KESÄVAELLUS: ITÄINEN SUOMENLAHTI 3.-5.7.2015

REITTI: Tervasaari (Hamina) - Tammio - Ulko-Tammio - Tervasaari (Hamina). Kävelyä saarilla 19.0 km.

VAELLUSKAVERI: -

HUIPUT: Tuuli ja aurinko. Tammion kuvauksellinen kylä. Ulko-Tammion rehevät lehdot ja karut kalliot. Kukkivat kasvit. Hyvät opaspalvelut. 

ERIKOISTA: Lautalla vaeltamaan. Itäsataman "säkenöivä voima".

ALUKSI

Meri ja saaristo eivät ole koskaan olleet itselleni se luontaisin retkiympäristö. Päätin kuitenkin ravistella hiukan omia ennakkoluulojani ja lähteä pariksi yöksi Itäisen Suomenlahden kansallispuistoon. Omaa venettä ei ole,  melontataidot eivät riitä turvalliseen liikkumiseen ulkosaaristossa eikä rahat hintaviin venetakseihin (yksin liikkuessa), joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi tällä kertaa kulkeminen julkisilla vuoroveneillä.  Varsinaisesta vaelluksesta ei kai pienillä ulkosaarilla liikkuessa voi puhua, mutta parin päivän aikana saaria tuli kuitenkin käveltyä pitkin ja poikin parikymmentä kilometriä – pääosin pienen päivärepun kanssa.

Itäisen Suomenlahden kansallispuisto, Tammio ja Ulko-Tammio. (klikkaa suuremmaksi).

PÄIVÄ 1: HAMINA – TAMMIO (lautta) – TAMMION LÄNSIRANTA (5.0 km)

Reissu  alkoi reilun puolentoista tunnin lauttamatkalla. Haminan Tervasaaresta (kartta) lähtevä lautta Tammioon kulkee kesäisin viitenä päivänä viikossa, mutta Ulko-Tammioon pääsee vain lauantaisin ja sunnuntaisin (aikataulut). Kausi on lisäksi lyhyt – lautat kulkevat Ulko-Tammioon saakka ainoastaan kesäkuun puolivälistä heinäkuun loppuun. Meno-paluu Ulko-Tammioon maksaa noin 30€. Vuoroveneiden lisäksi tarjolla on jonkin verran erilaisia risteilyjä. Vuoroveneillä on mahdollista päästä Kotkasta myös Haapasaareen ja Kaunissaareen, jotka sijaitsevat aivan Kansallispuiston kupeessa. Sekä Haapa- että Kaunissaaressa sijaitsee Itäisen Suomenlahden luontoa esittelevä luontotupa. Venetaksikuljetuksia voi kysellä paikallisilta matkailuyrittäjiltä.

Tuuli oli menomatkalla varsin kovaa – puuskissa jopa 18 m/s – mutta selvisin maakrapunakin keinuvasta matkasta kunnialla. Sää oli kuitenkin muuten erinomainen – aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta ja matkaa tarkeni tehdä kovasta tuulesta huolimatta ulkokannella. Haminan sataman, Summan tehtaiden ja tuulivoimaloiden jäätyä taakse oli saariston muutosta metsäisistä sisäsaarista karuille ulkosaarille mukava seurata. Matkalla sain jututtaa Tammion kesäasukasta ja sain vinkkiä itse ennakkoon suunnittelemaani paremmasta telttapaikasta. Samalla kuulin, että tiiviissä ja melko suuressa Tammiossa asuu nykyisin ympäri vuoden ainoastaan kolme asukasta. Enimmillään on Tammiossa asustanut 1800- ja 1900-luvun vaihteessa jopa 200 henkeä.

Tammion kylä.

Satamaan päästyäni suuntasin kohti saaren asumatonta eteläkärkeä. Kello oli jo melko paljon. Saaren halkaisee helppokulkuinen ja leveä polku, jolta poikkeaa useita pienempiä polkuja rantojen kesäasumuksille. Kylästä lähtiessä ohitin vanhan, 1800-luvun lopulla rakennetun keltaisen kansakoulun ja suuntasin polkuviitan opastamalle Tanssikallionkujalle (kartta). Maastokarttojen mukaan polku jatkuu vain Reiviikin lahteen saakka, mutta todellisuudessa suurta polkua voi seurailla saaren eteläosiin asti. Reiviikin pohjoiskulmassa (kartta) on varmaankin yksi saaren parhaista leiripaikoista – pieni suojainen ja hiekkainen lahdenpoukama – mutta paikka on vähän turhankin lähellä kesäasutusta.

Reiviikin lahdenpoukama.

Polku jatkui ja kiersi Reiviikin lahtea kääntyen lopulta kohti etelää uusien kesäasuntojen tullessa näkyviin. Polun päässä olevan kallioisen kääntöpaikan jälkeen muuttui väylä metsäkone- ja mönkijäuraksi. Viimeiset sata metriä oikaisin rantaan jotain poluntapaista pitkin. Pienen lahdenpohjukan läheltä (kartta) ja osin silokallioselänteen suojista olisi löytynyt tasainen ja kallioinen alusta parillekin teltalle. Lounainen tuuli oli kuitenkin edelleen sen verran kovaa, että päätin hetken leiriytymistä pohdittuani suunnata kohti saaren länsirantaa.

Tuulinen lounaisranta.Tammion karua länsirantaa.

Kuljin alkuun kallioisia rantoja pitkin (kelpo leiripaikkoja nämäkin) ja päätin sitten oikaista Kipanaistenniemen poikki (kartta). Reittivalinta ei ollut kovinkaan onnistunut: Alueella oli vanhoja pusikoituneita niittyjä ja lisäksi metsissä oli tehty hakkuita – ehkä kymmenisen vuotta sitten. Kulkua vaikeutti entisestään tuulenkaadot – hakkuualueiden reunoilla oli puutavaraa pitkin ja poikin. Kaatuneita kuusia oli varmaankin yhtä paljon kuin itse pienistä hakkuualoista oli puuta saatu korjattua talteen. Jäljistä päätellen oli yksittäinen hirvikin eksynyt saarelle kuljeksimaan. Peurojakin  saarella on, ainakin polun  varteen sattuneen ruokintapaikan perusteella.

Osasin jo odottaa lautalla kuulemani perusteella, että karttaan merkattu hiekkaranta oli tosiasiassa ruovikoitunutta merenlahtea. Lahden pohjoispäästä (kartta) kuitenkin löytyi pehmeä ruokomatto, jonka päälle teltta oli hyvä pystyttää. Lähin kesäasumus jäi riittävän etäälle – reilun parinsadan metrin päähän – eikä asumuksesta näkynyt muuta kun laituri. Läheisen Västärin saaren ja Tallourin asumukset olivat kauempana. Rehevään, tervaleppien, saniaisten ja ruohokanukoiden reunustamaan poukamaan asetuttuani minulle pitivät seuraa tavalliset vesilinnut – isokoskelot, kalatiirat ja kalalokit poikasineen, jotka kaupunkilaisserkkujaan selvästi ihmiseen tottumattomampina pitivät yllä sopivaksi katsomaansa etäisyyttä.  Itikoita oli tyynessä poukamassa jonkin verran – ei kuitenkaan vaivaksi asti.

Aurinko laskee Kekoluodon taakse.

PÄIVÄ 2: TAMMIO – ULKO-TAMMIO (lautta) – KAUNISKALLIO (kävelyä n. 9.0 km)

Yö tuli nukuttua sikeästi ja aamu alkoi auringonpaisteella. Purin leirin verkkaisesti miettien samalla päivän ohjelmaa. Aamiaisen söin suuren lohkareen päällä – hiljaisuudesta nauttien ja salmen linnustoa seuraillen. Tuulikin oli hiukan heikentynyt. Tammion länsirannat kaipaisivat siivoamista: Vallitsevat länsi- ja lounaistuulet purkavat roskaisan lastinsa saaren rannoille. Aallokko ja kiviset rannat puolestaan jauhavat lopulta muoviroskan eläinplanktonin ja lopulta lintujen ja kalojen syötäväksi. Viimeaikaisten tutkimusten mukaan muovihituset keräävät lisäksi ympärilleen erilaisia ympäristömyrkkyjä.

Liikkeelle päästyäni suuntasin aluksi saaren keskiosiin – pääpolulle. Rinkan jätin helposti tunnistettavaan risteykseen. Tästä jatkoin jo tutuksi tullutta polkua pitkin kohti saaren eteläkärkeä.

Risteys saaren keskellä.

Saaren keskiosia hallitsivat tasaikäiset talousmetsät ja matalat silokalliot. Männikön alla kasvoi tuttuja kuivien kankaiden kasveja, kuten runsaana kukkivaa kangasmaitikkaa, puolukkaa ja vanamoa. Polun vieressä oli myös vanha ja nykyisin käytöstä poistettu masto, johon kiipeämisen jätin houkutuksista huolimatta väliin. Reiviikkiin saavuttuani ihastelin suurta isokoskelojoukkoa. Sisävesillä olen nähnyt koskeloiden huolehtivan aika ajoin myös toistensa poikueista – lieneeköhän tässäkin ollut liikkeellä uiva lastentarha.

Isokoskeloiden jälkikasvua Reiviikissä. Matkalla Tammion eteläkärkeen.

Merenrantaan saavuttuani seurailin helppokulkuisia ja matalia kallioisia rantoja. Nyt olivat maisemat kohdallaan ja ulkosaaristo alkoi myös tuntua – jokaisella solulla. Rannaton horisontti, reipas tuuli ja paljaaksi hioutuneet kalliorannat riittivät tunnelman kohoamiseen. Viileän alkukesän ja rannikon karuuden myötä oli moni kukkiva kasvi vielä täydessä loistossaan. Ruohosipuli tuntui työntyvän esiin  jokaisesta kallionraosta ja pienialaisilla rantaniityillä ja kallionkoloissa esiintyi varsin runsaana keltamaitetta.

Ruohosipuli (ruoholaukka) kukkii.Maanpäänkari – Tammion eteläkärki.

Tammion saaren eteläkärjessä merenpinta oli sen verran korkealla, ettei Maanpäänkarin luodolle olisi päässyt kuivin jaloin. Päätinkin jättää luodolla mahdollisesti pesivät linnut rauhaan. Saaren eteläkärjestä löytyi erinomainen ja melko suojainen leiripaikka (kartta). Lähin kesäasumus jäi reilun 200 metrin päähän, täysin näkymättömiin. Kaikkialla kaakkoisessa Suomessa esiintyvästä ja rakennuskivenä suositusta rapakivestä (viborgiitti) muodostuvalle kallioalustalle sopii parhaiten ilman kiiloja pystyssä pysyvä teltta. Paikalta löytyy kuitenkin sen verran suuria kiviä ja puita, että niiden avulla pärjää myös muilla majoitteilla.

Männyn kuolema.

Tammion eteläkärjestä päätin suunnata vielä saaren kaakkoiselle rannalle Leviälahteen (kartta). Tämä kuitenkin osoittautui melko turhaksi sivulenkiksi, eikä hankalakulkuisilla ja ryteikköisillä rannoilla ollut mitään erityistä nähtävää. Palasin pääpolulle, nakkasin rinkan jälleen selkääni ja käppäilin Tammioon. Aikaa kylään tutustumisellekin jäi riittävästi.

Seuraintalo.

Siistin ja perinteikkään kylän raiteilla oli mukava kuljeskella. Tammion kylän keskuksena toimii Seuraintalo (kartta), jonka vieressä toimii pieni kotiseutumuseo. Pihapiirissä on myös huussi sekä kaivo, jonka veden laadusta ei tosin ole takeita. Kauppaa ei Tammiossa ole. Seuraintalon pihamaan ja kylän ympäristö voi tarjota paikan vastuulliselle retkeilijälle myös telttailuun. Seuraintalolla on järjestetty myös leirikouluja.

Kylänäkymiä.

Ulko-Tammion lauttaa odotellessa aikaa jäi myös ruuanlaittoon ja jutusteluun paikallisten kesäasukkaiden kanssa. Lautan saapuminen keräsi rantaan väkeä – letkeässä kokoontumispaikassa liikkuivat niin tavarat kun kylän mehevimmät juorutkin. Tuuli oli tyyntynyt ja edessä oli kolmen vartin venematka itse kansallispuistoon.

Maata (Ulko-Tammio) näkyvissä!Kuljetut reitit Ulko-Tammiossa. Saaren kaikki nurkat tuli koluttua melko huolellisesti. (klikkaa suuremmaksi).

Lauttamatka sujui taas hienossa säässä ja ulkosaaria ihaillessa. Liikennettä itäisellä Suomenlahdella tuntui olevan todella vähän. Ohitimme matkalla yhden merimetsokolonian, joka oli asettunut pienelle luodolle Itäsyvän laidalle. Lauttamatkalla ehdin myös tutustua saareen matkalla olleeseen Metsähallituksen oppaaseen, jolta kyselin mahdollisia leiriytymispaikkoja. Ulko-Tammiossa on kaksi telttailualuetta (kts. kartta). Sain kuitenkin luvan pystyttää telttani Kauniskallion (kartta) nuotiopaikalle. Normaalisti myös nuotiopaikat ovat kansallispuistoissa tarkoitettu leiriytymiseen ja näiden yhteyteen on yleensä rakennettu myös huussi.

Saaren keskiosissa on kaivo, mutta mikäli kaivoveden juomakelpoisuutta yhtään epäilee, kannattaa mukaan varata tarvittava määrä juomavettä. Metsähallitus ei suosittele kaivoveden käyttöä juomavetenä ilman keittämistä. Itse tyydyin keittämättömään kaivoveteen, eikä tästä seurannut ongelmia. Kaivon vieressä olleessa kyltissä todettiin: ”Tutkittu kaivovesi täyttää tehtyjen tutkimusten osalta talousvedelle asetetut laatuvaatimukset, muttei kaikkia asetettuja laatusuosituksia.”

Kauniskalliolla. Leiri pystyssä – aika kahvitteluun.

Saatuani leirin pystyyn lähdin kaivolle vedenhakuun.  Samalla reissulla kävin tutustumassa saaren lintutorniin, autiotupaan ja sodanaikaiseen tunneliin. Jo tällä pienellä retkellä sain kosketuksen saaren sotaisaan historiaan ja monipuoliseen luontoon: Pelkästään matkalla lintutornille ehdin kulkea paahteisten kuivien kallioalueiden, ruovikkoisen merenlahden sekä rehevien lehtokieloja, tervaleppää sekä kirsikansukuista tuomea kasvavien lehtojen ohi. Leirin suuntaan palatessa seikkailin pimeän, jatkosodan lopulla valmistuneen tunnelin läpi.

Portaat viileän lehdon syleilyyn. Ulko-Tammion autiotupa.

Ulko-Tammion vuonna 1939 rakennettu entinen sotilaskoti ja valvontatupa on nykyisin valoisa ja viihtyisä autiotupa. Siinä on kaksi eri huonetta (2+4 henkeä) ja se soveltuukin hyvin vaikka kahdelle eri seurueelle. Tupa sijaitsee länsisataman länsireunalla kieloja valtoimenaan kasvavan lehdon keskellä.

Suvuttomasti lisääntyvä kielo peittää paikoin koko kenttäkerroksen.Tunnelin suulla.

Saaren keskiosan korkean kallion puhkaiseva tunneli on rakennettu kulkureitiksi ja ammusvarastoksi. Tasapohjaisen tunnelin läpi voi kulkea myös ilman lamppua kaiteesta kiinni pidellen, mutta lampun kanssa on toki helpompaa.

Leiriin palattuani oli aika lounastaa. Näkymät leiripaikalta olivat erinomaiset. Jyrkästi veteen laskeutuvan kallion alla oli ankkuroituna yksi purjevene. Vedenhakureissulta palatessani tarttui mukaan myös toinen jalan liikkuva retkeilijä. Itäsataman laituri näytti olevan veneitä täynnä. Syötyäni oli taas aika pienelle retkelle. Tällä kertaa suuntasin Vähämaalle (kartta) – saaren eteläiseen kärkeen.

Vähämaan rantakallioiden kauneutta.

Karujen kallioiden vastapainoksi olivat monet pienet rakoset ja veden täyttämät painanteet täynnä värikästä elämää: kippuraisia mäntyjä, vaivaisia tuulen painamia katajia, keto-orvokkeja, keltamaitetta, ruohosipulia, nurmi-kohokkeja, hiirenvirnaa, mahdollisia meriputkia, kelta- ja isomaksaruohoa sekä virmajuurta. Kasvoipa pienissä soistuneissa painanteissa tupasvillaakin. Kallioiden pintoja puolestaan täplittivät ruosteenväriset keltajäkälät ja niiden harmaat serkut. Kallioilla pomppiessa unohtui aika – jokainen uusi ja erilainen paikkansa löytänyt kasvi tuotti suurta, lapsekasta iloa. Jossain lensi ohitse yksinäinen merimetso ja kallioilla kiipeili toinen saarella asuvista valkoposki-hanhipesueista. Vähämaan kärjessä uiskenteli puolestaan isokoskelopariskunta. Silloin tällöin kulkijan aikeita tulivat tarkastamaan kalalokit ja kalatiirat. Reitti saaren eteläkärjessä olevalle luodolle oli veden peitossa. Suuresta innostuksesta huolimatta pysyi järki päässä, enkä lähtenyt loikkimaan kapean salmen yli liukkaita kiviä pitkin.

Valkoposkihanhet. Tuulen pieksämä metsänraja ja vanha linnoitusvarustus.

Loppumatkasta seurailin luontopolkua aina länsisatamaan saakka. Täältä palasin takaisin leiriin pienelle välipalalle. Matkalla ohittamillani leiripaikoilla oli melko hiljaista. Sataman läheinen telttapaikka oli autio – jälkimmäisellä (paremmalla) leiripaikalla oli pari telttaa. Omaan leiriin palattua tuli paikalla olleen Arjan kanssa jutusteltua pitkään ja hartaasti – mistäpä muusta kun retkeilystä. Päätin kuitenkin lähteä vielä iltakävelylle, tällä kertaa saaren pohjoisimpaan osaan Suurimaalle ja Hunttiniemeen (kartta).

Suurimaan rantoja ilta-auringossa.

Suurimaan rannat olivat helppokulkuisia, vaikka välillä jouduinkin kävelemään pieniä matkoja lähellä vedenrajaa kivillä pomppien, välillä sileitä kalliota pitkin kiipeillen. Ilta oli lämmin. Suurimaa oli kovin hiljainen ja autio – moninaisia lintuja lukuunottamatta. Vähämaan tavoin oli kasvillisuus löytänyt täälläkin paikkansa. Erityisen komeana kukki rohtovirmajuuri. Sattuipa rannoilla silmiini myös pieni, miehenmentävä lippaluola. Suurimaan kärkeen päästyäni seurailin kallioita pitkin sisämaan puolelle ja lopulta rantaan lähelle autiotupaa. Täälläkin lehtomaisen kenttäkerroksen peitti suuri kielokasvusto – kukinta oli kuitenkin jo ohi.

Kielomatto lähellä autiotupaa.

Kävelin autiotuvan ohi, jossa oli reilusti tilaa – tuvalla yöpyi ainoastaan yksi, saaren geokätköistä innostunut pariskunta. Tuvalta jatkoin lähden pohjukkaan, josta napsin suuhuni ahomansikoita. Vieressä kohoava korkea kallio houkutteli hakemaan uusia kuvakulmia. Etsiydyin (ja selviydyin) kallion alle kuivin jaloin, mutta ohkaisten tossujeni kumipohjasta pisti vanha, epäilemättä sodanaikainen piikkilangan tynkä. Kallion alle kompuroidessa oli myös varottava lahdenpohjukkaan kerääntyneitä lankkuja ruosteisine nauloineen. Tämän jälkeen nousin vielä kerran lintutornille. Tornille johtaville poluille on jyrkimpiin paikkoihin rakennettu tukevat portaat. Lintutornilla oli taas hiljaista, vaikka saarella oli melko runsaasti yöpyjiä – pääasiassa veneilijöitä.

Näköalat lintutornista kohti Kauniskallion leiripaikkaa. Aallokon muinoin huuhtomaa kivikkoa lähellä Kauniskalliota.

Leiriin palattuani oli aikaa istuskella tulilla, jutustella, syödä ja nautiskella leppeästä ilmasta ja auringonlaskusta. Itäsataman ilakoiva veneilijäjoukko onnistui tosin tunnelmaa hiukan latistamaan. Nousuhumalaansa elämöivä joukko oli jo selvästikin unohtanut tulleensa kansallispuistoon, jonka järjestyssäännöissä toisia kävijöitä tai eläimiä häiritsevä käytös yksiselitteisesti kielletään. Rannalla äänet kantautuvat kauas.  ”Musisointi” cajon-rummun säestyksellä säkenöivää voimaa hoilaten jatkui vielä silloinkin kun vetäydyin telttaan. Olin jo valmis lähtemään esittämään trubaduureille haisevan vastalauseeni, kun möykkä loppui – puolen yön aikaan. Unen päästä sain kiinni välittömästi.

PÄIVÄ 3: KAUNISKALLIO – ULKO-TAMMIO – TAMMIO – HAMINA (lautta) (5.0 km)

Heräsin varhain lämpöiseen aamuun ja tein pienen aamulenkin toiselle telttapaikalle. Palattuani seuraani liittyi kallioilta kuivasta heinästä apetta etsivä valkoposkihanhipari. Naapuriteltassa ja purjeveneelläkin alkoi näkyä eloa. Itäsatamassa oli puolestaan hiljaista. Aikaa vuoroveneen lähtöön oli vielä runsaasti, joten päätin kiertää Vähämaan eteläisen niemen vielä kerran – heti  aamiaisen jälkeen.

Kauniskallio.

Kiertelin niemeä verkkaisesti. Sää jatkui poutaisena – täydellisenä. Tuuli oli heikentynyt entisestään ja kääntynyt luoteeseen. Lämmin saaren eteläkärki oli nyt suojan puolella.

Aamun autuutta ja autiutta.

Tällä kertaa suuntasin Vähämaan kärjestä saaren sisään – mäntymetsien siimekseen. Täältä löysin kaksikin sodanaikaista louhosta, joista pienempi oli täyttynyt vedellä luoden suotuisan lokeron rehevälle kasvustolle ja lukuisille paritteleville sudenkorennoille. Louhosten kiviainesta on käytetty aikoinaan saaren useisiin linnoitus- ja suojavarustuksiin.

Elollinen ja eloton luonto sopusoinnussa.

Leirissä lounastettuani ja satamaan päästyäni päätin osallistua vielä lyhyelle opastetulle saarikierrokselle. Vuorovene pysähtyy saarella noin tunniksi, joten pienen kosketuksen Ulko-Tammion luontoon ja historiaan voi saada myös päiväretkellä. Asiantuntevan opastuksen myötä opin saaresta jälleen jotain uutta, vaikka kuljimmekin jo minulle tutuksi tulleilla poluilla. Lehdon pohjan kasvustosta  mieleen jäivät niin nahkajäkälät kun lehtokielotkin. Nyt huomasin, että lehdon pensaskerroksessa oli runsaasti myös taikinamarjaa. Sekin selvisi, että lehdon taivaita kurkottelevat männyt ovat saavuttaneet usean sadan vuoden iän. Yksittäisen lustokairatun männyn iäksi on todistetusti mitattu jopa 300 vuotta. Oppaan johdolla myös saaren sotaisa historia tuli entistä tutummaksi. Alun perin kahdesta saaresta muodostunut Ulko-Tammio on muuttunut yhtenäiseksi, kun tunnelin louhimisesta jäänyt ylimääräinen kiviaines on läjitetty Vähämaan ja Suurimaan väliseen salmeen. Osansa kehityksessä on ollut myös maankohoamisella, joka Itäisellä Suomenlahdella on 1-3 mm vuodessa. Saaren Itäsatamassa on useana kesänä pesinyt pikkuruinen mustakurkku-uikku. Silkkiuikun tapaan kelluvalle lautalle pesänsä rakentavaa kaunista lintua ei ollut tänä kesänä kuitenkaan näkynyt.

Lehto päättyy jyrkkään kallioseinämään. Lähdekallionniemi. Kosteissa painanteissa viihtyy tupasvilla.

Opastetun kierroksen jälkeen suuntasin vielä saaren viimeiseen koluamattomaan kolkkaan – Lähdekallionniemeen (kartta). Näkymät laakeilta silokallioilta olivat jälleen merellisen upeat. Viimeisinä hetkinä ennen vuoroveneen lähtöä oli vielä aikaa kierrellä (oppaan antama hyvä vinkki) Länsisataman laiturin kivikoita. Niissä lymyili rantakäärmeitä. Pienen etsimisen jälkeen yksi auringon lämmössä loikoileva käärme löytyikin. Kyitä ei saarella sopivien saaliseläinten puutteen vuoksi ole tavattu.

Paluumatka vuoroveneellä sujui jälleen lämpöisessä auringonpaisteessa. Vene pysähtyi vielä vajaan tunnin ajaksi Tammiossa, jossa lyöttäydyin mukaan lyhyelle opastetulle kyläkierrokselle. Kierros päättyi Seuraintalolle ja kotiseutumuseolle. Museon melko laajan kokoelman lisäksi oli viereisessä vajassa nähtävillä perinteisiä saaristolaisveneitä – haapioita.

Tammion kylänraiteilla.Monen Tammion kylän talon pihamaa on paljasta kalliota.

LOPUKSI

Saaristoon suuntautuvat retket ja vaellukset ovat olleet mielessäni jo kauan, eikä ensimmäinen ”saaristovaellukseni” jättänyt kylmäksi. Vaikutuksen tekivät niin Tammion kylä kun Ulko-Tammion luontokin. Molemmat paikat voisivat antaa enemmän omaa rauhaa sesongin ulkopuolella, mutta nytkin saarilla retkiä tehdessäni törmäsin muihin kulkijoihin vain harvoin. Hartaissa toiveissa kuitenkin olisi, että esimerkiksi Ulko-Tammioon pääsisi vuoroveneellä vielä loppukesän pimeinä ja lämpöisinä öinä, ehkäpä todistajaksi syksyn ensimmäisille myrskyillekin.

Kohti Haminaa (Tammion satamassa).

---

Jutun kuvat kirjoittajan ottamia.

Blogin kirjoittajalta:

NUUKSION RETKEILYOPAS (2018), REPOVEDEN RETKEILYOPAS (2020), HOSSA JA KYLMÄLUOMA (2021) JA POHJOIS-LAPIN RETKEILYOPAS (2023 – UUTUUS!)

MUKANA KULKENEET PAPERIKARTAT: 

Printit Retkikartasta (Paikannimihaku: Tammio, Hamina & Ulko-Tammio, Hamina).

ALUEEN DIGIKARTTA NETISSÄ:

Retkikartta (Paikannimihaku:  Tammio, Hamina & Ulko-Tammio, Hamina)

Kansallispuiston yleiskartta ja palvelut.

MUIDEN KIRJOITTAMAA:

Juttu Ulko-Tammiosta (Suomen Luonto 8.7.2013). 

Kuvien ja sisällön kopiointi luvatta kielletty.