SYYSVAELLUS: LIESJÄRVI 26.-27.11.2014

REITTI: Kopinlahti - Peukaloinen - Kopinlahti + Ahonnokka ja Hyypiön polku. 14.7 + 9.5 km. 

VAELLUSKAVERI: Vesku.

HUIPUT: Ahonnokan aarnimetsä. Korteniemen perinnetila. Kaamos. Monipuoliset metsät. Hyvät eväät. Siniset hetket. Tyynet vedet.

ERIKOISTA: Jäätyvät lammet. Minivaellus.

ALUKSI

Marraskuu ei ole ainakaan itselleni se tavallisin aika suunnata vaellukselle. Kaamos ja eteläisessä Suomessa jylläävä kuoleman kuu loivat retkelle omalaatuiset puitteet. Kylmänkostean teltta- tai laavuyön vaihdoimme suosiolla mukavaan vuokratupaan. Tuvan avaimet noukimme matkallamme Lounasravintola Loukusta. Liesjärven kansallispuistossa on tullut käytyä aiemminkin päiväretkeilemässä, mutta entisestään laajentunut kansallispuisto antaa nykyisin puitteet myös lyhyelle ja mielekkäälle vaellukselle. Matkaa Helsingistä kansallispuistoon on alle 100 kilometriä.

Kuljettu reitti (klikkaa suuremmaksi).

VERRYTTELY: KORTENIEMI JA AHONNOKKA  2.4 KM

Ennen varsinaiselle vaellukselle lähtöä vierailimme Korteniemen perinnetilalla (kartta) ja Ahonnokan aarnimetsässä (ilmakuva). Korteniemen tila on erityisen kiintoisa paikka kesäisin, kun paikalla on oppaita, eläimiä ja elämää. Vaikuttava perinnetila kaikkine pärekattoisine piharakennuksineen on entisöity 1900-luvun alun malliin. Tilan ollessa talviaikaan kiinni emme päässeet tällä kertaa tutustumaan sisätiloihin, vaan jouduimme tyytymään komeassa pihapiirissä käyskentelyyn. Tilalta kävelimme Liesjärven rantaan, josta jatkoimme edelleen kohti Ahonnokan aarnimetsässä kulkevaa luontopolkua.

Korteniemen pihapiirissä.

Pieni alkulenkki Ahonnokan aarnialueella oli todellakin paikallaan – kaikkien Liesjärven lyhyellä vaelluksella kulkemiemme eri-ikäisten ja moninaisten metsien joukossa oli tämä se kaikkein vanhin ja komein. Ahonnokkaa on suojeltu jo 1920-luvulta lähtien. Aarnimetsää kohti kävelimme alkuun riukuaidan erottamaa vanhan niityn reunaa. Pian kuitenkin pääsimme sukeltamaan  vanhan kuusi- ja sekametsän hämärään.  Ahonnokan hämärässä.

Luontopoluille tyypilliseen tapaan meitä opastettiin infokyltein. Tällä kertaa opimme ja saimme hämmästellä sitä, että Suomessa on kaikkiaan yli 880 tunnettua sammallajia. 880! Aarnialueen vaikuttavimpia osia olivat vanhat kuusimetsät, jossa järkälemäiset kuuset kurottelivat kohti taivaita. Ahonnokan niemen kärjen näköaloja tarjoavat kalliotkin ansaitsevat maininnan. Ihastelimme vielä paluumatkallamme Korteniemen pihapiirin korkeita katajia ja vanhaa pihamäntyä. Parkkipaikalla (kartta) meitä puolestaan ilahdutti suuren siirtolohkareen päälle juurensa levittänyt pihlaja. Koleassa ilmassa saimme verryteltyä itsemme lämpimiksi varsinaista vaellusta varten. Hyväntuulisina ajoimme lyhkäisen matkan autolla Kopinlahteen ja Kyynäränharjulle, vaelluksemme tosiasialliseen aloituspaikkaan.

Aarnimetsän tuntua. Kaksi vanhaa.Mörrimöykyn sammalvuoteet.

KOPINLAHTI – PEUKALOINEN 6.0 + 4.1 KM

Auton jätimme Kopinlahden parkkipaikalle (kartta) ja jatkoimme jalan Kyynäränharjulle. Kapea harju puhkaisee järvialueen niin, että sen länsipuolelle jää Kyynärä ja itäpuolelle huomattavasti suurempi Liesjärvi. Mittaa järven lävistävällä harjun osalla on yli kilometri. Monista tutuista harjuista poiketen on Kyynäränharju hyvin matala, eikä se kohoa korkeimmillaan kuin reilut 10 metriä viereisiä järviä korkeammalle. Harjulla saimme kävellä leveää ja ties kuinka vanhaa kärrypolkua pitkin. Harjut ovat muodostaneet Suomessa perinteisesti helppokulkuisia ja selkeitä reittejä. Tätäkin harjua pitkin lienee tallusteltu jo kivikaudelta saakka. Aiemmin alueella vierailtuani en ollut kiinnittänyt harjun puustoon suurtakaan huomiota. Nyt suoraan Ahonnokan aarnialueelta tulleena oli ilo huomata, että myös harjulla on iäkästä metsää – kilpikaarnaisia mäntyjä ja komeaan kokoon kasvaneita haapoja.

Kyynäränharjun silta. Hyypiön vuokratupa.

Suunnilleen puolivälissä harjua ovat Kyynärän vedet puhkoneet laskureitin Liesjärveen. Syksyn sateiden jälkeen kävi järvien välisessä kapeassa salmessa melkoisen kova virtaus. Kyynäränjuovan, virtapaikan (kartta) saa ylittää hienoa puusiltaa pitkin. Harjun pohjoispään haavikoihin päästyämme kävimme vilkaisemassa alueen toista ja suurempaa Metsähallituksen vuokratupaa, Hyypiötä. Tänne voi majoittua nelihenkisellä porukalla, lähellä on kaivo ja Harjunpirtin tavalliselle saunalle on matkaa vain satakunta metriä. Rannassa olevan savusanan voi saada käyttöönsä erillisellä tilauksella. Täydensimme kaivolla vielä juomavarojamme, sillä oman vuokratupamme lähistöllä ei kelvollista juomavettä ollut oletettavasti tarjolla.

Tämän jälkeen kävelimme muutaman sadan metrin tympeän pätkän isompaa tietä pitkin, ennen kun nousimme Peräniitun parkkipaikan kohdalta (kartta) takaisin metsään. Kapusimme korkealle kukkulalle, missä hukkasimme polun. Jonkin aikaa harhailimme ”rytsölää” maantien ja merkityn reitin välisessä metsässä, kunnes pääsimme taas kartalle – ja sinne oikealle reitillekin. Huolimattoman kartanluvun seuraus, klassinen harhailu oli tämän reissun osalta nyt suoritettu. Lompsimme nyt reitillä reippaasti valaanselkäiselle Numerokalliolle (kartta), jonka päällä kaivoimme esiin termarit ja eväsleivät. Oli pienen kahvitauon aika.

Numerokalliolla.Lumen rippeitä.

Kallioilta laskeuduttuamme törmäsimme sulamattomiin, alavien maiden lumiin, mukaviin sekametsiin ja vanhaan tukkitiehen, jota pitkin reittimme aikansa seuraili. Lumi piristi mieltä. Törmäsimme jälleen yhteen lukuisista alueen parkkipaikoista, Sikomäkeen, mistä jatkoimme suoraan pohjoiseen, pienen suon poikki pitkoksia pitkin. Jostain kummallisesta syystä kaamos herisyttää kaikki kauhu- ja kummitusjutut ilmoille. Seuraavalla, Peukalolamminkankaan parkkipaikalla auton nähdessäni tokaisin heti, että näyttääpä ihan sarjamurhaajan autolta. Autonomistaja tuli juuri silloin hymyillen vastaan näyttäen lähinnä siltä, että oli varmasti kuullut tokaisuni. Kylläpä taas nolotti.

Metsänhoitajan männikössä.

Loppumatkan kuljimme pientä metsäautotietä pitkin, varmaankin säntillisen metsänhoitajan mieleisessä puupellossa, kurinalaisesti suoria runkoja puskevassa männikössä. Poikkesimme pian tieltä pienelle Peukaloisen vuokratuvalle johtavalle polulle. Olimme perillä. Pikkuruisessa Peukaloisen vuokratuvassa (kartta) on vain yksi pieni ikkuna, joten tavaroita purkaessamme pidimme pikku hiljaa hiipivässä hämärässä oveakin auki saadaksemme tarpeeksi valoa.

Meidän möksä – Peukaloinen.

Kolea mökki lämpeni nopeasti yhdellä kamiinan pesällisellä. Olin jo etukäteen kysellyt, olisiko mökissä patjat odottamassa. Olihan ne, mutta nyt jouduin harmittelemaan sitä, etteivät omat ilmatäytteiset patjat tulleet mukaan. Lavereilla odotti ohuet umpisolumuoviset retkipatjat. Sen jälkeen kun nukuin ensimmäisen yöni ilmatäytteisellä retkipatjalla, en moisiin lutteroihin ole koskenut. Onneksi tuvan hyllyiltä löytyi lisäpehmikkeiksi pari vilttiä. Yllätyksekseni ei tuvassa ollut myöskään kaasuliettä. Olin jotenkin harmissani tuvan vaatimattomasta varustuksesta, olimmehan tuvasta tällä kertaa maksaneet (45 €/vrk). Varustus ilmaisissa autiotuvissa ja muutamissa harvoissa kokemissani vuokratuvissakin on yleensä tätä parempi. Mökin lämmetessä mieliala kuitenkin kohosi nopeasti ja harmistus unohtui.

Söimme hiukan välipalaa ja mietimme, missä ehtisimme käydä vielä ennen pimeän tuloa. Suuntasimme pian pienelle retkelle läheiselle laavulle (kartta) ja sieltä edelleen Kaksvetisen tulipaikalle (kartta). Keskellä suurta sorakenttää oleva laavu ei ainakaan näin marraskuun harmaudessa näyttänyt kovinkaan kutsuvalta. Kaksvetisen rannalla puolestaan oli Retkikartan tiedoista poiketen uusi kota. Paikka olisi leiriytymiseen mitä mainioin. Koko retki piristi kummasti, sillä Peukaloisenlammin ja Kaksvetisen väliin oli jäänyt kasvamaan komea sekametsä pakurikääpäisine koivuineen ja paksuine haapoineen. Koska kävelimme Karhunpesänummeksi nimetyn metsän läpi, oli matkalla tietenkin kerrottava olemattomia karhujuttuja.

Juomavetemme oli melko vähissä, joten koetimme pienellä retkellämme löytää myös vettä aamukahvien keittoon. Ruskeaa ja humuspitoista vettä otimme varalle pulloon Peukaloisenlammin laskupurosta. Kunnollista, suoraan juotavaksi kelpaavaa vettä ei näillä nurkilla ollut. Jäätymässä olevia lampia oli mukava katsella ja tyyneen vedenpintaan muodostui jäästä hienoja kuvioita. Takaisin tuvalle palasimme pienen ja melko kuivan suon (kartta) poikki juuri ennen pimeää.

Metsän valtiaita – korkeita haapoja.Jäätyvä Kaksvetinen.

Pimeys oli sakeaa. Laitoimme pihalle kunnon roihut valoa ja lämpöä antamaan. Välipala oli siirtänyt nälkää sopivasti eteenpäin, mutta nyt vatsat jo kurnivat. Minivaellukselle olimme tehneet eväät valmiiksi, emmekä ottaneet retkikeitintä lainkaan mukaan. Kerrankin vaelluksella oli mukana tuoretta syötävää, suuret rasiat huolella valmistettua fetasalaattia maustetun grillimakkaran lisukkeena. Lämpöisillä tulilla oli leppoisaa istuskella iltaa.

Iltanuotiolla.

Aikamme tulilla istuskeltuamme vetäydyimme tuvan lämpöön. Päätimme kuitenkin käydä vielä pienellä kävelyllä helppokulkuisella metsäautotiellä. Ilma oli sakeanaan pikkuruisia sumupisaroita, mitä emme vielä valoisan aikaan olleet lainkaan huomanneet. Pimeys oli otsalamput sammutettuamme niin sakeaa, että sitä olisi voinut leikata veitsellä.

Illan varsinaniseksi ohjelmanumeroksi muodostui vieraskirjan lukeminen. Luin Veskulle ääneen hyväntuulisia, huvittaviakin huomiota tuvassa yöpyneiltä reissaajilta. Tuvalla oli vieraillut yllättävän paljon ulkomaisia matkaajia. Aivan omaksi ja odotetuksi spesiaalinumerokseen muodostuivat säännöllisesti tuvassa yöpyneen äiti-tytär -kaksikon kertomukset. Nämä jutut tekivät illastamme erityisen hilpeän. Kiitokset heille. Kauhujutuille sen sijaan lisää polttoainetta antoi yöllinen ammuskelu. Ennen nukkumaanmenoa teimme kamiinaan vielä pienet tulet.

Iltasatujen aika.

PEUKALOINEN – SILTALAHTI – KOPINNIEMI  8.7 + 3.0 KM

Kovilla alustoilla tuli nukuttua ajoittain heräillen ja asentoa useita kertoja vaihdellen, kuitenkin kelvollisesti. Aamukahvit keittelin ennen Veskun heräämistä kamiinan liedellä – lämpöä tuvassa kyllä riitti hyvin yönkin yli. Ulkona ripotteli hiljalleen vettä, mutta sade ehti lakata ennen lähtöämme. Aamiaisen syötyämme ja pakkailtuamme lähdimme liikkeelle Peukaloisenlammin kaakkoista rantaa kiertäen. Tämä olikin sattumalta hyvä reittivalinta, sillä täällä pääsimme näkemään jäätyvän lammen kauneimmillaan.

Peukaloisenlammi.

Kiersimme lammen rantaa sen verran pitkään, että päädyimme pohjoisemmalle Kaksvetiselle vievälle polulle (kartta). Tarkoituksemme oli kyllä kulkea eteläisempää polkua (kartta). Samapa tuo. Kävelimme siis vielä kerran Kaksvetiselle, josta jatkoimme varovaisesti metsäautotielle lumen ja jään liukastamia pitkoksia pitkin. Matkalla kohtasimme myös melko nuoren taimikon, jolla hakkuut lienee tehty vain hiukan ennen kansallispuiston laajennusta vuonna 2005. Metsäautotie oli sen verran pieni, että sitä pitkin oli vaihteeksi mukava  tallustella. Tie seuraili pientä harjujaksoa, jolta erosimme omille teillemme pian polulle päästyämme. Täällä meitä odotti punertavissa syksyn väreissä hohtava pieni Vihkolammin kosteikko (kartta). Samalla saavuimme hetkeksi kansallispuiston rajojen ulkopuolelle.

Suo suon keskellä.

Pysähdyimme pienelle tauolle Pellavakankaalla olevaan risteykseen (kartta). Täältä voisi jatkaa merkittyä reittiä pitkin Hämeen luontokeskukseen, mm. erä- ja luonto-oppaita kouluttavalle Eerikkilän urheiluopistolle tai aina Torronsuon kansallispuistoon saakka. Nyt kuitenkin suuntasimme pitkoksille Sammalsuon yli etelään. Täällä kohtasimme vastikään hakatun mittavan aukean (ilmakuva), joka ulottui kansallispuiston rajalle saakka.

Pahkainen kaverimme.

Jatkoimme matkaamme taas metsäautotietä pitkin Käärmekallion ohi, varsin komeiden sekametsien keskellä. Tieltä oli erityisen mukava pujahtaa taas polulle metsän siimekseen, tällä kertaa komeaan sammalpeitteiseen kuusimetsään (kartta). Viimeistään täällä ymmärsin, miksi Liejärven puiston metsien monipuolisuutta on syystäkin mainostettu. Ennen Tapolanjärven rannan komeisiin haavikoihin saapumistamme kohtasimme vielä pienen myrskyaukean ja reissumme ainoan kelvollista vettä laskevan puron (kartta). Täydensimmekin tässä vielä vähiin käyneitä juomavarojamme kirkkaalla, hyvälaatuisella purovedellä.

Ansaitun pidemmän tauon vietimme Siltalahden nuotiopaikalla (kartta). Vaikuttavan silokallion vieressä oleva nuotiopaikka jäi mieleen. Jos tulisin puistoon joskus uudestaan kesäaikaan telttailemaan, olisi tämä varmaankin oma valintani leiripaikaksi. Teltta olisi saatava pystyy upealle paikalle kallion päälle – vaikka väkisin. Söimme viimeiset eväsleivät ja lirutimme termarimme tyhjiksi kahvista.

Siltalahden kallioilla.Utuinen Tapolanjärvi.

Siltalahdesta matka jatkui rantoja pitkin pienen lahden pohjukkaan. Lopulta olimme taas tiellä ja Pirttilahden parkkipaikalla (kartta) – ympyrä oli nyt sulkeutunut. Kyynäränharjun pohjoispäässä olevalle kaivolle päästyämme täydensimme vesivarastojamme ja jätimme rinkkamme harjun kupeessa olevan Harjunpirtin saunan terassille. Samalla huomasin, että olin unohtanut aikoinani intistä saadun juomapullon matkalle. Hakemaan en tätä kuitenkaan enää viitsinyt lähteä.

Suuntasimme vielä ilman rinkkoja pienelle maisemapolulle, Hyypiön reitille. Hyypiön kämpän ohitettuamme emme heti alkuun löytäneet merkittyä polkua, mutta pian oikea polku löytyi ja oransseja reittimerkkejä alkoi ilmaantua puihin. Ylitimme taas tien ja aloimme nousta hiljalleen kohti niemen kärjessä olevaa korkeaa Riihikalliota.

Riihikallio.Etu-Kyynärän yksinäinen joutsen.

Näkymät Riihilahden kallioilta (kartta) olivat kyllä pienen vaivannäön arvoiset. Edessämme avautui kapean salmen kautta näkymät Tapolanjärveen suorassa yhteydessä olevalle Etu-Kyynärälle. Kaukana selällä ui yksinäinen, sulilla vesillä talveaan viettävä joutsen. Tyynessä säässä erämaista tunnelmaa laski Porintieltä kuuluva nastarenkaiden humina. Kesäisin, tuulisessa säässä ja puiden ollessa lehdessä likkenteen äänet varmaankin vaimenevat.

Korkeilta kallioilta laskeuduimme alas jyrkkiä portaita pitkin. Pian törmäsimme pitkänomaiseen, joskin melko pieneen myrskytuhoaukeaan. Muotonsa puolesta ja kaatuneiden runkojen yhtenäisestä suunnasta päätellen se oli syntynyt syöksyvirtauksen voimasta. Matkalla nousimme vielä Hyypiönkalliolle, jonka näkymät olivat Riihikalliota peitteisemmät. Rantaan laskeuduttuamme ihmettelimme veneiden laskupaikalle pystytettyä ja kummallisesti aseteltua pöytää. Ehkäpä se on laitettu siihen kalojen perkausta varten. Kalastamista voi kansallispuistossa harrastaa tosin vain pilkkien ja onkien.

Pöytä maisemalounaalle.

Tielle saavuttuamme kohtasimme metsästysporukan, jolta kysäisinkin että mahtoikohan jahti olla käynnissä. Hiukan vaivautunut vastaus kuului, että olihan se – koirajahti. Edellisenä päivänä metsästysreissulla oli porukan koira jäänyt intoa puhkuen metsään juoksentelemaan. Sitä oltiin nyt isolla porukalla etsimässä ja hakemassa. Ilmeisesti kansallispuiston alueella oli koiran mielestä autuaammat metsästysmaat. Metsästys on kansallispuistossa luonnollisesti kielletty. Niin, eikä koiriakaan saisi alueella tietenkään pitää irti.

Riidenliekoa Kyynäränharjulla.

Kyynäränharjun pohjoispäässä nakkasimme taas rinkat selkäämme ja suuntasimme viimeiselle etapille. Järvet harjun molemmin puolin olivat komeita. Oma suosikkikasvini, riidenlieko kasvoi runsaana harjun pohjoispään kenttäkerroksessa korkeiden mäntyjen, haapojen ja koivujen alla. Samalla mietiskelin, oliko polun tasanne joskus leikattu harjun kylkeen ihmisvoimin vai oliko se osoitus muinaisesta rantatörmästä ja aallokon voimasta. Hämeen järviylänkö on paljastunut veden alta viimeisen jääkauden lopussa, ns. Yoldiamerivaiheessa.

Vielä aivan loppumatkasta kohtasimme päiväkävelyllä olleen iäkkään pariskunnan – kaikkiaan näimme poluilla kahden päivän aikana kokonaiset kolme kulkijaa. Reissun viimeiset sadat metrit saimme elää marraskuun sinistä hetkeä.

Tyyni Liesjärvi.

Liesjärven kansallispuisto tarjosi marraskuisessa hämärässäkin mieleenpainuvia kokemuksia. Parhainta antia tällä kertaa olivat monipuoliset metsät, mutta etenkin kesäaikaan saisi alueen lukuisista järvistä ja lammista varmasti paljon enemmän irti – nyt ne jäivät etäisen ihailun kohteeksi. Sää suosi, eikä sateessa pilvisestä säästä huolimatta tarvinnut kävellä.

Monenlaisia variaatioita ja pituutta reissulle olisi mahdollista saada vaihtamalla lähtöpaikkaa ja maalia. Tällaisiksi kelpaisivat esimerkiksi Korteniemi, Hämeen luontokeskus, Eerikkilän urheiluopisto, Porintie tai vaikka Torronsuon kansallispuisto. Bussillakin pääsee, sillä bussit kulkevat Liesjärven ohi päivisin lähes tunnin välein. Lähin pikavuoropysäkki sijaitsee  Kyynärän kohdalla (kartta).

Me. Valopäät.

---

Jutun kuvat kirjoittajan ottamia, lukuunottamatta kuvia itse kirjoittajasta. Niistä kiitokset ansaitsee Vesku.

Blogin kirjoittajalta:

NUUKSION RETKEILYOPAS (2018) ja KARTTA (1:15 000) SEKÄ UUSI REPOVEDEN RETKEILYOPAS (2020)

MUKANA KULKENEET PAPERIKARTAT: 

Printit Retkikartasta.

Saatavilla myös: Hämeen järviylänkö – Ulkoilukartta 1:55 000 

ALUEEN DIGIKARTTA NETISSÄ:

Retkikartta (Paikannimihaku:  Liesjärven kansallispuisto)

Kansallispuiston yleiskartta ja palvelut.

Kuvien ja sisällön kopiointi luvatta kielletty.

Advertisement