REITTI: Raja-Jooseppi - Luttojoki - Jyrkkävaara - Muorravaarakka (2 yötä) -
ANTERINMUKKA - KUUSIKURU - PEURASELKÄ - VIERIHARJU - KORVATUNTURI - SAIHO - KARHUOJA - NALTIOJOKI - PEURASELKÄ - Tahvontupa - Hammaskuru - Rajankämppä - Pälkkimäoja - Lupukkalampi - Porttikoski - Rautulampi - Rumakuru - Saariselkä. 22 pv / 277.9 + 91.0 km.
VAELLUSKAVERI: Joulupukki.
HUIPUT: Aurinko, aurinko ja aurinko. Luttojoki. Jaksaa, jaksaa. Paratiisi- ja Lumikurun mustikat. Anterin sauna. Siliäselät. Prinsessa. Suklaata laavulla. Korvatunturin jäkäliköt. Nuortin laakso. Kemihaaran suot. Naltiotunturi. Sokostin huiputus. Lupukan lammet. Kutturapään nummet. Rumakurun vanha kämppä.
ERIKOISTA: Pisin vaellukseni täysin omavaraisena. Vedet matalalla. Lähes sateettomat kolme viikkoa. Yllättäviä kohtaamisia. Korvatunturi.
ALUKSI
Kolmen viikon vaellukselta riittää monenlaista kerrottavaa, joten olen jakanut vaellusjutun kolmeen osaan. Tässä osa kaksi, matka Anterinmukasta Korvatunturille, Nuorttijoelle sekä sieltä takasinpäin Peuraselälle.
Kuljettu reitti kokonaisuudessaan (suurenna klikkaamalla).
PÄIVÄ 6: ANTERINMUKKA – KUUSIKURU (9.4 + 3.0 km)
Varusterumbaa sateisena aamuna. Aurinkoa ja sileää selkää. Kuusimetsiä! Vongoivan outo mies. Yö kurun pohjalla.
Aamu valkeni sateisena. Päiväksi oli kuitenkin luvattu selkenevää, joten kiirettä polun päälle ei ollut. Aikaa jäi varusteiden huoltoon – kenkien rasvaukseen ja rinkan pohjalla olleiden eväsvarastojen järjestelyyn. Ehdin myös jututtaa teltassa yöpynyttä ”Haminan Petriä”, joka oli kuorruttanut kotoisan näköisen leirinsä tarpilla.
Anterin sauna ja joen ylityspaikka aamuisen sateen lakattua.
Sää selkeni odotetusti ennen puolta päivää ja sanoin hyvästit alkumatkalla retkiseuranani olleelle kolmikolle, joka jatkoi kohti Kuikkapäätä ja Peuranampumapään lampia. Oma päämääräni oli Kuusikuru ja Vongoiva (kartta). Koska edessä oli melko lyhyt päivämatka, odotin aikani myös sateen kasteleman varvikon kuivumista. Tällä kertaa tarkoituksenani oli edetä poluttomassa maastossa. Anterinjoen yli pääsi saunan kohdalta helposti, mutta Siliäselälle nousu oli melkoisen raskas.
Siliäselällä.
Ylös päästyäni päivän raskain osuus oli takana. Luonto palkitsi minut muutamalla pisaralla ja sen jälkeisellä sateenkaarella. Siliäselän (kartta) päällä oli karua mutta komeaa. Kallioperän ollessa lähellä maanpintaa oli tunturiharjanteen kallioaltaissa reilusti vettä – hyvä niin, sillä olin rakentanut vesihuoltoni tunturissa lähinnä niiden varaan. Näkymät selänteeltä olivat komeat molempiin suuntiin. Ensimmäistä kertaa pääsin näkemään esteettömästi myös rajatuntureille ja Venäjän puolella jatkuvalle tunturimassiiville. Oli pidettävä kahvitauko. Täälläkään en ymmärtänyt katsella kunnolla taivaalle. Maakotkan, kansallispuiston tunnuslinnun, näkeminen tämänkaltaisella pitkällä reissulla UK-kansallispuistossa olisi kai ollut hyvinkin todennäköistä, mikäli asiaan olisi enemmän paneutunut.
Itäraja häämöttää. Etualan varjoissa Vesilintupoikainpää.
Kulku tunturiharjannetta pitkin oli helppoa. Harjanteella kävellessä tuli kuljettua välillä sen läntistä, välillä itäistä laitaa. Siliäselän ja Reututunturin väliin jäi jyrkkäseinäinen laakso, idässä sen sijaan alkoivat paljastua komeat kuusimetsät, kynttiläkuusikot, jotka männiköiden ja koivikoiden jälkeen tuntuivat erityisen kutsuvilta. Tässä maisemassa kulkiessa tuntui todella siltä, että olin nyt Siperian reunalla – lähes loputtoman erämaan laitamilla.
Rajatunturi Talkkunapää ja komeat kynttiläkuusikot.
Erämaan tuntu.
Yli kolme kilometriä harjanteella kuljettuani aloin laskeutua kohti Kuusikurua. Mietin samalla sitä, miten hyvin säät olivatkaan minua reissulla suosineet – etenkin avotunturissa vietettyjen päivien osalta. Paratiisi- ja Lumikuruilla paistoi aurinko – niin nytkin, kun kävelin kokonaisen iltapäivän avotunturissa. Kurun pohjalle laskeuduttuani oli aurinko jo vähitellen laskemassa vieressä kohoavan Vongoivan läntisen huipun taakse. Odotettavissa oli pakkasyö ja ilta viilenisi auringon laskeuttua nopeasti.
Pystytin teltan kurun pohjalle katajikkoon, söin ja päätin vielä lähteä pienelle iltakävelylle. Ajatuksenani oli nousta Vongoivan kahden huipun väliseen satulaan, mutta sinne päästyäni jalat vaan yksinkertaisesti alkoivat viedä minua kohti Vongoivan huippua (kartta). Loivaa rinnettä sai edetä melkoisen pitkään, ennen kun huipulla oleva kivikasa tuli näkyviin. Huipun vierellä oli myös huolella kivistä kasattu tuulisuoja. Ilta-auringossa oli hyvä olla. Vongoivan laakealta huipulta näkymät eivät olleet parhaat mahdolliset, mutta sain kuitenkin määränpääni, Korvatunturin, ensimmäistä kertaa kunnolla näkyviini.
Olin jo tekemässä lähtöä, kun huomasin kaukaa etelän suunnalta tulevan patikoijan. Jäin odottamaan. Ihan ensimmäisenä ei olisi tullut mieleen, että olisin auringon jo alkaessa laskea tavannut Vongoivan laella jonkun kulkijan. Vanhemmalla, hiukan pöllähtäneen näköisellä herralla oli päällä ohkainen paita ja olalla roikkui kulunut laukku. Kummallinen ja äkkiväärä keskustelu on jäänyt mieleen.
Vakavailmeinen kulkija hätäisesti:
”Onko tämä Vongoiva? Onko tämä Vongoiva?”
Minä: ”Juu, on tämä. ”
Hiljaisuus.
Vanhempi herra työntyi lähemmäs ja työnsi naamansa hyvin lähelle omaani.
Kulkija, edelleen hätäisesti:
”Minua pisti ampiaiset.”
Hiljaisuus.
”Näkyykö se naamasta.”
Minä: ”Eipä se näy. ”
Hiljaisuus.
Kulkija, työntäen naamansa lähes kiinni omaani:
”Onko se turvoksissa?”
Minä: ”Ei, ei ole.”
Hiljaisuus.
Kulkija innokkaasti, simät loistaen ja suu leveään hymyyn vääntyen:
”Minä näin prinsessan!”
Pitkä hiljaisuus.
Hämmentyneenä aloin lopulta kysellä kulkijan määränpäätä ja arvelin vähin varustein liikkuvan herran olevan matkalla Vongoivan länsipuolella (kartta) olevalle kammille. Minulle kuitenkin selvisi, että matkaajan leiri oli miehen tulosuunnassa, Povivaaran eteläpuolella. Yhteenotto maa-ampiaisten kanssa oli kuulemani mukaan sattunut laavukangasta viritellessä.
Palasin takasinpäin hiukan hämmentyneenä oudosta kohtaamisesta ja kulkijan levottomista jutuista. Laskeuduin alas leiriin suorinta reittiä, jyrkkää rinnettä pitkin. Kurun pohjalle päästyäni kiertelin vielä aikani leirin ympäristössä. Karu lampi ja yleisnäkymät leirin ympärillä olivat hiukan epätodelliset. Maisemat toivat väistämättä mieleen sulavien Himalajan laaksojäätiköiden alta hiljattain paljastuneet kasvipeitteettömät moreenimaat ja niiden vierellä olevat sulavesistä täyttyneet lampareet. Illan pimentyessä keittelin vielä teet ja kasasin aamiaistarpeet teltan lähistölle rakentamaani ”keittiöön” valmiiksi: Pakkasaamuna olisi hyvä saada kuuma kuppi kouraan heti herättyä.
PÄIVÄ 7: KUUSIKURU – PEURASELKÄ (15.0 km)
Jyrkänteellä. Tyyrojan kuusikossa. Vieraskirjan paljastukset. Mysrskytuhoja ja metsäpaloja. Karhun mailla. Prinsessa.
Heräsin jo ennen auringonnousua ja keittelin kahvit. Katselin punertavaa taivaanrantaa ja odottelin päivän valkenemista kaikessa rauhassa. Pakkasesta huolimatta teltassa ja makuupussissa oli ollut miellyttävän lämmintä – jo melko vanhaksi käynyt untuvapussini palveli edelleen uskollisesti. Edessä oli tavallinen, noin viidentoista kilometrin päivämatka. Perille päästyäni olin ajatellut käydä myös Peuraselän läheisellä Presidentinkurulla (kartta), mikäli aikaa jäisi riittävästi.
Upeat Vongoivanräystään maisemat kohti itää.
Heti alkuun edessäni oli nousu Vongoivan satulaan jo tuttua reittiä pitkin, minkä jälkeen taivalsin Vongoivan eteläistä harjannetta pitkin itse räystäälle. Vongoivanräystäs (kartta) on yksi harvoista kunnon jyrkänteistä koko alueella, eikä tätä voinut sivuuttaa. Perille päästyäni pidin pitkän tauon, vaikka tuuli olikin kova eikä aurinko vielä lämmittänyt pilvien peittoon vetäytyneeltä taivaalta. Huipun kivikasa antoi kuitenkin sopivasti suojaa myös kahvitteluun.
Korvatunturien korvat horisontissa – parin päivämatkan päässä.
Näkymät Korvatunturille sai myös matkaseuralaiseni innostumaan ja maisemia ihailemaan. Olin tullut Saariselän tunturimassiivin reunamille ja edessä alkoivat Kemihaaran laajat, metsäiset ja soiset erämaat. Räystään eteläpuolella vain muutama korkea tunturi erottui maisemasta metsämeren keskeltä. Idässä, Venäjän puolella, kumpuileva tunturijono sen sijaan jatkui. Räystään synnyttäneet sulavedet olivat aikanaan mannerjään sulaessa leikanneet tunturin kahtia jättäen räystään eteläpuolelle Povivaaran. Samanlaisia sulavesien voimalla syövyttämiä kuruja näkyi paitsi idän suunnalla maastossa myös kartalla lukuisia (Pirravatselman ja Pittivaaran välissä oleva iso kuru, Pittikuru (kartta) sekä Presidentinkuru). Lukuisten poikittaisten kurujen läpi kulkeminen olisi painavan rinkan kanssa ollut äärimmäisen hankalaa. Siksi olinkin päättänyt laskeutua Jaurujoen laaksoon Tyyrojan vartta (kartta) pitkin.
Tuulisella räystäällä, metsäerämaan reunalla.
Räystäältä laskeutuessani minut vastaanotti ensin tahmeaksi kulun muuttanut tiheä koivikko. Koivikosta selvittyäni matka jatkui alkuun vanhassa ja komeassa kuusikossa Tyyrojan itäpuolella. Heikkoja polku-uria seuraillessani päädyin tuon tuosta purolle, jonka loppujen lopuksi ylitin usemmankin kerran. Tästä ei ollut suurtakaan 
harmia, kun puron yli pystyi pomppimaan kuivin jaloin. Avarien tunturimaisemien jälkeen suojaisa, hämärä, metsäinen ja yllättävänkin helppokulkuinen laakson pohja tuntui mukavalta vaihtelulta. Samalla myös aistit alkoivat peitteisessä metsässä ja näköalojen kaventuessa terävöityä, sillä tiesin olevani karhujen mailla. Välipalaa pistelin suuhuni puronvarren antoisista varvikoista – ainakaan täällä eivät karhut olleet syksyn satoa korjanneet.
Tyyrojalla.
Tahvontuvalle (kartta) saavuttuani paistoi jo aurinko. Tuvalla oli hiljaista, mutta vieraskirja kertoi tuvalla olleen yöpyjiä yllättävänkin paljon. Syynä tämän tuvan suosioon oli tietenkin sauna, jota en tällä kertaa kuitenkaan ollut lämmittämässä. Tuvalla oli hyvä pitää lounastaukoa ja samalla tutustua läheisemmin kulkijoiden raapustuksiin. Tahvontuvan käyttöä lienee myös lisännyt Marivaaraan johtavan metsäautotien kunnostus (kartta). Näin nämä pitkään vaikeasti saavutettavissa olleet paikat Jaurujoella ovat tulleet valitettavasti yhä lähemmäs kunnollista tietä – erämaa on täälläkin entisestään pienentynyt.
Tahvontuvan vieraskirja oli mielenkiintoista luettavaa monestakin syystä: Ensiksikin minulle alkoi valjeta, mistä Vongoivan kummallinen mies oli illalla puhunut. Vieraskirjan sivuilta löytyi prinsessan allekirjoittamia huomioita ja viestejä – niitä olikin vuosi toisensa jälkeen. Ymmärsin, että kyseessä oli kun olikin oikea prinsessa, Itäkairan Prinsessa, ei Vongoivan vaeltajan huuruisten ajatusten tuotos! Ymmärsin myös nopeasti, että kyseessä oli tavalla tai toisella salaperäinen ja harvoin nähty kulkija – todellinen kuuluisuus. Tämä epäilemättä myös selitti Vongoivan miehen iloisen purkauksen Prinsessan kohtaamisesta. Se sai minut hymyilemään – myös omalle tietämättömyydelleni.
Tahvontupa.
Vieraskirjassa oli myös huomioita kesäisestä metsäpalosta, joka oli riehunut tuvan lähistöllä (kartta) heinäkuussa. Kirjassa oli merkintöjä paitsi vaeltajilta, myös metsäpaloa sammuttamaan tulleelta väeltä. Palo oli Suomen mittakaavassa huomattavan suuri – metsää paloi kaikkiaan noin 30 hehtaaria, eikä sammuttajien ja kaluston kuljettaminen näin syrjäiseen paikkaan ollut mikään helppo operaatio.
Palo oli mitä todennäköisimmin syttynyt luonnollisesta syystä – salamaniskusta. Näin ei UK-puistossa aina ole, vaan pienempiä kuloja syttyy vuosittain retkeilijöiden huolimattoman tulenpidon vuoksi. Paikasta teki entistäkin mielenkiintoisemman se, että Jaurujoen laakso kärsi valtavista tuhoista 1980-luvun alun myrskyissä, Mauri-myrskyssä vuonna 1982 (video) sekä Sirkka- ja Manta-myrskyissä vuonna 1985. Nyt näistä kaatuneista rungoista osa paloi, mutta silloin tuhoutuneen metsän tilalle noussut nuori ja terhakka männikkö säilyi tuholta lähes kokonaan – ainakin paloalueen männikön latvukset jäivät palamatta ja nähtäväksi jää, onko kunttakerroksen palo vaurioittanut männikön pintajuuria. Myrskytuhojen ja palojen luonnollisesti uudistamat metsät ovat tärkeitä tutkimuskohteita ekologeille. Jaurujoella nämä molemmat yhdistyvät mielenkiintoisella tavalla.
Jaurujoen paloalueen reunaa.
Kolmanneksi huomioni vieraskirjassa tietenkin kiinnittivät lukuisat karhuhavainnot – niiden mukaan alueella liikkui nyt emokarhu kahden pentunsa kanssa. Niitä oli nähty useampaankin otteeseen edellisten viikkojen aikana. Tämä hidasti hiukan tahtiani loppumatkalla – toisaalta en olisi halunnut porhaltaa vauhdilla emon ja pentujen väliin, toisaalta kuuntelin ja katselin ympärilleni entistäkin tarkemmin.
Tahvontuv
alta lähdettyäni oli edessä helppo taival jäätikköjokien kasaamia hiekkaisia ja soraisia kuivia kankaita pitkin. Selkeä polku seuraili etäältä Jaurujokea ja suunnistaminen oli tarpeetonta. Myrskyissä kaatuneita runkoja joutui tosin ylittämään usein, eivätkä paksut rungot olleet taipuneet luonnon edessä vielä kolmessakymmenessä vuodessakaan. Sää oli aurinkoinen – taas kerran oli T-paitakeli! Pienen tauon pidin Jaurujoen nuotiopaikalla.
Lähellä Peuraselkää ja uutta poroaitaa oli poronraato. Selvästikin edellisen talven raatoa oli hyödyntänyt (tai sen oli kaatanut) karhu, jonka karvaiset jätökset löytyivät pian raadon jälkeen – nekin aivan polun varrelta. Aivan loppumatkasta edessä oli vielä Jaurujoen ylitys. Tämä oli paikka, jonka ylittämistä olin joutunut miettimään jo etukäteen. Tiesinkin, että joki muodostaisi mahdollisen esteen ainoastaan poikkeuksellisen kovien tulvien aikaan. Nyt vedet olivat alhaalla, eikä joen ylittämisessä ollut ongelmia. Joen yli pääsi monestakin kohdasta – itse hyödynsin poromiesten käyttämää mönkijäuraa.
Tuvalla (kartta) minua odotti yllätys – koko reissulla näkemäni suurin retkue. Se oli lähtenyt liikkeelle Kemihaarasta. Tuvalla oli myös muuta porukkaa, joten olin hiukan kummissani – olin kuvitellut erityisen hiljaisten taipaleiden alkavan näiltä nurkilta. Yksi paikallinen kulkija puhui väärään paikkaan merkityistä poroaidoista rajavyöhykkeellä, joita sitten tarkistelimme kartoilta (niitä minulla oli mukanani kolmenlaisia). Tällä pääsimmekin lennokkaasti jutun alkuun. Suuri seurue lähti pian liikkeelle, eikä tuvalle jäänyt minun lisäkseni kun yksi vanhempi herra ja rouva, joka paljastuikin pian itse Prinsessaksi.
Peuraselän tuvan pihapiirissä on vanha poroaita.
Olin levitellyt tavaroitani tuvan pihamaalle enkä löytänyt enää kameraani mistään. Ajattelin sen jääneen joen ylityspaikalle – tietenkin joen toiselle puolelle. Sekä Prinsessa, että vanhempi herra tarjosivat apuaan ja kahlasin joen yli lainatuissa kumisaappaissa prinsessan tuntemalta matalammalta kohdalta. Lainasaappaita ei ollut varaa kastella, joten se oli ylitys, joka tapahtui huolella. Kameraa ei kuitenkaan löytynyt. Aloin jo epäillä sen tarttuneen matkaa jatkaneen retkueen mukaan. Tavaroitani tuvalle palattuani penkoessa kamera kuitenkin löytyi – tavaroita levitellessäni se oli tippunut pihamaalle heinikkoon. Nolotti.
Ilta sujui leppoisasti Prinsessan ja Lappeenrannasta kotoisin olevan vanhemman herran, Aarren kanssa jutustellessa. Luonnollisesti tärkein juttujen aihe oli Koilliskairan upea luonto. Prinsessan tieto ja kokemus alueesta olivat niin ilmeisiä, että keskustelua käytiin myös mahdollisista tulevista reittivalinnoistani, Kemihaaran soista, Korvatunturista sekä Venäjän puoleisista Saariselistä. Suunnitelmani paluumatkan reitistä, etenkin Nuorttijoelta lähtien olivat vielä avoimia uusille ideoille. Peuraselän pienen mutta kotoisan tuvan jaoimme lopulta kolmestaan.
PÄIVÄ 8: PEURASELKÄ – VIERIHARJU (22.1 km)
Pitkä matka saunaan. Suklaayllätys. Soita, kankaita ja poroaitaa. Puhtaaksi Vieriharjun saunassa.
Hyvin 
nukutun yön jälkeen oli edessä pitkä ja loiva nousu Härkämurustaan. Maisema muuttui – tunturimaisemien sijaan tein matkaa nyt soiden ja metsien luonnehtimassa kairassa. Polku seuraili välillä vanhaa ja välillä uutta poroaitaa. Uusi polkulinjaus oli vielä haussa ja uuden poroaidan yli ja ali tuli mentyä myös turhaan. Poroaidan rakentamisen myötä maastossa oli liikuttu paljon mönkijöillä. Tämä oli kuluttanut polut leveiksi ja kuluneiksi uriksi – sadevesi oli tehnyt lopun työn ja vanhan kuusikon pintajuuret olivat paikoin pahoin paljastuneet. Pitkää rinnettä noustessani paljastui myös lisää vanhoja ja vaikuttavia myrskytuhoja. Härkämurustan päällä olinkin noussut jo metsänrajaan.
Myrskytuhoja Härkämurustalla.
Ruohokanukan marjat.
Aikani kuljettuani saavuin Keskipakkojen laavulle (kartta). Yllättävät kohtaamiset jatkuivat – laavulla istui aamiaisella vaelluskaverinsa Millan kanssa Antti, tuttu kulkija, jonka olin tavannut kesällä Nuuksiossa! Tuolloin satuimme yhdessä samalle nuotiolle ja juttelimme pitkään reiteistä ja retkistä. Hetken yllättävää kohtaamista ihmeteltyämme ja kuulumisia vaihdettuamme sain tietää, ettei paikalla ollut kunnon vesipaikkaa. Katselin kartaltani mahdolista puroa ja lähdinkin pian hakemaan vettä läheisen suon laskupurolta. Vedenhakureissu kesti aikansa ja palattuani oli laavu jo tyhjillään. Rinkkani päällä oli sen sijaan mukava yllätys – hyvää reissun jatkoa minulle toivoteltiin pienen suklaalevyn muodossa. Omien eväiden jakaminen on erityisen kaunis ele erämaassa, jossa kaiken joutuu kantamaan selässään.
Olin jo tekemässä lähtöä, kun jälkeeni lähtenyt ja Peskihaaraan matkalla ollut Prinsessa saapui laavulle. Vesiongelmia valitellessani selvisi, että laavun vesipaikka olisi ollutkin aivan vieressä! Vielä myöhemmin kuulin toiselta kulkijalta, että erityisen kuivina aikoina parempaa, hyvälaatuista vettä olisi saatavilla ”lähteeltä, kaksihaaraisen kuusen luota, poroaidan toiselta puolelta, parinsadan metrin päässä laavulta”. Paikkaa en kuitenkaan paluumatkalla laavun ohittaessani käynyt katsomassa – läheisin vesipaikka riitti, vaikkei vesi laadultaan aivan parasta mahdollista ollutkaan.
Vanhaa poroaitaa ja pitkoksia Keskihaaralla.
Keskihaaran joki.
Edessä oli reissun ensimmäiset isot suot (kartta), joita jo odotin kahdestakin syystä: Polkujen kunto ja soiden keskellä olevien jokien ylitys olivat arvoitus. Toisaalta metsien ja tuntureiden jälkeen oli edessä taas uudenlaista komeaa ja avaraa maisemaa. Vaikka pitkokset olivat paikoin lahoja, olivat jokien yli menevät sillat Keskihaaralla ja Manto-ojalla kuitenkin vielä kohtuul
lisessa kunnossa. Avoimessa maisemassa, auringonpaisteessa suolla kulkeminen tuntui metsäisten taipaleiden jälkeen hyvältä ja matka taittui nopeasti. Poikkesin pääpolulta hiukan syrjään vilkaisemaan Mantoselän uutta tupaa (kartta). Hiljaisella tuvalla oli hyvä evästää.
Helppokulkuisia kankaita Mantoselällä.
Matkaa kohti Vieriharjua jatkoin tuvalta suorinta reittiä. Tämä oli helpointa seuraamalla ensin vanhaa ja sitten uutta poroaitaa, jonka vierellä kulki pieni poromiesten polku ja sitten mönkijäura. Kuivia kankaita pitkin komean ja valoisan männikön katveessa oli hyvä lompsia. Ylitin lopuksi vielä pienen suon kuivin jaloin ja kapusin harjun yli. Olinkin nyt saapunut melkoiselle valtatielle – paljon kuljetulle Vieriharjun polulle (kartta). Kemihaarasta Korvatunturinmurustalle johtava, aiemmin poro- ja rajamiesten kulkema (nykyisin mönkijällä ajama) polku on myös merkitty, vastikään kunnostettu ja kohtuullisen suosittu reitti kansallispuiston kaakkoisosassa.
Mantoselän komeita aihkeja.
Vieriharjun tuvalla (kartta) (aiemmin Porokämppä) oli melko myöhään saavuttuani jo muita kulkijoita – iäkkäämpi pariskunta aikuisen tyttärensä kanssa. Lintujen metsästyskauden alkaessa oli ohikulkumatkalla myös paikallinen metsämies koiransa kanssa. Pohdin aikani yöpymistä tuvan ja teltan välillä, mutta illan edetessä ei muita tulijoita ollut, joten päädyin tupaan. Sauna oli jo lämpiämässä. Koilliskairan erityispiirteenä ovat saunalliset tuvat – olin reissussa nyt kahdeksatta päivää ja saunassa jo toista kertaa. Saunottuamme jutustelimme reittien kunnosta ja kun tuvan muu joukko oli muutaman päivän reissullaan jatkamassa Naltiojoen tuvalle Vieriaavan suon poikki (paluureittini), pyysin heitä laittamaan terveisensä reitin kunnosta Naltiojoen tuvan vieraskirjaan.
PÄIVÄ 9: VIERIHARJU – KORVATUNTURI (18.9 + 3.4 km)
Odottelua Murustalla. Rajavyöhyke ja rajamiesten "tervehdys". Poroaidan tuolla puolen: jäkälää, valtavasti jäkälää. Huikean kaunis tunturi. Joulupukki: "Vihdoinkin kotona!".
Päivä alkoi kirpeässä pakkassäässä. Heti alkuun oli ylitettävä Vierihaara, mikä ilman siltaa olisikin ollut hyvin hankalaa. Alkuun seurailin isoa rajamiesten käyttämää kulku-uraa ja myöhemmin jatkoin matkaani Rakitsanojan nuotiopaikalle vievällä polulla. Mukavalla nuotiopaikalla hetken levähdettyäni jatkoin matkaa.
Oli viimeinen päivämatka joulupukin kanssa. Loppujen lopuksi kaverini kanssa kehitellystä vitsistä tulikin yksi koko reissun kantavista päämääristä. Kansallispuiston karttoihin tutustuessa pisti kaakkoisista osista silmään Nuorttijoen lisäksi Korvatunturi. Mutta. Korvatunturi oli kovin syrjässä ja kaiken lisäksi rajavyöhykkeellä. Siellä poikkeaminen tarkoittaisi hyvin pitkää reissua, eikä rajavyöhykeluvan saamisesta ollut tuolloin vielä mitään takeita. Viimeistään silloin, kun pitkä reitti alkoi jo tuntua logistisesti ja ajallisesti mahdolliselta, antoi lopullisen potkun reissulle vitsillä jutuissa mukana kulkenut joulupukki. Niinpä siinä vaiheessa kun tuskailin, mistä löydän kevytjoulupukin Helsingistä keskellä kesää, oli kaikki jo lähes selvää. Korvatunturille oli päästävä – joulupukin kanssa.
Korvatunturinmurustalla.
Rajavyö
hykkeellä sijaitsevalla Korvatunturilla vierailuun täytyy hankkia rajavyöhykelupa. Korvatunturille saa useimmista muista rajavyöhykkeistä poiketen lupia myös retkeilysyistä. Tavallisella, retkeilijöille myönnetyllä luvalla on kuitenkin selvät rajoitteensa: Rajavyöhykkeellä täytyy pysyä ennalta määritellyllä ja merkatulla reitillä, Rakitsoilla sijaitsevaa vanhaa partiomajaa (kartta) ja tähystystornia idemmäs ei saa mennä. Korvatunturin huiputus ei siis ole tavallisella luvalla mahdollista, eikä poroaidan itäpuolella myöskään saa yöpyä. Vapaampia lupia rajavyöhykkeellä liikkumiseen voi saada ammatillisista syistä (poromiehet, tutkijat, toimittajat jne.).
Aikaa kuluttaakseni ja iltaa odottaakseni päädyin istuskelemaan Korvatunturinmurustan komealla näköala- ja nuotiopaikalla (kartta) melkoisen tovin. Söin ja etsin kännykälleni kuuluvuutta, mitä onneksi löytyikin murustalle pystytetyltä sodan muistomerkiltä, Rauhanpaalulta. Saamani 24-tuntisen rajaluvan velvoitteisiin kuului ilmoittaa rajavyöhykkeelle menosta. Lopulta laskeuduin alas, poimin polun varteen jättämäni rinkan selkään ja kävelin rajavyöhykkeelle.
Painelin alkuun aina Paadesjoen pohjoispuolella olevalle suolle saakka, mistä arvelin löytäväni vedet ja jotka minun oli raahattava kuivan tunturin laelle. Avoimella suolla hetken käveltyäni, huomasin rajaa pitkin lähestyvän partiohelikopterin. Punaisessa takissa, keskellä avointa suota ei minua voinut olla huomaamatta. Partiolento myös huvitti – oliko lento lähtenyt liikkeelle soitostani vai oliko kopteri paikalla sattumalta. Tuli joka tapauksessa hiukan kummallinen, valvottu olo. Korvatunturin päälle päästyään helikopteri pysähtyi hetkeksi, teki näyttävän suunnanmuutoksen paikallaan lentäen ja jatkoi sen jälkeen rajalinjaa pitkin kohti luodetta. Hakemaani vettä en suolta heti löytänyt, joten päätin palata paikkaan, missä polku ylittää Paadesjoen latvat (kartta).
Korvat Paadessuolla.
Nousu tu
nturiin täyden vesilastin kanssa oli melko rankka, mutta sen pystyin kuitenkin tekemään polkua seuraillen. Loppuvaiheissa polku seurasi rajavyöhykkeellä ison mutkan tekevää poroaitaa ja poroaidan portti oli satulassa, Korvatunturinrakitsoilla. Heti poroaidan toiselle puolelle päästyäni näin sen, mistä olin jo etukäteen kuullutkin: Maa oli täynnä jäkälää – valtavasti jäkälää – paksuina kerroksina.
Huussi.
Auringonlasku alkoi jo kullata maisemaa ja upeassa säässä näköalat olivat huikeat. Tarkastelin leiripaikkaani rauhassa ja tutustuin vanhaan rajamiesten taukotupaan, josta löytyi myös vieraskirja. Sen mukaan kävijöitä laella oli harvakseltaan. Tuvan huussi oli varmaan
komeimmalla paikalla missä olin koskaan huussia nähnyt. Tuvan lisäksi laella oli myös vanha (ja ruma) tähystystorni. Rajapyykille ja tuntureiden huipulle oli Rakitsoilta matkaa reilu kilometri – sopivasti iltalenkille.
Leirin pystytettyäni lähdin kohti huippuja. Tunnelma tunturin laella, auringon laskiessa ja nilkkoja myöten upottavalla jäkälämatolla kävellessä oli taianomainen. Samalla heikolta polulta jäkälikköön suunnatessa tuntui siltä, että jokainen jäkälää murskaava askel oli murhaa. Jo mennessä, tunturihuippujen välisessä pienessä satulassa tuli vastaan valtava karhunläjä, toinen vielä paluumatkalla. Kapuaminen Korvatunturin ensimmäiselle korvalle oli melko jyrkkä ja ahnehdin sinne valon vähetessä vauhdilla. Tuntui siltä, ettei näitä maisemia ollut valon hiipuessa varaa hukata hetkeksikään.
Rajapyykki Korvatunturin toisella huipulla.
Raja.
Jatkoin matkaani vielä toiselle, rajalla olevalle huipulle, jonne yhä kapenevaa jyrkänteen ja hakkuunauhana näkyvää rajan muodostamaa kiilaa (kartta) pitkin noustessani alkoi jo ahdistaa – tuntui siltä, että horjahdan pian rajan väärälle puolelle. Toisella puolella oli jyrkänne. Ylös päästyäni huomasin vanhan ja syvälle jäkälikköön uurtuneen venäläisten rajamiesten partiopolun, joka näytti menevän selvästi osan matkasta rajan väärällä puolella. Tämä oli hakatun rajalinjan avulla helppo huomata. Asia hiukan huvitti ja mietin, onkohan tästä rajaloukkauksesta joskus jouduttu keskustelemaan korkeammallakin tasolla. Itse katselin rajapyykkiä parinkymmenen metrin kunnioittavan etäisyyden päästä. Ylhäältä näköalapaikalta pystyi jopa erottamaan myös vanhan, Tarton rauhassa määritellyn Petsamon rajalinjan.
Korvatunturin kaltaiseen jäkälikköön en tunturipaljakassa missään muualla ole Suomessa törmännyt. Samalla myös ymmärsin hyvin kokreettisella tavalla, että paksulla jäkälämatolla on suuri merkitys luonnontilaisten paljakoiden mikroilmaston ja vesitalouden kannalta. Tyhjiksi kalutut tunturinummet ovat todella kuivia, karuja ja tuulen syömiä, mutta jäkälämatto kykenee pidättämään valtavasti vettä ja tuuhea jäkälikkö sitoo tehokaasti maaperää. Rinteisiin jäkälämaton alle pakkautunut vesi sai minut liukastelemaan tuon tuosta.
Korvatunturin jäkäliköt muistuttivat minua pitkästä kiistasta Mallassa. Korvatunturin ainutlaatuiseen luonnontilaiseen jäkälikköön tutustuminen voisi saada luvattoman laidunnuksen loppumaan Kilpisjärven tiukasti suojellussa Mallan luonnonpuistossa. Metsähallitus ja Kilpisjärven tutkimusasema voisivat hyvinkin alkaa vaatimaan poroaidan rakentamista puiston ympärille entistäkin painokkaammin.
Nyt jo naurattaa: ”Ho, Ho, Ho … Home sweet home!”
Joulupukille olin ajatellut rakentaa tunturiin kivisen majan, mutta lähes koskemattoman ja upean paikan nähdessäni tajusin, että kiinalaisen muovipukin jättäminen maastoon tuntuisi lähinnä pyhäinhäväistykseltä. Pukille riitti kilteille lapsille huiskuttelu ja kuvaaminen Korvatunturin laella. Lopulliseksi majapaikakseen joulupukki kelpuutti rajamiesten taukotuvan. Käskin sen siivota tuvan joutessaan.
Leiriin palasin takaisin auringon jo laskiessa – onnellisena miehenä.
Jäkälän peittämät tunturit.
PÄIVÄ 10: KORVATUNTURI – SAIHO (15.2 + 9.5 km)
Hieno pakkasaamu tunturissa. Päivä rajalla. Nuorttijoen laakso. Saihon restauroitu kämppä. Tihkua ja yöllistä sateen ropinaa.
Aurinko nousi pilvettömältä taivaalta. Oli pakkasta. Ylös nousin ajoissa, olihan minulla nyt kerrankin selvä aikataulu. Oman rajalupani puitteissa rajavyöhykkeellä oli kyettävä taittamaan matkaa mahdollisimman pitkälle lähelle Nuorttijokea, eikä reitin kunnosta ollut tietoa. Komeaa auringonnousua ihailtuani pääsin matkaan. Alkuun suuntasin poroaidalle, jota sitten seurailinkin lähes koko päivän. Tästä oli se ilo, että poroaidan ja rajan vuoksi pystyin taittamaan matkaa raja- ja poromiesten kulkemia polkuja pitkin.
Paadesjoki.
Matkalla oli ylitettävä useampia pieniä Venäjän puolelle laskevia jokia – Paadesjoki, Äitimysjoki ja Rapnisoja. Niiden yli kuitenkin pääsin joko mönkijöille rakennettuja vankkoja siltoja tai jalkaisin partioineitten rajamiesten vanhoja lankkusiltoja pitkin. Joista ei siis ollut minulle hidasteeksi, mutta suurista louhikoista sitäkin enemmän. Suoalueille ja rakkakivikoihin jalkamiehille tehdyt pitkokset olivat nykyisin tarpeettomina lahonneet kulkukelvottomaan kuntoon. Etenkin hankalissa louhikoissa oli lahoille pitkoksille astumisen sijaan varmempaa pomppia kiveltä toiselle. Päivän matkan komeimmat näkymät avautuivat Rautalankamurustalta ja samasta paikasta löytyivät myös suurimmat louhikot. 
Lahoa pitkosta Rautalankamurustalla.
Uutta metalliverkkoaidan vierustaa lähes koko päivän kulkiessani mietin poroaitojen vaikutusta paikalliseen metsäkanalinnustoon. Vanhoihin puuaitoihin verrattuna ovat metalliverkosta rakennetut aidat linnuille huomaamattomia. Niihin törmäävien painavien metsäkanojen siivet voivat katketa. Aidat koituvatkin monen linnun kohtaloksi. Aitojen vaikutuksia ja keinoja lintukuolemien estämiseksi onkin Suomessa alettu tutkia hiljattain. Muutamia kertoja joko riekko- tai teeriparvi pyrähti lentoon edeltäni, kuitenkin niin, ettei törmäämisiä tullut. Yhden tuoreen riekon raadon aidalla näin. Saatoin melkein kuvitella, miten älykkäät ketut ovat jo oppineet kiertelemään aitojen liepeitä helpon saaliin toivossa. Poroaidat ohjaavat tehokkaasti myös hirvien kulkua ja aidan vierustalla kulki aika ajoin syvään tallautunut hirvipolku. Aidan taakse jäävät kankaat olivat täynnä jäkälää – Suomen puolella laiduntavien porojen harmiksi.
Sää oli jälle
en suosinut ja päivä oli poutainen ja lämmin. Vielä viimeisenä ennen Nuorttijoen laaksoa ylitin Rapnisojan, minkä jälkeen suuntasin kulkuni kohti Nuortin ylittävää siltaa ja historiallista Saihon tupaa (kartta). Rajavyöhykkeeltä poistuin suunnitelmieni mukaisesti hiukan ennen rajalupani vanhenemista – vuorokauden lupani vyöhykkeellä tuli nyt täyteen.
Nuorttijoki lähellä rajaa.
Saihon rajavartijoiden ensimmäinen partiomaja rakennettiin vuonna 1938 läheiselle Saihonvaaralle. Nuortille kämppä siirrettiin ja se restauroitiin vuonna 2006. Nuortti virtasi komean joen ylittävän sillan alla vakaasti, eikä Saihon kämpällä ollut vielä ketään. Nuorttijoen kalastuksen rauhoitusaika oli alkanut päivää ennen paikalle saapumistani, joten kalastajiakaan ei näkynyt. Alkoi tihkuttaa.
Nuorttijokea olin ajatellut seurailla jatkossa joko pohjois- tai etelärantaa pitkin. Melko vaativaa Nuortin kahlaamista välttääkseni päädyin pohjoisrantaan, olinhan tämän jälkeen taas jatkamassa takaisin kohti pohjoista. Kärekeojan varma ja turvallinen kahluupaikka (kartta) vaijereineen oli reittiini nähden hiukan syrjässä. Olin tosin etukäteen tiedustellut myös muita mahdollisia ylityspaikkoja, joita löytyykin Mettopalosta (kartta) ja Hirvashaudan kämpän alapuolelta (kartta). Ajattelin silti olla ottamatta tässä vaiheessa turhia riskejä. En halunnut, että reissu tyssää tässä vaiheessa nilkkojen muljahteluun ja nivelsiteiden paukkumiseen, eikä vaatteet päällä uiminenkaan kylmässä Nuortissa hirveästi innostanut.
Yksi syy Nuorttijoelle tulooni olivat läheisen Soklin kaivossuunnitelmat, jotka uhkaavat kirkasvetistä ja kalastajien suosimaa jokea. Halusin nähdä joen vielä ennen kun mahdollinen kaivos alkaa syöttää jätevesiään puhtaaseen erämaajokeen. Toistaiseksi kaivoksen tulo ei ole vielä varmaa. Kaivoksen suunnitelmien kehkeytymistä seurataan tiiviisti esimerkiksi Save Santa Mountain -kansalaisliikkeessä sekä useassa Facebook-ryhmässä (Nuorttijoki, Sokli erämaana -liikkeen tukijat ja Ei kaivosta Sokliin!).
Nuorttijoen kanjoni.
Vaikka sää olikin hiukan tuhruinen, päätin vielä lähteä tutkimaan joen eteläisiä rantoja – aikaa ennen pimeän tuloa oli vielä reilusti. Maisemat joen kanjonimaisilla ja kivikkoisilla rannoilla olivat upeat. Patikoin aina Pikkusaukkosuvannonvaaran ja Voittinkönkään (kartta) näköalapaikoille saakka. Pieni sade ei haitannut ja ruska oli täällä nyt komeimmillaan. Palattuani oli kämpälle saapunut pari herraa, joiden kanssa myös tuvan lopulta jaoin.
Yöllä tuvan kattoon ropisi sade .
Ehkä sen teki sää, mutta tunnelmat olivat hiukan kaihoisat. Korvatunturi oli tehnyt niin suuren vaikutuksen, että ehkäpä ajattelin reissun huippukohtien olevan nyt jo takanapäin ja loppu olisi jotenkin tavallista tallaamista. Ehkä mieltä veti matalaksi reissun käännekohta, sillä nyt alkaisin tehdä pitkää paluutani ihmisten ilmoille. Nämä surumieliset tunnelmat olivat ohi kuitenkin jo yön yli nukuttuani ja aamuauringon paisteeseen herättyäni.
PÄIVÄ 11: SAIHO – KARHUOJA (14.2 km)
Utuinen aamu. Pajukossa, heinikossa ja kivikossa. Komea Kummalehto. Karhuojan savusauna.
Nuortin raikas aamu.
Aamulla, sateisen yön jälkeen Nuortti näytti parastaan. Ruska loisti, ilma oli raikasta, aurinko paistoi ja kanjonin jyrkkiä rinteitä kipusi komeita utupilviä. Retkeilyreitin sijaan päätin seurailla jokivartta saadakseni jokeen lähemmän kontaktin ja toisaalta testatakseni sadevarusteitani (käytännössä sateettomalla reissulla se ei toistaiseksi ollut oikein onnistunut). Tähän kelpasi jokivarren märkä, kainaloihin ulottuva pajukko ja polviin ulottuva heinikko. Jonkinlaista matkaväsymystä oli ollut aistittavissa, joten päätin piristää itseäni pienellä rääkillä. Ajattelin, että kalamiehet ovat kyllä tallanneet jokivarteen kunnon polkuja, mutta ei se nyt ihan niinkään mennyt – sopivaa kinttupolkua sai loppujen lopuksi etsiskellä vähän väliä. Sanottava toki on, että märkää jokivartta olisin tuskin valinnut reitikseni, ellen olisi tiennyt, että määränpäässä Karhuojalla odottaa varusteiden kuivaamiseen oivallinen sauna.
Utua Nuortin kanjonissa.
Kummalehto.
Vaikka päivästä jokivarressa tuli melko raskas, antoi se kuitenkin uutta potkua vaeltamiseen. Etenkin joenvarren jyrkänteet ja kivikot veivät mehuja ja ne olivat sateiden jälkeisillä liukkailla suorastaan vaarallisia. Maisemat aamun nousevassa udussa olivat kuitenkin huikeat. Nuortin pitkät kosket olivat vaikuttavia, vaikka välillä jouduinkin keikkumaan huterin askelin kapeilla poluilla joen reunalla. Helpomman retkeilyreitin valinneet ”kämppäkaverini” yhytin Kummalehdonojalla, jonka upeissa lehdoissa olisin voinut viipyillä pidempäänkin. Kummalehdonojan nuotiopaikalla (kartta) oli hyvä kahvitella ja syömään olin pysähtynyt jo aiemmin Voittinkönkään kodalla.
Hiukan ennen Hirvashaudan laavua olin mielestäni seuraillut jokilaaksoa jo tarpeeksi ja päätin suunnata kankaiden läpi suoraan Karhuojan kämpälle. Kompassia käytän harvoin, mutta nyt se oli syytä ottaa käyttöön: En halunnut joutua kämppää hakiessani ja kohtalaisen kosteaksi muuttuneessa varustuksessani tekemään yhtään ylimääräistä lenkkiä. Kämppä löytyi sieltä mistä sen pitikin löytyä – niin onneksi minäkin.
Karhuojan sauna ja kämppä.
Karhuojan kämppä (kartta) oli siisti ja viihtyisä – tyypillinen Metsähallituksen standardikämppä, jonka toisella puolella oli varaustupa ja toisella puolella autiotupa. Niiden välissä oli paitsi eteinen myös pieni varasto. Veden sai hakea Karhuaavan suon keskellä virtaavasta kirkkaasta purosta. Illan mittaan tuvalle saapui myös kahdesta pariskunnasta muotoutunut seurue, johon kuului myös paikkakuntalaisia. Seurue yöpyi kuitenkin varaustuvan puolella ja sain siis levittäytyä autiotuvan puolelle aivan itsekseni.
Karhuojan saunan lämmitykseen ryhdyttyämme huomasimme pian, ettei saunan hormi vedä kunnolla. Ensiapuna suoritettu nuohouskaan ei auttanut, joten savua oli pakko päästää ulos oven kautta. Melkolailla kylmähän saunasta sitten tuli. Loppujen lopuksi aikoivat naapurit aamulla purkaa koko kiukaan selvittääkseen savuavan arvoituksen – ilmeisesti tukos oli tulipesän ja hormin välissä, mikä vaati kiuaskivien purkamista. Tätä naapurit jäivätkin aamulla tekemään aamusaunaan päästäkseen. Itse jatkoin matkaa – peseytyminen illalla viileässä saunassa riitti ja varusteetkin olivat kuivahtaneet.
PÄIVÄ 12: KARHUOJA – NALTIOJOKI (12.7 + 8.2 km)
Hapuilua uusilla poroaidoilla. Tuholaistorjuntaa. Kivinen Naltiotunturi. Näkymiä superaapasoille.
Pakkasaamu Karhuaavalla ilman karhua.
Sää oli aamulla jälleen totuttuun tapaan erinomainen. Matkaan pääsin varhain, kuuran huurtamille poluille. Edessä oli helppoa taivalta kuivia kankaita pitkin – ensin vanhaa poroaitaa seuraillen sitten Naltiotunturia kiertäen. Tarkoituksenani oli ensin leiriytyä Naltiojoen tuvalle (kartta) ja palata sitten takaisin Naltiotunturille. Harkinnassa oli myös iltalenkki Kemihaaraan vanhalle rajavartioasemalle avatulle majatalolle – pullahammasta alkoi jo kolottaa siihen malliin. Nykyisin majatalo lienee jo lopettanut toimintansa. Järki tuli kuitenkin päähän, enkä lähtenyt yli kymmenen kilometrin lenkille hankalaan maastoon pelkän kahvin ja pullan takia – kaikki tarvittava kulki kuitenkin mukanani, vaikka leipää oli loppumatkalle varsin kitsaasti. Pitkä, yhtenäinen erämaataivalkin olisi katkennut tienvarteen poiketessa. Tämähän olisi tietenkin ollut jo vakavampi juttu.
Naltiotunturi.
Naltiotunturin kierrettyäni hukkasin uusien poroaitojen luona polun ja jouduin etsimään reittiä edessä olevan suon yli. Väärään suuntaan mentyäni en enää viitsinyt palata takaisinpäin ja ylitin suon sen kapeimmalta kohdalta. Polun löysin sen jälkeen uudelleen. Valmiit pitkokset olin onnistunut ohittamaan jo aiemmin. Toisen 
kerran samalle päivälle harhailin Naltiohaaran joen ylitettyäni. Kuvittelin tuvalle johtavan polun risteyksen olevan niin selvä, että harpoin sitten epähuomiossa vauhdilla sen ohi. Ehdin jo ajatella usemmasta ketunlenkistä tuskastuneena, että menköön sitten vaikka kerralla Manto-ojalle. Onneksi kuitenkin ymmärsin hellittää tahtia ja oikaisin tuvalle lopulta metsän poikki. Yllättäen vastaan tuli uusi karttaani merkkaamaton poroaita, joka ohjasi lopulta suoraan Naltiojoen tuvalle.
Päivämatka oli ollut lyhyt ja vikkelä – aikaa Naltiotunturille kiipeämiseen oli reilusti. Söin hiljaisella tuvalla ja aloin onnekseni tutkailemaan samalla paikan vieraskirjaa, jolla oletin olevan minulle asiaa tulevasta reitistä. Vieraskirjasta paljastui sen sijaan heti, että huussin katoksen alla oli ampiaispesä, jossa päivysti vihaisia ampiaisia. Ainakaan minua ei nyt yllätettäisi. Ampiaispesälle oli kyytiä antanut jo Prinsessakin, mutta siellä ne vaan vielä olivat. Kansallispuiston sääntöjä tiukasti tulkittaessa olisi ampiaiset toki pitänyt jättää rauhaan, mutta niin tiukkaan tulkintaan oli aidossa hätätilanteessa tuskin tarvetta.
Mentyäni paikalle selvittämään tilannetta varauduin hommaan tuholaistorjujan elkein – huppu oli niin kireällä pään ympärillä, ettei naamasta ollut näkyvillä juurikaan silmiä enempää. Käteen olin hamunnut pihalta löytyneen haravan. Huussin pienellä kuistilla olikin pesän jäänteet ja ajattelin, että helppo homma. Aloin liiskata haravalla viimeisiä kohmeisen näköisiä otuksia, kunnes huussin katon rajasta syöksyikin vikkelät päivystävät vartijat. Se helppo homma menikin sitten juoksuksi ja kohti pongahtanut ampiainen napsahti kireälle viritettyyn suojahuppuuni.
Aloin toivomaan pakkasaamua.
Naltiotunturin laella. Kaukana taustalla pilkottaa Korvatunturi.
Vieriaapa.
Läksin lopulta kohti Naltiotunturia. Yksinäinen ja jyrkkä, viereisten soiden ja metsien ylle kohoava huippu tarjoaisi varmasti hyvät näköalat. Tällä kertaa myös valitsin oikeat polut ja päivällä ohittamani pitkoksetkin löytyivät helposti. Naltion laelle kapusin hiukan muita rinteitä loivempaa, mutta äärimmäisen kivistä koillisrinnet
tä. Naltion jyrkimmillä kivisillä rinteillä on varmasti aito kivivyöryn vaara. Näkymät laelta olivat odotetunlaiset – yksinkertaisesti upeat. Laajoja, puuttomia aapasoita levittäytyi niin lännessä, idässä kun pohjoisessakin. Korvatunturikin näkyi selvästi ja kaukaa häämöttivät myös Saariselän tunturit. Alas laskeuduin läntistä rinnettä pitkin. Naltiojoen tuvalle ilta-auringossa kävellessäni ja komeaa maaruskaa ihastellessani saatoin taas kerran tällä reissulla todeta, että olin onnellinen mies.
PÄIVÄ 13: NALTIOJOKI – PEURASELKÄ (25.7 km)
Pitkä päivä. Suota suon perään. Manto-ojan vino kämppä. Takaisin jo kuljetulle reitille. Tuttuja maisemia, tuttuja polulla ja tuttuja polun päässä.
Illaksi sain tuvalle vielä Kemihaaran suunnalta tulleen kaverin, joka oli päivänsä lopuksi löytänyt reittinsä ja kahlannut Naltiojoen yli. Kokemuksia oli mukava vaihtaa. Pilvisenä yönä ei pakkasta tullut, joten ampiaisten hallinnoimalle huussille ei ollut asiaa. Edessä oli reissun ainakin toistaiseksi pisin päivätaival, joten matkaan oli hyvä päästä ajoissa. Naltiojoen vieraskirjasta löytyivät myös pyytämäni terveiset Vieriharjulla tapaamaltani retkueelta: Reitti Vieriaavan suon poikki oli hyvässä kunnossa, joten pitkälle päivämatkalle ei suosta ollut estäjäksi.
Vieriaavan uusituilla pitkoksilla.
Naltiojoen tuvalta oikaisin pääpolulle poroaitaa seuraillen. Pian saavuinkin komealle Vieriaavan suolle, jossa pitkoksia oltiin uusittu vastikään. Vierihaaran mutkittelevan ja kirkasvetisen joen sain ylittää siltaa pitkin. Vaikka sää näyttikin ajoittain sateiselta, ei sadetta kuitenkaan tullut. Vieriharjulle saavuttuani suuntasin metsien poikki Manto-ojan polulle. Halusin nähdä suohon hitaasti uppoavan vanhan Manto-ojan kämpän (kartta), jolla olin sateen varalta ajatellut pitää lounastaukoa.
Tunnelmallisen tuvan kirveellä veistetyt makuulaverit olivat hioutuneet kiiltäviksi lukuisten nukkujien alla. Käyntini jäl
keen, kesän päätteeksi vuonna 2014 on tuvalla järjestetty suuret talkoot, jolloin tupaa on nostettu ja alimmat hirsikerrokset uusittu. Vanhaan ja autenttiseen sisustukseen ei kuitenkaan ole kajottu. Manto-ojalla kohtasin päivän ensimmäisen kulkijan, yksin matkaa tekevän ja polviongelmia potevan naisen. Kemihaaraan nainen kuitenkin arveli helposti selviävänsä.
Manto-ojan vanha tupa.
Manto-ojalta suuntasin läheiselle Peuraselälle vievälle pääpolulle – ympyrälenkki Korvatunturilla ja Nuorttijoella oli nyt tehty. Seuraavina parina päivänä taittaisin matkaa jo koluamillani poluilla. Matkaa Peuraselälle oli vielä melkoisesti, mutta alkujaan painavan rinkan olin syönyt sellaiseksi, että sen kantaminen tuntui jo tässä vaiheessa helpolta. Matka taittui hyväntuulisesti ja taas mentiin kirkasvetisten Manto-ojan ja Keskihaaran yli. Paikka paikoin huonokuntoisilla pitkoksilla tahdikkaasti marssiessa sai olla varovainen. Jossain vaiheessa vastaan tuli myös ”Haminan Petri”, jonka olin tavannut noin viikkoa aiemmin Anterinmukassa. Myös Petrillä oli kertomansa mukaan tullut ongelmia polvensa kanssa, niinpä reittisuunnitelmat olivat muuttuneet aiottua kevyemmiksi. Tyytyväiseltä reissunsa antiin mies silti näytti.
Tauko.
Iltaa kohden myös taivas alkoi selkiintyä ja viimeisen lepohetken pidin Keskipakkojen laavulla, joka jostain syystä on nimetty Jussinmurustaksi. Täälläkin tapasin vielä kulkijan, vanhemman herran, joten useimmiten ilman kohtaamisia sujuneiden päivämatkojen sijaan polulla oli tänä päivänä suorastaan ruuhkaa! Viimeiset kilometrit sain lasketella Härkämurustalta Jaurujoen laaksoon. Tuvalla oli vielä yllättäen jo aiemmin kohtaamani ”Lappeenrannan Aarre”, joten vanhoja tuttuja tälle päivälle riitti. Kun olin vielä sopinut tapaavani tutun vaeltajakaverin seuraavana päivänä Tahvontuvalla, tuntui meno silloin jopa hiukan omituiselta – tuttuja tuli keskellä erämaata tavattua polun päällä ja tutuissa maisemissa jatkuvalla syötöllä.
Edessä oli vielä viimeinen viikko ja lopulta paluu tien varteen. Reittisuunnitelmat olivat vieltä monelta kohdin auki, mutta näin jälkikäteen täytyy sanoa, ettei huonoja valintoja tullut viimeiselläkään viikolla tehtyä. Ja säät … ne jatkuivat.
Jutun kuvat kirjoittajan ottamia.
Blogin kirjoittajalta:
NUUKSION RETKEILYOPAS (2018), REPOVEDEN RETKEILYOPAS (2020), HOSSA JA KYLMÄLUOMA (2021) JA POHJOIS-LAPIN RETKEILYOPAS (2023 – UUTUUS!)
MUKANA KULKENEET PAPERIKARTAT:
Ahola, Joel (2011): Saariselkä, Retkeilyopas ja kartta 1:50 000.
Koilliskaira (1992), Ulkoilukartta 1:100 000.
ALUEEN DIGIKARTTA NETISSÄ:
Retkikartta (Paikannimihaku: Urho Kekkosen kansallispuisto)
Kansallispuiston yleiskartta ja palvelut.
MUUTA LUETTAVAA:
Teeriaho, Yrjö (2013): Itä-Kairan Prinsessa – Koilliskairan kuuluja kulkijoita. 318 s.
Kuvien ja sisällön kopiointi luvatta kielletty.
VAELLUSJUTUT | Retkiä. Vaelluksia. Reittejä. 