PÄIVÄRETKI: SIPOONKORPI 6.1.2017

REITTI: Sotunki - Högberget - Bakunkärrsträsket - Kurbergen - Kalkkiruukin laavu - Sotunki 
(Itä-Hakkila) 10.4 km (+ 1.6 km)

VAELLUSKAVERI: -

HUIPUT: Pakkaslumi. Högbergetin näköalat. Uudet reitit, uudet paikat. Pehmeä umpihanki. Kurbergenin jyrkänteet. 

ERIKOISTA: Kaamoksen sini, paiste ja pakkanen.

ALUKSI

Reissu Sipoonkorven kansallispuistoon alkoi Sotungista, niin kuin monta kertaa aiemminkin. Ensin suuntasin Kalkkiruukin luontopolulle, jolla on kokonaisuudessaan mittaa 4.8 km. Luontopolulta poikkesin pian Högbergetin jälkeen omille poluilleni. Reittivalinnat olivat tällä kertaa erityisen onnistuneita.  Pakkanen paukkui ja alla pöllysi pehmeä pakkaslumi – suurelta osin kenenkään tallaamattomilla reiteillä oli todella miellyttävä kulkea. Liikkeellä olin käytännössä lähes auringonnoususta auringonlaskuun – päivä oli lyhyt.

Helpoiten Sipoonkorpeen pääsee Sotunkiin menevällä bussilla 717A.

Kuljettu reitti (klikkaa suuremmaksi).

SOTUNKI – HÖGBERGET – BAKUNKÄRRTRÄSKET 4.9 KM

Kirpeää pakkasta. Latvuksia kutitteleva aurinko. Kaunis Högberget. Hankea ja haamureittejä.

Bussipysäkille päästyäni hyppäsin pakkasen syliin. ”Maalaisbussissa” oli tunnelmaa jo valmiiksi – bussikuskin kanssa tuli jäisistä ja mutkaisista Sipoon teistä juteltua hartaasti. Bussipysäkiltä (kartta) oli matkaa kansallispuiston rajalle vain nelisensataa metriä.

Rajalla.

Vaikka kello oli jo varsin paljon, oli aurinko vasta nousemassa. Metsän sineen päästyä nousin luontopolkua pitkin Högbergetin päälle (kartta), jossa kävin jo aiemmeilla reissuilla tutuksi tulleita maisemia ihailemassa.  Parhaat näköalapaikat löytyvät Högbergetin länsilaidalta.

Metsän sinessä. Kohti huippua.

Huipulle päästyäni alkoivat auringon ensimmäiset säteet valaista hämäriä metsiä ja avointa lakea. Edes luontopolulla ei ollut ensimmäistäkään kulkijaa aamutuimaan liikkunut. Kettu oli sentään jolkotellut hangella ja muodostanut ohueen pehmeään lumeen oman jälkijononsa ja muutama metsäjänis oli tehnyt pitkiä loikkiaan Högbergetin rinteillä. Pakkanen paukkui yli kahdessakymmenessä asteessa, joten muiden eläinkunnan edustajien jälkiä ei pehmeillä hangilla koko reissulla juurikaan näkynyt.

Tuulisilla kallioilla ja aamuauringon valaisemilla kauniilla hangilla.Näkymä kohti Sotunkia on aina hieno – vuodenajasta riippumatta. Yksinäinen kulkija.

Högbergetin näkymiin ei koskaan kyllästy. Avoin maisema – tällä kertaa hankien alla – sai retken hyvälle alulle. Tuoreella lumella liikkuessa oli mukava huomata olevansa ainoa pakkaspäivästä hullaantunut.

Högbergetin hanget pakkasella. Aurinko!Sukellus Sipoonkorven kuusikoihin.Kuusikoissa.

Högbergetin itälaidalla törmäsin muutamien harvojen kulkijoiden jättämiin jälkiin, mutta pian jätin luontopolun taakseni, tarvoin hetken pehmeässä hangessa ja jatkoin uusiin maisemiin kohti Grankärriä (kartta) ja edelleen kohti koillista. Tallkärristä (kartta) löysin uuden, kartalta puuttuvan, kaiken lisäksi merkatun polkulinjauksen. Opasteet osoittivat kulkusuuntaani kohden Bakunkärrille (kartta) ja toisaalta jo kulkemieni Kalkkiruukin polkujen suuntaan.

Luminen, valoisa latvusto. Satumetsän silta ja jäätynyt puro.

Seurailin kenenkään tallaamatonta reittiä melko pitkään. Ylitin kauniin pienen sillan ja myöhemmin Hyppjakärrin suojuotin (kartta).  Vaikka pakkasta olikin reilusti, alkoi pehmeässä mutta melko ohuessa hangessa kulkeminen nostaa hikeä pintaan. Päämääränäni oli Bakunkärrin lampi, mutta päätin silti kävellä merkittyä haamureittiä hiukan pidemmälle (kartta). Lopulta sukelsin metsien läpi suoraan lammen rantaan, missä olikin hyvä pysähtyä ansaitulle kahville.

Pakkaspäivän kauneutta.

Pieni Bakunkärrs träsket (kartta) on avosoiden ympäröimä ja noin puolentoista hehtaarin kokoinen lampi. Toisin kuin Nuuksiossa, on Sipoonkorvessa vain muutamia lampia ja järviä. Moni Sipoonkorven harvoista lammista on kasvanut umpeen jo tuhansia vuosia sitten. Sama kohtalo odottaa ennen pitkää myös Bakunkärrs träsketia.

Bakunkärrträsket.

Vaikka pakkanen lupailikin jo kestäviä jäitä, päätin pysytellä lammen rannoilla – sen verran oli oikukas talvi taas kerran ollut. Pienen laakson pohjalla olevalle lammelle ei aurinko keskipäivästä huolimattakaan kunnolla paistanut. Auringon hailakat säteet tavoittivat pelkästään rantamäntyjen latvukset.

Valo yltää latvuksiin.

Kahvitauolle etsiydyin kaatuneen kuusen rungon äärelle. Tänne aurinko jo juuri ja juuri ylettikin, mutta hansikkaat pois otettuani puri pakkanen nopeasti ja kovaa. Ympärilläni oli pakkaspäivän rikkumaton hiljaisuus.

Tauon paikka.

BAKUNKÄRRSTRÄSKET – KURBERGEN – LAAVU – SOTUNKI (ITÄ-HAKKILA) 5.5 + 1.6 KM

Tauon jälkeen matka jatkui – alkuun kylmettyneitä sormia puhallellen. Ensin kävelin Bakunkärrträsketin rantoja myötäilevällä polulla ja metsän läpi oioin jo itse hankeen tallaamiani jälkiä pitkin. Umpihankeen, kohti pohjoista suuntasin vasta Hyppjakärrin itäiseltä reunalta (kartta). Määränpääkseni olin asettanut Kurbergenin jyrkänteen (kartta), joka ainakin kartalla ja ilmakuvilla näytti hyvältä.

Matkalla.Sipoonkorven laaksonpohjien hämyisiä metsiä.

Kahden-kolmenkymmenen sentin pehmeässä hangessa tarpominen oli nautinnollista. Pakkaslumi pöllysi. Kartalle merkittyä pientä polkua en hangen alta paikantanut, mutta tällä ei ollut niin väliksikään. Kurbergenin itäpuolisessa laaksossa (kartta) näytti erityisen hyvältä. Laakson pohjalla kasvavissa sekametsissä oli runsaasti lahopuuta ja monilla rungoillakin tuntui olevan mukavasti paksuutta. Näihin syrjäisiin ja hämyisiin laaksoihin – joita Sipoonkorven näissä osissa kyllä riittää – on palattava kesällä uudelleen.

Takaisin aurinkoon!

Kurbergenin laelle lopulta kiivettyäni en joutunut pettymään. Näköalat olivat komeat ja hämyisten metsien jälkeen kimmelsi aurinko kallioiden laella erityisen kirkkaasti.

Kurbergen.

Jyrkänteet länsipuolisiin laaksoihin olivat vaikuttavat, vaikka pudotusta alapuolisille soille ei ollut kolmeakymmentä metriä enempää. Kalliomänniköissä oli avaruuden tuntua ja puille kertynyt tykkylumi teki harvasta metsiköstä kauniin.

Kurbergenin jyrkät.

Laskeuduin Kurbergenin loivalta pohjoispuolelta suoraan lännen puoleiseen laaksoon. Lähellä olevaa Holmmossenin hiidenkirnua (kartta) en hankien alta halunnut lähteä etsimään, vaan otin suunnan Hattmossenin pohjoispuolella olevalle laakealle kalliolle (kartta). Täällä maisemat muistuttivat Högbergetiä, mutta varsinaisia näköalopaikkoja en kallioilta lähtenyt nyt etsimään. Kallioiden länsipuolelta puolestaan löytyivät suuret siirtolohkareet ja polku, jota kukaan ei ollut pakkaspäivänä kulkenut. Laavun suuntaan johtavalla pääpolulla (kartta) oli sentään jo liikettä ollut.

Hatmossenin laakeat kalliot.

Nyt matka joutui jo nopeasti. Luontopolun saavutettuani oli luontopolun varrella oleva laavukin (kartta) jo lähellä. Tänne päästyäni väsäsin päivän tulet. Aurinko alkoi jo häämöttää lähellä taivaanrantaa – valoisa aika oli vielä lyhyt. Toistaiseksi en ollut nähnyt koko päivänä ketään, mutta nyt laavulla jonkin aikaa oltuani, saapui sinne myös lyhyellä retkellä ollut pariskunta. Kulkijoiden jälkiä laavun ympäristössä sentään riitti jonkin verran. Toistaiseksi ovat palvelut ja nuotiopaikat Sipoonkorvessa vielä vähissä, joten Kalkkiruukin laavu on tullut vuosien varrella hyvin tutuksi. Hoito- ja käyttösuunnitelman mukaisesti tulevat Sipoonkorven palvelut  ja reitistö paranemaan tulevaisuudessa olennaisesti.

Kalkkiruukin laavu lumisen metsän keskellä.

Laavulta lähdettyäni oikaisin talojen välistä suoraan kohti bussiysäkkiä johtavalle tielle (kartta). Päätielle saavuttuani huomasin olevani sen verran ajoissa, että päätin pysäkillä värjöttelyn sijaan kävellä menosuuntaan. Peltoaukeita kulkiessani valaisivat päivän viimeiset säteet vielä laakson reunoilla olevia metsiä. Pakkaspäivän kaudneudesta sai nauttia loppuun saakka.

Kohti Itä-Hakkilaa.

LOPUKSI

Pakkaspäivän retki Sipoonkorvessa onnistui yli odotusten. Sekä Bakunkärrs träsket että etenkin Kurbergen ja sen ympäristö osoittautuivat näkemisen arvoisiksi paikoiksi. Kurbergenin ja sen lähistön jyrkkien kallioiden väliin jäävien laakson pohjien lähellä luonnontilaa olevat metsät on nähtävä kesällä ehdottomasti uudelleen. Reittivalinta oli tällä kertaa todella onnistunut.  Osuinpa kaiken lisäksi vielä suunnitelluille, karttaan merkkaamattomille, mutta jo maastoon merkatuille uusille reiteillekin. Vaikka kuljinkin tällä kertaa melko paljon polkujen ulkopuolella, oli pehmeässä ja vielä melko matalassa hangessa kahlaaminen suorastaan vapauttavaa. Lumikengistä olisi noissa olosuhteissa ollut varmasti enemmän haittaa kuin hyötyä.

---

Jutun kuvat kirjoittajan ottamia.

Blogin kirjoittajalta:

NUUKSION RETKEILYOPAS (2018) ja KARTTA (1:15 000) SEKÄ UUSI REPOVEDEN RETKEILYOPAS (2020)

 

 

 

MUKANA KULKENEET PAPERIKARTAT: 

Printti Retkikartasta.

ALUEEN DIGIKARTTA NETISSÄ:

Retkikartta (Paikannimihaku:  Sipoonkorven kansallispuisto)

Kansallispuiston yleiskartta ja palvelut.

MUUT KARTAT:

Ahola, Joel (2014): Sipoonkorpi – Pieni retkiopas, 1:25000. 

Kuvien ja sisällön kopiointi luvatta kielletty.

 

Advertisement

PÄIVÄRETKI: PALJAKKA JA HEPOKÖNGÄS, PUOLANKA 21.7.2016

REITTI: Holstintie - Ilveskota - Holstinvaara - Kilpisuo - Ilveskota - Holstintie - Pirunkirkon päivätupa - Holstintie + Hepoköngäs 12.4 + 1.4 km

VAELLUSKAVERIT: Tuuli.

HUIPUT: Holstinvaaran kuusikot. Leililampi vaaran laella. Saniaislehdot. Kilpisuo. Hiljaisuus.

ERIKOISTA: Lehtojen runsaus.

ALUKSI

Paljakan luonnonpuistossa on pitänyt vierailla jo pidemmän aikaa ja vihdoinkin siihen avautui hyvä mahdollisuus. Vanhoja metsiä on eteläisessä Suomessa enää äärimmäisen vähän. Kainuun korvista muutamia syrjäisiä, melko pienialaisia ja vanhoja aarnimetsiä (Elimyssalo, Malahvia, Martinselkonen, Jonkerinsalo, Murhisalo…) vielä löytyy. Paljakan kuusikot ovat näistä yksi hienoimmista esimerkeistä – lähes ainoa laajempi kirveenkoskematon metsä koko eteläisessä Suomessa. Samalla reissulla tuli vierailtua myös Hepokönkään näyttävällä vesiputouksella.

Luonnonpuistot ovat kaikkein tiukimmin varjeltuja suojelualueita, joissa liikkuminen on sallittu ainoastaan merkityillä reiteillä. Näitä ovat Paljakan ohella mm. Värriö (ei lainkaan reittejä) sekä Sompio UK-kansallispuiston kyljessä. Epäilemättä tunnetuin luonnonpuistomme on Kevo, jonka läpi kulkee suosittu vaellusreitti.

Paljakan luonnonpuistoon on vaikea päästä ilman autoa. Puolangalle sekä Ristijärvelle on matkaa noin 30 kilometriä ja Paltamoon noin 50 kilometriä. Paltamon ja Puolangan välillä kulkee päivittäin yksi bussi (Matkahuolto), jolla pääsee hiukan lähemmäs luonnonpuistoa. Tällöinkin tulee bussin käyttämältä tieltä (78) matkaa puistoon yli 10 kilometriä. Viereisestä Paljakan hiihtokeskuksesta löytyy erilaisia vaihtoehtoja yöpymiseen ja tähän sopii myös luonnonpuiston rajalla oleva Ilveskota.

HOLSTINTIE – HOLSTINVAARA – PIRUNKIRKKO – HOLSTINTIE 12.4 KM

Kuljettu reitti. (klikkaa suuremmaksi).

Kesäinen Kainuun vanhojen metsien kierros jatkui tällä kertaa Paljakan luonnonpuiston kuusikoissa. Paljakan luonnonpuisto on Ulvinsalon luonnonpuiston (ei avoinna yleisölle) ohella ainoa alue Kainuussa, missä kirveenkoskemattomaksi luokiteltava metsää on laajemmalti.

Luonnonpuiston rajalla.

Retkemme alkoi Holstintien pieneltä parkkipaikalta (kartta). Muita kulkijoita ei näkynyt.  Laittelimme varustuksen kuntoon kohtuullisen pitkää päiväretkeä varten ja aloitimme matkamme pientä tietä pitkin kulkien. Metsään pääsimme nopeasti ja pian olimmekin jo luonnonpuiston rajalla (kartta).

Ilvespuro.

Kirkasvetisen Ilvespuron (kartta) ylitettyämme vei reitti puiston rajalta hiukan etäämmäs – Latvavaaran pohjoisrinteille. Vaikkei metsät täällä aivan alueen vanhimmasta päästä olleetkaan, oli niissä hyvä kulkea.

Alkuun keltaisia reittimerkkejä seuraillen.

Sää oli erinomainen. Vaikka kesä oli ollutkin varsin sateinen ja itikoille suotuisa, oli nyt sen verran tuulista, että matkaa saattoi taittaa huoletta T-paidassa. Lämpöäkin oli sopivasti, parikymmentä astetta.

Naavan peittämät.

Osassa kuusista kasvoi niin paljon naavaa, ettei neulasille jäänyt enää juurikaan tilaa kasvaa. Pystyynkuolevat kuuset tarjosivat elämän sienten ja levien yhteiselolle. Siellä täällä kasvoi vanhoja ja komeita haapoja.

Kuusikon takaa pilkottaa Holstinvaara. Korkeuksiin kurotteleva haapa.

Latvavaaran pohjoista reunaa seuraileva polku vei reitin ainoalle varsinaiselle taukopaikalle – Ilveskodalle (kartta). Matkaa oli taitettu nyt noin 2,5 kilometriä. Kurkkasimme sisään, jossa yöpynyt ja lyhyellä vaelluksella ollut tyttökolmikko oli aamutoimissaan. Niinpä päätimme kodan sijaan kahvitella ulkona olevalla nuotiopaikalla auringonpaisteesta nauttien.

Reittimme oli toistaiseksi pysynyt luonnonpuiston rajojen ulkopuolella. Kodalta lähdettyämme ylitimme heti luonnonpuiston laakson pohjalla virtaavan puron toistamiseen. Holstinojan puro laskee Hangassuolta kohti itää. Puron ylittävän sillan takana odotti kaatunut opastekyltti, jossa luonnonpuiston sääntöjä kerrattiin ja muistutettiin myös sitä, ettei marjojen tai sienten kerääminen ole luonnonpuistossa sallittua.

Maassa makaavan opasteen parhaat päivät ovat ohi.

Edessä oli reissun  ainoa kunnon nousu, jota olin etukäteen arvellut rankemmaksikin. Hiukan vajaat sata metriä ylös nouseva polku (kartta) oli alkuun jyrkkä, mutta se loiveni nopeasti kohti vaaran lakea. Metsät olivat nyt selvästi alkupätkää iäkkäämpiä ja komeampia. Luonnonpuiston reitti ehti olla suljettuna jo jonkin aikaa. Runsaita myrskytuhoja syntyi etenkin vuonna 2010. Nyt polku on taas auki, raivattu ja linjattu osin uudelleen. Kaikkiaan oli polku varsin vaatimaton – pieni ja vähän kuljettu. Siellä täällä uusissa myrskyissä kaatuneita runkoja kuitenkin joutui kiertelemään ja ylittämään. Luonnonpuiston sisällä reitti oli merkitty varsin huomaamattoman värisillä ruskeilla täplillä.

Kaatuneiden runkojen yli.

Matkanteko pysähtyi monta kertaa jonkin iäkkään ja kauniin puun juurelle. Näistä kaikkein suurimman vaikutuksen teki vinossa ja toisiin puihin nojaillen kasvava kookas haapa. Sen juurella puolestaan kasvoi valosta alaoksiaan kasvattamaan innostunut haaroittunut kuusi.

Haapavanhus kuusikon keskellä.

Jo alkumatkasta olimme vakuuttuneita siitä, että olimme päässeet ihailemaan  epäilemättä yhtä koko eteläisen Suomen kauneimmista metsistä. Samanlaista kuusikkoa en Suomessa ole nähnyt vielä missään. Multiharjun pienialainen aarnimetsä männiköineen Seitsemisen kansallispuistossa on epäilemättä yhtälailla näkemisen arvoinen, mutta siellä valtapuulajina oleva mänty keloineen ja narisevine konkeloineen luo aivan toisenlaisen tunnelman. Evon retkeilyalueen pienialainen Kotisten aarnialue on puolestaan huomattavasti Paljakan valoisaa lakiosien kuusikkoa hämärämpi ja puustoltaan monipuolisempi.

Holstinvaaran lakiosien kuusikoissa (T).

Siellä täällä olleet pienet ja hitaasti uudistuvat myrskytuhoalat kertoivat omaa tarinaansa alueen ankarista oloista. Uudistuminen on lakiosien kuusikoissa kovissa pakkasissa hidasta. Luontainen metsänraja alkaa vaaran laella olla jo lähellä.

Lumimittari talviretkeilijölle.Lakimetsissä.

Vaaran laella reitti kulkee kolmen pienen ja hilloja kasvavan suon ohi (kartta). Näistä viimeisen keskellä on pieni Leililampi. Lammen viereisellä pienellä kalliolla oli hyvä pysähtyä nousun päätteeksi hetkeksi lepäilemään ja paikan rauhasta nauttimaan.  Aurinko lämmitti ja oli hiljaista. Oli hyvä olla.

Vaaranpäällyssuo. Leililammella. Tuuli piti hyttyset loitolla (T).

Leililammen jälkeen matka jatkui vaaran laella ja käännyimme kohti itää, ihastellen lahoaviin koivuihin kasvaneita taula- ja arinakääpiä sekä etenkin kuusissa eläviä kantokääpiä. Komeasti kukkiva ja kosteikon reunaan kohonnut pohjansinivalvatti ei jäänyt huomaamatta. Alkuun en kasvia tunnistanut, mutta haku jälkikäteen tuotti tuloksen. Kasvi esiintyy täällä aivan eteläisimmillä kasvupaikoillaan ja kuuluu ennemminkin Lapin luontoon.

Kuusikon kauniit käävät. Pohjansinivalvatti. Nimetön suo Holstinvaaran laella.

Lakiosien nimettömän suon (kartta) ohitettuamme alkoi metsän luonne hiljalleen muuttua. Kenttäkerroksen varvikko vaihtui heiniin ja saniaisiin – lehtojen ja puronotkelmien aluskasvillisuuteen.

Kuusien uusi elämä.

Vanhoja myrskyn kaatamia runkoja lojui siellä täällä. Toiset olivat tuoreita, toiset jo kauan aikaa metsän pohjalla maanneita. Puusto oli täällä paikoin hyvin järeää kuusikkoa.

Sammaleinen, heinikkoinen ja pehmeä metsän matto.Polut kuusivaltaisten lehtojen keskellä.

Vuoden 2010 myrskytuhojen jälkeen uudelleen linjattu reitti vei meidät Kilpisuon pohjois- ja itäpuolisille rinteille (kartta). Samalla retkeilijöille sallittu reitti on hiukan pidentynyt (kts. retkikartta). Lehtomaisten ja järeiden kuusikoiden keskellä kulkiessaan tunsi oman pienuutensa.

Pieni ja tuore myskytuhoalue.

Paljakasta löytyy kirveenkoskemattomien metsien lisäksi myös kokonaan metsäpaloilta säästyneitä kuusikoita. Uudesta polkulinjauksesta huolimatta saimme välillä kiipeillä kaatuneiden runkojen yli. Tämä teki matkanteosta hiukan normaalia hitaampaa ja raskaampaa.

Kaunis ja kookas pohjansinivalvatti ei jää huomaamatta.Pahka.

Välillä oli istahdettava juomaan. Loppukesän metsissä oli yllättävänkin hiljaista. Melko harvinainen, vanhoissa metsissä viihtyvä pikkusieppo (ääninäyte) tahditti välillä kulkuamme ja uteliaat tiaiset tulivat tervehtimään. Jatkuvampaa ääntä piti puolestaan pieni tuulen humina ja silloin tällöin kuulunut haapojen havina.

Järeitä lehtojen kuusia.
Kuolevien kuusien kauneutta.

Lehtomaisten metsien jälkeen ja taukoa pidettyämme laskeuduimme lopulta jyrkästi alas Kilpisuolle (kartta). Suolta avautuva karu maisema tuntui pitkän metsätaipaleen jälkeen hyvältä – suorastaan vapauttavalta.

Kilpisuo.

Nevan yli pääsimme uusia pitkoksia pitkin. Vanhat pitkokset tosin kulkivat koko matkan vierellä, upoten pikku hiljaa suon syvyyksiin.  Pienelle aurinkoiselle tauollekin oli pitkoksille hyvä pysähtyä. Retkeilyrakenteita ei pitkoksia enempää luonnonpuiston alueelta löydykään.

Kaksilla pitkoksilla. Kilpisuon reunamilla – takaisin metsään…

Suurelta, kolmisenkymmentä hehtaaria käsittävältä Kilpisuolta oli matkaa Ilveskodalle enää puolisentoista kilometriä. Lehtojen kenttäkerroksen heinät ja saniaiset vaihtuivat jälleen kangasmetsien varpuihin, kun laskeuduimme alas kodalle.

Ilveskodalla.

Kodalle päästyämme saimme aikaan nopeat tulet edellisten kävijöiden hiillosten pohjalle. Aiemmin tapaamamme tytöt tekivät lähtöä ja jäimme kodalle kahdestaan. Seuraavat tulijat saapuivat puolestaan meidän tehdessä lähtöä. Varsin pitkän päivälenkin jälkeen maistui lepohetki ja eväät. Vesitäydennyksiä otimme vieressä virtaavasta kirkasvetisestä purosta.  Kodan kolmelle suunnalle avautuvat pienet ikkunat toivat sisälle mukavasti valoa.

Savuava kota.

Viimeinen taival taittui jo tuttua polkua pitkin. Vaikkei nämä metsät aivan luonnonpuiston metsille komeudessa pärjänneetkään, oli näissäkin metsissä tunnelmallista liikkua. Kuuset olivat Latvavaaran pohjoisrinteilläkin (kartta) paikoin riippunaavaa täynnä.

Latvavaaran kuusikoissa.Naavaparta.

Ohitimme myös hiukan huvitusta herättäneen ja talvisia liikkujia opastavan kyltin. Vauhdikkaasti laskeutuen saavuimme kirkasvetiselle Ilvespurolle.

Ehkä talvisin …Talousmetsää luonnonpuiston reunamilla.

Luonnonpuiston reunalla saattoi luonnontilaista ja talousmetsää vertailla – ero on kieltämättä hurja. Viimeiset sadat metrit kävelimme jälleen pientä hiekkatietä pitkin (kartta).

Loppumatkalla.

Perille päästyämme pohdimme jatkolenkkiä läheiselle Louhenjoen Pirunkirkolle. Paikka oli liian lähellä siihen, että sen olisi voinut sivuuttaa. Niinpä löysimme itsemme pian Pirunkirkolle johtavalta hyvin soratulta polulta.

Parkkipaikan opasteet.Hyvin sorattu polku päättyi ”suljettu”-kylttiin.

Polku oli kuitenkin suljettu, joten päätimme kiertää tuvalle omia reittejämme pitkin. Pirunkirkon reitti kärsi suurista tuhoista vuoden 2014 myrskyissä. Alueella risteilee talvisia latupohjia, joita huomasimme pian seurailevamme.

Pirunkirkon päivätupa.

Siistillä päivätuvalla näytti riittävän lavereita vaikka yöpymiseen. Täällä meitä odottikin jo Ilveskodalla kohtaamamme tuttu tyttökolmikko. Pirunkirkko, kalliojyrkänteiden väliin jäävä jokilaakso, jäi tuvalta kolmisensataa metriä pohjoiseen (kartta), emmekä sinne jaksaneet enää lähteä omia reittejämme pitkin rämpimään. Louhenjoen ylittävällä pienellä sillalla (kartta) kuitenkin kävimme. Sateinen kesä piti joen virtauksen melko voimakkaana.

Kaunis miniputous tuvan purolla. Louhenjoki.

Vaikka Pirunkirkko jäi näkemättä, olimme päivän antiin erittäin tyytyväisiä. Ilta läheni, mutta näille syrjäisille nurkille päästyämme, emme malttaneet olla suuntaamatta vielä Hepokönkään putoukselle, jolla muistan käyneeni viimeksi joskus lapsuudessani.

HEPOKÖNGÄS 1.4 KM

Hepoköngäs sijaitsee reilun 15 kilometrin päässä Puolangalta (kartta). Holstinvaaran luonnonpuiston parkkipaikalta tuli matkaa putouksille tuplasti enemmän. Hepokönkään ympärillä on pieni luonnonsuojelualue vanhoine metsineen ja sen sisällä risteilee noin 1,5 kilometrin mittainen luontopolku. Itse suuntasimme kuitenkin suoraan putouksille.

Hepokönkään niskalla.

Putouksille vievä polku oli sorattu ja leveä, paikoin kokonaan laudoitettu – joskin rapistunut. Niinpä ei olekaan ihme, että reitin kunnostus on alkanut pian vierailumme jälkeen. Kunnostustöiden myötä paikan retkeilypalvelut lisääntyvät niin, että alueella voi pian myös yöpyä paikalle rakennettavassa kotalaavussa.

Tyhjyyteen putoavat vedet.

Putouksen niskalle ei ole matkaa parkkipaikalta (kartta) reilua 300 metriä enempää. Teimme tänne pienen piston. Reilut parikymmentä metriä alas syöksyvä vesi on vaikuttava näky ylhäältä päin katsottuna.

Putouksen yllä.

Kallioilla ja putouksen yllä kiipeiltyämme suuntasimme takaisin pääpolulle, joka jatkui helppokulkuisena, laudoitettuna ja myös pyörätuoleille soveltuvana polkuna. Lahoja lankkuja joutui matkalla tosin hiukan varomaan.  Reitin kunnostus tulee tarpeeseen.

Takaisin pääpolulle.

Ylitimme jämerän, putoukselle laskevan Heinijoen sillan ja jatkoimme könkään alle johtavalla polulla. Heinijoen musta ja humuspitoinen  virta tuntui putoukseen nähden kovin pieneltä.

Heinijoen silta. Heinijoki.

Joen jälkeen jatkui matka esteettömään (myös pyörätuoleille) kulkuun tarkoitetulla polulla. Samankaltaisiin rakenteisiin on tullut törmättyä muutamissa harvoissa paikoissa, kuten Seitsemisen kansallispuistossa.

Puinen  tie Hepokönkään alle.

Pysähdyimme hetkeksi hyvät näköalat tarjoavalle tasanteelle. Putouksen alapuolelle oli vielä kuitenkin laskeuduttava alas jyrkkiä portaita pitkin. Samalla ohitimme polkujen risteyksen – täällä Kolilta Lappiin asti kulkeva UKK-reitti (kartta) yhtyy hetkeksi Hepokönkään luontopolkuihin. Alas laskeutuessa meidät pysäytti kaunis puronvarsilehto – Lohipuro.

Putous näkyvissä. Lohipuro.

Könkään alle päästyämme oli aika perinteisille turistikuville. Vaikka päivä oli ollut varsin pitkä, jaksoivat putouksen näkymät vielä innostaa. Putouksen alla leijailevat viileät pisarat tuntuivat virkistäviltä.

Putouksen alla.

Takaisin palasimme tyytyväisinä ja putouksen kauneudesta vaikuttuneina. Hepokönkään poluilla kohtasimme muita kulkijoita vain harvakseltaan.

LOPUKSI

Kainuun vanhoissa metsissä riittää nähtävää vielä pitkäksi aikaa. Syrjäisiin ja hyvin usein rajan läheisyydessä oleviin paikkoihin on suorastaan mahdoton päästä ilman omaa autoa. Vaivannäkö kuitenkin kannattaa – vanhojen metsien tunnelmaa ei löydy muualta. Jos aika niiden koluamiseen on vähissä, voi ainakin Paljakkaa suositella lämpimästi. Muiden suojelualueiden tapaan löytyy myös näistä paikoista erilaisia patikointia ja retkien sunnittelua helpottavia palveluita (valmiita nuotiopaikkoja, laavuja, pitkostettuja suopolkuja jne.).

---

Jutun kuvat kirjoittajan ottamia lukuunottamatta kuvia, joissa itse kirjoittaja esiintyy tai joiden perässä on merkintä (T). Niistä kiitos kuuluu Tuulille.

Blogin kirjoittajalta:

NUUKSION RETKEILYOPAS (2018) ja KARTTA (1:15 000) SEKÄ UUSI REPOVEDEN RETKEILYOPAS (2020)

 

 

 

MUKANA KULKENEET PAPERIKARTAT: 

Printit Retkikartasta (Paikannimihaku:  Paljakan luonnonpuisto / Hepoköngäs).

ALUEEN DIGIKARTTA NETISSÄ:

Retkikartta (Paikannimihaku:  Paljakan luonnonpuisto / Hepoköngäs).

Kuvien ja sisällön kopiointi luvatta kielletty.

 

PÄIVÄRETKI: PAISTJÄRVI 26.9.2014

REITTI: Niinilampi - Pirunkirkko - Vuorttusenkallio - Niinilampi 4.4 km, Kylmälampi - Kannaksen ranta - Kylmälampi 4.5 km ja Sonnasen rannat 2.0 km.

VAELLUSKAVERI: Vesku.

HUIPUT: Pirunkirkko. Kallioiden sammal- ja jäkälämatot. Erämaisuus. Kannaksen harjupolku. Sonnasen kirkkaat rannat. 

ERIKOISTA: Hirvikärpästen hyökkäys. Harvojen tuntema hiljainen retkeilykohde.

ALUKSI

Niin kun monesti aiemminkin, etsin eteläisestä Suomesta hyviä retkikohteita Retkikartan avulla. Helpoiten tämä onnistuu lätkäisemällä karttatasovalikosta päälle kolme keskeistä tasoa: retkeilypalvelut, reitit sekä suojelu- ja retkeilyalueet. Tämän jälkeen on helppo lähteä tutustumaan eri alueisiin karttaa zoomailemalla.

Heinolan itärajalla sijaitseva iso suojelualue pisti heti silmään ja kun paikan nimi kävi selväksi, saattoi alueesta hakea tietoa myös muualta. Paistjärven Natura-alueesta löytyikin mukavasti tietoa mm. Metsähallituksen ylläpitämiltä Luontoon.fi -sivuilta ja Retkipaikka-blogista. Myös Suomen Luonto on julkaissut Paistjärven Pirunkirkosta artikkelin (myös video) aivan vastikään.

Paistjärvelle voi myös suunnitella yhden kunnon ympyrälenkin yöpymisineen, joskin tuolloin joutuu myös ylittämään suojelualueen halkaisevan maantien. Käytössämme oli auto, joten päätimme tutustua alueeseen lyhyessä ajassa pelkästään päiväretkellä. Niinpä suunnittelimme retkellemme kolme pientä kierrosta suojelualueen eri osissa. Varsinaisia lyhyitä merkattuja reittejä on Paistjärvellä ainoastaan kaksi. Alueelle ei valitettavasti pääse julkisilla kulkuvälineillä, mutta mahdolliset muutokset kannattaa tarkistaa Matkahuollon sivuilta (Heinola-Mäntyharju).

Kuljetut reitit: 1) Niinilampi – Pirunkirkko – Vuorttusenkalliot – Niinilampi, 2) Kylmälampi – Kannaksen ranta – Kylmälampi ja 3) Sonnanen. (Klikkaa suuremmaksi).

NIINILAMPI – PIRUNKIRKKO – VUORTTUSENKALLIOT – NIINILAMPI (4.4 KM)

Niinilammen parkkipaikalta (kartta) matkaan lähtiessämme oli sää pilvinen ja harmaa. Uusiin retkikohteisiin tutustuminen on kuitenkin aina kiintoisaa ja tunnelmat retkelle lähtiessä olivat jälleen kerran innokkaat ja odottavat. Kuuden hehtaarin kokoisen Niinilammen rannalla oli hyvä nuotiopaikka näköaloineen, missä pysähdyimme hetkeksi tutkailemaan päivän ensimmäistä reittiä. Paras ruska oli osin jo ohi ja tuuli oli riipinyt lehdet rannan koivuista, mutta monin paikoin olivat koivut vielä täynnään keltaista lehteä.  Ensimmäiset sadat metrit kävelimme pientä hiekkatietä pitkin, mutta pian pääsimme metsän siimekseen.

Iso-Vuorttusen järven laskuojan ylitettyämme nousimme Härkävuoren itäiselle kupeelle (kartta), josta avautui hieno järvimaisema. Tunnelma metsässä oli erämainen ja hiljainen. Sää oli tyyni ja kosteassa ilmassa leijui maatuvan puun tuoksu. Iso-Vuorttusen saloilla on monipuolinen linnusto kuikkineen, tikkoineen ja pöllöineen. Asustaapa alueella myös liito-oravia, saukkoja ja ilveksiä.

Iso-Vuorttusella.

Jyrkiltä kalliopaljastumilta paistoi tippuneen sammalen alta alueen hallitseva kallioperä – rapakivigraniitti. Ruskan värjäämiä maisemia ihailtuamme laskeuduimme Härkävuoren valoisista männiköistä Pirunkirkon notkelman varjoisiin kuusikoihin. Näkymät Pirunkirkolle saavuttuamme olivat suorastaan mykistävät. Pirunkirkon jyrkänteet eivät tee vaikutusta korkeudellaan, vaan ulospäin kaartuvalla kallioseinämällään. Tämä muodostaa kallion alle satakunta metriä pitkän lippaluolan. Viimeisen jääkauden lopussa jäätiköiltä purkautuvat sulamisvedet lienevät hioneet kallioseinän sileäksi ja pehmeäpiirteiseksi.

Pirunkirkon ”alttari”.

Paikan omalaatuista ”pyhää” tunnelmaa lisää lipan alla oleva pöytämäinen paasi, joka on lohjennut seinämästä jo aikoja sitten. Mielikuvituksen laukatessa oli helppo kuvitella esi-isämme uhraamassa lahjoja metsien haltijoille luonnon muodostamalla alttarilla. Tarinoiden mukaan erämaan keskellä ollut kallio on antanut myös suojaa isonvihan aikaan (1713 – 1721) venäläisiä joukkoja paenneille lähiseutujen asukkaille.

Pirunkirkko.

Pirunkirkoksi, jätinkirkoksi tai pirunpesäksi nimettyjä paikkoja on Suomessa lukuisia. Yleensä nämä ovat kalliojyrkänteitä, niiden muodostamia rotkoja, kivikoita tai luolia – jylhiä, vaikuttavia ja kansanuskossa pyhiksi muodostuneita paikkoja. Pirunkirkon notkelmasta löytyi myös alueen kartta sekä hyvät opasteet, jotka ohjasivat reitin molemmissa päissä oleville parkkipaikoille – etelään Niinilammelle (1.3 km) ja pohjoiseen Simonlammelle (1.1 km) (kartta).

Pirunkirkon pehmeitä muotoja.

Paikassa oli hyvä kahvitella ja pysähtyä ihmettelemään erikoista luonnonmuodostumaa. Liikkeelle lähdettyämme nousimme ensin Pirunkirkon päälle. Sieltä matka jatkui merkattua rantareittiä pitkin Iso-Vuorttusen pohjoispäähän ja edelleen poluttomille taipaleille kohti Kukkulavuorta ja Vuorttusenkallioita (kartta). Iso-Vuorttusen itärannan kallioilla ja niiden eteläpuolella on syytä välttää liikkumista lintujen pesimäaikaan (15.3. – 30.6.).

Kallioille noustuamme jouduimme hirvikärpästen saartamiksi. Aiemmin kiusanhenkiä ei ollut näkynyt. Vesku aloitti kallioilla reippaan suojautumisoperaation. Hirvikärpästen napsahdellessa takkiin pysyi hymy kuitenkin huulilla. Itse en hirvikärpäsistä kovinkaan paljon kiusaantunut ja  hetken eteepäin kuljettuamme, ei lentokyvyltään vajavaisia otuksia enää näkynytkään.

Paikoitellen kallioiden metsiköt olivat saaneet kasvaa rauhassa jo pidemmän aikaa, mutta monissa paikoissa suhteellisen tuoreista hakkuista muistuttivat nuoret, tasaikäiset männiköt ja metsäkoneiden urat. Kompassi oli epähuomiossa unohtunut kotiin, joten suunnistaminen ei mennyt ”ihan niin kun Strömssöössä”. Kallioiden päällä kujeskellessamme pysyi suunta kuitenkin suunnilleen oikeana.

Vuorttusenkallioiden jyrkänteillä.

Korkeiden kallioiden reunamilla oli muutamia jyrkänteitä, joita jouduimme hiukan kiertelemään. Vastaan tuli myös sileän kallion päälle jumittunut siirtolohkare, jonka alle mitä ilmeisimmin oli joku huumorintajuinen kulkija laittanut  pienemmän kiven ”tueksi”. Vastaavanlaisia kiviä löytyy Suomesta vaikka kuinka paljon ja näistä epäilemättä kuuluisin ja vaikuttavin on Ruokolahden Kummakivi. Tarkoituksemme oli vierailla myös linnavuorta muistuttavalla Haaralankalliolla (kartta), mutta suunnistamisen ollessa ilman kompassia hiukan epätarkkaa, päätimme kävellä suorinta reittiä parkkipaikalle.

Kallioiden päältä löytyi hienoja jäkäliköitä ja sammalikoita.

Saimme Iso-Vuorttusen jonkin ajan kuluttua taas näkyviimme ja suuntasimme järven eteläpäätä kohden. Täältä löysimme polun, joka ohjasi meidät jo ennestään tutulle hiekkatielle ja Niinilammen parkkipaikalle.  Matkaa oli nyt taitettu tarpeeksi, Niinilammen nuotiopaikka oli viihtyisä, eikä taivaalta tiputellut vettä – oli aika pitää kahvi- ja eväspaussi. Samalla teimme suunnitelmiamme seuraavalle reitille. Metsästä oli tarttunut mukaan jokunen kantarelli, vaikkei sieniä metsässä kovin paljon näkynytkään.

Tauon paikka.

KYLMÄLAMPI – KANNAKSEN RANTA – KYLMÄLAMPI   (4.5 KM)

Matka jatkui nyt toiselle reitille ja ajelimme Kylmälammen parkkipaikalle – Niinilammelta oli tänne matkaa noin viisi kilometriä. Parkkipaikalta johtaa myös polku itään, Paistjärven ainoalle leiriytymispaikalle ja keittokatokselle, Ketturiutalle. Suojelualueen ulkopuolella voi leiriytymisessä luonnollisestikin hyödyntää jokamiehenoikeuksiaan. Lisäksi Paistjärven lähistöltä löytyy useita yksityisiä vuokramökkejä, jotka sopivat tukikohdaksi päiväretkiä tekeville patikoijille. Kylmälammen parkkipaikalla (kartta) oli pysäköitynä toinenkin auto, mutta itse kulkijoita emme nähneet. Reitti nuotiopaikalle on merkitty maahan isketyin tolpin.

Kulotettua männikköä.

Suuntasimme nyt kohti Kannaksen rannan tulentekopaikkaa ja harjua. Harjua seuraileva polku (hiekkatie) oli alkuun erittäin helppokulkuinen. Heti polun alkupäässä tutkailimme kulottamalla ennallistettua männikköä. Myös ohittamamme pienen, pyöreän ja umpeenkasvavan Kylmälammen (kartta) ojat on tukittu suon palauttamiseksi luonnontilaan. Kompassin puuttuessa otimme toiselle reitillemme leikkikaluksi mukaan auton gps:n, joka näytti toimivan maastossa melko hyvin. Mukava harjupolku kulki välillä myös Saarijärven rannassa, kunnes se nousi hitaasti harjun laelle.

Kuijärven hiekkarannat.

Kannaksen rannan nuotiopaikka (kartta, poistettu nykyisin käytöstä) osoittautui juuri niin mukavaksi kun olimme etukäteen ajatelleetkin. Komeat järvi- ja harjumaisemat sekä hiekkaiset rannat houkuttelivat pysähtymään. Päätimme kuitenkin käväistä vielä harjulla ennen tulistelua. Kuijärven ja Saarijärven välissä oleva harju (kartta) tarjoaa näkymiä molempiin suuntiin, joskin sen jyrkät rinteet ovat melko peitteiset.

Harjulla.

Pienen lenkin harjulla tehtyämme palasimme nuotiopaikalle. Pilviverho alkoi rakoilla juuri sopivasti. Auringonvalo muutti maiseman ja koivujen kellertävät lehdet läpikuultaviksi. Luonnon  hiljaisuus ja rauha oli taas kerran tehnyt tehtävänsä: Olo nuotiota sytytellessä oli tyyni ja onnellinen. Olin ottanut mukaan myös tarpin (laavukankaan) kokeillakseni jälleen kerran sen pystytystä erilaisiin paikkoihin. Nuotiopaikalla puut olivat kuitenkin sen verran kaukana, ettei niitä voinut käyttää tällä kertaa hyväkseen. Nuotiotulet oli kuitenkin sytytetty hyvin vikkelästi.

Kohentaja. Kannaksen rannan kultainen koivikko. Pilvipeite rakoilee Kuijärvellä.

Kuijärven rannalla oli nuotiolla hyvä istuskella. Retkemme alkoi jo olla lähellä päättymistään. Kävelimme vielä lyhyen matkan takaisin autolle ja ihastelimme Saarijärven puoleisia maisemia. Taivas alkoi jälleen vetäytyä raskaan pilvipeitteen taakse, mutta sää oli tästä huolimatta sopivan viileä – kävelemiseen erinomainen.

Saarijärvi.

SONNASEN RANNOILLA (2.0 KM)

Halusin vielä käväistä vilkaisemassa Sonnasen rantoja. Järveä mainostetaan yhdeksi Suomen kirkasvetisimmistä. Iltapäivä oli lopuillaan, mutta aikaa ja valoa lyhyelle lenkille vielä riitti. Vesku tiputti minut Sonnasen rantapolun päähän (kartta) ja jatkoi itse läheiselle parkkipaikalle (kartta) odottelemaan ja lepäilemään.

Pieni piipahdus Sonnasen rannalla osoittautui vaivan arvoiseksi. Vaikka taivas oli jälleen vetäytynyt pilveen, oli ruskan värjäämiä maisemia mukava ihailla uuden ja minulle tuntemattoman järven rannoilta. Matkaa sain taittaa rantaa myötäilevää, pientä ja vähän kuljettua polkua pitkin. Sadan metrin päässä kulki pieni hiekkatie, joka päättyi Sonnasensaaren salmessa sijaitsevalle, mahdollisesti jonkin yhdistyksen käytössä olevalle vaatimattomalle mökille. Elämää siellä ei ollut. Retkikarttaan merkitty ja mökin pihapiirissä oleva nuotiopaikka lienee poistettu käytöstä. Ennen mökille saapumistani ohitin vielä Sonnasen kauniin laskupuron, joka olisi kyllä houkutellut mukaansa. Aikaa puron seurailuun ei Sonnasen pikavisiitillä nyt kuitenkaan ollut. Rauhallisia rantoja pitkin oli mukava kävellä. Kääntöpaikkani, ruskan värittämä kapea salmi Sonnasen ja Sonnasensaaren välissä oli erityisen komea.

Salmi Sonnasensaaren ja mantereen välissä.Sonnanen.

Sonnasen läntiset ja pohjoiset rannat on suurelta osin rakennettu ja Paistjärven Natura-alueen ulkopuolella. Tämän vuoksi retket järvellä kannattaa suunnata ennen kaikkea sen itä- ja etelärannoille. Järven vesi oli epätavallisen kirkasta. Harjun liepeillä liikuttaessa voi hyvinkin olettaa, että järven pohjasta purkautuu useita lähteitä ja veden vaihtuvuus on järvessä varmasti nopeaa. Sonnasen järven ilmakuvaa katsellessa paljastuu melkoinen yllätys – Sonnasensaarelta läntiselle vastarannalle ulottuu lähes pintaan saakka kurottava harju (ilmakuva), joka melkein jakaa järven kahteen osaan.

Sonnasen kirkkassa rantavedessä oli nähtävillä aallokon hiekkaan muovaamia kauniita aallonmerkkejä. Aallonmerkit palauttivat mieleeni Pyhä-Luoston kansallispuiston, missä näihin pieniin luonnonihmeisiin pääsee tutustumaan yhtälailla lukuisissa irtojärkäleissä kun kalliossakin. Kivettyneillä aallonmerkeillä on siellä kuitenkin ikää yli 2 miljardia vuotta.

Aallonmerkit Sonnasella.

Tienvarteen palasin jo aiemmin kulkemaani polkua pitkin. ja loppumatkan parkkipaikalle kuljin Sonnasen etelärannalla kulkevalla pienellä polulla. Sonnasen parkkipaikka on epäilemättä kesäisin hyvä retken lähtö- ja päätepiste: Retken päätteeksi voi pulahtaa uimaan Sonnasen hiekkaisilla – myös lapsille sopivilla uimarannoilla.

LOPUKSI

Vaikka olimmekin säästäneet aikaa vaihtamalla auton paikkaa eri puolille suojelualueeseen tutustuaksemme, jäi moni paikka vielä vaille huomiota. Paistjärvellä voisi hyvinkin viettää pari kolme päivää ja koluta jo kartalla mielenkiintoisen näköisiä paikkoja – korkeita kallioita (esim. Viinavuori, Kyrpmäki ja Haaralanvuori), luonnontilaisia puroja (Sonnasen laskureitti) tai rakentamattomia rantoja eri puolilla suojelualuetta. Paistjärvelle on siis päästävä toistekin.

Suurimman vaikutuksen Paistjärvellä (ennen kaikkea Iso-Vuorttusen ympäristössä) teki alueen hiljaisuus ja erämaisuus. Olimmehan kuitenkin ainoastaan alle kahden tunnin ajomatkan päässä ruuhkaiselta pääkaupunkiseudulta. Järvivedet olivat äärimmäisen kirkkaita ja rannat suurelta osin rakentamattomia. Alueen metsät ovat sen sijaan vanhoja talousmetsiä ja osa hakkuista on tehty vastikään. Kaikkein vanhimmat metsäsirpaleet ovat hajallaan eri puolilla suojelualuetta. Ilmakuvilta näkee, että eniten näitä on Iso-Vuorttusen ympäristössä sekä mahdollisesti muutamissa jyrkkäreunaisissa notkelmissa.

---

Jutun kuvat kirjoittajan ottamia lukuunottamatta kuvia, joiden perässä on merkintä (V). Niistä kiitos kuuluu Veskulle.

Blogin kirjoittajalta:

NUUKSION RETKEILYOPAS (2018) ja KARTTA (1:15 000) SEKÄ UUSI REPOVEDEN RETKEILYOPAS (2020)

MUKANA KULKENUT PAPERIKARTTA: 

Printit Retkikartasta (Paikannimihaku:  Paistjärvi).

ALUEEN DIGIKARTTA NETISSÄ:

Retkikartta (Paikannimihaku:  Paistjärvi).

Paistjärven yleiskartta ja palvelut.

Kuvien ja sisällön kopiointi luvatta kielletty.

LÄHILUONTO: VARTIOSAARI, HELSINKI 8.7.2015

REITTI: Saaren pohjoiskärki - Terveysluontopolku - Saaren pohjoiskärki 3.7 km. 

VAELLUSKAVERIT: Vesku.

HUIPUT: Viikinkikallion maisemat. Kotkansiipilehto. Komeat huvilat. Kanadanhanhipoikue. Vuohet. 

ERIKOISTA: Terveysluontopolku. "Hullu" joutsen.

ALUKSI

Helsingin Vartiosaaressa (kartta) on tullut vierailtua useita kertoja, mutta vasta nyt saaren eri osia esittelevä terveysluontopolku tuli kierrettyä kokonaisuudessaan ensimmäistä kertaa.  Luonnoltaan erittäin monipuolinen, reilun 80 hehtaarin kokoinen saari on nykyisin hiljainen, mutta uuden osayleiskaavan myötä sitä uhkaa raju rakentaminen. Nyt saaressa asustaa ainoastaan parikymmentä asukasta. Vartiosaaren kaavoitusta, tapahtumia ja uutisia voi seurata helposti esimerkiksi Visit Vartiosaari (facebook) tai Vartiosaari -sivuilla. Runsas määrä vanhoja bloggauksia Vartiosaaresta löytyy Villiltä vihreältä saarelta -sivuilta.

Saari on keskeisestä sijainnistaan huolimatta tuntematon myös useimmille helsinkiläisille. Helpoimmin saareen pääsee kesäisin liikennöivillä Suomen Saaristokuljetuksen lautoilla. Itse pääsimme saareen tällä kertaa VVA:n (Vailla vakinaista asuntoa ry.) kuljetuksilla. Pakkastalvina saareen pääsee luonnollisesti jäitä pitkin, mutta salmien virtapaikkojen vuoksi on jäillä liikkuvan syytä tutustua salmien virtapaikoista kertovaan blogiin.

POHJOISKÄRKI – ETELÄKÄRKI (1.7 KM)

Kansallismaisemissa. Taavi-vuohi. Kotkansiipien havinaa. Syvä kirnu. 

Saimme järjestetyksi kyydin saareen Ramsinniemen kärjestä (kartta). Salmella on täällä leveyttä noin 150 metriä ja saaren eteläkärjessä Reposalmessa matkaa Laajasalon Yliskylään on hiukan vähemmän. Tammisalosta Vartiosaarta erottaa vain noin 30 metriä leveä Jatansalmi. Venematkan jälkeen istuskelimme hetken VVA:n kesäpaikan terassilla ja jutustelimme aikamme kahvikupin äärellä saaressa kesäänsä viettävien asukkaiden kanssa. Tämän jälkeen oli aika lähteä liikkeelle ja suunnata ensin lähistöllä sijaitsevalle Viikinkikalliolle.

Viikinkikallion kansallismaisema.

Viikinkikallio (kartta) kohoaa yli 30 metriä merenpinnan yläpuolelle ja näköalat kansallismaisemaksi nimettyyn merelliseen Helsinkiin ovat sen mukaiset. Kallion päällä on iso kivistä kasattu kummeli, jonka päälle nousemalla saa näkymiin entistä enemmän avaruutta. Kummeli lienee rakennettu paikalle venäläisten toimesta 1900-luvun alussa ja tuolloin se oli kalkittu valkoiseksi. Kalkitukset ovat nykyisin tarpeettomalta kummelilta rapisseet. Nimensä Vartiosaari on saanut siitä, että sieltä on aikanaan tähystetty epäilyttäviä kulkijoita ja varoitettu läheisen Vartiokylän linnavuoren asukkaita. Komeiden maisemien lisäksi huomio kallioilla kiinnittyy hienoihin kilpikaarnaisiin mäntyihin, keloihin ja paikalle tuotuihin linnunpönttöihin.

Kerrostalo Viikinkikalliolla.

Viikinkikallioilta lähdettyämme aloimme seurailla palkittua terveysluontopolkua, joka on merkitty maastoon päästään punaiseksi maalatuin kepein. Alkuun kuljimme valoisassa kalliomännikössä, jonka puilla tuntui olevan reilusti ikää. Pian kuitenkin laskeuduimme rehevään laaksoon vanhalle maatilalle (kartta), jossa asustaa tällä hetkellä luonto- ja eläintalliyhdistyksen huolehtimat kolme vuohta – Rauha, Pöpö ja kuulemani mukaan kuriton Taavi. Viereisessä tunnelmallisessa ja vanhassa tallissa oli paitsi pieni esiintymislava, myös runsaasti kerppuja vuohien talviruuaksi. Vuosittain vietettävillä Vartiosaari-päivillä toimii tilava talli lavatanssien keskipisteessä. Vanhan maatilan viereisen laakson pohjalla sijaitsevat entiset pellot ja niityt ovat nykyisin pienten viljelypalstojen kuvioimia. Varsinainen maatalous loppui saaressa jo 1970-luvulla. Pihapiirin kulmasta voi myös suunnata erikseen kallioille rakennetulle näköalatasanteelle, mutta totuuden nimissä on sanottava, että näköala Viikinkikalliolta on hienompi. Polku näköalatasanteelle (kartta) on opastettu pienin kyltein.

Pöpö – Vartiosaaren asukas.

Helsingin kaupunkisuunnittelu-lautakunnan keväällä 2015 hyväksymän Vartiosaaren osayleiskaavan mukaisesti rakentaminen keskittyisi saaren keskiosiin. Vartiosaaren kaava täytyy kuitenkin hyväksyä myös kaupunginvaltuustossa, joten mikään ei ole vielä varmaa. Rannat jäisivät edelleen valtaosin vanhojen huviloiden käyttöön .

Ensimmäiset huvilat nousivat saareen jo 1890-luvulla. Noin puolet saaren rakennuskannasta ja jopa 90% maasta on Helsingin kaupungin omistuksessa. Kaupunki vuokraa kiinteistöjään erilaisten yhdistysten käyttöön. Oman paikkansa saaresta ovat  VVA:n lisäksi löytäneet myös mm. Helsingin kaupunginteatteri, Laajasalon piirin kesänuorisotalo sekä pienperheyhdistys. Aiemmin saarella toiminut karmeliittanunnan vetämä luostari on lopettanut toimintansa.

Maatilalta matkamme jatkui vanhalla kärrytiellä (kartta), jota pitkin saaren torpparit kuskasivat aikanaan tuotteitaan höyrylaivaan ja edelleen Kauppatorille myytäväksi. Palstaviljelmät jäivät oikealle puolellemme, kun taas vasemmalla meitä ilahdutti  pienialainen kotkansiipeä ja mustikkaa kasvava lehtomainen rinne sekä muinaisen Itämeren (Litorinameren) vedenpinnan tasosta kertova rantakivikko. Varsinaiseen suureen kotkansiipilehtoon ja yhteen luontopolun komeimmista rasteista laskeuduimme seuraavaksi.

Matkantekoa kärrytiellä. Kotkansiipilehto.

Tunnelmallisessa lehdossa (kartta) riitti kuvattavaa ja jättimäiset saniaiset kohosivat lähes kainaloihimme saakka. Luontopolun ”rastit” on perinteisten taulujen sijaan tehty puihin kiinnitettyihin onttoihin lieriöihin, joiden sisältä löytyy paikasta kertovaa informaatiota. Lehdon jälkeen suuntasimme rantaan. Täältä löytyi syvä hiidenkirnu. Edes puolentoista metrin mittainen keppi ei ylettynyt veden täyttämän kirnun pohjaan. Kirnu on siis aidattu hyvästä syystä. Sileät rantakalliot tarjosivat erinomaisen paikan tauolle, eivätkä näkymät Reposalmen suuntaan olleet lainkaan hassummat. Lisäksi mukavan pilvipoutainen ja lämmin sää tarjosivat tauolle hyvät puitteet.

Kahvitauon paikka (V). Kahvittelunäkymiä.Saaristolautta matkalla kohti Reposalmea.

ETELÄKÄRKI – POHJOISKÄRKI (2.0 KM)

Rantaruttojuuri. Hulppeita huviloita. Vanhoja puita ja villi puutarha. "Hullu" joutsen ja kanadanhanhet. Metsäpyhätössä sinitaivaan alla. Pakanallisia paikkoja.

Kahviteltuamme saimme heti alkuun tutustua pieneen rauhoitettuun alueeseen hiidenkirnun vieressä. Rannalla kasvaa rantaruttojuurta ja Vartiosaaren eteläranta on kasvin ainoa kasvupaikka Suomessa. Virossakin kasvia esiintyy, mutta harvinaisena. Kuvasin hölmönä alkuun jotain aivan muuta kasvia, ennen kun huomasin suurilehtisen rantaruttojuuren. Erikoinen nimi viittaa suoraan siihen, että kasvia on käytetty aikoinaan rohtona ruttoa vastaan. Paikalla kasvaa myös runsaasti yleistä mesiangervoa.

Rantaruttojuuri. Lehtomaitikka.

Rauhoitetulta alueelta nousimme hiukan ylemmäs ja kävelimme vanhan Sunnanvikin huvilan villiintyneen puutarhan läpi (kartta). Täällä kasvoi lehtomaitikkaa, joka kukkii kaksivärisenä. Erikoinen kukinto on saanut ruotsalaiset kutsumaan kasvia nimillä ”ruotsinlippu” sekä ”päivä ja yö”. Vanhan huvilan puiston puut ovat järeitä tammia ja mäntyjä sekä puutarhaan istutettuja siperialaisia puulajeja. Tontilla kasvaa myös haapaa, vaahteraa ja suuri pensasmainen alppiruusu.

Sunnanvikin vuonna 1919 valmistunut vanha huvila on entisen Nokian johtajan, Gustaf Fogelholmin rakennuttama. Fogelholm oli aikansa ”downshiftaaja” ja keskittyi saarella harrasteviljelyyn ja puutarhanhoitoon. Alueen huviloiden historiaan ja kuviin voi tutustua perusteellisesti esimerkiksi Vartiosaaren kulttuuriympäristöselvityksen avulla. Nykyisin Akavan vuokraamalla huvilalla näytti riittävän kuhinaa, emmekä lähteneet tutustumaan siihen  tarkemmin.

Sunnanvikin uusklassinen huvila.

Pian Sunnanvikin huvilan jälkeen saavuimme Reposalmen venerannan laiturille paikkaan (kartta), johon saaristolautta jättää Vartiosaareen tulijat. Sunnanvikin ja venelaiturin välissä on myös lapsille soveltuva hiekoitettu ja matalapohjaisempi uimaranta (kartta). Laiturirannassa meitä odotti varsin erikoinen näky. Suuri kanadanhanhipoikue joutui yksinäisen kyhmyjoutsenen kurmoottamaksi. Agressiivisesti reviiriään puolustanut joutsen hyökkäili poikueen kimppuun tarttuen hanhien kaulaan ja painaen niitä raivokkaasti veden alle. Kuolemantapauksia ei sattunut, mutta meno oli hurjannäköistä. Vaikka mieli olisikin tehnyt puuttua tapahtumien kulkuun, ei kookkaan ja raivoisan ”pullajoutsenen” kanssa ollut leikkimistä.

Raivoisa kyhmyjoutsen (V).

Venelaiturin lähellä sijaitsee mitä ilmeisimmin vanha odotustila tai lipunmyyntikoju, jonka seinästä löytyi myös postilaatikko ja terveysluontopolun esitevihkosia. Mikäli saareen rantautuu tätä kautta, kannattaa mökiltä napata mukaansa luontopolun esite. Venelaiturin vieressä sijaitsee yksi saaren komeista huviloista – mansardikattoinen Uddebo. Erityisen vaikutuksen huvilassa teki hyvin hoidettu puutarha ja hieno rinnetontti.

Vilkkaasti liikennöity Reposalmi. Kaupunki on lähellä. Uddebo.

Uddebon huvilalta jatkoimme jälleen saaren sisäosiin. Erilaisten opasteiden sekamelska polkujen risteyksessä jossain määrin huvitti, mutta kartan avulla oli oikea reitti helppo löytää. Tämän jälkeen saavuimme isolle kuutiomaiselle siirtolohkareelle, joka on luontopolun ensimmäinen varsinainen rasti. Pian ohitimme nuorisoasiainkeskuksen tilat ja vastaamme kävelikin saaressa kesäpäiviään viettäviä innokkaita nuoria.

Selfie siirtolohkareella.

Matkamme jatkui kohti 1920-luvulla rakennettua Suotorppaa (kartta), jonka viihtyisän puutarhan keskellä ja komean tammen alla pitää majaansa saarella ikänsä asunut Rouva E. Suotorpan alueen lehtomaiset metsät muuttuivat pian vanhoiksi talousmetsiksi. Saaren itäpuolen metsiin verrattuna olivat nämä metsät melko tympeitä tallustaa, joskin valoisissa metsissä lienee kesän lopulla korjattavissa kohtuullinen marjasato.

Suotorppa.

Saavuimme pian ulkoilmaan rakennetulle kirkolle. Sitä on totuttu kutsumaan myös ”tonttukirkoksi”. Hienolla paikalla kallioseinämän alla sijaitseva metsäpyhättö on siunattu vuonna 2002 ekumeeniseksi hiljentymispaikaksi.

Tonttukirkon saarnamies.

Matka jatkui jatulintarhalle, muinaisia perinteitä kunnioittavalle labyrintille. Jatulintarhojen tarkoituksesta on olemassa useita erilaisia selityksiä ja Suomessa tarhat ovat erityisen yleisiä Merenkurkussa ja Perämerellä. Vaikka jatulintarhoilla on toisinaan ikää tuhansia vuosia, on suuri osa tarhoista peräisin keskiajalta. Vartiosaaren pieni jatulintarha on rakennettu saarelaisten toimesta vasta reilut 15 vuotta sitten.

Muinaisista uskomuksista muistutti myös luontopolun seuraava kohde – tapionpöytä. Alttarina toimiville latvattomille kuusille oli tapana uhrata lahjoja metsänjumala Tapiolle, joka oman väkensä kanssa huolehti metsistä ja takasi metsästysonnen.

Viikinkikalliolla jälleen.

Ennen paluutamme lähtöpaikkaamme saimme ihastella vielä kerran Viikinkikallion saaristomaisemia, komeita keloja ja vanhaa kummelia. Taivas oli nyt mennyt melko paksuun pilvipeitteeseen, mutta sadetta ei onneksemme kuitenkaan tullut.

Huolella ladottu kummeli kestää aikaa.

Rantaan laskeuduttuamme ja retken päätteeksi vietimme vielä aikaamme VVA:n vapaaehtoisvoimin kunnostetussa kesäpaikassa ja paistoimme makkaraa rannan grillillä. Saunaankin olisimme halutessamme päässeet, mutta sen jätimme kuitenkin tällä kertaa väliin. VVA:n naapurissa sijaitsee saaren vanhin huvila, vuonna 1889 valmistunut Tirrebo. Se on nykyisin Helsingin kaupunginteatterin käytössä. Takaisin mantereelle suuntasimme onnistuneen päivän jälkeen jälleen VVA:n venekyydillä.

VVA:n kesäpaikan päärakennus.Tirrebon huvila.

LOPUKSI

Vartiosaarta uhkaavat peruuttamattomat muutokset. Itse näkisin luonnoltaan ja kulttuuriperinnöltään arvokkaan saaren mieluiten Itä-Helsingin keitaana, jolla olisi erinomaiset mahdollisuudet kehittyä Seurasaarta vastaavaksi paikaksi kaupungin toiselle laidalle. Jo pitkään vatvotut rakennussuunnitelmat ja niiden luoma epävarmuus ovat kuitenkin tehokkaasti estäneet alueen kehittämisen itähelsinkiläisten keskeisenä virkistysalueena. Huolensa saaren tulevaisuudesta on esittänyt myös Vartiosaaren vanha asukas – rouva E.

”Tiedän, että itse alan olla melkein viimeisellä rannalla ja enemmän olen huolissani koko perässä seuraavasta joukosta. Miten he pärjäävät? Minusta on niin paljon koventunut tämä maailma. Toivoisin että enemmän otettaisiin huomioon, että mitä hyvää maailmasta voi löytyä, ettei se kaikki ole rahassa ja ulkonaisessa olemisessa.”

---

Jutun kuvat kirjoittajan ottamia lukuunottamatta kuvia, joiden perässä on merkintä (V). Näistä kuvista kiitos kuuluu Veskulle.

Blogin kirjoittajalta:

NUUKSION RETKEILYOPAS (2018) ja KARTTA (1:15 000) SEKÄ UUSI REPOVEDEN RETKEILYOPAS (2020)

MUKANA KULKENUT PAPERIKARTTA: 

Printti Retkikartasta (Paikannimihaku: Vartiosaari, Helsinki). 

ALUEEN DIGIKARTAT NETISSÄ:

Retkikartta (Paikannimihaku:  Vartiosaari, Helsinki).        

OpenStreetMap (Paikannimihaku: Vartiosaari).

Kuvien ja sisällön kopiointi luvatta kielletty.

PÄIVÄRETKI: SIPOONKORPI 27.6.2015

REITTI: Bakunkärr - Fiskträsk - Bakunkärr ja Byabäcken - Ängesböle - Byabäcken. 5.4 + 2.8 km.

VAELLUSKAVERI: Vesku.

HUIPUT: Fiskträsk. Ängesbölen lehdot. Perinnemaisemat.

ERIKOISTA: Retkeilyä kansallispuiston liepeillä.

ALUKSI

Sipoonkorven kansallispuistossa on tullut vierailtua melko usein, mutta alueella on edelleenkin runsaasti minulle tuntemattomia kolkkia. Yksi näistä on ollut Fiskträsk, jonne kulkee myös melko heikosti merkattu reitti. Sipoonkorven länsireunalla sijaitsevasta reitistä suurin osa kulkee varsinaisen kansallispuiston ulkopuolella. Tulille menimme erikseen ennestään tutulle Ängesbölen nuotiopaikalle. Se sijaitsee Byabäckenin Ponun perinnepostia -nimisen luontopolun varrella. Vastikään perustetussa kansallispuistossa on retkeilypalveluja ja valmiita reittejä varsin vähän ja ne ovatkin vielä kehitteillä.

BAKUNKÄRR – FISKTRÄSK – BAKUNKÄRR (5.4 km)

Fiskträskin lenkki. (klikkaa suuremmaksi).

Bakunkärrin parkkipaikalle (kartta) saavuttuamme saimme aloittaa retkemme hienossa poutasäässä. Alkuun, vajaan kilometrin verran taitoimme matkaa  pientä hiekkatietä pitkin. Tämän jälkeen suuntasimme metsän puolelle kohti Fiskträskiä. Ilman karttaa olisi metsäpolun alkupää voinut hyvinkin jäädä huomaamatta, sillä järvelle ohjaava opaste oli pöheikön peitossa ja kulkusuuntaamme nähden väärinpäin. Opasteiden kunto oli muutenkin kehno, sillä matkalle sattunut toinen polkujen risteyksessä (kartta) oleva kyltti lojui maassa. Kosteimmille paikoille rakennetut pitkokset olivat kuitenkin hyvässä kunnossa ja siellä täällä oli myös reittimerkkejä. Metsän puolelle päästyämme alkoi tunnelma nousta, vaikka suuria luontoelämyksiä ei alkumatkan metsät tarjonneetkaan – matkaa teimme entisissä talousmetsissä. Kaupungin hulinan jälkeen oli paikalla oli kuitenkin tarjottavanaan kosolti luonnonrauhaa.

Matkalla kohti Fiskträskiä.

Päätimme lähteä oikaisemaan järvelle selkeästä polun mutkasta (kartta). Jälkikäteen huomasimme, ettei reittivalinta ollut paras mahdollinen. Pian polulta poikettuamme vastaan tuli varsin tuore, vesakoitunut avohakkuuaukea – oltiinhan nyt kansallispuiston rajojen ulkopuolella. Vesakkoa kiertäessämme muuttui myös suuntamme sen verran, että suunnitellun järven etelärannan sijaan saavuimme järven läntiseen pohjukkaan (kartta).

Fiskträskin läntisessä pohjukassa. (V)

Viihtyisäksi osoittautuneella matalalla kallioisella rannalla oli hyvä pitää taukoa. Kaivoimmekin repuistamme esiin kahvit ja eväsleivät. Rannalla huomiomme kiinnittyi matalan kalliopohjan päältä suojaa etsineisiin sammakoiden nuijapäihin, joita oli veden heijastusten vuoksi hankala saada kuvatuksi. Lahdenpohjukan perimmäistä nurkkaa peitti tiheä raatekasvusto.

Raatteen täyttämä lahdenpohjukka. Kuvausta telemark-tyyliin. (V)

Vesku päätti jäädä paikalle istuskelemaan ja nautiskelemaan. Itse sen sijaan suuntasin vilkaisemaan alkuperäisen suunnitelman mukaisia eteläisen rannan maisemia. Täällä kalliot (kartta) kohoavat kymmenkunta metriä järvenpinnan yläpuolelle. Rantaa reunusti pieni polku, jota pitkin oli helppo taittaa matkaa. Aika ajoin polku kulki kallioiden päällä, ajoittain myös aivan rannan tuntumassa. Korkeiden kallioiden päältä maisemat luonnollisesti entisestään komistuivat. Tämän oli huomannut myös jokunen muu kulkija, sillä paikalta löytyi parikin nuotion pohjaa osoituksena kallioilla vietetystä ajasta. Fiskträskin eteläiset ja läntiset rannat ovatkin järven ainoat rauhalliset ja rakentamattomat alueet, sillä järven pohjois- ja itärantaa peittää kesäasumusten matto.

Fiskträskin läntinen haara.

Koivu kumartaa.

Tauon jälkeen jatkoimme matkaamme jälleen merkatulla reitillä. Huomasimme heti, että lahdenpohjukkaan olisi päässyt helpoiten karttoihin merkkaamatonta lyhyttä yhdyspolkua pitkin. Polku tuli vastaan heti taukopaikan jälkeen. Polku johdatti meidät takaisin reitille ja pian myös kansallispuistoon kuuluville suojelluille alueille. Kapea kansallispuistoon kuuluva kaistale ulottuu Fiskträskin pohjoisrannalle.

Sipoonkorven kuusikkoa. (V)

Nyt saimme kävellä jo Sipoonkorvelle tunnusomaisissa, tunnelmallisissa ja kohtuullisen iäkkäissä kuusimetsissä lahopuineen ja kääpineen. Matkaa emme ehtineet metsässä taittaa kovinkaan pitkään, sillä iltapäivän kesäinen sadekuuro keskeytti taivalluksemme. Hyvän sadesuojan löysimme kuusen alta.

Kuusen suojissa.

Ahomansikka kukkii.

Sipoonkorvelle luontaiset hämyisät kuusikot poikkeavat huomattavasti Nuuksion valoisista ja karuista kalliomänniköistä. Tämä tekeekin paikasta erityisen mielenkiintoisen ja vaihtelua tuovan retkipaikan pääkaupunkiseudulle. Vehreyttä metsissä näin keskikesällä riitti – erityisesti puronvarsilla.

Puronvarren vehreyttä – metsäkortteita ja hiirenporrasta.

Aikamme patikoituamme saavuimme Helgträskin kylätielle (kartta). Tarkoituksenamme oli kävellä kohti parkkipaikkaa Nykullan läpi. Olin hiukan epäillyt reittiä, sillä se menee hyvin läheltä taloja, joita olin arvellut kesäasumuksiksi. Tien varrella on aiemmin sijainnut kansallispuistolle kuulunut parkkipaikka, mutta se on poistettu käytöstä. Jatkoimme tietä pitkin kohti etelää, kunnes meidät pysäytti koiran haukunta ja pian myös huuto, jossa meitä kehotettiin vaihtamaan suuntaa. Jouduimme palaamaan takaisin ja lähdimme talsimaan kohti parkkipaikkaa teitä pitkin (kartta). Palatessamme katsoimme matkalle osunutta kylttiä tarkemmin ja olikin selvää, ettei reittiä voinut käyttää oikopolkuna: Läpikulku yksityismaiden läpi kielletään kyltissä yksiselitteisesti.  Loppumatka autolle sujui hiukan tympeästi teitä pitkin lontostellessa.

Polku vaihtui Helgträskin kylätiehen.

BYABÄCKEN – ÄNGESBÖLE – BYABÄCKEN (2.8 km)

Byabäckenin lenkki (klikkaa suuremmaksi).

Parkkipaikalle (kartta) palattuamme ajelimme Byabäckeniin, noin 5 km pohjoiseen. Täällä meitä odotti jo ennestään tuttu lyhyt luontopolku (noin 2 km), jonka varrella sijaitsee Ängesböle – yksi Sipoonkorven harvoista nuotiopaikoista. Sää oli taas sateen jälkeen muuttunut aurinkoiseksi. Luontopolkua on kunnostettu ja edellisen vierailun jälkeen näytti polun soraus edenneen lähes koko reitin loppuun saakka.

Puronvarsilehdossa.Sorattua ja helppokulkuista luontopolkua.

Luontopolun ehdottomasti parasta antia ovat alkupään rehevät lehdot, jotka esiintyvät komeimmillaan Byabäckenin pienen joen varressa ja jokilaakson rinteillä. Rinne- ja puronvarsilehdoissa kasvaa niin pähkinäpensaita, lehmuksia kuin kuusiakin. Lintujen lisäksi metsän tunnelmallisia ääniä pitivät yllä tuulessa lepattavat haavanlehdet.

Pähkinäpensaan alla.

Luontopolun parkkipaikalta  on siistille nuotiopaikalle (kartta) matkaa ainoastaan 700 metriä, joten helppokulkuinen polku soveltuu hyvin vaikka pientenkin lasten kanssa kuljettavaksi. Nuotiopaikalla oli hiljaista: Hyvästä säästä huolimatta tapasimme nuotiolla ainoastaan muutaman päiväretkeilijän. Puita runsaista varastoista tehtyämme oli aika sytytellä nuotio. Nyt oli aika keskittyä tuleen tuijottamiseen, kahvitteluun ja makkaranpaistoon.

Tulilla. (V)

Tulisteltuamme jatkoimme matkaamme luontopolkua pitkin. Nyt oli paras innostus jo kaikonnut, joten taivalsimmekin melko ripeästi. Loppupäässä oli polkujen soraus vielä kesken ja polkulinjauksia vielä selvästikin paranneltiin. Epäselviä ne eivät kuitenkaan olleet, eikä reitiltä eksymisestä luontopolun loppuosassakaan ole vaaraa. Matkalla vastaan tuli ”Ponun postilaatikoita”, joiden idea jäi meille hiukan hämäräksi. Normaalisti luontopoluilla olevat informatiiviset taulut ovat enemmän omaan makuuni.

Metsästä perinnemaisemaan.

Innostus heräsi jälleen uudelleen saapuessamme metsäiseltä reitiltä komeaan Byabäckenin laakson peltojen, niittyjen ja hakamaiden kuvioimaan perinnemaisemaan. Nuuksion tapaan myös Sipoonkorvessa tunnelmaa hiukan laskevat matalalla lentävät matkustajakoneet – onhan Helsinki-Vantaan lentokenttä varsin lähellä.

Helsinki-Vantaa on lähellä.

Loppumatka taittui tietä pitkin (noin 800 metriä). Tiestä (kartta) huolimatta ovat maisemat täällä varsin hulppeat, eikä pienellä hiekkatiellä perinnemaisemien keskellä kulkeminen tuntunut lainkaan tylsältä. Hienojen maisemien lisäksi mielenkiintoa pitivät yllä niin vasemmalle puolelle jäävä Byabäckenin notkelma, runsaina kukkivat tienpientareet kuin maisemanhoitohommissa olleet lehmätkin.

Pientareen kukkaloistoa.Hirviä! (V)

Onnistuneen päiväretken jälkeen oli olo jo hiukan nuutunut, mutta erittäin tyytyväinen. Jälleen kerran oli Sipoonkorvesta tullut tarkistettua yksi nurkka, Fiskträsk, mutta paljon jää nähtäväksi vielä tuleville retkillekin. Byabäcken ja Ängesböle sen sijaan ei pettänyt tälläkään kertaa – sinne on hyvä palata kerta toisensa jälkeen.

---

Jutun kuvat kirjoittajan ottamia lukuunottamatta kuvia, joissa on merkintä (V). Näistä kuvista kiitos kuuluu Veskulle.

Blogin kirjoittajalta:

NUUKSION RETKEILYOPAS (2018) ja KARTTA (1:15 000) SEKÄ UUSI REPOVEDEN RETKEILYOPAS (2020)

MUKANA KULKENEET PAPERIKARTAT: 

Printti Retkikartasta.

ALUEEN DIGIKARTTA NETISSÄ:

Retkikartta (Paikannimihaku:  Sipoonkorven kansallispuisto)

Kansallispuiston yleiskartta ja palvelut.

MUUT KARTAT:

Ahola, Joel (2014): Sipoonkorpi – Pieni retkiopas, 1:25000. 

Kuvien ja sisällön kopiointi luvatta kielletty.

LÄHILUONTO: SKATANNIEMI JA UUTELA, HELSINKI 10.4.2015

REITTI: Mustalahti - Nuottaniemi - Uutela - Skatanniemi - Särkkäniemi - Skata - Mustalahti 7.4 km. 

VAELLUSKAVERIT: Vesku.

HUIPUT: Rantakalliot. Skatanniemi. Alueen monipuolinen luonto.

ERIKOISTA: Kaupungin ja luonnon välinen jyrkkä kontrasti. Yllättävän siistit tulipaikat.

ALUKSI

Vuosaaren Meri-Rastilaan muutettuani on merellinen luonto tullut hyvin lähelle. Olen aiemmin hyödyntänyt lähiluontoa varsin kitsaasti (hävettää myöntää), mutta nyt Helsingin komeimpien luontokohteiden sijaitessa lähes ”kotiovella”, ei tilaisuutta voi enää olla käyttämättä hyväkseen. Uutelan ja Skatanniemen lisäksi lähistöllä sijaitsevat mm. Mustavuori, Kallahdenniemi,  Ramsinniemi, Meri-Rastilan metsät sekä Vartiosaari. Niinpä Vaellusjutuissa alkaa ilmestyä uusi juttukategoria – lähiluonto. Tämä tarkoittaa kaupungin välittömässä läheisyydessä sijaitsevia retkikohteita – pääkaupunkiseudulla lähinnä Kehä III:n (kartta) sisään jäävää aluetta. Juttuja kaupunkiluonnosta ilmestynee ajan myötä myös Kuopion lähiluonnosta.

Kuljettu reitti (klikkaa suuremmaksi).

Uutelan ulkoilualue sijaitsee lähellä Vuosaarta, joten se on helppo saavuttaa julkisilla kulkuvälineillä. Vuosaaren metroasemalta (aikataulut ja reittikartta) on tietenkin mahdollista jatkaa Uutelaan kävellen (n. 1.5 km). Lähemmäs Uutelaa pääsee bussilla.

Uutelaan voi tutustua myös kaksiosaisella luontopolulla (esite ja kartta)  – ”Metsä- ja laidunmaisemia” (n. 2.5 km) sekä ”Kluuvijärviä ja rantaniittyjä” (n. 1.5 km).

MUSTALAHTI – SKATANNIEMI (3.8 KM)

Urbaani luonto. Rantakallioita. Siistejä nuotiopaikkoja.

Kaupunki ja luonto – Vuosaari ja Nuottaniemi.

Olimme liikkeellä autolla, jonka jätimme pienelle parkkipaikalle (kartta) lähelle Vuosaaren Urheilukalastajien venesatamaa. Kahvit oli keitelty mukaan termariin, joten ohitimme venesataman viihtyisän rantakahvilan – Kampelan. Sää oli erinomainen ja suuntasimme suoraan leveälle polulle. Poikkesimme pian reitiltä Nuottaniemeen johtaville korkeille rantakallioille (kartta). Näkymät niin merelle kuin Vuosaaren Aurinkolahteen olivat korkealta kalliolta upeat. Kontrasti suhteellisen uuden kaupunginosan ja luonnon välillä oli suuri. Paikkaan on syytä palata viimeistään syksyllä – pimeän aikaan. Nuottaniemen kärkeen on aikanaan tipahtanut suuri siirtolohkare.

Näkymät Nuottaniemestä Nuottasaareen.

Kiersimme niemen ja huomasimme ensimmäisen grillikatoksen, jota oli tietenkin mentävä katsomaan. Vaikka katos (kartta) sijaitsee hyvin lähellä kaupunkia, oli se silti säilynyt ainakin näin alkukeväästä siistinä. Polttopuuta ei paikalle enää toimiteta, mutta rakennusvirastolta saamani tiedon mukaan keittokatoksia ollaan muuttamassa paremmin grillihiilten käyttöön soveltuviksi vielä tänä kesänä (2015). Omat polttopuut tai hiilet siis kannattaa varata mukaan. Alueen yhteisöllisyydestä on nyt kesällä muistuttanut vuosaarelainen Esa, joka on kuskannut nuotiopaikoille sekä pilkkeitä että sytykkeitä.

Kaksi kivilajia. Gabro (tumma) ja todennäköisesti porfyyrinen graniitti (vaalea).

Rantaan takaisin päästyämme kiinnittyi huomiomme harvinaisen selvään kivilajien väliseen rajaan. Kallioperä on jähmettynyt näille sijoilleen lähes kaksi miljardia vuotta sitten (syvällä kallioperässä tosin). Huomattavasti nuorempaa perua ovat puolestaan mannerjään aiheuttamat jäljet kallion pinnalla – sileäksi hioutuneessa pinnassa näkyi myös jäätikön uurtamia pirstekaarteita.

Matka jatkui rantoja pitkin Niemenapajaan, jossa sijaitsee toinen keittokatos (kartta). Mukavalla paikalla sijaitseva katos ja sen ympäristö olivat täysin roskattomia. Valitettavasti lähellä kaupunkia sijaitsevilla retkeilypalveluilla on usein tapana joutua roskatuiksi sekä ilkivallan kohteeksi.

Niemenapajan keittokatos.

Jatkoimme vielä aikamme rantoja pitkin, kunnes vastaan tuli yksityisalue. Kiersimme tyhjän kesäasunnon hiukan kauempaa, mutta halusimme kuitenkin käydä vilkaisemassa, olisiko reitti Nuottasaareen (kartta) kuljettavissa. Saareen johtava pieni silta oli kuitenkin lukittu portilla, joten palasimme takaisin ja jatkoimme matkaamme teitä pitkin kohti Skatan tilaa ja Skatanniemeä. Vasemmalle jäi monen kaupunkilaisen henkireikä – pienten viljelypalstojen kuvioima pelto. Loppumatkan Skatan tilalle oikaisimme kallioiden yli kulkenutta luontopolkua pitkin (kartta) ja käännyimme niemen kärkeen johtavalle tielle. Matkalla niemeen ohitimme vanhan, ensimmäistä maailmansotaa varten rakennetun tykkipatterin.

Skatanniemen kapeneva kärki.

Skatanniemen kärki muodostuu komeasta valaanselkäisestä silokalliosta. Niemestä avautuu avara merimaisema. Tuuli mereltä oli vielä keväisen kylmää, mutta kallioiden kupeesta löytyi hyvä suojainen ja paisteinen taukopaikka. Kahvitellessa seurailimme kohti Vuosaaren satamaa kulkevaa yksinäistä konteilla lastattua laivaa. Arvuuttelimme aikamme laivan kulkureittiä, mutta pian selvisi, että se lipui kohti satamaa melko kookkaan Pikku-Niinisaaren takaa. Vesilintuhavainnot jäivät kallioilla istuskellessa muutamaan telkkään ja isokoskeloon.

Matkalla satamaan.

SKATANNIEMI – MUSTALAHTI (3.6 KM)

Kompurointia kallioilla. Uutelan ruovikot ja kuusikot.

Matka jatkui kahvitauon jälkeen kohti Särkkäniemeä. Skatanniemen kärjestä noustessani onnistuin kompuroimaan – kamera oli kädessä, mutta syöksy ja kierähdys kallioilla onnistui kuitenkin niin, että aiemmin vaurioitunut olkapääni ja kamera säilyivät ehjinä. Aina silloin tällöin saan terveen muistutuksen siitä, että kiipeillessä katse on hyvä pitää tiukasti omissa jaloissa.

Skatanniemen kaappari.

Kuivien ja kallioisten mäntymetsien sijaan saimme nyt kuljeskella kuusikossa. Ohitimme vanhan luontotalon, Meriharjun ja  jatkoimme luontopolkua pitkin Skatanluotoon ja Särkkäniemeen (kartta). Maisema muuttui nopeasti.  Skatanluoto sijaitsee vastapäätä Vuosaaren satamaa ja näkymät sieltä ovat sen mukaiset.

Vuosaaren satama.

Särkkäniemen kärkeen päästyämme päätimme yrittää Särkkälahden fladan (maankohoamisen myötä muodostuva sulkeutuva merenlahti) osittain sulkevan särkän yli. Lahti kuuroutuu ajan myötä iri merestä, jolloin siitä muodostuu kluuvijärvi. Mutaisen kosteikon yli (kartta) ei kuitenkaan ollut asiaa. Niinpä jouduimme kiertämään lahdenpohjukan.  Reitti tarjosi meille loppujen lopuksi hyvän kosketuksen yhteen alueen monista luontotyypeistä. Järviruokojen valtaaman lintukosteikon ainoaksi lintuhavainnoksi jäi tällä kertaa rantamatalikolla ruokaileva kyhmyjoutsenpariskunta.

Särkkäniemen kosteikossa.

Päätimme vielä poiketa Skatan tilan pohjoispuolella oleviin metsiin (kartta). Täällä meidät otti vastaan vikkeläliikkeinen orava ja yksi lukuisista luontopolun rasteista, jossa oli lepakonpönttö. Päiväaikaan ei lepakoita luonnollisestikaan näkynyt, mutta alueella esiintyy ainakin kolme yleistä lepakkolajia: pohjanlepakko, viiksi- ja vesisiippa. Skatan tilan pohjoispuolisista metsistä löytyy jonkin verran vanhaakin kuusikkoa, jota ihastelimme ennen kun saavuimme Skatan tilalle johtavalle tielle. Tilan kuuluisin asukas lienee ollut taiteilija Miina Äkkijyrkkä lehmineen. Kaupungin omistaman tilan viimeisimmät vuokralaiset ovat olleet Setlementtisäätiö ja ratsastustoimintaa harjoittanut Centaurion Oy. Molemmat ovat järjestäneet tilalla toimintaa syrjäytymisvaarassa oleville nuorille.

Kuusivanhus.

Helsingin suurimman yhtenäisen metsäalueen pinta-ala ja polkujen verkosto riittää varsin pitkällekin päiväretkelle, etenkin jos retkeä jatkaa lähellä sijaitsevien Mustavuoren ja Porvarinlahden luonnon-suojelualueiden puolelle. Alueen kolme merkittävintä luontotyyppiä – mereiset rantakalliot, viileät kuusikot ja rantojen ruovikot – tarjoavat retkelle mukavaa vaihtelua.

---

Jutun kuvat kirjoittajan ottamia.

Blogin kirjoittajalta:

NUUKSION RETKEILYOPAS (2018) ja KARTTA (1:15 000) SEKÄ UUSI REPOVEDEN RETKEILYOPAS (2020)

MUKANA KULKENUT PAPERIKARTTA: 

Printti Retkikartasta (Paikannimihaku: Uutela, Helsinki). 

ALUEEN DIGIKARTAT NETISSÄ:

Helsingin ympäristökeskuksen esite ja kartta.                             

Helsingin rakennusviraston esite, kartta ja luontopolun rastit. Retkikartta (Paikannimihaku:  Uutela, Helsinki).          

OpenStreetMap (Paikannimihaku: Uutela).

Kuvien ja sisällön kopiointi luvatta kielletty.

PÄIVÄRETKI: TEIJO 28.4.2014

REITTI: Matildanjärven kierto 5.7 km + Nenustannokka 2.8 km

VAELLUSKAVERIT: Kari, Ahti ja Jukka.

HUIPUT: Matildanjärven maisemat. Vikkelä kyy. Keväinen, heräävä luonto.

ERIKOISTA: Järviylänkö meren rannalla. Syvä laavu.

ALUKSI

Keväinen retki Teijon vielä tuolloin retkeilyalueena olleeseen kansallispuistoon (vuoden 2015 alusta lähtien) tuli tehtyä erinomaisessa säässä. Vaihtoehtonamme oli yöpyä melko hintavissa Matildanjärven vuokrakämpissä (Vaappu ja Lippa) tai Kirjakkalan ruukkikylässä, mutta loppujen lopuksi reissumme kutistui päiväretkeksi. Matildanjärvelle on myös rakennettu suuri varauskota, joten yöpymisvaihtoehtoja itse puistossa ja lähistöllä perinteisten telttapaikkojen lisäksi riittää.

Salon lähistöllä sijaitsevaan Teijoon on Helsingistä matkaa noin 140 km, Turusta 80 km ja Tampereelta 200 km. Se siis sijaitsee eteläisessä Suomessa varsin keskeisellä paikalla. Käytössämme oli auto, joten päätimme tutustua kahteen kansallispuiston eri puolilla sijaitsevaan ja ennakkoon kiintoisalta vaikuttavaan osaan – Matildanjärveen ja Nenustannokkaan.

Kuljetut reitit kartalla: Matildanjärvi (1) ja Nenustannokka (2). (klikkaa suuremmaksi).

LUONTOKESKUS – VICKSBÄCKINLAHTI – LUONTOKESKUS 5.7 KM

Alkuun päätimme kiertää Matildanjärven. Luontokeskuksen parkkipaikka (kartta) soveltui hyvin lähtöpaikaksi. Itse luontokeskus oli tuolloin vielä kiinni, mutta kesäaikaan keskus (kartta) on auki päivittäin. Ensimmäiseksi kävelimme Kavanderinlahdelle (kartta), missä sijaitsee tilavannäköinen vuokrasauna ja keittokatos. Komealla paikalla olevan saunan voi varata luontokeskuksesta. Matka jatkui pitkin Matildanjärven kallioista mutta pohjustettuna varsin helppokulkuista rantapolkua, jolta avautui hienot näkymät järvelle.

Keväinen Matildanjärvi.Roosinniemi. Niemessä on uimaranta ja laavu.

Tallustelimme hiljalleen kohti Matildanjärven itäistä rantaa, jossa Roosinniemi (kartta) muodostaa suojaisan lahdenpoukaman laavulle, tulistelupaikalle ja uimarannalle. Tämän jälkeen laskeuduimme alas kallioilta Järvenpäänsuolle. Paikoin nevaisilla ja rämeisillä osilla kulkevat pitkokset johdattivat meidät laskuojat ylittäville silloille.

Järvenpääsuon reunamilla, Matildanjärven itäpäässä.

Olisimme voineet jatkaa suon poikki Väliojaa seuraillen myös Puolakkajärvelle, mutta tällä kertaa ei aika tähän riittänyt. Puolakkajärven kiertäminen olisi lisännyt matkaa noin 7 km, mistä pieni osa olisi pitänyt kulkea maantietä ja reititöntä taivalta pitkin kansallispuiston ulkopuolella. Puolakkajärven (kartta) rannalla on kuitenkin kaksikin laavua. Järviä yhdistää Välioja ja sen yli pääsee ponttoonisiltaa pitkin (kartta). Sillalle johtavan polun varrella on nuotiopaikka, jossa pysähdyimmekin hetkeksi juomaan ja haukkaamaan pientä välipalaa. Mukava taukopaikka kohoaa hiukan ympäröivien kosteikkojen yläpuolelle. Sää helli kulkijoita. Tunnelma oli jopa erämainen – muita kulkijoita ei näkynyt, eikä suojellun järven rantoja reunustanut mökkien helminauha.

Ruskeavetinen ja humuspitoinen Matildanjärvi muistuttaa suuresti sisämaan järviä ja se poikkeaa suuresti Etelä-Suomelle tyypillisistä savikkoalueiden sameavetisistä ja runsasravinteisista järvistä. Järven itärantaa reunustaa näyttävä järviruokojen viidakko.

Järviruokoa. Karu Matildanjärvi.

Matka jatkui nyt Matildanjärven pohjoisrannalla. Poikkesimme myös käytöstä poistetulla Muurahaissaaren nuotiopaikalla (kartta). Tulille ja lounastamaan pysähdyimme lopulta Vicksbäckinlahden laavulle (kartta), jonne saavuimme pienen pitkostetun suon ylitettyämme. Hiukan erikoisen mallinen syvä laavu tarjosi mukavan taukopaikan tulisteluun.

Tauon jälkeen nousimme nimettömän kallion päälle (kartta), mistä aukesi erityisen komeat näkymät järvelle. Täältä laskeutuessamme hukkasimme hetkeksi polun ja seurailimme aikamme vanhoja metsäkoneen uria. Metsätöitä (harvennuksia oli alueella tehty vastikään). Nyt alueen ollessa kansallispuistona, loppuvat metsänhoitotoimenpiteet kokonaan.

Näkymät järvelle.

Metsäkoneuria kulkiessamme kohtasimme paisterinteellä luikertelevan kyyn, joka pakeni paikalta nopeasti. Pian myös rannalla kulkeva polku löytyi. Jatkoimme sitä pitkin seuraintalolle jonka viereiseen niemeen oli rakennettu tunnelmallisen näköinen pieni tanssilava. Ohitimme pian myös Matildanjärven laskujokeen rakennetun padon (kartta), jolla järven vedenpintaa säädellään vielä tänäkin päivänä. Alueen järviä ja niiden laskujokia on käytetty vanhojen ruukkien energianlähteenä.

Järvenkylässä perinteisestä kylätunnelmasta muistutti tuntemattomia tallustelijoita iloisesti tervehtinyt ja keväisiä pihatöitä tekemässä ollut herra. Teijon luontokeskukselle parkkipaikalle johtavalta tieltä poikkesimme vielä Matildanjärven rantaan. Keittokatoksellinen nuotiopaikka (kartta) ei vaikuttanut kovinkaan viihtyisältä muihin taukopaikkoihin verrattuna, mutta sinne pääsee leveää sorattua polkua pitkin. Rannasta nousimme vilkaisemaan vielä vuokratupia (kalamajat Vaappu ja Lippa), jotka sijaitsevat hölmösti vierekkäin, samassa pihapiirissä (kartta). Parhaiten ne siis sopivat suurille seurueille (max. 6+6 henk.), jolloin koko piha jää oman seurueen käyttöön.

SAURUNTIE – NENUSTANNOKKA – SAURUNTIE 2.8 KM

Vaihdoimme maisemaa ja ajelimme kohti Nenustannokkaa Matildedalin ja Teijon kylien kautta. Tieltä avautui paikoin komeita näkymiä merelle – Teijonselälle. Nenustannokan lyhyen reitin alkupisteessä Sauruntiellä on parkkipaikka (kartta).

Suorarunkoista istutusmetsää.

Edessä oli nyt enää lyhyt lenkki korkeille Nenustannokan kallioille. Polku nuotiopaikalle (kartta) saakka on leveä ja tasainen. Matkaa (noin 800 m) saa tehdä tasaikäisen istutusmännikön läpi. Nuotiopaikan jälkeen metsä muuttuu paitsi rehevämmäksi, myös luonnontilaisemmaksi. Kevät eteni – valkovuokot kukkivat ja kallioille laskeutui levähtämään ja lämpöä keräämään kookas suruvaippakin. Nousu itse mäen päälle oli lyhyt, eikä kovinkaan jyrkkä. Silokalliot muistuttivat meitä jäätikön kovasta hiovasta voimasta ja niistä tuli väistämättä mieleen Nuuksion lukuisat kukkulat käkkyräisine mäntyineen ja katajineen.  Kallioiden päältä (kartta) on avarat näkymät, vaikka itse Hamarijärvi jääkin varsin kauas – metsäisen suoalueen taakse.

Nenustannokka ja Hamarijärvi.

Aikamme maisemia ihailtuamme oli paluumatkaa mukava tehdä alkuun siloisen ja helppokulkuisen kallion päällä. Loppumatkan talsimmekin jo tuttua ja leveää kärrypolkua pitkin.

LOPUKSI

Teijossa riittäisi nähtävää ja käveltävää vaikka muutaman päivän vaellukselle. Alueella on kokoa, reittejä sekä polkuja riittää ja lisäksi mukavat rannat tarjoavat hyviä yöpaikkoja ja uimarantoja lämpimille kesäpäiville. Kulttuurista kiinnostunut retkeilijä voi tutustua myös lähistön ruukkeihin, joista vanhimmilla on ikää jo useita satoja vuosia. Teijon ruukkiin liittyy varsin mielenkiintoinen tarina vedenpaisumusta odotelleesta ja omaa arkkia rakentaneesta ruukin patruunasta, Robert Bremerista.

---

Jutun kuvat kirjoittajan ottamia.

Blogin kirjoittajalta:

NUUKSION RETKEILYOPAS (2018) ja KARTTA (1:15 000) SEKÄ UUSI REPOVEDEN RETKEILYOPAS (2020)

MUKANA KULKENUT PAPERIKARTTA: 

Printit Retkikartasta.  

ALUEEN PAPERIKARTTA:

Teijo – Ulkoilukartta 1:20 000. Kestokartta (tavallista kalliimpi).

ALUEEN DIGIKARTTA NETISSÄ:

Retkikartta (Paikannimihaku:  Teijon retkeilyalue).

Kansallispuiston yleiskartta ja palvelut.

Kuvien ja sisällön kopiointi luvatta kielletty.

LÄHILUONTO: NEULAMÄKI, KUOPIO 4.4.2015

REITTI: Neulamäki - Vuorilampi - Neulamäki 3.7 km. 

VAELLUSKAVERIT: Anne, Juha ja neljä lasta (5, 7, 9 ja 11 v.).

HUIPUT: Keväiset maisemat Kallavedelle. Paannejääputous. Lohkareluolat. 

ERIKOISTA: Mukana apinoita.

ALUKSI

Neulamäen reilun kahden neliökilometrin kokoisella luonnonsuojelualueella (kartta) sijaitseva Vuorilampi oli jo ennestään tuttu paikka. Alueen luontopolut (esitteet & kartat) olivat kuitenkin vielä toistaiseksi jääneet kiertämättä. Neulamäellä risteilee luontopolkujen ohella myös lukuisia ulkoilureittejä. Pääsiäisloma, monta vilkasta lasta ja kaunis sää olivat hyviä syitä lähteä vielä lumiseen metsään, missä ylimääräistä energiaa oli hyvä purkaa.

NEULAMÄKI – VUORILAMPI 2.4 KM

Parkkipaikka löytyi pienen hakemisen jälkeen Neulamäen urheilukentän huoltorakennuksen vierestä ja polun alku urheilukentän lounaisesta reunasta (kartta) – sieltä mistä sen pitikin löytyä. Kuopion kaupungin julkaisema luontopolun kartta oli siis tarkka.

Jo matkaan lähtiessä oli meno hilpeää. Vanhemmat lapset erottautuivat joukosta heti alkuun omille teilleen – polku oli merkitty puihin maalatuilla vihreillä pallukoilla, joten eksymisen vaaraa ei ollut. Alkuun tallasimme luonnonsuojelualueen rajalla, mutta koko loppumatkan saimmekin kuljeskella sen rajojen sisäpuolella. Jäimme aikuisina pitämään perää nuorempien kanssa, joiden muodonmuutoksen seurauksena mukana kulki kaksi kovaa meteliä pitävää mölyapinaa. Hetken Neulamäen rinnettä noustuamme törmäsimme tuoreisiin opasteisiin, jotka johdattivat meidät jatkamaan matkaamme pitkin Neulamäen jyrkänteen reunaa.

Vuoren valloitus (A).

Pitkän mutta suurimmaksi osaksi loivan nousun päätteeksi pääsimme ihailemaan jyrkänteen (kartta) reunalta komeita, 120 metriä alapuolellamme olevia Kallaveden lahtia ja saaria. Paikoin jäinen polku muutti matkanteon pienimpien osalta välillä kiipeilyksi, mutta sehän oli pikku apinoista pelkästään mukavaa. Jyrkän-teen reunalla kulkiessa oli Neulamän lyhytihmisten perään jo hiukan katsottava.

Vaikka metsät eivät matkan varrella vielä olleetkaan saavuttaneet kovin suurta ikää, olivat ne rakenteeltaan varsin miellyttäviä sekametsiä. Siellä täällä oli pystyssä komeita keloja.  Vanhemmat lapset tekivät tottuneesti matkaa edellä jääden aina silloin tällöin odottelemaan ja varmistelemaan että muu joukko seurasi perässä. Kymmenen vuoden tietämillä olevien lasten kanssa on retkeily on helppoa ja mukavaa molemmin puolin, kun lapset osaavat kulkea jo omatoimisesti.

Piilossa.Neulamäen päällä. Maisemataulu.

Pitkän nousun päätteeksi oli edessä jyrkkä lasku Vuorilammen laaksoon. Korkeimmillaan reitti nousee 200 metrin korkeuteen ja Vuorilampi sijaitsee 108 metriä merenpinnan yläpuolella. Reitillä siis riittää korkeuseroja. Jyrkkään rinteeseen (kartta) oli rakennettu jämäkät portaat, mutta tällä kertaa ne olivat suurelta osin lumen ja jään peitossa. Varoittelusta huolimatta halusivat lapset pitää vauhtia yllä. Niinpä alas mentiin välillä liukuen. Kallon murtumisilta kuitenkin vältyttiin. Laakson pohjalle päästyämme suuntasimme kohti Vuorilampea ja teimme matkaa välillä lyhkäisiä pitkostettuja ja lumen peittämiä polkuja pitkin. Laakson hämärässä ja suhteelisen vanhoissa lehdoissa oli mukava kulkea. Tämän jälkeen meitä odottikin koko reissun miellyttävin yllätys.

Neulamäen jyrkään rinteeseen oli jäätynyt komea paannejäästä muodostunut ”putous”. Lapset keskittyivät jääpuikkojen imeskelyyn ja me vanhemmat paikan komeuden ihmettelyyn. Sininen jyrkänteestä pursuva jää loi paikkaan taianomaisen tunnelman.

Hellä hetki putouksella. ”Meillekin” (A).

VUORILAMPI – NEULAMÄKI 1.3 KM

Vuorilammelle (kartta) päästyämme oli tauon paikka.

Metsähallituksen huoltamalta halkoliiteriltä puuttui kirves, joten puukolla oli pärjättävä. Tämä tuotti jonkin verran ongelmia, kun puut olivat paksuja ja puukko tylsä. Makkaranpaistonuotion verran jaksoimme puuta kuitenkin pilkkoa ja hiukan kosteat puut saimme myös syttymään. Lasten hansikkaat olivat lumileikeistä litomärkiä, joten ne laitettiin kuivumaan heti alkuun.  Kuivat varahansikkaat olisivat varmasti olleet paikallaan, mutta lämpöä onneksi riitti, eikä matkaakaan ollut enää paljon jäljellä.

Vuorilampi.Tulilla.

Tulia tehdessämme katosivat kaikki lapset metsän siimekseen. Miekkailuun tarkoitettuja keppejä piti tosin välillä tulla vuolemaan tylsemmiksi. Muita kulkijoita ei juurikaan näkynyt, mutta pian Vuorilammen jäälle ilmaantui pari pilkkijää. Jäällä oli vielä kuljettu, mutta melko pettävältä se jo näytti. Syömään -huuto sai lauman jälleen nopeasti kasaan.

Nuotiolla on tunnelmaa.

Syötyämme matka jatkui. Kävelimme hetkisen Vuorilammen pohjoisrannalla, minkä jällkeen ihastelimme Neulamäen jyrkännettä sen alapuolelta. Saimme katsella lähietäisyydeltä komeita, vuosimiljardeja vanhoja graniittigneissistä muodostuneita juovaisia kallioita. Vaikka suurimpien lohkareiden irtoamisesta on jo aikaa, rapautuu seinämältä aina silloin tällöin uusia järkäleitä kulkijoiden ihmeteltäväksi.

Neulamäen komeat jyrkät.Lohkareluolan suulla.

Matkaa parkkipaikalle oli jäljellä enää kilometrin verran, mutta mukavia yllätyksiä oli vielä edessä. Jyrkänteeltä aikanaan irronneet talonkokoiset lohkareet muodostivat sen alle lohkareluolia, joiden tutkimiseen olisi voinut käyttää enemmänkin aikaa. Metsässä riitti vielä lunta, mutta aivan polun varteen luolia sattui kaksikin kappaletta. Näistä toiseen oli lasten myös helppo ryömiä. Loppumatkasta pientä kitinää aiheutti se, ettei kolmenkymmenen metrin korkuisia kallioseinämiä lähdetty kiipeämään. Luolista riitti kuitenkin iloa kaikille.

Viimeinen nousu.

Laskeuduimme luolilta hiukan alaspäin mukavaa kourumaista laaksoa pitkin, kunnes edessä oli enää viimeinen nousu – jälleen jäisiä portaita pitkin. Vuorilammelta lähdimme seuraamaan polkua ylöspäin hiukan luontopolun karttaan merkittyä reittiä aiemmin. Reittivalinta oli varmasti kelvollinen, sillä se johti suoraan portaille. Täälläkin meitä ilahdutti pieni kallion sisältä työntyvä jääputous. Laakson pohjan hämärissä kuusikoissa oli kaiken lisäksi tunnelmaa.

Neulamäen luontopolku osoittautui erinomaiseksi retkipaikaksi. Etenkin  reitin monipuolisuus yllätyksineen oli pienen  vaivan arvoista. Aivan pienimmillekin reitti sopii – etenkin kesäaikaan, kun jäiset portaat ovat sulaneet ja jyrkkiä paikkoja on helpompi kiivetä. Vuorilammen nuotiopaikka sijaitsee mukavasti reitin keskivaiheilla, mutta retkikirves kannattaa ottaa varmuuden vuoksi mukaan.

Kengille kävi lyhyellä reissulla vähän ohraisesti ja loppumatka tuli käveltyä näillä lerpsuttimilla.

---

Jutun kuvat kirjoittajan ottamia lukuunottamatta kuvia, joiden perässä on merkintä (A). Niistä kiitos kuuluu Annelle.

Blogin kirjoittajalta:

NUUKSION RETKEILYOPAS (2018) ja KARTTA (1:15 000) SEKÄ UUSI REPOVEDEN RETKEILYOPAS (2020)

MUKANA KULKENUT PAPERIKARTTA: 

Printti Neulamäen koulun luontopolut oppaasta.  

ALUEEN DIGIKARTTA NETISSÄ:

Retkikartta (Paikannimihaku:  Neulamäki, Kuopio).

Kuvien ja sisällön kopiointi luvatta kielletty.

PÄIVÄRETKI: SIENIRETKI NUUKSIOON 11.10.2014

REITTI: Tervalampi - Saarilampi - Tervalampi 4.8 km. 

VAELLUSKAVERIT: Hanna ja tytär (11 v.).

HUIPUT: Ruska. Kaunista ja raikasta pilvipoutaa. Muurahaisten maailmat ja hevostalli. Vaahtokarkkien käristys. Suppilovahveropaikat. 

ERIKOISTA: Kassikaupalla lampaankääpiä.

ALUKSI

Aina silloin tällöin tulee Nuuksion poluille suunnattua lännestä. Etenkin sienten perässä kulkiessa tarjoavat Nuuksion hiljaisemmat läntiset ja pohjoiset osat paitsi rauhaa myös taatumpia sienisaaliita. Nuuksiossa olen sienestänyt aina hiukan eri paikoissa, enkä saamaani saaliiseen ole koskaan pettynyt. Niinpä jutun ohessa tulee sienestäjille muutama suppilovahvero- ja lampaankääpäpaikka – mustatorvisienet jäivät tällä kertaa löytämättä.

Omat sienten tunnistustaidot ovat melko vajavaiset, mutta tattien lisäksi olen toistaiseksi tullut toimeen edellä mainituilla sienillä varsin hyvin. Etenkin suppilovahveroista saa kuivattua hyvää vaellusmuonaa – ne likoavat syötäviksi hetkessä ja käyvät lisukkeeksi ruokaan kun ruokaan.

TERVALAMPI – SAARILAMPI 2.6 KM

Tervalampi on hyvä lähtöpaikka Nuuksion läntisiin osiin tutustumiseen. Auton saa parkkeerattua (kartta) muutaman sadan metrin päähän kansallispuiston rajasta. Paikalle pääsee myös bussilla, joskin aikataulut ovat muuttuneet sellaisiksi, että Tervalammen kartanolle pääsee vain iltaisin ja Helsingin suuntaan aamuisin (Matkahuolto). Vaihtoehdoksi julkisilla liikkuessa siis jää kulkeminen Tervalammelta illalla valoisan aikaan joko Siikajärvelle (noin 10 km) (kartta) tai Kattilaan (5 km) (kartta). Näistä paikoista on mahdollista saada paluubussi Espooseen ja edelleen Helsinkiin.

Ruskaa Tervalammen kartanolla.

Lähtöpaikalla sijaitsee vanha ja tätä nykyä Helsingin kaupungin omistama Tervalammen kartano, joka monine uudisrakennuksineen toimii kuntoutuskeskuksena. Ympäristössä toimii myös hevostalli, joka järjestää mm. ratsastusvaelluksia kansallispuistoon. Nuuksion läntisten osien ainoa merkitty reitti on vajaan neljän kilometrin mittainen Klassarinkierros. Helpoiten merkitylle reitille pääsee Kurjolammen eteläpäästä (kartta), mistä löytyy myös parkkipaikka.

Syksyinen maalaismaisema kartanoineen, lehmuskujineen ja vaahteroineen antoi hienot puitteet retkelle lähdölle. Muutama sata metriä pientä hiekkatietä käveltyämme ja Siuntionjoen ylitettyämme pääsimme jo Nuuksion kuusimetsien siimekseen. Ensimmäinen poikkeaminen metsään ei tuottanut ämpäriemme pohjalle vielä paljonkaan täytettä. Kaunis sää lupasi päivälle kuitenkin paljon hyvää. Sienten etsimisen ohella käytimme aikaa sammalpeitteisen metsän kuvaamiseen. Tattikausi oli selvästi jo ohi, vaikka muutamia madonsyömiä tatteja vielä sitkeästi pystyssä törröttikin. Jatkoimme leveää polkua pitkin kohti Ruuhilampea ja poikkesimme polulta nyt sen pohjoispuolelle (kartta). Täällä onnisti – suppilovahveroita löytyi runsaasti. Helposti tunnistettavan keltavartisen suppilovahveron voi sekoittaa lakin reunoilta hiukan ruttuisempaan kosteikkovahveroon, mutta tällä ei ole merkitystä – molemmat sienet ovat aivan yhtä hyviä syötäviksi. Ämpäreiden pohjalle kertyi täältä myös jonkin verran vaaleaorakkaita.

Nuuksion kuusikot. Seitikki – ei syötäväksi, vaan kuvattavaksi. (Kuva tyttäreni ottama).  Suppilovahveroita sammalmatolla.

Aikamme sieniä kerättyämme palasimme polulle ja jatkoimme kohti itää. Polulla tapasimme myös pari naista sienikoreineen. Saalista saatuamme oli tunnelma kohonnut korkealle – auringon jo pilkottaessa oli helppo hymyillä ja hupailla. Itselleni on sienimetsässä käynti aina hyvä tekosyy lähteä syksyiseen metsään kävelemään – sienisaaliin koolla ei ole loppujen lopuksi suurtakaan merkitystä. Mitä vähemmän sieniä yhdellä reissulla löytyy, sitä useammin on sitten metsään tullut syksyn oikukkaihin säihin lähdettyä.

Muurahaisten valtatie.

Suuntasimme poluttomalle taipaleelle kohti etelää ja Saarilammen nuotiopaikkaa. Joskus aiemmin olin löytänyt pitkästä notkelmasta (kartta) runsaasti suppilovahveroita. Tällä kertaa niitä ei näkynyt, mutta niiden sijaan metsä oli täynnä lampaankääpiä. Lampaankääpä on helppo sotkea kitkeränmakuiseen typäskääpään, mutta niiden erottaminen onnistuu viimeistään paistinpannulla – lampaankääpä muuttuu kellertäväksi, typäskääpä punaruskeaksi.  Hanna innostui keräämään kääpiä niin, että loppujen lopuksi kannoin raskasta muovikassia mukanani koko loppumatkan. Painavan kassin raahaaminen oli raskasta, etenkin kun kassiin tuntui tulevan koko ajan lisää täytettä … Käytimme metsässä aikaamme myös kekomuurahaisten maailman ihmettelemiseen. Metsässä risteli leveitä muurahaispolkuja, jotka johdattivat meidät lopulta suurelle keolle.

Takaisin polulle.

Aikamme kostean notkelman paikoin ryteikköisiä reunamia kuljettuamme saavuimme metsäautotielle. Ylitimme tien ja olimme pian Saarilammen pohjoisrannalla kulkevilla pitkoksilla. Nyt päivän grillimakkaralounas oli enää parin sadan metrin kävelymatkan päässä. Nuotiopaikalle (kartta) saavuttuamme oli hiljaista. Pian tulet sytytettyämme saapui nuotiolle kuitenkin kaksi sienestämässä ollutta pariskuntaa.

SAARILAMPI – TERVALAMPI 2.2 KM

Ilma oli syksyisen raikas. Jutustelimme nuotiolla toisten sienestäjien kanssa – tietenkin sienistä. Toinen pariskunnista oli ulkomaalainen, eikä heillä tuntunut olevan vielä kovinkaan hyvää käsitystä metsiemme syötävistä sienistä. Niinpä esittelimme heille keräämiämme lampaankääpiä ja suppilovahveroita. Makkaran paistamisen ohella oli nuotiossa jälleen kerran myös mustaksi paahtuvia vaahtokarkkeja – niihin ei tyttäreni tunnu koskaan kyllästyvän. Saarilammen nuotiopaikka on usein melko hiljainen ja sen kupeesta löytyy myös hyviä telttapaikkoja. Kauniin Saarilammen voi kiertää helposti valmiita polkuja pitkin (noin 2 km).

Saarilampi.

Kaikki Nuuksion vuokramökit sijaitsevat kansallispuiston länsilaidalla. Saarilammen eteläpäässä (kartta) on Tikankolo – toinen Nuuksion pienemmistä, kuusi henkeä majoittavista Metsähallituksen varausmökeistä. Oravankolo puolestaan on hiukan pohjoisempana Ruuhilammella (kartta). Melko edullisten mökkien varustukseen kuuluu erillinen sauna ja rannassa on soutuvene! Läheisellä Valklammella (kartta) sijaitseva varausmökki on suurille ryhmille sopiva ja hyvin varusteltu kokonainen talo rantasaunoineen.

Klassarinkierroksella – pieni pätkä metsätietä pitkin.

Tulistelun jälkeen matka jatkui. Päätimme olla koluamatta enää sienimetsiä – sieniä oli jo nyt melkein liikaakin kannettavaksi. Ensimmäiset sadat metrit taivalsimme merkityllä klassarinkierroksen reitillä. Poikkesimme reitiltä omille teillemme hiukan myöhemmin ja jatkoimme kohti Tervalampea. Ohitimme myös Kurjolammen (kartta). Paikan ohi kulkiessani olen törmännyt lammella usein laulujoutsenpariin. Nyt joutsenia ei näkynyt, mutta uskon niiden pesivän lähistöllä, ehkäpä itse Kurjolammella. Lammen itärannalla on kaistale yksityismaita ja kesämökkejä.

Tauko.Aurinko.

Leveitä ja helppokulkuisia polkuja pitkin paluumatka sujui huolettomasti. Lähes kuuden kilon painoista, lampaankääpiä täynnä olevaa muovikassiakin oli täällä helpompi kanniskella. Kerran pysähdyimme hiukan levähtämään ja juomaan. Näillä poluilla voi usein törmätä maastoratsastajiin, mistä meitä tällä kertaa muistuttivat lukuisat hevosten kakkarat.

Nuuksion länsiosia hallitsevat sammalpeitteiset kuusikot.Tervalammen kartanon pihapiirissä. (Kuva tyttäreni ottama).

Perille päästyämme ihastelimme vielä laiduntavia hevosia, joita tyttäreni innostui kuvaamaan. Sieniretki oli onnistunut erinomaisesti ja saalista tuli tarpeeksi. Rentoutuminen Nuuksion metsissä auttoi taas kerran jaksamaan kaupungin kiireitä.

---

Jutun kuvat kirjoittajan ottamia, lukuunottamatta kuvaa itse kirjoittajasta – siitä kiitos Hannalle. Osa kuvista tyttäreni ottamia.

Blogin kirjoittajalta:

NUUKSION RETKEILYOPAS (2018) ja KARTTA (1:15 000) SEKÄ UUSI REPOVEDEN RETKEILYOPAS (2020)

MUKANA KULKENUT PAPERIKARTTA: 

Nuuksio – Luukki – Ulkoilukartta 1:20 000

ALUEEN DIGIKARTTA NETISSÄ:

Retkikartta (Paikannimihaku:  Nuuksion kansallispuisto)

Kansallispuiston yleiskartta ja palvelut.

Kuvien ja sisällön kopiointi luvatta kielletty.

PÄIVÄRETKI: NUUKSIO 24.6.2014

REITTI: Siikaranta - Iso-Holma - Kattila. 8.5 + 0.9 km. 

VAELLUSKAVERI: Petra.

HUIPUT: Uusia lampia. Ympyrkäisen kalliot. Iso-Holma ja Vähä-Holma. Vaihtelevat säät.  

ERIKOISTA: Naamakivi.

ALUKSI

Nuuksio on moneen kertaan koluttu paikka ja silti sieltä löytyy aina jotain uutta katseltavaa ja koettavaa. Pitkiin aikoihin en ollut aloittanut retkeäni Siikarannasta. Sinne pääsee busseilla helposti Espoon Leppävaarasta. Tarkoitus oli kävellä Kattilaan, josta taas saisi paikallisbussin kaupunkiin (Espoon keskukseen). Todellista eräretkeilyä siis, mutta samalla niin hienoa – paikallisbusseilla kansallispuistoon. Mukaani sain tällä kertaa Petran, jolle Nuuksio oli vielä melkolailla tuntematon paikka. Nyt puistosta saatiin sekin huomioon ottaen mukava läpileikkaus – etelästä pohjoiseen. Ja Nuuksion kuuluisia kallioita ja lampia – niitä riitti tällekin reissulle lukuisia.

SIIKARANTA – ISO-HOLMA 5.2 KM

Siikarannan opistolta (kartta) alkanut taival oli alkuun ehkä hiukan tympeä, mutta Kolmoislammille päästyämme alkoi kansallispuisto antaa jo parastaan. Reitin varrella, Kolmoislampien keskimmäisellä lammella (kartta) karut lammet, kuivat kalliot ja rehevät puronvarret kohtaavat hienolla tavalla.

Laskupuro Kolmoislammilla.Kolmoislammit.

Lammilta nousimme hiukan reitin syrjään, viereisen korkean kallion laelle (kartta), josta avautuikin komea näkymä alla olevalle ja muuten piiloon jäävälle suolampareelle, Kukkoilammelle. Mistähän lienee tämäkin lampi nimensä saanut? Ainakin jotain erityistä on lammella joskus käyty tekemässä … Matkaa olimme (Helsingistä saakka) tehneet jo sen verran, että tässä oli hyvä pysähtyä pienelle tauolle, kaivaa esiin hyvät eväsleivät ja kahvit sekä nauttia näkymistä.

Holma-Saarijärven saari (ja mukava leiripaikka).

Kolmoislammilta matka jatkui Holma-Saarijärvelle (kartta), jossa on tullut joskus yövyttyäkin – omassa saaressa. Sinne oli Kolmoislammilta matkaa enää puolisen kilometriä. Sää suosi. Lämmin poutapilvinen päivä oli kävelemiseen erinomainen, eikä hissukseen edetessä tarvinnut hikoillakaan.  Saarella oli jonkun verran patikoijia ja leiripaikalle kurkattuamme jatkoimme takasin ”mantereen” puolelle pientä siltaa pitkin. Tämän jälkeen jatkoimme matkaamme järven länsirannalla pitkoksia pitkin.

Nyt suuntasimme uusille lammille ja edessä oli minullekin tuntematon lyhyt taival Ympyrkäisenlammelle ja Pitkälle Saarijärvelle.  Vaikka polkuja ei täällä kartalle ole merkittykään, on Nuuksiossa aina ollut sen verran kulkijoita, että mukavilla lampien rantoja seurailevilla reiteillä ei polkuja tarvitse neitseelliseen maastoon itse tallata. Täälläkin seurailimme koko matkan ajan valmiita, joskin melko pieniä ja mukavia polkuja. Ympyrkäisen pohjoispuolella nousimme korkealle ja komealle kalliolle (kartta). Jyrkältä kalliolta olikin hyvät näkymät ja pystysuora pudotus Ympyrkäisen ja Pitkän Saarijärven väliseen laaksoon.  Näkymät taivaalle puolestaan antoivat ymmärtää, mitä oli tulossa. Tyynessä päivässä taivas alkoi tummua siihen malliin, että sadetta oli odotettavissa.

Nuuksiolle tunnusomaisia lampia (Ympyrkäinen) …… ja kallioita.

Ennen lounasta, Iso-Holman nuotiopaikkaa, oli edessä vielä yksi pieni järvi, Pieni Saarijärvi, jonka itäisiä rantoja reunustivat mukavat kalliot. Istuskelimme ja kuvailimme täälläkin aikamme. Järven keskellä oli (ilmeisesti rakennettu) pesimälautta ja järvellä uiskentelikin sorsalintu. Pesivää lajia emme kauempaa ja ilman kunnon kiikareita kuitenkaan saaneet määritettyä. Ajatuksenamme oli käydä vielä pienellä Sarvilammella, mutta viimeistään uhkaava sade teki sunnitelmamme tyhjiksi. Aloimme hötkyillä lammelta kohti taukopaikkaa. Sen verran kiireestä oli haittaa, että kaarsimme valmista polkua pitkin kävellessämme huomaamattamme kohti länttä. Tajusimme tämän kuitenkin sen verran ajoissa, että kurssin saimme korjattua, ennen kun ylimääräisestä lenkistä tuli kovinkaan pitkä. Sade alkoi. Odottelimme ukkoskuuron laantumista keskellä harvaa metsää turvallisesti sen muhkeimman ja korkeimman löytämämme kuusen suojissa. Selvisimme kuivina. Ja hengissä.

Iso-Holmalla.

Oli kovin rauhallista. Sateen heikennyttyä kävelimme viimeiset sadat metrit Iso-Holman nuotiopaikalle (kartta), sille jälkimmäiselle ja paremmalle, aina järveen pistävän niemen kärkeen saakka. Myös Iso-Holmalla on toisinaan tullut yötä vietettyä ja itse pidän tätä paikkaa Nuuksion mukavimpana, rauhallisena leiripaikkana. Nuotiopaikan halkovajalla kyyhötti sateen loppua odottamassa nuori matkamies, jonka kanssa vaihdoimme kuulumisia. Pohjoismaiden turneella oleva sveitsiläinen oli viettämässä muutamaa päivää Nuuksiossa, vaikuttaen erittäin tyytyväiseltä kansallispuiston antiin ja maisemiin.

ISO-HOLMA – KATTILA + HIIDENKIRNUT 3.3 + 0.9 KM

Nuotiotulilla evästeltyämme jatkoimme matkaamme Iso-Holman itärannan korkeille kalliolle. Täällä voi seurailla pientä polkua, joka johtaa Vähä-Holmalle (kartta) ja edelleen pohjoiselle metsäautotielle. Näiden väliin jää vielä vaikuttava, pieni murroslaakso (kartta). Tämä reitti kuuluu epäilemättä Nuuksion komeimpiin, mikäli näitä jonkinlaiseen arvojärjestykseen voi laittaa. Vähä-Holmankin rantoja reunustavat komeat kalliot ja sateen raikastamassa ilmassa oli hyvä kulkea.

Iso-Holman kallioilla.Nuuksion kivettynyt menninkäinen.

Viimeisen kilometrin kävelimme metsäautotietä pitkin (kartta), jonka varrella meitä ilahdutti Nuuksion kivettynyt menninkäinen – häijyn näköisesti virnuileva naamakivi. Kattilaan saavuttuamme oli bussin lähtöön vielä aikaa, joten käväisimme vielä lähistöllä olleella hiidenkirnulla. Hiidenkirnulle (kartta) on tieltä pieni opaste ja se on samalla Espoon ja Vihdin kuntien rajamerkki. Matkaa kirnulle oli hiukan enemmän kun olimme kuvitelleet. Taisinpa siinä hiukan happamasti epäillä, että mahtoikohan pienen kirnun takia tehty matka olla vaivan arvoinen, kun keskeltä kaupunkia Pihlajamäestä löytyy paljon isompiakin! Tähän totesi Petra jotenkin siihen malliin, että kaipa sinulla reikien takia on pidempiäkin matkoja joskus tullut tehtyä. Niin.

Reikä. Hiidenkirnu Vihdin ja Espoon rajalla.

Bussia odottelimme palattuamme vielä jonkin aikaa ja seuraa meille pitivät Nuuksion kesätyöntekijät – Kattilan maisemaa hoitavat lampaat. Lueskelimme siinä vielä samalla Petran hankkimaa uutta Nuuksion opasta, josta saimme lukea kirnusta nimensä saaneen ”Helfwetin Kattilan” tilan moninaisista vaiheista. Erityisesti mieleen jäi Eljas Erkon lyhytaikainen omistus: Pakkohuutokaupasta tilan ostanut Erkko halusi perustaa paikalle lepokodin sanomalehtensä työntekijöille, mutta tila meni myyntiin nopeasti. Tarina kertoo, että käärmeen puremaksi joutuneelle Erkon rouvalle metsä ja sen elävät olivat liikaa. Funkistyylinen komea huvila nousi paikalle vasta tämän jälkeen. Nykyisin huvila on Metsähallituksen omistuksessa, mutta matkailuyrityksen käytössä ja siellä voi paitsi saunoa, myös majoittua. Sieltä saa lisäksi tilausravintolapalveluja.

Kattilan lampaat.

Nuuksion retkemme oli erittäin onnistunut ja kuurosade toi retkeen oman piristysruiskeensa. Nuuksion pienet järvet, lammet ja kalliot jaksavat ilahduttaa joka kerralla. Muita kulkijoita oli vähän. Vinkkinä niille, joita Nuuksion ”ruuhkat” kauhistuttavat, kannattaa oikeastaan muistaa vain pari seikkaa: Nuuksioon kannattaa mennä keskellä viikkoa (mikäli mahdollista) ja/tai retken lähtöpaikaksi kannattaa valita joku muu paikka kun Haukkalampi (kartta). Tämän jälkeen vilkkaimpia lähtöpaikkoja ovat nyt kulkemamme reitin lähtö- ja lopetuspaikat – Siikaranta ja Kattila. Etenkin merkkaamattomilla reiteillä liikkuessa pääsee Nuuksiossa varsin helposti ja nopeasti erämaiseen tunnelmaan.

---

Jutun kuvat kirjoittajan ottamia, lukuunottamatta kuvaa itse kirjoittajasta.

Blogin kirjoittajalta:

NUUKSION RETKEILYOPAS (2018) ja KARTTA (1:15 000) SEKÄ UUSI REPOVEDEN RETKEILYOPAS (2020)

ALUEEN DIGIKARTTA NETISSÄ:

Retkikartta (Paikannimihaku:  Nuuksion kansallispuisto)

Kansallispuiston yleiskartta ja palvelut.

Kuvien ja sisällön kopiointi luvatta kielletty.