REITTI: Suomun luontotupa - Pokkaniemi - Kurkilahti - Suomun luontotupa + Surkansuon luontopolku (Lakkapolku). 3 pv / 16.5 + 3.1 km.
VAELLUSKAVERIT: Kaksi aikuista sisarusta ja kolme lasta (7, 9 ja 10 v.).
HUIPUT: Hiekkarannat/uimarannat. Hiljaisuus. Luontotuvan asiantunteva palvelu. Ukkosmyrskyt. Kaakkuri.
ERIKOISTA: Kaksi lasta ensivaelluksella. Ukkosmyrsky tarpin alla. Helteinen suo ilman paarmoja. Ahvenet jalkahoitajina.
ALUKSI
Patvinsuon kansallispuisto kutsui jo toisen kerran samalle vuodelle. Idea Patvinsuon kansallispuistossa lasten kanssa vaeltamisesta syntyi, kun kävin puistossa keväällä kaverini kanssa. Suomunjärvi jäi tuolloin kiertämättä ja reissu hiukan suunniteltua lyhyemmäksi. Patvin suuret suot tekivät keväällä lähtemättömän vaikutuksen. Puiston toisen, tosin erilaisen mutta keskeisen osan näkemättä jääminen jäi kalvamaan mieltä. Kuivien kankaiden ja helppokulkuisten polkujen Suomunjärvi hiekkarantoineen on erityisen hyvä paikka lasten kanssa vaeltamiseen. Vaellus tehtiin lopulta poikkeuksellisen pitkään jatkuneissa helteisissä keleissä, joten loputtomille uimarannoille oli paljon käyttöä.
PÄIVÄ 1 : LUONTOTUPA – POKKANIEMI (6.8 km)
Helteisen päivän ilta. Hilpeää menoa Lapinniemessä. Tuulenkaatoja. Pokkaniemen Riviera. Kuikkia vai kaakkureita?
Retkelle lähtö venähti aiottua myöhäisemmäksi, joten olimme Suomun luontotuvalla vasta hiukan ennen sen sulkemisaikaa. Helteisen kauden edelleen vaan jatkuessa tämä oli loppujen lopuksi eduksi, emmekä joutuneet aloittamaan retkeä paahtavassa kuumuudessa vaan miellyttävässä illan lämmössä. Olin silti hiukan huolissani aloituksen venymisestä, sillä lasten kanssa vaeltaessa on kiireettömyys yksi ehdottomista perusperiaatteista.
Retkueemme ensiaskelia.
Viivähdimme lähtöpaikalla, luontotuvalla hetken jututtaen luontotuvan asiantuntevaa eräopasta, ”villiemäntä” Tuula Turusta. Samalla saimme varoituksen alueen lukuisista kyykäärmeistä, jotka mielellään paistattelevat päivää puiston kilometrien mittaisilla pitkoksilla. Tähän olimme kuitenkin jo varautuneet melkoisella määrällä ensiavuksi hankittuja kyypakkauksia. Matkaan pääsimme lopulta noin viiden aikoihin. Tavoitteenamme oli päästä tauolle Lapinniemeen (kartta) ja yöksi Pokkaniemen (kartta) kehutulle ja kauniille leiripaikalle. Toivoimme kovasti näkevämme alueella pesiviä sääksiä, joiden on usein nähty kalastavan lähellä Kuikkaniemeä. Kalasääskiä ei kuitenkaan tällä kertaa näkynyt.
Matka alkoi taittua varsin joutuisasti. Jäimme pitämään perää nuorimmaisen kanssa, kun vanhemmat vaeltajat taittoivat matkaa hiukan rivakammin. Matkalla Lapinniemeen ylitimme parikin komeaa puusiltaa, joita ylittäessä näimme myös pieniä majavien patokyhäelmiä. Kanadanmajavia (nyk. amerikanmajava) alueelle on alunperin istutettu 1940-luvulla.
Suomunjärven ympäristössä on melko vähän vanhaa metsää, mitä voinee pitää Suomua kiertävän reitin ainoana merkittävänä puutteena. Viimeiset suuret hakkuut on alueella tehty 50-luvulla ja monin paikoin metsä muistuttaa tyypillistä tasaikäistä talo
usmetsää. Pieniä laikkuja vanhoja metsiä on polun varrelle kuitenkin jäänyt vielä jäljelle ja ne ilahduttavat kulkijaa. Alueella tehdään jonkin verran metsien ennallistamistöitä (esim. kulotuksia) ja tuulenkaadot saavat luonnollisesti jäädä paikalleen lahoamaan. Alunperin ajatuksenani oli käydä itsekseni katsomassa Hietavaarassa (kartta) vielä jäljellä olevia vanhoja metsiä, mutta myöhäisen lähdön vuoksi tämä jäi nyt tekemättä. Vanhojen metsien ja puiden arvon ymmärtää oikeastaan vasta sitten, kun näkee ja ymmärtää, että ne ovat tässä maailman metsäisimmässä maassa todella harvinaisia.
Lapsista keskimmäiselle kartanlukutaito näytti siirtyneen äidinmaidossa, sen verran taitavasti hänen tapansa hahmottaa maastoa kartan perusteella tuntui onnistuvan. Tämän vuoksi kartanluku alkoi luonnollisesti kiinnostaa myös muita lapsia. Ennen Lapinniemen taukopaikkaa törmäsimme noin hehtaarin kokoiseen myrskyaukioon (ilmakuva) ja vaikuttavaan röykkiöön tuulenkaatoja. Myrskyjen voiman saimme myöhemmin kokea aivan omakohtaisesti.
Myrskytuhoja lähellä Lapinniemeä.
Poikkesimme reitiltä tauolle Lapinniemeen, joka vaikutti leiripaikkana erittäin mukavalta. Vesi oli alhaalla, ja kannas Lapinsaareen oli helposti kuljettavissa. Ilmakuvilta tarkasteltuna kannas on kuitenkin juuri ja juuri veden alla. Tunnelma retkueessamme oli suorastaan hilpeä ja evästelyn lisäksi käytimme aikaamme hiekkaisten rantojen koluamiseen. Luonnollisesti toivoimme löytävämme suurpetojen jälkiä. Valitettavasti saimme tyytyä pelkkiin koirien tassujen painaumiin.
Lapinniemestä matka jatkui entiseen tapaan – isommat edellä. Matka pitkin helppokulkuisia polkuja sujui joutuisasti. Nuorimmainen alkoi väsyä päivän matkaan aivan viimeisellä kilometrillä vasta silloin, kun leiripaikka oli jo näkyvissä. Muutama pieni suolämpäre lähellä Arkkusalmea (kartta) näytti tuottavan melkoista karpalosatoa. Lakkoja emme yllättäen koko matkalla kuitenkaan nähneet. Ehkä ne oli polkujen varrelta poimittu jo talteen tai kolea alkukesä oli johtanut alueella kukinnan epäonnistumiseen.
Arkkusalmen silta oli sen verran komea, että etujoukkomme oli siellä jo odottamassa jälkijoukon kulkiessa rauhallisempaan tahtiin. Lämpimän sään vuoksi vesihuoltoon oli kiinnitettävä tällä reissulla erityistä huomiota ja juomaveden täydennyspaikkoja mietittiinkin aina etukäteen. Vaikka Suomunjärven vesi on varsin puhdasta, päätimme pyrkiä tekemään täydennyksiä virtaavista vesistä. Keittovedeksi kelpuutimme myös järviveden. Viimeisen vesitäydennyksen ennen Pokkaniemeä teimme Syrjälammesta Suomunjärveen laskevalta purolta (kartta), jossa vesi oli humuksen värjäämää mutta muuten kelvollista.
Pokkaniemen leirin haamu.
Pokkaniemi oli leiripaikkana juuri niin komea kun olimme ajatelleetkin. Telttapaikat oli kuivalta kankaalta helppo löytää. Aamuyöksi oli luvattu sateita, joten virittelimme tarpin (suoja- tai louekankaan) sadetta heikoimmin kestävän teltan ylle. Oma telttapaikkani tuli valittua hiukan huolimattomasti pienestä painanteesta, minkä vuoksi jouduinkin aamulla herättyäni kaivelemaan pieniä uria teltan ympärille estääkseni veden kerääntymisen teltan alle. Illalla näimme niemessä pari matkamiestä. Ehkäpä suuri retkueemme karkotti vaeltajat kauemmas, sillä näitä kulkijoita ei sen koommin näkynyt. Ilta alkoi olla jo varsin pitkällä, mutta valon riittäessä ei suurta kiirettä nukkumaanmenon suhteen ollut.
Aurinko laskee Pokkaniemessä.
Pitkälle venähtänyt ilta sujui nuotiolla makkaraa paistellessa. Lähellä rantaa uiskenteli kuikkapari jo aikuiseen kokoon kasvaneen poikasensa kanssa. Vastavalossa lintuja tarkastellessamme jouduimme kiistelemään pitkään siitä, olisiko kyseessä kuitenkin profiililtaan hyvin samannäköisiä kaakkureita. Siskoni suorastaan pakkomielteinen tarve nähdä kaakkuri viiden vuoden yrityksen jälkeen tuppaa johtamaan jonkin sortin toiveajatteluun. Myöhemmin kuulimme, että Pokkaniemessä asustaa nimenomaisesti kuikkapariskunta. Patvinsuon alueella pesii myös kaakkureita ja niiden helposti tunnistettava huuto kuului kauempaa.
PÄIVÄ 2 : POKKANIEMI – KURKILAHTI (6.4 km)
Ukkosherätys. Paarmoja uimarannalla. Myrsky metsässä. Ahvenet jalkahoitajina. Hiekkalinnoja.
Aamulla jo ennen viittä herätyskellona toimi ukkosen jyrähtely. Sade ei ollut kovinkaan rankkaa, mutta kuitenkin jatkuvaa. Muistinkin hiukan huolimattomasti valitsemani telttapaikan ja nousin ylös teltasta tarkastamaan tilannetta. Aikaisena herääjänä tämä ei ollut minulle ongelma, vaan nautin suunnattomasti kiireettömästä ja rauhallisesta aamun tunnelmasta. Hiljaiset ja varhaiset aamut ovat noin yleisemminkin hyvää aikaa nähdä metsän siimeksessä jotain isompaa elävää. Tarkastin samalla myös muiden telttojen tilanteen ja kiristelin yhden teltan ylle viritettyä tarppia. Kaikki näytti hyvältä.
Aamukahvit ja -kaakaot halkovajan lipan alla.
Tarpin ollessa käytössä suuntasin aamukahvin keittoon halkovajan lipan alle ja virittelin ”pöydät” paksuista pölkyistä. Kovinkaan kauan ei mennyt siihen, kun tyttäreni kömpi ukkosen herättämänä teltasta seurakseni. Samalla vaihdoimme kameraani akun. Nykyisin kuljetan mukanani pokkarikameralle kolmea akkua, jotka riittävät reippaaseen kuvaamiseen jopa useammankin viikon reissulle (kunhan vaan jättää kuvien selailun reissun päätteeksi). Nautiskelimme sateen ropinasta ja suorastaan trooppisesta lämmöstä. Samalla lueskelimme paikan vieraskirjaa, mihin loppujen lopuksi unohdimme itse laittaa seurueemme askelmerkit. Vieraskirjasta kuitenkin selvisi, että Pokkaniemessä käy vähän kulkijoita – esimerkiksi kesäaikaan merkintöjä löytyi ainoastaan muutamien päivien välein. Tämän jälkeen tyttäreni kömpi vielä takaisin telttaan ja nukkui pitkään.
Tuonne päin se ukkonen meni.
Sade jatkui melko pitkään, mutta sen tauottua myös muu retkue alkoi kömpiä teltoistaan. Luonnollisesti aamun keskustelut liittyivät ukkoseen. Telttayö ukkosen jyskeessä oli joka tapauksessa unohtumaton kokemus. Samalla selvisi, ettei osa porukasta ollut edes herännyt kovaan jyrinään.
Sää oli aamulla hiukan tuhruinen ja pilvinen. Sään selkiytymistä lupailevien ennusteiden vuoksi päätimme ottaa aamun rauhallisesti. Samalla annoimme aikaa telttakankaiden yhtälailla kun polkuja reunustavan varvikonkin kuivumiselle. Uuden tarpin virittelytaitoja testatakseni ja uusien sateiden varalta kiristelin kankaan vielä leiripaikalla olleen pölkkypöydän viereen. Vaikka sade oli loppujen lopuksi laskenut lämpötilaa usealla asteella, oli sää edelleen miellyttävän lämmin.
Ennusteiden mukaisesti sää alkoi lopulta selkiintyä. Nautiskelimme aamiaisen rauhassa, kolusimme rantoja suurpetojen jälkien toivossa (vain hirven jälkiä löytyi) ja lopulta purimme leirin. Lapset touhusivat omiaan kiipeillen ja pienellä aamunuotiolla leikkien. Tällaiset leikit ovat mielestäni (valvottuna) hyödyllisiä sikäli, että tulen kanssa oppii samalla tulemaan toimeen. Meillä kävi hyvä tuuri, sillä metsäpalovaroitus päättyi Pohjois-Karjalassa pari päivää ennen retkeämme. Pienin kulkija tipahti kiipeillessään, kuitenkin ilman suurempia vahinkoja. Tämä olikin sitten koko reissun dramaattisin onnettomuus.
Vaeltajat nauttivat aamupäivän auringosta.
Matkaan lähdimme lopulta vasta puolen päivän maissa. Sää oli aurinkoinen ja taivas pilvetön. Suuntana oli nyt Kurkilahti (kartta) ja lounastauon olimme myöhäisen lähdön vuoksi päättäneet pitää jo reilun kilometrin päässä Virtaniemen (kartta) taukopaikalla. Matkalla ylitimme Virtasalmen pitkän sillan. Nimensä mukaisesti Alanteen pienestä järvestä Suomunjärveen laskevassa salmessa kävi kova virtaus siitäkin huolimatta, että molempien järvien vedenpinnan korkeudeksi on karttoihin merkitty 152.0 m merenpinnan yläpuolella. Kalaa ei kirkasvetisessä virtapaikassa näkynyt, vaikka hetkeksi jäimmekin juoksevaa vettä tiirailemaan.
Matkalla Virtaniemeen.
Virtaniemessä vietimme taukoa pitkään. Söimme ja uimme, siitäkin huolimatta, että tämä oli koko reissulla ainoa paikka, jossa paarmoista oli todellista kiusaa. Näitä pyöri ympärillämme etenkin kahta tyypillistä sorttia – suppu- ja sokkopaarmoja. 
Matalapohjainen hiekkaranta sopi hyvin lapsille, joskin kävimme varmuudeksi selvittämässä sen, mistä jyrkänparras syvempään veteen alkaa (niin kuin aina tämän tyyppisillä hiekkarannoilla). Kohtasimme paikalla myös muita kulkijoita, jotka hiukan meluisan seurueemme nähtyään päättivät käydä uimassa hiukan etäämmällä.
Klassinen retkilounas – leipää ja nuudeleiita.
Kahlailimme matalassa vedessä ja huomasimme nopeasti, että järvi saanee merkittävän osan vedestään pohjan lähteistä. Lämpimässä matalikossa kylmät purkauspaikat erottuivat selvästi. Jo monta viikkoa kestäneen helteen jälkeenkin vesi oli tämän vuoksi yllättävän viileää. Samalla huomasimme matalikossa uiskentelevan pienen ja varsin pelottoman miniatyyrihauen, jolla lienee ollut mittaa vain viitisen senttiä. Suloinen otus – ainakin vielä. Pitkän helteisen jakson myötä vesi oli alhaalla ja normaalisti pikälti veden alla kasvavat nuottaruohot olivat paikoin kokonaan kuivalla maalla. Tämän retken pakollinen tavaroiden hukkaaminen tapahtui sitten täällä, kun tyttäreni uima-asu jäi kuivumaan Virtaniemeen oksanhaaraan.
Virtaniemestä matka jatkui rivakasti pitkin vanhaa tukkitietä. Polku oli leveä ja niin tasainen, että sitä olisi voinut ajella vaikka tavallisella henkilöautolla. Alkuillaksi oli luvattu kovia ukkosia, joten pyrimme siihen, että pääsisimme pois metsän keskeltä ennen ukkosmyrskyn alkua. Juuri ennen retkeä satuin näkemään Joensuussa kuvatun videon, jossa nuori männikkö kaatui myrskyssä puolessa minuutissa, eikä tämä näky välttämättä ollut omiaan rohkaisemaan jäämään myrskyn keskelle metsään.
Suomunjoki.
Pienen juoma- ja levähdystauon pidimme vanhalla Suomunjoelle rakennetulla uittopadolla (kartta). Mutkittelevaa Koitereeseen laskevaa jokea on uittoja varten aikoinaan suoristeltu tukkisumien välttämiseksi. Joki ei kuulu Patvinsuon kansallispuistoon, vaan puiston raja kulkee lähellä joen länsirantaa. Vesipulloja joesta täyttäessäni rannasta ponkaisi tammukka. Toiselta puolen lähes kaiteettomalla, mutta korkealla padolla piti lasten uteliaisuus pyrkiä pitämään jotenkin kurissa.
Joella huomasimme, että myrsky alkaa pian. Matkaa Suomunjärven rantaan oli kuitenkin vielä yli kilometri. Pyrimme siihen, että ehtisimme virittää tarpin suojaksemme lähelle järven rantaa. Lopulta myrsky alkoi ja olimme ehtineet noin sadan metrin päähän järven rannasta. Kiire joka tapauksessa tuli. Hätäinen tarppiviritelmä olisi tuskin läpäissyt eräoppaiden näyttökokeita, mutta kukaan ei lopulta kastunut. Joensuun videon muistelu vähän hirvitti, kun puut taipuivat notkolle kovan, kaakosta puhaltavan tuulen voimasta. Jälkikäteen mietimme, että kaikkein turvallisin paikka olisi ollut aivan rannan tuntumassa, muttei kuitenkaan avoimella paikalla salamoinnin vuoksi. Kokemus oli joka tapauksessa erityinen.
”Laadukas ja turvallinen” tarppiviritelmä ukkosmyrskyn suojaksi.
Sateen jälkeen. Rantaa reunustaa komea maapalle.
Sadetta ja myräkkää ei kestänyt kun ehkä vartin, minkä jälkeen oli täydellisen tyyntä. Aurinko alkoi paistaa nopeasti pilvien hälvettyä taivaalta. Huutoniemestä Tapionsaarelle ulottuvaa, kilometrin mittaista hiekkarantaa reunusti komea maapalle – kevätjäiden rannalle työntämä maavalli. Lapsia tämän geologisen termin vääntely nauratti pitkään. Kaikista lukuisista Suomun hiekkarannoista oli tämä ranta (kartta) ehkä kaikkein komein. Joukkomme oli hyväntuulista, ehkäpä osin helpottuneena siitä, että myrskystä selvittiin kastumatta, ehkä osin helteisen päivän jälkeisestä ilman viilenemisestä. Loppumatka Kurkilahteen sujui tasaista polkua pitkin joutuisasti.
Kurkilahden leiripaikka on tien vierellä, joten oletimme sen olevan selvästi Pokkaniemeä ahkerammassa käytössä. Lienee melkolailla turhaa mainita, että myös Kurkilahtea reunustaa matalapohjainen hiekkaranta. Paikan tunnuksena puolestaan on komea kaksilatvainen mäntyvanhus. Olimme paikalla ainoita telttailijoita, mutta tien vierustan parkkipaikalla oli kaksi matkailuautoa. Kurkilahden leiripaikalta puuttuu nuotiopaikka, jonka sijalla on jämäkkä keittokatos. Nuotiotulen tunnelmaa tämä ei tietenkään tarjoa, suojaa kylläkin. Kurkilahdessa ei myöskään ole kunnollista vesipaikkaa, mihin olimmekin varautuneet täyttämällä kaikki vesipullot Suomunjoella.
Ukkosmyrskyn jälkeinen ilta oli äärettömän kaunis. Lännestä nousi vielä uhkaavan näköisiä pilvimuodostelmia, mutta aurinko pysyi näkyvillä ja ilta lämpimänä. Virittelin pölkkypöydän ylle tarppia suojaksi mahdollisen sateen varalta, mutta ajoittaiset tuulenpuuskat tekivät sen lopulta mahdottomaksi. Lapset puuhasivat rannassa tuntikausia hiekkalinnoja ja -kaupunkeja rakennellen.
Kurkilahden kultareunaiset pilvet.
Jalkahoidossa ilta-auringossa.
Matalikossa kahlaillessa huomasi veljeni erikoisen ilmiön – pelottomat pikkuahvenet tulivat pyörimään jalkoihin aivan iholle, ikään kun etsimään suojaa kasvittomassa matalikossa. Tätä piti luonnollisesti käydä ihmettelemässä. Koskaan aikaisemmin ei moinen ilmiö ole tullut vastaan. Mieleen tuli väistämättä joskus näkemäni TV-ohjelma, jossa näytettiin, kuinka kaloja käytettiin kauneushoitolan jalkahoidoissa kuolleen ihon poistajina.
Telttapaikat olivat Kurkilahden kuivalta kankaalta löytyneet helposti ja kömmimme telttoihin melko myöhään väsyneinä, mutta tyytyväisinä hienosta ja onnistuneesta päivästä.
PÄIVÄ 3 : KURKILAHTI – LUONTOTUPA (3.3 km) + SURKANSUO (3.1 km)
Luontopolulla. Aavistus suurista soista. Jäärät pitkoksilla. Kaakkuri!
Heräsin itse taas aikaisin ja nautiskelin lämpöisestä ja hiljasesta aamusta muiden vielä jatkaessa uniaan. Viimeinen etappimme Kurkilahdesta luontotuvalle oli vain muutaman kilometrin mittainen. Olimme kuitenkin päättäneet kävellä tämän lisäksi Surkansuon luontopolun, saadaksemme edes jonkinlaisen aavistuksen alueen suurista soista. Lapsista pienimmäinen oli ehkä matkasta jo jonkin verran väsynyt ollen hiukan haluton kävelemään viimeistä pätkää. Pienen maanittelun jälkeen matka alkoi myös häneltä taittua mukavasti ja vaivatta.
Serkusten matka jatkuu Kurkilahdesta.
Kaunis riidenliekokasvusto.
Päivä oli jälleen helteinen ja taivas lähes pilvetön. Yöllinen pieni sade oli enää vain muisto ja matka jatkui puuroaamiaisen jälkeen. Matka Kurkilahdesta luontotuvalle on siinä mielessä hiukan tympeä, että polku kulkee koko matkan hyvin lähellä tietä. Surkanpurolla (kartta) on vanha ja rapistuva, mutta varsin komea silta uuden tien vierellä. Suomunjärven etelärannalla kasvaa kuivien kankaiden sijaan sekametsää ja kenttäkerrosta peittää paikoitellen komea ja mystisen näköinen riidenliekomatto.
Viimeinen pätkä tietä pitkin. Maali on lähellä.
Varsin rivakasti käveltyämme pysähdyimme viimeiselle tauolle vainajien muistopuulle, karsikkopuulle. Päätimme talsia viimeisen, vajaan kilometrin pätkän tietä pitkin. Luontotuvalle päästyämme jaoimme kokemuksiamme oppaan kanssa ja kyselimme kiinnostuneena matkan varrella näkemistämme ja kokemistamme asioista. Selvisi, että Pokkaniemessä todellakin pesii kuikkia, ei kaakkureita. Samalla kuitenkin kuulimme, että Surkansuolla kaakkureita olisi mahdollista nähdä. Viimeistään tämä ratkaisi sen, että Surkansuon luontopolku (Lakkapolku, kartta) oli kuljettava läpi, vaikka yksi aikuisista vaeltajistamme olisikin jo kovasti kaivannut kaupunkiin.
Puhetta tuli myös Suomunjärven veden laadusta, joka on kärsinyt suuresti järven (ja kansallispuiston) pohjoispuolella olevien soiden ojituksista. Muistissa oli Suomussalmen Hossan äärettömän kirkkaat vedet, mihin verrattuna Suomun järvivesi oli selvästi humuspitoisempaa ja tummempaa siitäkin huolimatta, että maaperä ja luonto ovat muuten hyvin samantyyppisiä. Puhuimme luonnollisesti myös alueen viimeisistä hakkuista ja uitoista. Paikannimistä mielenkiintoiset Huutoniemet (kartta) muistuttavat ajasta, jolloin venekyytiä vastarannalle on huudeltu niemennokista. Pikakahvikuurin jälkeen luontotuvan oikea kahvi pullan kera maistui tietenkin hyvälle ja lapset saivat puolestaan limpparit. Lounastimme luontotuvan rannan leiripaikalla kokeillen ensimmäistä kertaa myös tikkupullien paistamista, mikä vaatii harjoittelua. Yleensä mukana on aina kulkenut lettutaikinatarpeet. Kävimme myös vielä kerran pulahtamassa Suomunjärven hiekkaisilla rannoilla. Tämän jälkeen ajelimme muutaman kilometrin päähän Surkansuon luontopolun lähtöpaikalle.
Surkansuo upeassa poutasäässä.
Suoalueen reunamilla on jäänteitä myös vanhoista metsistä.
Surkansuon luontopolulla on mittaa kolmisen kilometriä. Kulkiessaan lähes kokonaisuudessaan suoalueella ja pitkoksilla, antaa se hyvän kuvan Patvinsuon kansallispuiston todellisesta luonteesta. Luontopolulle tyypilliseen tapaan reitillä on opastauluja, joista osa on tosin päässyt rapistumaan huonoon kuntoon. Sää oli huikean kaunis ja yllätyimme suuresti, kun helteistä huolimatta suolla ei ollut lainkaan paarmoja.
Ehkäpä omaksi onneksemme näimme kyiden sijaan pitkoksilla parikin jäärää – rusokukkajäärän ja viherkukkajäärän, joka oli tosin loukannut jalkansa. Luontopolun puolivälissä polku työntyy metsäsaarekkeelle, jonne on rakennettu 
pieni lintujen tarkkailulava. Jonkin aikaa lavalla hiljaisesti oleiltuamme sitten näimme sen, mitä olimme luontopolulta erityisesti tulleet hakemaan – kaakkurin. Siskoni oli luonnollisesti erityisen tyytyväinen. Jokainen katseli komeaa lintua 
vuorollaan ainoiden mukana olleiden kiikareiden läpi. Aikansa pienellä lampareella kierreltyään se säikähti pientä rasahdusta ja lähti lentoon kaartaen lammen yllä ja kadoten sitten horisonttiin. Tämä muistutti meitä hyvin siitä, miten arka erämaiden lintu kaakkuri loppujen lopuksi on. Koko Suomessa kaakkureita pesii ainoastaan noin 1000 paria. Metsäsaarekkeella näimme tämän reissun ainoan merkin suurpetojen läsnäolosta – karhun kaiveleman vanhan muurahaispesän.
Luontopolun lintulavalla.
Suolta laskevan rehevän puron varressa kasvaa paatsamaa.
Pitkoksilla.
Lapset tuntuivat nauttivan suuresti luontopolusta, ehkäpä osin myös siksi, että he pystyivät liikkumaan nyt kokonaan ilman kantamuksia. Surkansuon etelälaidalla kasvaa komea saraikko, mitä on mahdollisesti aikanaan niitetty karjan talviappeeksi. Luontopolku antoi kaiken kaikkiaan erittäin hyvän katsauksen alueen suoluontoon.
Lyhyt vaelluksemme oli lopuillaan, enkä taaskaan voinut välttyä siltä tunteelta, että joko tämä tosiaankin loppuu. Autolle palattuamme alkoi vaatteidenvaihtorumba. Olimme saaneet kokea reissullamme monenlaista säätä, eivätkä ukkosmyrskyt metsän siimeksessä varmaankaan koskaan pääsisi unohtumaan. Toisaalta helle ja polku hiekkaisten uimarantojen tuntumassa oli erittäin toimiva yhdistelmä. Kuvittelimme kohtaavamme retkellä enemmänkin vaivaa lentävistä kiusanhengistä, mutta loppujen lopuksi ainoaksi paikaksi, jossa paarmat vaivasivat, osoittautui Virtaniemen helteinen ranta. Kaikki lapset pärjäsivät vaelluksella erittäin hyvin, nuorimmainen mukaan lukien. Päivämatkat olivat sopivia ja tahti mukavan kiireetön. Jokainen lapsista kantoi osan romppeistaan – isommat jo kaikki omat tavaransa.
Tämänkin Patvin reissun jälkeen oli todettava, että syrjäinen ja hiljainen Patvinsuon kansallispuisto on yksi parhaista kansallispuistoista koko Suomessa.
Me. Retkiselfie Reissun päätteeksi.
Jutun kaksi lähtöhetkistä otettua kuvaa, kuva Lapinniemestä ja myrskyn jälkeiseltä hiekkarannalta ovat siskoni ottamia. Otos Surkansuon lintulavalta on veljeni ottama.
Blogin kirjoittajalta:
NUUKSION RETKEILYOPAS (2018), REPOVEDEN RETKEILYOPAS (2020), HOSSA JA KYLMÄLUOMA (2021) SEKÄ POHJOIS-LAPIN RETKEILYOPAS (2023 – UUTUUS!)
ALUEEN DIGIKARTTA NETISSÄ:
Retkikartta (Paikannimihaku: Patvinsuon kansallispuisto)
MUKANA KULKENUT PAPERIKARTTA:
Ulkoilukartta/Koli, Ruunaa, Patvinsuo, Petkeljärvi 1:25 000
Kuvien ja sisällön luvaton kopiointi kielletty.
VAELLUSJUTUT | Retkiä. Vaelluksia. Reittejä. 