisiä ja ympäröivät metsät ”hoidettuja”. Hynkänlammelle päästyäni piristyi mieli kauniista maisemista. Matkalle sattuneelta Sultingsträskiltä (kartta) on siellä aiemmin sijainnut keittokatos purettu.  Hynkänlammen hienolla paikalla olevalla katoksella oli muitakin evästelijöitä lastenvaunuineen, joten tulia ei tarvinnut tehdä itse.

Hynkänlammen aurinkorannalla.

Laittelin makkarat käristymään ja lähdin käväisemään kallion alla olevalla rannalla, jolta löytyy myös laituri uimareita varten. Vaikka alkuperäisiin suunnitelmiini oli kuulunut käynti lammen eteläpuolella kohoavilla jyrkillä kallioilla, sai tämä nyt jäädä seuraavaan kertaan. Paikka on sen verran hieno, että siellä on syytä käydä toistekin.

Hynkänlampi.

Loppupätkä sujui latupohjia lontostaen ja silmissä kiilui lähinnä munkkikahvit, jotka tiesin Pirttimäen ulkoilumajalta saavani. Sinne oli retki tällä kertaa hyvä päättää. Ulkoilumajalle johtavan tien risteyksestä löytyy myös Espoon paikallisliikenteen bussipysäkki. Itse sain bussipysäkiltä loppujen lopuksi kyydin Kauniaisten asemalle toislta ulkoilijoilta. Asemalta oli helppo jatkaa eteenpäin.

Kaunis kevätpäivä oli houkutellut liikkeelle paljon muitakin kulkijoita, niinpä ulkoilumajan terassilta oli melkin hankala löytää paikkaa. Omaa rauhaa etsivien kannattaa suunnata kauemmas ympäröiviin metsiin, vaikka ulkoilumajan vierustalta löytyykin niin ”Takkatupa” kuin avoimempi keittokatoskin. Leveitä Pirttimäen ulkoilualueeen latupohjia voi lumien sulettua liikkua heikommillakin jaloilla tai vaikka lastenvaunujen kanssa.

Pirttimäen ulkoilumajalla. Edessä takkatupa.

LOPUKSI

Jo kolmannen kerran sain tehtyä onnistuneen retken – minivaelluksen – jossa tukikohtana oli Helsingin Ladun Vaakkoin eräkämppä. Yhtälailla Suolikkaan järven kiertämistä kuin Vääräjärven leiripaikkaakin voi suositella lämpimästi. Kaiken kaikkiaan Nuuksion rauhalliset koillisnurkat järvineen ovat ehdottomasti Nuuksion helmiä ja hienoja paikkoja riittää myös Vaakkoin ulkoilualueella.

---

Jutun kuvat kirjoittajan ottamia.

Blogin kirjoittajalta:

NUUKSION RETKEILYOPAS ja KARTTA (1:15 000) SEKÄ UUSI REPOVEDEN RETKEILYOPAS (2020)

ALUEEN DIGIKARTTA NETISSÄ:

Retkikartta (Paikannimihaku:  Nuuksion kansallispuisto).

Kansallispuiston yleiskartta ja palvelut.

Kuvien ja sisällön kopiointi luvatta kielletty.

SYYSVAELLUS: NUUKSIO, LUUKKI JA VAAKKOI 24.-25.10.2015

REITTI: Luukki - Vaakkoi - Pöksynhaara - Urja - Solvalla (Haltia) 22.2 + 2.0 km 

VAELLUSKAVERIT: Tuuli. 

HUIPUT: Kaunis syysilta Saaren Mustalla. Pöksynhaara - lammet, luola, jyrkänteet ja hehkuva suo. Nuuksion rauhaisat pohjoisosat. Kadonnut katos. Tarvekalut hukassa. Onnistunut reittivalinta. 

ERIKOISTA: Kenkutteleva kompassi.

ALUKSI

Nuuksion ”lähipuistossa” oli tullut käytyä ainoastaan kolmisen viikkoa aiemmin. Sen jälkeen oli tuuli riipinyt lehdet puista, mutta tälläkin kertaa oli luonto syksyisen kaunis. Nuuksion kansallispuiston ja Vaakkoin ulkoilualueen ohella tuli nyt liikuttua myös Luukin ulkoilualueella. Molemmat sijaitsevat aivan Nuuksion kansallispuiston kyljessä. Yön vietimme ”minivaelluksellamme” Helsingin Ladun jäsenille tarkoitetulla eräkämpällä – Vaakkoin lammen rannalla. Luukista alkanut retki suuntautui ensin Vaakkoille, seuraavana päivänä Suolikkaan, Pöksynhaaran ja Urjan kautta Solvallaan (Haltialle). Reittivalinta oli tällä kertaa erityisen onnistunut.

Luukin ja Vaakkoin ulkoilualueille sekä Nuuksion pohjoisosien lähtöpaikoille pääsee kätevästi seutuliikenteen busseilla 345 (Luukin kautta joka päivä Mustasiltaan tai Rinnekotiin) ja 346 (arkisin Espoon rajalle saakka). Vanhaa Porintietä pitkin kulkee myös kaukoliikenteen busseja (Matkahuollon aikataulut), joita voi käyttää liikkumisessa hyväkseen. Samalta suunnalta löytyy myös hieno Salmen ulkoilualue.

PÄIVÄ 1: LUUKKI – VAAKKOI 10.7 + 2.0 KM

Luukin leveät polut. Auringonpaistetta ja kauniita lampia. Nuoria aarnimetsiä. Ketunlenkkeilyä. Kaunis auringonlasku Saaren Mustan maisemissa.

Lähtöpaikaksi valikoitui Luukki (kartta), jonne pääsimme helposti seutubussilla. Luukista on Ladun eräkämpälle matkaa noin 10 km – reittivalinnasta riippuen. Itse olimme valinneet reittimme rungoksi Reitti 2000:n polut. Heti alkuun ja välilläkin poikkesimme merkityltä reitiltä omille poluillemme. Kokonaisuudessaan 110 km pitkä Reitti 2000 on etenkin maastopyöräilijöiden suosiossa.  Reitistä löytyy nopeallakin haulla useita kuvauksia eri blogeista – kuten täältä ja täältä. Itse Luukissa on runsaasti erimittaisia merkattuja reittejä (kts. kartta yllä).

Luukin metsäpoluilla.

Luukissa saimme kuljeskella leppoisasti leveitä ja sorattuja polkuja pitkin. Sää oli kävelemiseen mitä parhain – kirkas ja kirpeä. Luukin mukavat metsät (osin aarnialueita jo vuosikymmenten takaa) yllättivät iloisesti. Osin Naturaan kuuluvissa metsissä elelee myös liito-oravia sekä useita uhanalaisia lajeja. Lyhyelle matkalle sattui myös neljä komeaa lampea ja Nuuksiolle tyypillisiä kallioita. Ensimmäisen pienen pysähdyksemme teimmekin jo Hepolammen rannalla (kartta), jonne hyökkäsimme heti lammen läheisimmästä kulmasta. Aivan rantaan ei itse reitti mene. Jälkikäteen huomasimme, että rannan näköalapaikoille pääsee useitakin polkuja pitkin.

Seuraavalla lammella, Hauklammella (kartta), olikin jo syytä kaivella termarit esiin, vaikka matkaa oli taitettu vasta alle kaksi kilometriä. Oli tyyntä, kaunista ja rauhallista eikä kiirettä ollut. Jonkin  verran ulkoilijoita toki näimme – sekä sauvojen kanssa että ilman. Kahvit ja teet juotuamme lähdimme vielä kurkkaamaan läheistä Käärlampea (kartta), joka kapeine salmineen näytti tyynessä säässä erityisen viehättävältä.

Käärlampi.Innostunutta heilumista lipan alla (T).

Matka jatkui, pian myös Reitti 2000:n poluilla, jotka on merkitty maastoon sinivalkoisin nauhoin. Pienen lippaluolankin löysimme aivan polun varresta, mikä sai sisäisen luolamieheni heilumaan innostuneesti. Pidemmäksi taukopaikaksi olimme ajatelleet Mustalampea (kartta), jossa olin käväissyt joskus aiemminkin. Lammen rannalle saapuessamme oli hienossa säässä pari evästelijää. Tuuli otti rennosti ja nautiskeli lämpöiseksi muuttuneesta poutapäivästä. Minä kuvailin ruskan värjäämän lammen rantoja.

Mustlammella.

Mustlammen pysäkiltä jatkoimme vielä hetken ”kakstonnisella”, kunnes oikaisimme korkeiden kallioiden (kartta) yli suoraan tielle ja Lakistoon. Ylittämiltämme kallioilta avautui avarat näkymät paitsi alapuolisiin metsiin, myös Lakistoon ja Rinnekotiin johtavalle tielle. Tähänkin oli hyvä hetkeksi istahtaa ja syödä valmiiksi tehtyjä eväsleipiä. Suppilovahveroita ei tälläkään reissulla paljon näkynyt – edellisen viikon sateista huolimatta. Kallioilta laskeuduimme jyrkästi tielle, jota seuraillen  pääsimme taas sininvalkoisin nauhoin merkatulle reitille.

Saimme kulkea aikamme ulkoilu- ja suojelualueiden ulkopuolisissa metsissä, parinkin lammen, Majalammen ja pienemmän Vähä-Majalammen ohi. Täältä oli tarkoituksemme suunnata metsien poikki Saaren Mustan kautta Vaakkoille. Mutta kuinkas kävikään? Jonnekin Mäntyharjun reitille kadottamani kompassin tilalle olin ottanut mukaani vanhan vempeleen. Se pyöritteli meitä sen verran, että teimme kilometrin ylimääräisen lenkin Tuhkurin lammelle. Metsien poikki suuntautuneen reitin lähtöpaikankin arvioin jo alkujaan väärin. Niinpä huolimattomuus kartanluvussa kostautui.

Aurinkoinen iltapäivä Väärä-Mustalla.

Tuhkurille (yllättäen) tultuamme oli jo ennestään tuttua reittiä helppo seurailla. Pysähdyimme hetkeksi Väärä-Mustan korkeille silokalliolle (kartta) huilimaan ja iltapäivän auringosta nauttimaan. Matkaa oli Vaakkoin kämpälle täältä enää kilometrin verran – osin polutonta taivalta pitkin.

Vaakkoin sauna.Ilta saapuu Vakkoille. (T).

Vaakkoin kämpällä (kartta) nousi ”isännän” lämmittämän saunan piipusta jo savu. Kämpälle asetuttuamme ja vieraskirjaa vilkaistuamme näytti siltä, ettei kauniskaan syyspäivä ollut houkutellut paikalle kävijöitä. Ilta oli vielä nuori ja sää äärimmäisen kirkas. Itsellämme oli varsin leppoisan päivän jälkeen vielä intoa lähteä pienelle iltalenkille ilman rinkkoja ja ennen pimeän tuloa. Hiukan välipalaa nautittuamme suuntasimmekin vielä Saaren Mustalle (kartta) – kauniille lammelle noin kilometrin päähän. Sinne pääsee helposti Vaakkoin kaakkoiskulmasta lähtevää polkua pitkin.

Ilta-auringon rauhaa Saaren Mustalla.

Nyt – ilta-auringossa kävellessä ja illan viiletessä oli helppo todeta, että aiemmin tehty pieni ketunlenkki oli oikeastaan paikallaan – näimmehän Saaren Mustan lammen kauneimmillaan ilta-auringon laskiessa hiljalleen taivaanrannan taakse. Meno oli hyväntuulista (niin kun aina päivän päätteeksi ilman rinkkaa kävellessä). Palattuamme saapui kun saapuikin kämpälle vielä saunojia. Itsekin ehdin jossain välissä saunan lauteille. Nuotiolla istuskeli nuorta, kirpeästä syysillasta ja kuun paisteesta nauttivaa porukkaa yömyöhään saakka. Itse istuskelimme nuotiolla aikamme ja syötyämme vetäydyimme tunnelmallisen tuvan hämärään. Kämpän pienemmälle puolelle ”kammariin” jäi loppujen lopuksi yksi yöpyjä.

PÄIVÄ 2: VAAKKOI – URJA – SOLVALLA (HALTIA) 11.5 KM

Pilvinen ja tihkuinen aamu. Varhain liikkeelle. Pöksynhaara! Karjakaivon katos hukassa. Venäläiset tulet Urjassa.

Aamu oli ennusteen mukaisesti pilvinen. Sadetta oli lupailtu kuitenkin vasta iltapäivän päätteeksi. Pientä tihkua ehti tulla kuitenkin jo ennen kämpältä lähtöämme. Edessä oli matka Solvallaan Haltiaan tai Pirttimäen ulkoilualueen reunamille Kunnarlaan – lopullisen suunnitelman määränpäästä päätimme tehdä vasta matkalla.

Uusi päivä.

Aamutoimet ja pakkailut tuli tehtyä varsin ripeästi. Rinkat olivat selässä jo kahdeksan aikoihin. Yön aikana oli tosin kelloja siirrelty tunti taaksepäin. Menohaluja riitti vauhdikkaaseen alkuun. Ensimmäiset puolitoista kilometriä kävelimme teitä pitkin Nuuksion kansallispuiston rajalle ja Saarijärven rantaan (kartta).  Täällä meidät otti vastaan minulle jo aiemmin tutuksi tulleet Saarijärven leveät polut, iäkkäät metsät ja komea kallioseinämä. Kuusikossa oli kovin hiljaista – kirkkaammalla säällä voisi yhtälailla hömö-, töyhtö- kuin kuusitiastenkin kuvitella viheltelevän näissä maisemissa.

Suolikkaan rannoilta olivat lehdet jo varisseet.

Pienen tauon jälkeen olimmekin jo Sarkkisen lammen ja Suolikkaan järven välisellä kannaksella (kartta) – epäilemättä yhdessä Nuuksion komeimmista paikoista. Nyt emme maisemia kuitenkaan pidemmäksi aikaa jääneet ihastelemaan, sillä pitkin aamua aika ajoin ripotellut pieni sade piti meidät liikeellä.  Mukana olleen tarpin (laavukangas/loue) pystytykseen emme kuitenkaan tihkusateessa nähneet tarvetta – luotimme siihen, että todellinen sade tulisi vasta iltapäivän päätteeksi. Näin myös kävi. Sateen kastelemilla kallioilla ja juurakoilla sai kuitenkin kulkea hiukan varovaisemmin. Myös soistuneet polkujen osuudet olivat melko märässä kunnossa.

Pöksynhaara (eli Mustalampi).

Pöksynhaaraan saapuessamme näimme päivän ensimmäiset kulkijat. Pöksynhaaran hienolta leiripaikalta (kartta) oli juuri lähtenyt liikkeelle siellä yöpynyt poikajoukkio. Virallista nuotiopaikkaa ei täältä löydy, vaikka tulta on täälläkin laittomasti ja ahkerasti pidetty. Paikkaa voi kutsua myös Mustalammeksi, mutta kukapa sellaista nimeä käyttäisi, kun olemassa on huomattavasti lennokkaampikin nimi. Osin kallioinen, osin soinen lampi oli harmaassakin säässä todella komea ilmestys.

Pöksynhaaran luolamies.Vauhdilla alas …… ja vauhdilla ylös.

Tarkoituksemme oli nyt jatkaa lammen kallioisia länsirantoja pitkin kohti suurempia järviä ja lopulta Karjakaivon keittokatosta. Aholan Nuuksio-oppaasta selvisi, että Pöksynhaaran lammen länsirannalla on myös pieni luola (kartta), jonka päätimme löytää. Ylitimme pienen suon ja pieni, mutta varsin näyttävä lippaluola löytyi pienen hakemisen jälkeen jyrkänteiden reunamilta. Meno oli ajoittaisesta sateen ropinasta huolimatta hilpeää – tai ehkä juuri siksi.

Luolalta nousimmekin sitten jyrkänteiden päälle. Täältä avautui upeat näkymät. Oli helppo todeta, että reissu oli ainakin omasta puolestani saanut täyttymyksensä. Lammen soistuneiden reunariekaleiden ja muutamien harvojen puiden ruskan värit pääsivät lähes mustan lammen pintaa vasten oikeuksiinsa. Kaiken lisäksi oli kallioiden päällä helppo kuljeskella ja jonkinlaista polkuakin saimme seurailla. Aika ajoin piti toki pysähtyä maisemia ja kallioiden jyrkkiä pudotuksia ihailemaan. Omat ylisanani loppuivat kauniin maiseman keskellä kesken. Koskaan aiemmin ei kumpikaan meistä ollut näille kallioille noussut ja uusia hienoja paikkoja löytyy Nuuksiosta jokaikisellä vierailukerralla.

Pöksynhaaran maisemia (Alin kuva T).

Jyrkänteiltä laskeuduimme alas soistuneelle pikkuruiselle lammelle. Pöksynhaaran eteläpäässä sijaitseva pieni lampi lienee vielä aikanaan kuulunut itse Pöksynhaaran lampeen, mutta umpeenkasvu on eristänyt sen omakseen vuosituhansien kuluessa. Pikkutuhma kartoittaja on antanut lammelle luontevaksi nimeksi Pikku Pöksynhaaran (kartta). Komealla suolla hehkuivat kaikki oranssin, punaisen ja keltaisen sävyt.

Pikku Pöksynhaara.

Täällä kunnolliset kulku-urat alkoivat kadota ja jatkoimme nyt hetken poluttomia taipaleita pitkin, alkuun korkeiden mustikanvarpujen seassa. Tällä kertaa olin kenkkuilevan kompassin kanssa tarkkana ja aikani sitä naputeltuani oli varmaa, että suunta pysyisi nyt oikeana. Lammelta oli tosin matkaa hakemallemme polulle ainoastaan reilu puoli kilometriä. Leveä poikkipolku (kartta) löytyikin helposti.

Ruuhijärvi.

Taivalsimme suurta polkua pitkin Ruuhijärvelle saakka rinnan vanhojen talousmetsien keskellä. Muurahaiset olivat löytäneet hyvän paikan keolleen tuulenkaadon ympäriltä. Pysähdyimme rantakallioille hetkeksi evästelemään. Jälleen kerran oli eväitä tullut mukaan liikaakin. Tämä on niin tyypillistä lyhyillä reissuilla, joilla ei kannetuilla grammoilla ole niin väliksi. Nuuksion mittakaavassa hiukan isommalla järvellä oli rauhallista, vaikka järven länsipää onkin asutettu ja kansallispuiston ulkopuolella. Täällä Nuuksionpään kohdalla kansallispuisto jakaantuukin selvästi kahteen – läntiseen ja itäiseen osaan. Kallioilla kasvoi runsaasti hirvenjäkälää. Ruuhijärveltä jatkoimme matkaa seuraavalle järvelle, Orajärvelle, kauniiden ja sammalpeitteisten kuusikoiden läpi.

Kuusikoissa.

Matkamme jatkui kirkkaiden vesien rannoilla. Erämaiselta Orajärveltä oli tarkoituksenamme jatkaa karttaan merkittyä selvää polkua pitkin etelää kohden, mutta järven rantoja pitkin kulkiessamme hukkasimme polun alun. Löysimme hakemamme polulle hiukan myöhemmin. Tämä hiukan harmitti, sillä polun varrelle jäänyt pieni, pyöreä ja epäilemättä Pikku Orajärvi olisi ollut mukava nähdä. Takaisin päin emme kuitenkaan viitsineet palata. Iltapäivä oli jo pitkällä, nälkäkin alkoi jo vaivata, eikä Karjakaivo (kartta) ollut kaukana.

Karjakaivon lampi.

Karjakaivolta piti löytyä keittokatos, mutta eihän sitä siellä ollutkaan, eikä kukaan paikalla olleista retkeilijöistä ollut siihen törmännyt. Tapasimmekin vasta täällä päivän toiset kulkijat Pöksynhaaran leiripaikan jälkeen. Karjakaivolta löytyy Helsingin seudun Lapinkävijöiden erämaja, sauna sekä kaivo (rannassa).  Myöhemmin selvitin katoksen ja paikalla olleen kammin kohtalon – molemmat on purettu ja tästä on myös maininta Nuuksion oppaan uusimmassa painoksessa.  Nälän ajamina ja kärsimättöminä päätimme suunnistaa Urjan rantaan (kartta), josta ainakin löytyisi nuotiopaikka. Urjalla on joskus tullut yövyttyäkin ja hyväksi tietämääni taukopaikkaan oli matkaa ainoastaan reilu puoli kilometriä. Sinne harppoessamme törmäsimme vielä kauniiseen puroon, jota oli pysähdyttävä myös kuvaamaan.

Säpinää Urjan rannoilla.

Urjalle tultuamme oli saatava nuotio aikaiseksi, mutta liiterissä roikkuneen sahan terä oli poikki, eikä varaterää sen koommin kuin kirvestäkään näkynyt missään. Onneksi tällaiseen törmää Metsähallituksen huoltamilla taukopaikoilla hyvin harvoin. Onneksi myös metristen halkojen joukossa oli kapeita pöllejä, joista pienen nuotion sai helposti aikaiseksi – venäläismallisen tosin – sellaisen halkojen päistä poltettavan. Aamun pienet sateet olivat lakanneet, joten sadesuojan pystyttämistä oli turha miettiä.

Urja (T).

Syötyämme oli edessä vielä viimeiset pakkailut ennen lopputaivalta Haltiaan. Kello oli jo melko paljon, olimme molemmat reissumme antiin erittäin tyytyväisiä ja sadettakin oli luvassa, joten  päätimme tehdän lopun lyhyemmän kaavan mukaan. Haltiaan oli Urjasta kuljettavana enää reilut kolme kilometriä. Pirttimäelle bussireitin varteen olisi ollut matkaa tuplasti. Molempiin paikkoihin pääsee kätevästi pääasiallisesti Reitti 2000:n polkuja seuraillen.

Kolmperän lammen lounaiselta nurkalta alkaen (kartta) saimme taas kiinni Reitti 2000:n leveistä poluista. Liikuimme nyt pääasiassa Karjakaivon ulkoilualueen puolella. Reissumme alkoi nyt olla käytännössä ohi – leveitä ja sorattuja valaistujen  latujen pohjia kuljeskellessa ei enää tuntunut samalta kuin omia polkuja kulkiessa. Erämainen tunnelma katosi, vaikka on sanottava, että maisemat ovat täälläkin komeita pienine suolämpäreineen, jyrkkine kallioineen ja käkkyräisine mäntyineen. Joku rakkaushuligaani oli veistellyt polun viereiseen koivuun sydämen jo aikoja sitten – varmaankin rakkaudesta luontoon?

Artsy. Vauhdikkaat askeleet Haltiaan.

Haltian luontokeskukselle päästyämme oli hyvä huokaista kahvi- ja teekupin ääressä. Nälkäinen retkeilijä voi päättää reissunsa myös ravintolaan. Bussi 245 Espoon keskukseen (juna-asemalle) kulkevat täältä noin tunnin välein. Bussia saimme loppujen lopuksi jo odotella meille jo alunalkaen luvatussa sateessa.

LOPUKSI

Taas kerran saattoi todeta sen, ettei ole niin väliksi, meneekö metsään marraskuun ”kuoleman kuun” lähestyessä vai joskus ”normaalimpina” retkeilykausina. Aina se on yhtä nautinnollista. Loppusyksyn retkistä löytyy hyviä kokemuksia niin Sipoonkorvesta kun Liesjärveltäkin. Maatuvan puun ja kostean maan tuoksut sekä hiljaisuus riittävät aistien terävöittämiseen silloin, kun ruskan väriloisto alkaa hiipua.

Tälläkin kertaa tuli Nuuksiossa nähtyä jotain uutta ja nyt on syytä mainostaa myös valittua reittiä – se oli epäilemättä yksi parhaista, mitä  olen Nuuksiossa onnistunut vuosien varrella kulkemaan. Karttojen tutkiskelu kotioloissa hiljaisina iltoina kannattaa. Etenkin Pöksynhaara on kokonaisuudessaan syytä lisätä Nuuksion suosikkikohteiden listaan.

---

Jutun kuvat kirjoittajan ottamia lukuunottamatta kuvia, joissa itse kirjoittaja esiintyy ja joiden perässä on merkintä (T). Näistä kuvista kiitos kuuluu Tuulille.

Blogin kirjoittajalta:

NUUKSION RETKEILYOPAS ja KARTTA (1:15 000) SEKÄ UUSI REPOVEDEN RETKEILYOPAS (2020)

ALUEEN DIGIKARTTA NETISSÄ:

Retkikartta (Paikannimihaku:  Nuuksion kansallispuisto).

Kansallispuiston yleiskartta ja palvelut.

Kuvien ja sisällön kopiointi luvatta kielletty.

SYYSVAELLUS: NUUKSIO JA VAAKKOI 3.-4.10.2015

REITTI: Mustasilta - Vaakkoi - Saarijärvi - Suolikas - Iso Majaslampi - Mustasilta 12.7 + 7.2 km 

VAELLUSKAVERIT: -

HUIPUT: Vaakkoin kauniit lammet. Helsingin Ladun kämppä. Suolikkaan maisemat. Nuuksion pohjoisosien rauha.

ERIKOISTA: Sienet vähissä.

ALUKSI

Jälleen kerran oli aika suunnata ”omaan” Nuuksion kansallispuistoon – tällä kertaa tuntemattomille poluille Nuuksion kyljessä olevalle Vaakkoin ulkoilualueelle sekä aina rauhalliseen ja tuttuun Saarijärven ja Suolikkaan ympäristöön. Yöni vietin Helsingin Ladun jäsenille tarkoitetulla eräkämpällä Vaakkoin lammen rannalla. Niinpä tätä reissua voi kai sitten nimittää yhden yön ”minivaellukseksi”. Ruska oli päässyt etenemään eteläisessä Suomessa lähes parhaimmilleen, mutta sienisyksy vaikutti ainakin toistaiseksi todella kehnolta.

Vaakkoin ulkoilualueelle ja Nuuksion pohjoisosien lähtöpaikoille pääsee kätevästi seutuliikenteen busseilla 345 (joka päivä Mustasiltaan) ja 346 (arkisin Espoon rajalle saakka). Vanhaa Porintietä pitkin kulkee myös kaukoliikenteen busseja (Matkahuolto aikataulut), joita voi käyttää liikkumisessa hyväkseen. Samalla suunnalla ovat myös Salmen ja Luukin ulkoilualueet.

PÄIVÄ 1: MUSTASILTA – VAAKKOI 3.5 + 7.2 KM

Mustasillasta metsään. Kotiutuminen kämpälle. "Vaakkoin lampikierros". Seuraa toisista eräilijöistä. Iltalenkki Saaren Mustalle. Saunaan!

Reissuni alkoi Mustasillasta (kartta). Hetken Porintietä käveltyäni suuntasin kohti Tuhkurin lampea mökkitietä pitkin (kartta). Mökkitien päästä oli helppo laskeutua lammen länsipäässä olevalle isolle polulle (kartta).

Tuhkuri.

Tuhkurilta polku jatkui seuraavalle lammelle – Väärä-Mustalle (kartta). Sää oli erinomainen – täysin pilvetön. Muutamia suppilovahveroita sattui kulkiessa silmiini, mutta olin päättänyt poimia tällä reissulla talteen ainoastaan mustatorvisienet, mikäli  niitä olisi tarjolla. Matkalla Väärä-Mustalle sain kierrellä muutamia tuulen kaatamia järeitä kuusia.

Väärä-Musta.

Väärä-Mustalle suunnistettuani oli helppo todeta että lampi oli oikea ja kaiken lisäksi kaunis. Lammen pinnalla kellui muutamia turvelauttoja, jotka ovat tuttuja myös muilta Nuuksion lammilta, kuten Mustalammelta. Näitä on myös rakenneltu onnistuneesti Nuuksiossa pesivien arkojen erämaalintujen, kaakkureiden tarpeisiin. Väärä-Mustan jälkeen kävelin Espoosta Vihdin puolelle ja Vaakkoin lammelle. Varsinaista polkua en löytänyt – kallioiden yli Vaakkoille kävellessäni törmäsin tosin pariinkin suuntaani nähden poikittain menevään polkuun. Maasto oli joka tapauksessa helppokulkuista – polulla tai ilman.

Majapaikkaani Ladun eräkämpälle saavuin hyvissä ajoin. Kämpän (kartta) pihamaalla sain kahvitella ja haukata hiukan evästä kahden pienen pojan ja heidän isänsä  muodostaman mukavan retkeilijäkolmikon kanssa. Tutustuin Helsingin Ladun jäsenille tarkoitettuun suureen tupaan ja pienempään kammariin. Tämän jälkeen suuntasin ilman rinkkaa pienelle retkelle kohti Vaakkoin ulkoilualueen lukuisia lampia. Alue oli minulle ennestään tuntematon, joten uusia maisemia oli mukava lähteä koluamaan. Tuvan erillinen sauna oli jo lämpenemässä –  siitä huolehti kämpällä ollut päivystäjä.

Saaren Mustan länsirannalla.

Lähdin  kiertämään ensiksi säännöllisen muotoista ja vajaan 10 hehtaarin kokoista Vaakkoita. Sen koilliskulmasta oli hyvä suuntia Saaren Mustalle, jonne ei ollut matkaa muutamaa sataa metriä enempää. Rauhallinen, kaunis lampi oli ruskassaan vaikuttava näky. Etenkin lammessa oleva pieni saari näytti houkuttelevalta. Kiipesin näkymiä vielä entisestäänkin parantaakseni vielä rantakalliolle (kartta).

Askeleeni kulkivat tämän jälkeen kohti pikkuruista Kämmenlampea (kartta). Sinne suuntasin Saaren Mustan pohjoispäädyssä olevan rämeen kautta. Merkkaamattomilta reiteiltä ei löydy pitkoksia, joten lumen sulamisen aikoihin ja syystulvien aikaan on soiden ylitykseen hyvä varautua kunnon vaelluskengillä tai kumisaappailla.  Rämeen jälkeen nousin ylös kallioiden päälle, mistä löytyi Reitti 2000 –  110 kilometriä pitkä merkattu reitti, joka alkaa Helsingin Keskuspuistosta ja kiertelee Nuuksion järviylängöllä. Reitti on etenkin maastopyöräilijöiden suosiossa, mutta sopii toki erinomaisesti patikoijillekin.  Reitti on merkitty maastoon sinivalkoisin nauhoin.

Soistuva Kämmenlampi.

Hetken reitillä kuljettuani avautuivat näkymät kauniille avosuolle, Kokkoissuolle (kartta), jossa näytti kyykkivän karpaloiden poimijoita. Poikkesin pois reitiltä ja laskeuduin suon reunalle. Määränpäänä olleelle Kämmenlammen laavulle tulin tuota pikaa. Suon ylle kohoavalle kalliolle rakennetun mukavan laavun olivat sananmukaisesti vallanneet teini-ikäiset partiolaiset erikoisine pressuviritelmineen. Kuulemani mukaan eivät partiolaiset laavulla kuitenkaan kovin usein vieraile – partiolaisilla on oma retkikämppä lähistöllä – Mylly-Majalammella. Hetken laavulla ja lammen rannalla viipyiltyäni oli syytä jatkaa matkaa. Karpaloita löytyi myös lammen rannalta. Laavulta palasin takaisin reitille, jota pitkin lompsin aina Kuikunlääniin johtavalle tielle (kartta) saakka.

Iso Lehmilampi.

Jatkoin tietä pitkin kohti Vaakkoita muutama sata metriä. Matkalla kohtasin pari maastopyöräilijää. Takasin metsän puolelle sain palata Ison Lehmälammen kohdalta (kartta). Seurailin karttaan merkkaamatonta leveää ja kaunista rantapolkua pitkin aina lammen kaakkoispäätyyn saakka. Ruskassa kylpeviä rantoja alkoi värjätä ilta-aurinko. Takaisin Vaakkoille suunnistin jälleen kallioiden poikki. Maasto oli todella kuivaa, eikä suppilovahveroita (eikä erityisesti hamuamiani mustatorvisieniä) tuntunut olevan missään. Mukanani kulki myös ämpäri – lähinnä muodon vuoksi. Puolukoita oli sen sijaan runsaasti, vaikka alueella varmasti poimijoita riittääkin.

Kämpälle palattuani oli paikalla jonkin veran saunojia ja tulilla istuskelijoita, joiden kanssa tuli hetki rupateltua. Vaakkoin lampikierros oli ollut sen verran kaunis, että oli syytä lähteä vielä toisellekin lenkille. Aikaa oli runsaasti. Päätin lähteä takaisin Saaren Mustalle – tällä kertaa sen etelärannoilla kohoaville kallioille. Kuljin lammelle hiukan kiertäen, Väärä Mustan ja sieltä kohti koillista suuntautuvan pienen murroslaakson (kartta) kautta. Laakson keskellä oli kevyesti hakattu alue, jota puolukoiden poimijat eivät olleet löytäneet. Puolukkaa oli todella paljon, yksittäinen ”maamunakin” löytyi.

Saaren mustalla jälleen.

Laakson pohjalta nousin Saaren Mustan rannan korkeille kallioille ja pienen niemen kärkeen, mistä avautui erinomaiset näkymät itse lammelle. Täällä oli jo maltettava pysähtyä kauniista ilta-auringosta nauttimaan. Lammen vastarannallakin näytti olevan isompi porukka samoissa puuhissa. Takaisin kohti Vaakkoita lähdin lammen rantoja seurailemalla. Täältä löytyi komea herkkutatti, jonka kuitenkin jätin suosiolla metsänelävien syötäväksi. Saaren Mustan maisemia oli käytävä ihailemassa vielä kerran  ilta-auringon lämmössä lammen kulmalta.

Ladun eräkämpälle palattuani oli paikalla vieläkin tulistelijoita nautiskelemassa täydellisestä, kirkkaasta syyspäivän illasta. Ladun porukassa iltanuotiolla istuskellessa ei jutun aiheita tarvinnut hakea – retkeilystä, tehdyistä ja tekemättömistä reissuista riitti juttua. Sauna oli kuumana ja kävijöitä riitti. Pimeän tultua sain kuitenkin jäädä kämpälle yksin isännöimään.

Jutellessa selvisi, että Haukkalammentiellä oli ollut suoranaista ruuhkaa ja parkkipaikat täynnä. Muita ihmisiä ei Nuuksiossa oikein voi koskaan kokonaan välttää, mutta omaa rauhaa kaipaavien kannattaa suunnata kauniimpina ja mitä ilmeisimpinä retkipäivinä (etenkin viikonloppuisin) jonnekin muualle kun Haukkalammelle, josta suurin osa merkityistä reiteistä alkaa. Sekä Kattila ja Siikaniemi ovat heti rauhallisempia paikkoja parkkipaikkoineen, mutta Nuuksioonhan on käytännössä mahdollista suunnata miltä tahansa suunnalta kansallispuiston reunamilta.

Saunan jälkeen nukutti niin, etten edes iltatulille jaksanut.

Vaakkoi ilta-auringossa.

PÄIVÄ 2: VAAKKOI – SUOLIKAS – MUSTASILTA 9.2 KM

Saarijärven vanhat metsät. Lippaluola. Nuuksion helmi - Suolikas. Rauhaa Isolla Majaslammella. Säikähdys Mustakorvessa.

Tapani mukaan heräsin jo varhain – pimeän aikaan. Aikani pienillä tulilla istutuani ja aamiaisen nautittuani lähdin kohti Saarijärven pohjoisrantoja ja Suolikkaan järveä. Vaakkoin kämpältä kävelin ensin Vanhan Porintien varteen, mistä jatkoin suoraan metsän puolelle Saarijärven rantaan. Järven pohjoisrannalla on muutamia kesäasuntoja, jotka jouduin kiertämään. Korkeilta kallioilta maisemia ihailtuani astelin kansallispuiston rajan yli järven luoteispäässä, mistä oli helppo jatkaa karttaan merkittyä isoa polkua pitkin (kartta).

Saarijärven rannalla.

Kansallispuiston puolelle päästyäni muuttui maisema selvästi. Metsät olivat Saarijärven lounaisella rannalla yllättävänkin vanhoja ja kuuset suuria. Iso polku seuraili järven rantaa kalliojyrkänteen alla. Jyrkänteen alle oli välillä poikettava paitsi vilkuilemaan mustatorvisieniä, myös etsimään mahdollisia luolia. Yksi mukava lippaluola jyrkän alta löytyikin, sieniä ei. Kostealla ja rehevällä pohjoisrinteellä kasvoi lukuisia kauniita sammallajeja, kallioimarretta ja muita saniaisia sekä sydänlehtisiä nuoria metsälehmuksia.

Hetken Saarijärven rantoja koluttuani suuntasin Sarkkisen lampea kohti johtavalle polulle (kartta). Lammen rannalle tultuani oli aika pitää kahvipaussi hiljaisuudessa. Tyynellä lammella istuskellessa alkoi pian kuulua tutuksi tullutta äänekästä kaakatusta – hanhiparvi oli syysmuutolla. Pian se lensikin komeassa aurassa ylitseni. Läheisessä koivussa huomio kiinnittyi näyttävään pökkelökääpään. Jopa kuuluisalla kivikautisella ”jäämies Ötzillä” oli tätä lahottajasientä mukanaan – mitä ilmeisimmin lääkinnällisistä syistä.

Pökkelökääpä.

Evästettyäni jatkoin kiertelyäni Sarkkisen lammen rannalla pieniä polkuja seuraillen. Lammen itäpäässä oli jo noustava korkealle kalliolle, jossa joku pökkelöpää oli repinyt kallioilta kelon, niin että revitty kanto näkyi vastarannalle saakka. Luvaton nuotio oli tietenkin tehty kalliolle.  Hetken jyrkkää pientä polkua ylös ja alas kuljettuani saavuin lopulta tyynen Suolikkaan järven rannalle – epäilemättä yhteen Nuuksion hienoimmista paikoista (kartta). Sarkkista ja Suolikasta erottaa vain kapea kannas ja sen läpi virtaava pieni puro.

Tyyneyttä Suolikkaalla.

Kaksi ja puoli kilometriä pitkä järvi on pohjoispäässä kapeimmillaan alle 15 metriä leveä.  Vaikka kallioisen järven rannoilla on muutamia rakennuksia, on järvi luonteeltaan hyvin erämainen. Noin puolet Suolikkaan rantaviivasta kuuluu kansallispuistoon. Järven komeimmalla ja varsin näkyvällä järveen pistävällä niemellä (kartta) on helsinkiläisten partiolaisten alunperin jo vuonna 1964 rakennuttama eräkämppä.

Äärettömän kauniilta järveltä matka jatkui alkuun Pöksynhaarasta laskevan ja luonnollisessa uomassaan virtaavan puron vartta pitkin kohti Iso Majaslampea. Pöksynhaaran leiripaikalle (kartta) ei ollut syytä tällä kertaa poiketa, mutta vanhasta kokemuksesta voi sen sanoa olevan erittäin hienolla paikalla. Tulenteko ei siellä ole kuitenkaan sallittu. Seurailin selkeää polkua, joka nousi pian kallioille, pienen suoläntin vierustalle ja lopulta Majaslammen pohjoisrannalle.

Heijastuksia.

Näillä Nuuksion hiljaisilla kulmilla tapaa kulkijoita harvoin. Majaslammen pohjoisrantaa kulkevaa polkua oli helppo seurailla laakealle kalliolle (kartta), jossa moni kulkija on pitänyt luvatonta nuotiota: Avotulen teko ja leiriytyminen on kansallispuistossa sallittu vain niitä varten osoitetuilla paikoilla. Jopa polttopuuta oli kasattu nuotiopaikan viereen valmiiksi.  Tässä oli joka tapauksessa hyvä pysähtyä pienelle tauolle ja hörpätä aamulla termariin keittämääni kahvia.

Iso Majaslampi.

Omaa ”alppiruusuamme”, suopursua kainaloihin saakka kasvavasta lammen itäpäästä suuntasin vielä Mustakorven ylle kohoaville korkeille kallioille (kartta). Täällä en ennen ollut käynytkään. Jyrkältä kalliolta avautui näkymät jo osin lehtensä menettäneeseen Mustakorven koivikkoon. Kansallispuiston reunamilla, murros-laaksossa sijaitseva istutuskoivikko on varsin erikoinen, mutta kuvauksellinen näky. Mitä ilmeisimmin alunperin kuusta kasvanut kosteikko on ojituksen myötä kuivunut.

Mustakorven koivikko.

Saarijärveä kohden Mustakorven itäreunan polkua kulkiessa minut säikäytti perusteellisesti tiheän kuusikon seasta vastaan vauhdilla tullut suunnistaja. Näitä tulikin sitten vastaan myöhemmin useampia. Huvittamaan jäi yhden suunnistajan hymy ja kepeä kommentti kauniista poutasäästä – ainakaan tämä urheilija ei tuntunut suunnistavan hampaat irvessä.

Saarijärvellä.

Jatkoin omia suunnistusharjoituksiani ja Saarijärven saavutettuani oli aamuinen pilvipeite rakoillut ja aurinkokin oli alkanut pilkahdella pilvien raosta. Kohti Mustasiltaa sain kuljeskella rauhallisesti polkuja pitkin Saarijärven kauniita maisemia ja kirkkaita vesiä aika ajoin ihaillen. Lopulta saavuin vanhan Yli-Takkulan tilan rantaan johtavalle kärrytielle (kartta). Metsätaipaleet oli nyt kuljettu ja reissu alkoi olla lopuillaan. Kärrytien vierellä minua huvitti haavan kyljessä kasvanut ja kovasti reittimerkkiä muistuttanut haavanläiskäjäkälä. Kärrypolkua reunustavat metsät vaikuttivat varsin hyvin luonnontilaisilta runsaine lahopuineen.

Reittimerkki?

Yli-Takkulan tilalle saavuttuani oli kuljettava vielä kilometrin verran hiekkatietä pitkin Vanhalle Porintielle ja Mustasillan pysäkille. Yli-Takkulan tilan arvokkaat metsät on liitetty kansallispuistoon, mutta itse tila kuuluu Uudenmaan virkistysalueyhdistykselle. Tilalla näytti olevan ratsastustoimintaa. Yli-Takkulasta puolitoista kilometriä linnuntietä etelään on Vääräjärven leiri- ja nuotiopaikka (kartta), joka on minultakin jäänyt kokematta, samoin sen lähellä oleva korkea Lippukallio (kartta).

Hiekkatien pätkällä ilahduttivat syvän vihreää nurmea kasvavan pellon  reunan komeassa ruskassa olevat haavat, yhtälailla kun sienitaudin (tervatäplän) hauskasti kuvioimat vaahteratkin. Suurta haittaa ei lehtensä pudottavalle vaahteralle sienestä ole. Perille päästyäni sain odotella tunnin välein Mustasillan pysäkin (kartta) ohittavaa seutubussia jonkin aikaa.

Ruskaa parhaimmillaan.

LOPUKSI

Minulle aiemmin tuntematon Vaakkoin ulkoilualue kauniine lampineen oli erittäin miellyttävä positiivinen yllätys. Nuuksion keskeisten paikkojen ollessa kauniina syyspäivänä ”ruuhkaisuuteen” saakka täynnä ihmisiä, oli Vaakkoin ja etenkin Nuuksion pohjoisosien merkkaamattomilla (ja usein myös kartoilta puuttuvilla poluilla) hiljaista. Yöpaikakseni valikoitunut Helsingin Ladun eräkämppä osoittautui erinomaiseksi paikaksi saunoineen. Ruska ei ehkä ollut vielä aivan parhaimmillaan, mutta yksi Nuuksion ehdottomista helmistä – Suolikkaan järvi – on paikka, jonne on palattava yhä uudelleen.

Blogin kirjoittajalta:

NUUKSION RETKEILYOPAS (2018) ja KARTTA (1:15 000) SEKÄ UUSI REPOVEDEN RETKEILYOPAS (2020)

ALUEEN DIGIKARTTA NETISSÄ:

Retkikartta (Paikannimihaku:  Nuuksion kansallispuisto).

Kansallispuiston yleiskartta ja palvelut.

Kuvien ja sisällön kopiointi luvatta kielletty.

PÄIVÄRETKI: NUUKSIO 29.6.2015

REITTI: Tervalampi - Ruuhilampi - Iso-Parikas - Pikku-Parikas - Takalan laavu - Kattila 13.4 km 

VAELLUSKAVERIT: -

HUIPUT: Myrskytuhot. Iso-Parikkaan ja Pikku-Parikkaan järvimaisemat. Siistit keittokatokset. 

ERIKOISTA: Salmen ulkoilualueen "valtatiet". Järvien kirkasvetisyys.

ALUKSI

Suuntasin tällä kertaa päiväretkelle Nuuksion kansallispuiston pohjoisiin osiin ja reittini kulki parin kilometrin verran myös Salmen ulkoilualueella. Alkuun pysyttelin poissa perusreiteiltä, välillä myös poluilta, mutta Salmen ulkoilualueelle tultuani kuljin loppumatkan helppokulkuisilla merkatuilla reiteillä. Reittivalinta osoittautui muutamaa pientä poikkeusta lukuunottamatta erinomaiseksi. Nimenomaisesti Nuuksion kansallispuiston kylkeen kiinnittyneet lukuisat ulkoilualueet (Salmen lisäksi Vaakkoi, Luukki, Karjakaivo, Kattilajärvi, Pirttimäki ja Oittaa) tekevät Nuuksiosta erityisen kiinnostavan ja laajan kokonaisuuden. Uusia paikkoja on Nuuksiossa aina mukava mennä katsomaan ja niitä riittää vieläkin koluttavaksi. Tällä kertaa olin liikkeellä yksin. Yksin kulkiessa on aina se etu, ettei pienistä harhailuista ja sunnistusvirheistä tarvitse potea huonoa omaatuntoa: Retkikaverin vieminen ryteikköön ei ole koskaan mukavaa.

TERVALAMPI – ISO-PARIKAS (6.1 KM)

Kuljettu reitti (klikkaa isommaksi).

Lähtöpaikaksi valikoitui tällä kertaa Tervalampi (kartta), sillä sain sinne kyydin. Bussiyhteydet (Matkahuollon aikatauluhaku) Tervalammen kartanolle ovat valitettavasti heikentyneet niin, että sinne pääsee koulujen lukuvuoden aikaan ainoastaan iltaisin. Tervalampi on aloituspaikkana erinomainen, etenkin jos haluaa tutustua Nuuksion hiljaisempiin länsiosiin. Helsingin kaupungin omistaman ja kuntoutuskeskuksena toimivan kartanon pihasta suuntasin itään kohti kansallispuiston rajaa. Kesäisen rehevän Siuntionjoen (kartta) siltaa pitkin ylitettyäni oli kansallispuisto enää parinsadan metrin päässä.

Alkuun suuntasin kohti Ruuhilammen rantoja (kartta). Matkaa sain taittaa leveää ja helppokulkuista ja jo ennestään tuttua polkua pitkin. Näillä poluilla liikkuu toisinaan myös läheisen Vihdin ratsutallin maastoratsastajia. Tästä kulkijaa muistuttavat niin hevosenkengän jäljet kun kauraiset pökäleetkin.

Kurjenpolvet kukkivat kauniisti polun varrella.

Alkumatkan metsät ovat kohtuullisen kiintoisia sekametsiä, joista löytyy myös lahopuuta ja kääpiä, syksyllä myös sieniä. Ennen Ruuhilampea onnistuin jotenkin hukkaamaan polun, joten viimeiset parisataa metriä kävelin hiukan epäkiitollista ojanvierustan rytsölää pitkin. Lammen rannalta polku kuitenkin taas löytyi helposti. Lammen lounaisella rannalla on luvallinen Tervalammen kuntoutuskeskuksen nuotiopaikka, jonka puuhuolto ei kuitenkaan ole Metsähallituksen varassa.

Ruuhilampi.

Ruuhilammen luoteisrannalla on muutama kesäasumus, jotka jouduin kiertämään. Tällä kiertolenkillä näin muutamia komeita keloja ja kauniisti kukkivia vanamoja. Pohjoisrannalla on puolestaan erinomaisella paikalla Metsähallituksen varsin vaatimattomasti varusteltu, mutta edullinen ja suosittu vuokramökki (kartta) Oravankolo. Kuuden hengen pikkumökin vuokramökillä näytti olevan asukkaita, joten rantaan en tällä kertaa päässyt.

Hetken pientä hiekkatietä pitkin kuljettuani oli aika suunnata poluttomille taipaleille. Lammen kesäasumuksille johtavan tien viereltä löytyi hieno metsäpuro (kartta), jota ihastelin aikani. Purolta jatkoin matalien kallioiden yli kohti nimetöntä kesämökkikylää (kartta). Mökkikylän laidalla oli pieni ja tympeä hakkuuaukea – liikuin nyt hetken aikaa kansallispuiston rajojen ulkopuolella. Täältä matka jatkui hiekkateitä pitkin kohti pyöreää Mäyrälampea (kartta) ja edelleen Iso-Parikasta.

Suopursu kukkii Mäyrälammella.

Kauniin, soistuvan Mäyrälammen ympärillä leijui vahva suopursun tuoksu. Sain nyt tallustella taas aikani pieniä polkuja pitkin, kunnes suuntasin metsien poikki kohti koillista – Iso-Parikkaalle vievälle polulle. Yllätyksekseni vastaan tuli pian syöksyvirtauksen tuhoama kuusikko (ilmakuva). Vaikka aukea oli ainoastaan reilun neljänneshehtaarin kokoinen, alkoi runkoja ylittäessä nousta hiki pintaan. Vanha kansallispuiston raja kulki aikoinaan täällä, mutta nykyisin Nuuksio on laajentunut Iso-Parikkaan länsirannoille saakka. Iso-Parikkaalle vievä selvä polku (kartta) löytyi pian tuhoutuneen metsän jälkeen.

Tuulenkaatoja.

Pienen metsätaipaleen jälkeen oli taas mukava astella selkeitä polkuja pitkin. Ennen Iso-Parikasta löysin vielä pienen ja kauniin lähteen, jota ei ollut kuitenkaan merkitty karttaan. Vesi syöksyi voimalla maan pinnalle. Tarkkaan ottaen lähde on osa laakson pohjalla kulkevaa puroa, joka kulkee osan matkaa maan alla purkautuakseen maanpinnalle kallion vierestä.

Lähteellä.

Nyt matkaa suunnittelemalleni kahvittelupaikalle oli enää puolisen kilometriä. Olin elämäni ensimmäistä kertaa Iso-Parikkaan rannalla, niin kummalliselta kun se tuntuikin lukuisten Nuuksion retkien jälkeen. Salmen ulkoilualueella olen kyllä joskus muinoin käynyt sienestämässä. Iso-Parikas on reilu puolitoista kilometriä pitkä ja ainoastaan parisataa metriä leveä kirkasvetinen järvi, jolta löytyy paitsi reheviä tervaleppää puskevia matalia rantoja, myös Nuuksiolle tunnusomaisia korkeita kallioita ja karuja männiköitä. Järven pohjois- ja itärannat kuuluvat Nuuksion sijaan Salmen ulkoilualueeseen.

Iso-Parikkaan kapea eteläpääty.Reheviä rantoja.

Järven länsirannalla on helppokulkuinen pieni polku, joten pääsin kaivelemaan repustani kahvit ja eväsleivät varsin pian. Pienialainen kallioranta osoittautui hyväksi taukopaikaksi (kartta). Paikka oli niin hyvä, että metsän puolelle oli myös pystytetty luvattomasti teltta. Paikka on leiriytymiseen erinomainen, mutta uusien palvelujen rakentaminen on nykyisillä Metsähallituksen tulostavoitteilla varmaankin turha toive. Vietin paikalla melko runsaasti aikaa ja katselin myös vastarannan korkeaa kalliota, jonne päätin järven toiselle puolelle päästyäni mennä maisemia ihailemaan.

Korkeita kallioita Iso-Parikkaan itärannalla. Kahvittelumaisemia.

Näkymät taukopaikalta pohjoiseen olivat avarat. Rakentamattomine rantoineen tarjosi järvi myös todellista erämaista tunnelmaa. Tätä lisäsi entisestään yllättävänkin kirkas vesi, joka ei kylmän alkukesän vuoksi kuitenkaan houkutellut uimaan. Itse telttailijoita, eikä muitakaan kulkijoita näkynyt. Kallioisen niemen viereisessä lahdenpohjukassa oli puolestaan kuvauksellisia hakoja.

Kuusen kuolema.

ISO-PARIKAS – KATTILA (7.3 KM)

Kuljettu reitti (klikkaa isommaksi).

Pitkän tauon jälkeen oli matkaa taas hyvä jatkaa pientä polkua pitkin. Rantoja peitti täällä tiheä kasvusto, jossa tervalepät ja hieskoivut kilpailivat raivokkaasti aukean järven tarjoamasta valosta. Aurinko helotti nyt lähes pilvettömältä taivaalta ja polkujen vierustaa peitti tiivis mustikanvarpujen matto. Täältä voisi hyvinkin löytää runsaan sadon korjattavaksi myöhemmin. Metsään valoa siivilöityi melko vähän.  Valon ja varjojen leikkiä oli mukava seurailla. Rantapolku johdatti minut lopulta pois Nuuksion kansallispuistosta Salmen ulkoilualueelle, jota hallinnoi Helsingin kaupungin rakennusvirasto. Salmen ulkoilualueelle pääsee helpoimmin pohjoisen suunnasta, julkisilla liikennevälineillä Vihdintietä pitkin (Matkahuollon aikatauluhaku).

Metsäkortteiden loiste.Iso-Parikkaan uimaranta.

Jopa 66 metriä merenpinnan yläpuolella sijaitsevan Iso-Parikkaan pohjoispäässä on uimaranta ja keittokatos (kartta). Nyt pienet polut ja metsätaipaleet vaihtuivat ennemminkin puistokäytäviä muistuttaviin ”valtateihin”. Järven pohjoispäästä saa kiinni myös useista ulkoilualueen merkityistä reiteistä, kuten kymmenisen kilometriä pitkästä Tapion taival -luontopolusta. Salmen ulkoilualueella on lisäksi kaksi lyhyempää luontopolkua. Uimarannan viereltä löytyy reiteistä hyvät opasteet ja kartat. Haltian luontokeskukseen on täältä matkaa noin 12 km ja Vihdintielle vajaa 4 km.

Uimarannalta nousin ensin tiheään kuusikkoon ja pian valoisaan männikköön. Luontopolun opasteen mukaan on metsä täällä palanut huolimattoman tulenpidon seurauksena kahteenkin otteeseen 1960-luvun puolivälissä. Männikköä on myöhemmin myös harvennettu. Hetken aikaa leveää sorattua polkua kuljettuani poikkesin metsän puolelle, sillä halusin käväistä vilkaisemassa Iso-Parikasta korkealta kalliolta (kartta).

Iso-Parikas itärannan kallioilta kuvattuna.

Reitille palasin suorinta tietä pitkin metsän poikki. Paahteisilla kallioilla riitti kukkaloistoa, sillä mäkitervakko kukki erittäin runsaana. Myös puolukka kukki runsaana, mikä lupaili vähintäänkin kohtuullista satoa.  Kosteammilta kasvupaikoilta löytyi niin rätvänää kun metsämaitikkaakin. Tein nyt matkaa kohti Pikku-Parikkaan järveä, missä sijaitsee toinen keittokatos. Ohitin matkalla seuraavalle järvelle pienialaisen isovarpurämeen (kartta) ja laskeuduin Pikku-Parikkaan rantaan melko jyrkkää polkua pitkin. Omassa vanhassa Nuuksion kartassani tämä pieni järvi esiintyy vielä nimellä Vähä-Parikas. Isoveljensä tavoin oli myös Pikku-Parikkaan vesi eteläsuomalaisittain hyvin kirkasta.

Rämeen reunalla.

Pikku-Parikkaan pohjoisrantaa peitti varsin tiheä lepikko ja koivikko. Muutamia mäntyjä, pihlajia ja haapojakin oli joukkoon eksynyt. Matalalla rannalla kasvoi ulpukkaa ja järviruokoa. Täälläkin oli metsä aikoinaan palanut ja Tapion taipaleen kyltit opastivat kulkijaa. Pieni järvi vaikutti hyvin viihtyisältä ja rauhalliselta. Järven pohjoisrannalla kohosivat korkeat kalliot ja pian sain näkyviini myös kallioisen itärannan, missä keittokatos ja tuleva tulistelupaikkani sijaitsivat.

Pikku-Parikkaan aurinkoisessa lepikossa.Pikku-Parikkaan itäranta. Keittokatos on kallion päällä.

Iso-Parikkaan keittokatoksen tavoin myös Pikku-Parikkaan tulistelupaikka (kartta) osoittautui erittäin hyvin huolletuksi ja siistiksi. Keittokatoksen vieressä oli myös pieni pöytä penkkeineen. Kuivaa puuta oli tarjolla runsaasti, eikä missään näkynyt jälkiä roskaamisesta. Luonnonkaunis paikka oli hyvin hiljainen – rannalla istuskeli kirjaa lueskellen ainoastaan yksi nainen koiransa kanssa.  Tein katokseen tulet ja nautiskelin lämpöisestä kesäpäivästä kallioilla loikoillen ja kirkkaassa auringonpaisteessa kimmeltävää järveä ihastellen. Latvavesillä sijaitseva Pikku-Parikas on Iso-Parikasta vielä kymmenisen metriä korkeammalla ja se laskee vetensä kohti itää – ensin Kuuslampea, sitten Myllypuroa ja lopulta Nuuksion Pitkäjärveä.

Loikoiluhetki kesäisellä kimmeltävällä järvellä.

Tutkiskelin syötyäni vielä taukopaikan ympäristöä ja paikalta löytyi myös hiekoitettu pieni uimaranta – ilmeisen sopiva myös lapsille. Aikuisille kelpaisi varmaan pulahdus järveen suoraan matalilta kallioilta. Molemmat Parikkaan järvet olivat osoittautuneet erinomaisiksi ja luonnonkauniiksi vierailukohteiksi. Olin erittäin tyytyväinen. Kotimatka oli tarkoitus aloittaa nousemalla Pikku-Parikkaan etelärannan korkeille kallioille.

Jyhkeät kalliot.

Nousu kallioille alkoi ylitettyäni Pikku-Parikkaan kauniin laskupuron (kartta), joka toimii nykyisin myös kansallipuiston rajana. Koska en viitsinyt lähteä kiertämään kallioita kovinkaan kaukaa, meni nousu melkoiseksi kiipeilyksi. Kallion päälle kiivettyäni olin taas Nuuksiolle tyypillisissä kuivissa kalliomänniköissä. Kallioiden päältä löytyi myös ”oliivimaisia” hirven jätöksiä, mikä ei ole kovinkaan yleinen näky Nuuksion kansallispuistossa. Ainoastaan kerran olen Nuuksiossa yötä vietettyäni onnistunut näkemään hirven. Tämä tapahtui aamuvarhaisella Iso-Holman läheisellä suolla. Seurailin jyrkänteen reunaa, mutta pettymyksekseni näkymät nelisenkymmentä metriä Pikku-Parikkaan ylle kohoavien kallioiden päältä peittyivät valtaosin järeiden kuusten ja mäntyjen taakse. Pieni järvi pilkotti niiden välistä vain vaivoin. Tästäkin huolimatta tarjosi kallio omat elämyksensä. Nuuksion puhtaasta ilmasta kertoivat naavan  peittämät mäntyjen ja kuusten kuivuneet oksat.

Kallioilla.

Jo keittokatoksella olin huomannut ilmoituksen lähistöllä tehtävistä kulotuksista, jotka oli tarkoitus toteuttaa muutaman päivän sisällä. Saavuinkin pian noin kahden hehtaarin kokoiselle kulotuslueelle (ilmakuva), jota oli valmisteltu kaatamalla osa metsän puista ja rajaamalla alue palokäytävin. Vain muutamaa päivää myöhemmin sain kuunnella Metsäradion uutisia onnistuneesta kulotuksesta. Hienoja kuvia itse kulotustapahtumasta voi käydä katsomassa esimerkiksi maisemakuvaaja Markku Tahvanaisen sivuilta.

Kulotusalueen palokäytäviä.Sammalpeitteisiä kuusikoita Pikku-Parikkaan etelärannalla.

Kulotusalueelta lähdettyäni seurailin työkoneiden uraa satakunta metriä pienelle metsäautotielle, joka johdatti minut takaisin kansallispuiston alueelle. Olin nyt paitsi merkatulla pyöräilyreitillä, myös 110 km pitkällä Reitti 2000 -reitillä. Pian Tamminiitun (kartta) jälkeen kuitenkin siirryin Takalan laavulle ja Kattilaan vievälle polulle. Tamminiitun puroon on rakennettu pieni pato, jolla on säädelty metsäluhdan vedenkorkeutta, mitä ilmeisimmin aikoinaan luhdalta niitetyn heinäsadon maksimoimiseksi. Tietä pitkin kävellessä ihastelin sinistä taivasta ja sitä kuvioivia yläpilviä. Säät olivat jälleen kerran suosineet reissuani.

Hiekkatieltä Takalan polulle (kartta) siirryttyäni ei kulku suinkaan vaikeutunut, sillä polku on täällä maaston kulumisen estämiseksi sorattu. Takalan laavua on joskus tullut käytyä kurkkaamassa, mutta näitä laavun pohjoispuolisia polkuja en ollut ennen kulkenut. Pidin hiukan kiirettä, sillä Kattilan bussien vuoroväli on melko pitkä ja halusin ehtiä seuraavaan bussiin. Polulle siirryttyäni ei matkaa Kattilaan kuitenkaan ollut kahta kilometriä enempää.

Takalan laavu.

Pysähdyin vielä hetkeksi laavulle (kartta), joka on rakennettu vanhan mäkituvan tontille. Jo paikan nimi kertoo, että täällä asuttiin tiettömien taipaleiden takana. Vanhasta asutuksesta on muistona enää rakennusten perustuksia, tontilla sinnitteleviä koristepensaita sekä umpeen kasvavia peltotilkkuja.

Myllypuro.

Takalan laavulta on matkaa Nuuksion Pitkäjärveen laskevalle Myllypurolle (kartta) noin 400 metriä. Takalan polku tekee purolla ison mutkan ja itse puron saa ylittää pientä siltaa pitkin. Iso-Parikkaasta laskeva Myllypuro halkaisee Nuuksion pohjoisimman osan. Myllypuron seurailua on minulle joskus suositeltu ja epäilemättä tulen senkin joskus tekemään. Puroreitti on varmasti mielenkiintoinen ja luontotyypiltään hyvin erityinen osa Nuuksion kansallispuistoa.

Kuusikossa.

Nautiskelin vielä viimeiset hetket metsän rauhoittavasta vihreydestä, mutta kelloa katsellessa tuli viimeiset sadat metrit liikuttua melkein hölkäten. Bussille ehdin loppujen lopuksi hyvissä ajoin, hikisenä ja tyytyväisenä onnistuneesta retkestä. Espoon keskuksesta Kattilaan (kartta) liikennöivä bussi 245 kulkee keväällä, kesällä ja syksyllä – talvella bussi  kulkee ainoastaan Nuuksionpäähän saakka (kartta), tietä pitkin reilun 3 kilometrin päähän Kattilasta.

LOPUKSI

Retki Nuuksion kansallispuiston pohjoisiin osiin ja Salmen ulkoilualueelle oli erittäin onnistunut. Erityisen vaikuttunut olin Iso-Parikkaan ja Pikku-Parikkaan järvistä, niiden erämaisesta tunnelmasta, siisteistä keittokatoksista ja kirkkaista vesistä. Mukavina yllätyksinä matkaa sävyttivät pieni myrskytuhoalue ja kulotusalueen valmisteluihin tutustuminen. Nyt saadun kokemuksen perusteella voi Salmen ulkoilualueeseen tutustumista suositella lämpimästi. Salmen helppokulkuisilla poluilla voi liikkua myös pienten lasten kanssa yhtälailla kun huonokuntoisenakin.

---

Jutun kuvat kirjoittajan ottamia.

Blogin kirjoittajalta:

NUUKSION RETKEILYOPAS ja KARTTA (1:15 000) SEKÄ UUSI REPOVEDEN RETKEILYOPAS (2020)

MUKANA KULKENUT PAPERIKARTTA: 

Nuuksio – Luukkaa, Ulkoilukartta 1:15 000

ALUEEN DIGIKARTTA NETISSÄ:

Retkikartta (Paikannimihaku:  Nuuksion kansallispuisto).

Kansallispuiston yleiskartta ja palvelut.

Kuvien ja sisällön kopiointi luvatta kielletty.

PÄIVÄRETKI: SIENIRETKI NUUKSIOON 11.10.2014

REITTI: Tervalampi - Saarilampi - Tervalampi 4.8 km. 

VAELLUSKAVERIT: Hanna ja tytär (11 v.).

HUIPUT: Ruska. Kaunista ja raikasta pilvipoutaa. Muurahaisten maailmat ja hevostalli. Vaahtokarkkien käristys. Suppilovahveropaikat. 

ERIKOISTA: Kassikaupalla lampaankääpiä.

ALUKSI

Aina silloin tällöin tulee Nuuksion poluille suunnattua lännestä. Etenkin sienten perässä kulkiessa tarjoavat Nuuksion hiljaisemmat läntiset ja pohjoiset osat paitsi rauhaa myös taatumpia sienisaaliita. Nuuksiossa olen sienestänyt aina hiukan eri paikoissa, enkä saamaani saaliiseen ole koskaan pettynyt. Niinpä jutun ohessa tulee sienestäjille muutama suppilovahvero- ja lampaankääpäpaikka – mustatorvisienet jäivät tällä kertaa löytämättä.

Omat sienten tunnistustaidot ovat melko vajavaiset, mutta tattien lisäksi olen toistaiseksi tullut toimeen edellä mainituilla sienillä varsin hyvin. Etenkin suppilovahveroista saa kuivattua hyvää vaellusmuonaa – ne likoavat syötäviksi hetkessä ja käyvät lisukkeeksi ruokaan kun ruokaan.

TERVALAMPI – SAARILAMPI 2.6 KM

Tervalampi on hyvä lähtöpaikka Nuuksion läntisiin osiin tutustumiseen. Auton saa parkkeerattua (kartta) muutaman sadan metrin päähän kansallispuiston rajasta. Paikalle pääsee myös bussilla, joskin aikataulut ovat muuttuneet sellaisiksi, että Tervalammen kartanolle pääsee vain iltaisin ja Helsingin suuntaan aamuisin (Matkahuolto). Vaihtoehdoksi julkisilla liikkuessa siis jää kulkeminen Tervalammelta illalla valoisan aikaan joko Siikajärvelle (noin 10 km) (kartta) tai Kattilaan (5 km) (kartta). Näistä paikoista on mahdollista saada paluubussi Espooseen ja edelleen Helsinkiin.

Ruskaa Tervalammen kartanolla.

Lähtöpaikalla sijaitsee vanha ja tätä nykyä Helsingin kaupungin omistama Tervalammen kartano, joka monine uudisrakennuksineen toimii kuntoutuskeskuksena. Ympäristössä toimii myös hevostalli, joka järjestää mm. ratsastusvaelluksia kansallispuistoon. Nuuksion läntisten osien ainoa merkitty reitti on vajaan neljän kilometrin mittainen Klassarinkierros. Helpoiten merkitylle reitille pääsee Kurjolammen eteläpäästä (kartta), mistä löytyy myös parkkipaikka.

Syksyinen maalaismaisema kartanoineen, lehmuskujineen ja vaahteroineen antoi hienot puitteet retkelle lähdölle. Muutama sata metriä pientä hiekkatietä käveltyämme ja Siuntionjoen ylitettyämme pääsimme jo Nuuksion kuusimetsien siimekseen. Ensimmäinen poikkeaminen metsään ei tuottanut ämpäriemme pohjalle vielä paljonkaan täytettä. Kaunis sää lupasi päivälle kuitenkin paljon hyvää. Sienten etsimisen ohella käytimme aikaa sammalpeitteisen metsän kuvaamiseen. Tattikausi oli selvästi jo ohi, vaikka muutamia madonsyömiä tatteja vielä sitkeästi pystyssä törröttikin. Jatkoimme leveää polkua pitkin kohti Ruuhilampea ja poikkesimme polulta nyt sen pohjoispuolelle (kartta). Täällä onnisti – suppilovahveroita löytyi runsaasti. Helposti tunnistettavan keltavartisen suppilovahveron voi sekoittaa lakin reunoilta hiukan ruttuisempaan kosteikkovahveroon, mutta tällä ei ole merkitystä – molemmat sienet ovat aivan yhtä hyviä syötäviksi. Ämpäreiden pohjalle kertyi täältä myös jonkin verran vaaleaorakkaita.

Nuuksion kuusikot. Seitikki – ei syötäväksi, vaan kuvattavaksi. (Kuva tyttäreni ottama).  Suppilovahveroita sammalmatolla.

Aikamme sieniä kerättyämme palasimme polulle ja jatkoimme kohti itää. Polulla tapasimme myös pari naista sienikoreineen. Saalista saatuamme oli tunnelma kohonnut korkealle – auringon jo pilkottaessa oli helppo hymyillä ja hupailla. Itselleni on sienimetsässä käynti aina hyvä tekosyy lähteä syksyiseen metsään kävelemään – sienisaaliin koolla ei ole loppujen lopuksi suurtakaan merkitystä. Mitä vähemmän sieniä yhdellä reissulla löytyy, sitä useammin on sitten metsään tullut syksyn oikukkaihin säihin lähdettyä.

Muurahaisten valtatie.

Suuntasimme poluttomalle taipaleelle kohti etelää ja Saarilammen nuotiopaikkaa. Joskus aiemmin olin löytänyt pitkästä notkelmasta (kartta) runsaasti suppilovahveroita. Tällä kertaa niitä ei näkynyt, mutta niiden sijaan metsä oli täynnä lampaankääpiä. Lampaankääpä on helppo sotkea kitkeränmakuiseen typäskääpään, mutta niiden erottaminen onnistuu viimeistään paistinpannulla – lampaankääpä muuttuu kellertäväksi, typäskääpä punaruskeaksi.  Hanna innostui keräämään kääpiä niin, että loppujen lopuksi kannoin raskasta muovikassia mukanani koko loppumatkan. Painavan kassin raahaaminen oli raskasta, etenkin kun kassiin tuntui tulevan koko ajan lisää täytettä … Käytimme metsässä aikaamme myös kekomuurahaisten maailman ihmettelemiseen. Metsässä risteli leveitä muurahaispolkuja, jotka johdattivat meidät lopulta suurelle keolle.

Takaisin polulle.

Aikamme kostean notkelman paikoin ryteikköisiä reunamia kuljettuamme saavuimme metsäautotielle. Ylitimme tien ja olimme pian Saarilammen pohjoisrannalla kulkevilla pitkoksilla. Nyt päivän grillimakkaralounas oli enää parin sadan metrin kävelymatkan päässä. Nuotiopaikalle (kartta) saavuttuamme oli hiljaista. Pian tulet sytytettyämme saapui nuotiolle kuitenkin kaksi sienestämässä ollutta pariskuntaa.

SAARILAMPI – TERVALAMPI 2.2 KM

Ilma oli syksyisen raikas. Jutustelimme nuotiolla toisten sienestäjien kanssa – tietenkin sienistä. Toinen pariskunnista oli ulkomaalainen, eikä heillä tuntunut olevan vielä kovinkaan hyvää käsitystä metsiemme syötävistä sienistä. Niinpä esittelimme heille keräämiämme lampaankääpiä ja suppilovahveroita. Makkaran paistamisen ohella oli nuotiossa jälleen kerran myös mustaksi paahtuvia vaahtokarkkeja – niihin ei tyttäreni tunnu koskaan kyllästyvän. Saarilammen nuotiopaikka on usein melko hiljainen ja sen kupeesta löytyy myös hyviä telttapaikkoja. Kauniin Saarilammen voi kiertää helposti valmiita polkuja pitkin (noin 2 km).

Saarilampi.

Kaikki Nuuksion vuokramökit sijaitsevat kansallispuiston länsilaidalla. Saarilammen eteläpäässä (kartta) on Tikankolo – toinen Nuuksion pienemmistä, kuusi henkeä majoittavista Metsähallituksen varausmökeistä. Oravankolo puolestaan on hiukan pohjoisempana Ruuhilammella (kartta). Melko edullisten mökkien varustukseen kuuluu erillinen sauna ja rannassa on soutuvene! Läheisellä Valklammella (kartta) sijaitseva varausmökki on suurille ryhmille sopiva ja hyvin varusteltu kokonainen talo rantasaunoineen.

Klassarinkierroksella – pieni pätkä metsätietä pitkin.

Tulistelun jälkeen matka jatkui. Päätimme olla koluamatta enää sienimetsiä – sieniä oli jo nyt melkein liikaakin kannettavaksi. Ensimmäiset sadat metrit taivalsimme merkityllä klassarinkierroksen reitillä. Poikkesimme reitiltä omille teillemme hiukan myöhemmin ja jatkoimme kohti Tervalampea. Ohitimme myös Kurjolammen (kartta). Paikan ohi kulkiessani olen törmännyt lammella usein laulujoutsenpariin. Nyt joutsenia ei näkynyt, mutta uskon niiden pesivän lähistöllä, ehkäpä itse Kurjolammella. Lammen itärannalla on kaistale yksityismaita ja kesämökkejä.

Tauko.Aurinko.

Leveitä ja helppokulkuisia polkuja pitkin paluumatka sujui huolettomasti. Lähes kuuden kilon painoista, lampaankääpiä täynnä olevaa muovikassiakin oli täällä helpompi kanniskella. Kerran pysähdyimme hiukan levähtämään ja juomaan. Näillä poluilla voi usein törmätä maastoratsastajiin, mistä meitä tällä kertaa muistuttivat lukuisat hevosten kakkarat.

Nuuksion länsiosia hallitsevat sammalpeitteiset kuusikot.Tervalammen kartanon pihapiirissä. (Kuva tyttäreni ottama).

Perille päästyämme ihastelimme vielä laiduntavia hevosia, joita tyttäreni innostui kuvaamaan. Sieniretki oli onnistunut erinomaisesti ja saalista tuli tarpeeksi. Rentoutuminen Nuuksion metsissä auttoi taas kerran jaksamaan kaupungin kiireitä.

---

Jutun kuvat kirjoittajan ottamia, lukuunottamatta kuvaa itse kirjoittajasta – siitä kiitos Hannalle. Osa kuvista tyttäreni ottamia.

Blogin kirjoittajalta:

NUUKSION RETKEILYOPAS (2018) ja KARTTA (1:15 000) SEKÄ UUSI REPOVEDEN RETKEILYOPAS (2020)

MUKANA KULKENUT PAPERIKARTTA: 

Nuuksio – Luukki – Ulkoilukartta 1:20 000

ALUEEN DIGIKARTTA NETISSÄ:

Retkikartta (Paikannimihaku:  Nuuksion kansallispuisto)

Kansallispuiston yleiskartta ja palvelut.

Kuvien ja sisällön kopiointi luvatta kielletty.

PÄIVÄRETKI: NUUKSIO 24.6.2014

REITTI: Siikaranta - Iso-Holma - Kattila. 8.5 + 0.9 km. 

VAELLUSKAVERI: Petra.

HUIPUT: Uusia lampia. Ympyrkäisen kalliot. Iso-Holma ja Vähä-Holma. Vaihtelevat säät.  

ERIKOISTA: Naamakivi.

ALUKSI

Nuuksio on moneen kertaan koluttu paikka ja silti sieltä löytyy aina jotain uutta katseltavaa ja koettavaa. Pitkiin aikoihin en ollut aloittanut retkeäni Siikarannasta. Sinne pääsee busseilla helposti Espoon Leppävaarasta. Tarkoitus oli kävellä Kattilaan, josta taas saisi paikallisbussin kaupunkiin (Espoon keskukseen). Todellista eräretkeilyä siis, mutta samalla niin hienoa – paikallisbusseilla kansallispuistoon. Mukaani sain tällä kertaa Petran, jolle Nuuksio oli vielä melkolailla tuntematon paikka. Nyt puistosta saatiin sekin huomioon ottaen mukava läpileikkaus – etelästä pohjoiseen. Ja Nuuksion kuuluisia kallioita ja lampia – niitä riitti tällekin reissulle lukuisia.

SIIKARANTA – ISO-HOLMA 5.2 KM

Siikarannan opistolta (kartta) alkanut taival oli alkuun ehkä hiukan tympeä, mutta Kolmoislammille päästyämme alkoi kansallispuisto antaa jo parastaan. Reitin varrella, Kolmoislampien keskimmäisellä lammella (kartta) karut lammet, kuivat kalliot ja rehevät puronvarret kohtaavat hienolla tavalla.

Laskupuro Kolmoislammilla.Kolmoislammit.

Lammilta nousimme hiukan reitin syrjään, viereisen korkean kallion laelle (kartta), josta avautuikin komea näkymä alla olevalle ja muuten piiloon jäävälle suolampareelle, Kukkoilammelle. Mistähän lienee tämäkin lampi nimensä saanut? Ainakin jotain erityistä on lammella joskus käyty tekemässä … Matkaa olimme (Helsingistä saakka) tehneet jo sen verran, että tässä oli hyvä pysähtyä pienelle tauolle, kaivaa esiin hyvät eväsleivät ja kahvit sekä nauttia näkymistä.

Holma-Saarijärven saari (ja mukava leiripaikka).

Kolmoislammilta matka jatkui Holma-Saarijärvelle (kartta), jossa on tullut joskus yövyttyäkin – omassa saaressa. Sinne oli Kolmoislammilta matkaa enää puolisen kilometriä. Sää suosi. Lämmin poutapilvinen päivä oli kävelemiseen erinomainen, eikä hissukseen edetessä tarvinnut hikoillakaan.  Saarella oli jonkun verran patikoijia ja leiripaikalle kurkattuamme jatkoimme takasin ”mantereen” puolelle pientä siltaa pitkin. Tämän jälkeen jatkoimme matkaamme järven länsirannalla pitkoksia pitkin.

Nyt suuntasimme uusille lammille ja edessä oli minullekin tuntematon lyhyt taival Ympyrkäisenlammelle ja Pitkälle Saarijärvelle.  Vaikka polkuja ei täällä kartalle ole merkittykään, on Nuuksiossa aina ollut sen verran kulkijoita, että mukavilla lampien rantoja seurailevilla reiteillä ei polkuja tarvitse neitseelliseen maastoon itse tallata. Täälläkin seurailimme koko matkan ajan valmiita, joskin melko pieniä ja mukavia polkuja. Ympyrkäisen pohjoispuolella nousimme korkealle ja komealle kalliolle (kartta). Jyrkältä kalliolta olikin hyvät näkymät ja pystysuora pudotus Ympyrkäisen ja Pitkän Saarijärven väliseen laaksoon.  Näkymät taivaalle puolestaan antoivat ymmärtää, mitä oli tulossa. Tyynessä päivässä taivas alkoi tummua siihen malliin, että sadetta oli odotettavissa.

Nuuksiolle tunnusomaisia lampia (Ympyrkäinen) …… ja kallioita.

Ennen lounasta, Iso-Holman nuotiopaikkaa, oli edessä vielä yksi pieni järvi, Pieni Saarijärvi, jonka itäisiä rantoja reunustivat mukavat kalliot. Istuskelimme ja kuvailimme täälläkin aikamme. Järven keskellä oli (ilmeisesti rakennettu) pesimälautta ja järvellä uiskentelikin sorsalintu. Pesivää lajia emme kauempaa ja ilman kunnon kiikareita kuitenkaan saaneet määritettyä. Ajatuksenamme oli käydä vielä pienellä Sarvilammella, mutta viimeistään uhkaava sade teki sunnitelmamme tyhjiksi. Aloimme hötkyillä lammelta kohti taukopaikkaa. Sen verran kiireestä oli haittaa, että kaarsimme valmista polkua pitkin kävellessämme huomaamattamme kohti länttä. Tajusimme tämän kuitenkin sen verran ajoissa, että kurssin saimme korjattua, ennen kun ylimääräisestä lenkistä tuli kovinkaan pitkä. Sade alkoi. Odottelimme ukkoskuuron laantumista keskellä harvaa metsää turvallisesti sen muhkeimman ja korkeimman löytämämme kuusen suojissa. Selvisimme kuivina. Ja hengissä.

Iso-Holmalla.

Oli kovin rauhallista. Sateen heikennyttyä kävelimme viimeiset sadat metrit Iso-Holman nuotiopaikalle (kartta), sille jälkimmäiselle ja paremmalle, aina järveen pistävän niemen kärkeen saakka. Myös Iso-Holmalla on toisinaan tullut yötä vietettyä ja itse pidän tätä paikkaa Nuuksion mukavimpana, rauhallisena leiripaikkana. Nuotiopaikan halkovajalla kyyhötti sateen loppua odottamassa nuori matkamies, jonka kanssa vaihdoimme kuulumisia. Pohjoismaiden turneella oleva sveitsiläinen oli viettämässä muutamaa päivää Nuuksiossa, vaikuttaen erittäin tyytyväiseltä kansallispuiston antiin ja maisemiin.

ISO-HOLMA – KATTILA + HIIDENKIRNUT 3.3 + 0.9 KM

Nuotiotulilla evästeltyämme jatkoimme matkaamme Iso-Holman itärannan korkeille kalliolle. Täällä voi seurailla pientä polkua, joka johtaa Vähä-Holmalle (kartta) ja edelleen pohjoiselle metsäautotielle. Näiden väliin jää vielä vaikuttava, pieni murroslaakso (kartta). Tämä reitti kuuluu epäilemättä Nuuksion komeimpiin, mikäli näitä jonkinlaiseen arvojärjestykseen voi laittaa. Vähä-Holmankin rantoja reunustavat komeat kalliot ja sateen raikastamassa ilmassa oli hyvä kulkea.

Iso-Holman kallioilla.Nuuksion kivettynyt menninkäinen.

Viimeisen kilometrin kävelimme metsäautotietä pitkin (kartta), jonka varrella meitä ilahdutti Nuuksion kivettynyt menninkäinen – häijyn näköisesti virnuileva naamakivi. Kattilaan saavuttuamme oli bussin lähtöön vielä aikaa, joten käväisimme vielä lähistöllä olleella hiidenkirnulla. Hiidenkirnulle (kartta) on tieltä pieni opaste ja se on samalla Espoon ja Vihdin kuntien rajamerkki. Matkaa kirnulle oli hiukan enemmän kun olimme kuvitelleet. Taisinpa siinä hiukan happamasti epäillä, että mahtoikohan pienen kirnun takia tehty matka olla vaivan arvoinen, kun keskeltä kaupunkia Pihlajamäestä löytyy paljon isompiakin! Tähän totesi Petra jotenkin siihen malliin, että kaipa sinulla reikien takia on pidempiäkin matkoja joskus tullut tehtyä. Niin.

Reikä. Hiidenkirnu Vihdin ja Espoon rajalla.

Bussia odottelimme palattuamme vielä jonkin aikaa ja seuraa meille pitivät Nuuksion kesätyöntekijät – Kattilan maisemaa hoitavat lampaat. Lueskelimme siinä vielä samalla Petran hankkimaa uutta Nuuksion opasta, josta saimme lukea kirnusta nimensä saaneen ”Helfwetin Kattilan” tilan moninaisista vaiheista. Erityisesti mieleen jäi Eljas Erkon lyhytaikainen omistus: Pakkohuutokaupasta tilan ostanut Erkko halusi perustaa paikalle lepokodin sanomalehtensä työntekijöille, mutta tila meni myyntiin nopeasti. Tarina kertoo, että käärmeen puremaksi joutuneelle Erkon rouvalle metsä ja sen elävät olivat liikaa. Funkistyylinen komea huvila nousi paikalle vasta tämän jälkeen. Nykyisin huvila on Metsähallituksen omistuksessa, mutta matkailuyrityksen käytössä ja siellä voi paitsi saunoa, myös majoittua. Sieltä saa lisäksi tilausravintolapalveluja.

Kattilan lampaat.

Nuuksion retkemme oli erittäin onnistunut ja kuurosade toi retkeen oman piristysruiskeensa. Nuuksion pienet järvet, lammet ja kalliot jaksavat ilahduttaa joka kerralla. Muita kulkijoita oli vähän. Vinkkinä niille, joita Nuuksion ”ruuhkat” kauhistuttavat, kannattaa oikeastaan muistaa vain pari seikkaa: Nuuksioon kannattaa mennä keskellä viikkoa (mikäli mahdollista) ja/tai retken lähtöpaikaksi kannattaa valita joku muu paikka kun Haukkalampi (kartta). Tämän jälkeen vilkkaimpia lähtöpaikkoja ovat nyt kulkemamme reitin lähtö- ja lopetuspaikat – Siikaranta ja Kattila. Etenkin merkkaamattomilla reiteillä liikkuessa pääsee Nuuksiossa varsin helposti ja nopeasti erämaiseen tunnelmaan.

---

Jutun kuvat kirjoittajan ottamia, lukuunottamatta kuvaa itse kirjoittajasta.

Blogin kirjoittajalta:

NUUKSION RETKEILYOPAS (2018) ja KARTTA (1:15 000) SEKÄ UUSI REPOVEDEN RETKEILYOPAS (2020)

ALUEEN DIGIKARTTA NETISSÄ:

Retkikartta (Paikannimihaku:  Nuuksion kansallispuisto)

Kansallispuiston yleiskartta ja palvelut.

Kuvien ja sisällön kopiointi luvatta kielletty.

PÄIVÄRETKI: NUUKSIO 18.6.2014

REITTI: Haukankierros 4.4 km 

VAELLUSKAVERIT: Tilly ja tytär (5 ja 10 v.).

HUIPUT: Näkymät Myllypuron kallioilta ja Haukankalliolta. Mustalampi. "Suot". Hyvät eväät.

ERIKOISTA: Mustalammen kesyyntyneet linnut.

ALUKSI

Nuuksion kansallispuistossa tulee käytyä useita kertoja vuodessa – yleensä päiväretkellä, vaikka alue soveltuu hyvin myös viikonloppuretkeilyyn ja yöpymiseen. Tällä kertaa päätimme patikoida 10-vuotiaan tyttäreni ja 5-vuotiaan Tillyn kanssa klassisen ja suositun Haukankierroksen (merkittu reitti), jolta saa varsin hyvän kuvan Nuuksion kansallispuiston luonteesta. Ehkäpä osin pääkaupunkiseudun läheisyydestä johtuen Nuuksiota ei osata mielestäni arvostaa tarpeeksi. Nuuksio on kuitenkin ehdottomasti yksi eteläisen Suomen parhaista ja suurimmista retkeilyalueista. Yhtenäisen retkeilyalueen huomattavaa laajuutta korostavat kansallispuiston kyljessä olevat isot ulkoilualueet (Salmi, Vaakkoi, Luukki, Karjakaivo, Oittaa ja Pirttimäki).

HAUKKALAMPI – HAUKANKALLIO (2.1 KM)

Lähdimme matkaan Haukkalammen pienemmältä parkkipaikalta (kartta). Heti alkuun oli edessä jyrkkä nousu ja nousimme portaita pitkin kansallispuiston halkaisevan laakson ylle kurottuville kallioille. Matka alkoi pienimmältäkin retkeilijältä mallikkaasti. Kallioharjanteen päälle (kartta) noustuamme poikkesimme polulta hiukan syrjään ihailemaan näkymiä.

Maisema Myllypuron laaksoon on jyrkän pudotuksen vuoksi yksi Nuuksion komeimmista. Tyttäreni (arvatenkin nuoremmalle retkeilijälle näyttääkseen) keikkui jyrkänteellä siihen malliin, että siihen oli jo syytä puuttua. Nuoremmalla retkeilijällä itseuojeluvaisto tuntui sen sijaan olevan paremmin kohdallaan. Nautimme joka tapauksessa näkymistä melkoisen tovin ja kaivoimme repusta ensimmäiset eväät – olihan matkaa taitettu jo kokonaiset 500 metriä. Aurinkokin alkoi sopivasti pilkistellä pilviverhon takaa.

Nautiskellen.

Kallioilta laskeuduimme hiljalleen Vähä-Hauklammen laaksoon, missä olimme ajatelleet poiketa lähellä lampea olevalla luolalla (kartta ja Retkipaikan blogi). Polku oli pienimmälle kulkijalle kuitenkin sen verran vetinen ja hankalakulkuinen, että päätimme kääntyä puolimatkasta takaisin. Jotain näkemistä tällä pienellä sivupolulla kuitenkin  oli – jyrkät ja jylhät kalliot, polulle kaatuneet lahopuut ja ennen kaikkea pienet polun vierellä olevat allikot. Pieninkin lätäkkö sai Tillyn toistelemaan samaa kysymystä yhä uudestaan ja uudestaan: ”Onko tuo suo?” Kokeneempia retkeilijöitä tämä tietenkin vähän nauratti. Reitille palattuamme edessä oli taas jyrkkä nousu Haukkalammen vierelle kohoavien kallioiden päälle – tälläkin kertaa portaita pitkin. Haukankallion päällä (kartta) olimme jo noin puolimatkassa, joten komeat näkymät alapuoliselle Haukkalammelle tarjoava kallio oli erinomainen paikka pienelle evästauolle. Eväitä kaivellessa taivaalta tipahteli hiukan vettä, mutta pieni kuuro oli nopeasti ohi. Kuuma kaakao ja eväsleivät maistuivat.

Ansaitut kaakaot Haukkalammen kalliolla.

HAUKANKALLIO – HAUKKALAMPI (2.4 KM)

Kallion päältä matkaa jatkettuamme oli edessä jälleen loivaa laskua. Tyttäreni keskittyi kuvaamiseen ja me Tillyn kanssa talsimme edellä. Nuuksiossa vanhaa puustoa on vähän, mutta hitaasti muuttuva metsä tarjoaa komeiden avokallioiden lisäksi hämyisiä, kapeita ja reheviä rotkolaaksoja, joiden pohjalla virtaa usein luonnollisessa uomassaan näyttävä puro.

Nousimme metsäiseltä taipaleelta vielä kerran kallioiden päälle, josta laskeuduimme jyrkästi Mustalammelle. Merkatulla reitillä ei tarvinnut suunnistaa ja lapsille reittimerkkien bongaaminenkin tuntui tuottavan melkoista iloa. Olipa näitä merkkejä polullamme ajoittain jopa kolmea eri väriä!

Metsäpuro.

Mustalampi (kartta) oli mietitty jo etukäteen tulistelupaikaksi. Edellisestä käynnistäni lammella oli jo aikaa ja Mustalammen lintujen kesyyntyminen pääsi siten yllättämään. Lapsista tämä oli tietenkin erityisen mukavaa. Perinteisten sinisorsien lisäksi lammella oli myös kaksi komeaa kanadanhanhea, joiden kanssa lapset saivat olla hiukan varuillaan. Suuren hanhen nokassa on jo melkoisesti voimaa. Sinisorsien tavoin myös ne saapuivat rantaan kärkkymään hetkeksi omaa osuuttaan eväistämme. Yksi sinisorsista oli niin perso eväille, että se taapersi päättäväisesti pitkän matkan  lasten luo kallion laelle kärkkymään makupalaa. Kielsin lapsia ruokkimasta lintuja, mutta tässä vaiheessa tämä taisi olla jo turhaa – linnuista oli jo tullut kansallispuiston kävijöiden hyvinsyötettyjä lemmikkejä. Tuoreimmat Nuuksion lintuhavainnot voi tarkistaa Birdlifen ylläpitämästä Tiirasta.

Kanadanhanhi lepäilee Mustalammen turvelautoilla.

Mustalampi turvelauttoineen poikkeaa selvästi alueen muista karuista lammista. Se on syntynyt vedenpinnan nostoa varten rakennetun patorakennelman taakse 1950-luvun lopulla. Mustalammen rannalla on kaksikin tulistelupaikkaa. Pysähdyimme niistä itäisemmällä.

Sää oli päivän mittaan poutaantunut ja lämmennyt. Vietimme nuotiopaikalla pitkän ajan  makkaraa ja vaahtokarkkeja käristäen. Nuotiopaikkojen otollinen sijainti lähellä parkkipaikkaa ja helppokulkuisen polun varrella tekee Mustalammen molemmista nuotiopaikoista huomattavan vilkkaita. Tällä kertaa saimme kuitenkin olla melko rauhassa: Saavuttuamme pari paikalla yöpynyttä nuorta retkeilijää teki juuri lähtöä ja itse lähtöä tehdessämme saapui paikalle espanjalainen seurue.

Mustalampi.

Mustalammelta Haukkalammen parkkipaikalle oli matkaa enää 700 metriä. Polku seuraili alkuun Mustalammesta laskevan puron vartta. Tillyn puhti alkoi olla ruuan jälkeen jo lopussa ja viimeiset sadat metrit kävelimme välillä Tilliä reppuselässä kanniskellen. Luontotuvan (kartta) ohitimme suosiolla ja pienelle aikanaan partiolaisten ylläpitämälle opastuvalle (kartta) saavuttuamme oli pieni patikoija saanut retkestä jo tarpeekseen. Niinpä opastuvalle saavuttua kapusi Tilly heti tuvan kuistilla roikkuneeseen riippumattoon. Matkaa oli enää parisataa metriä, mutta riippumatosta lähteminen oli vaikeaa – väsyneet itkupotkut oli jo tuloillaan. Pääsimme autolle kuitenkin ennen pahinta ja autoon päästyä nukahti tyttö tuttuun turvaistuimeen hetkessä.

Tikkuja vuolemassa.

Tällä kokoonpanolla tehty yhteinen retkemme oli ensimmäinen ja se onnistui hyvin. Tyttäreni huolehtivaisuutta ja opastavaa asennetta pienempää retkeilijää kohtaan oli mukava seurailla. Ikäerosta huolimatta löytyi retkellä lapsille yhteisiä mielenkiinnon kohteita, vaikka eri-ikäisten lasten käsitykset näkemisestä ja tekemisestä saattoivatkin poiketa selvästi toisistaan. Tästä yksi hauska esimerkki oli tikkujen vuoleminen Mustalammella: Tyttäreni käytti vuolemiseen puukkoa, Tilly puukeppiä – molemmat olivat puuhaan yhtä keskittyneitä ja varmasti myös lopputulokseen yhtä tyytyväisiä.

Jutun kuvat kirjoittajan ottamia.

Blogin kirjoittajalta:

NUUKSION RETKEILYOPAS (2018) ja KARTTA (1:15 000) SEKÄ UUSI REPOVEDEN RETKEILYOPAS (2020)